Ulkoasianministeriöt vaihtelevat vuosittain useita kymmeniä nootteja. Kun Sergei Lavrov uteli Suomelta ja muilta mailta, mitä ne aikovat tehdä taatakseen Venäjän turvallisuuden, kyse oli juuri tuollaisesta kirjelmöinnistä.
Muutamat nootit herättävät huomiota pelottavuudellaan tai hullunkurisuudellaan. Nootti YYA-sopimuksen mukaisten ”konsultaatioiden” järjestämiseksi herätti vuonna 1961 vakavan kriisin.
Sen sijaan Venäjän nyt esittämät tiedustelut vaikuttavat täysin epätodellisuudentajuisilta. Tämä ei ole ihme, sillä ne ovat lähtöisin sellaisten virkakyöstien kynistä, joiden käänteissä muistellaan museososialistisen Neuvostoliiton aikaa.
Kysymystä ei silti pidä heittää sellaisenaan takaisin muodossa ”miten Venäjä puolestaan varmistaa naapuriensa turvallisuuden”. Juuri tuon tapaiseen turvallisuuden varjeluun Venäjä on aina tähdännyt valloittaessaan naapurimaitaan.
Riittäisi, että Venäjä itse lopettaisi Ukrainan uhkaamisen ja Euroopan turvallisuusjärjestelyjen horjuttamisen. Kun maassa on yksi miehittäjä, on Venäjän logiikan mukaan kyseessä rauha, jos kaksi, on sota.
Mitä reaalipolitiikan paluu tarkoittaa?
Lavrovin nootin tultua julki alkoi mediasta kuulua vaikuttavaa kotkotusta, ja muutamat ulkopolitiikan niin sanotut asiantuntijat antoivat asioille melko latteita ja lapsellisia tulkintoja.
Totta niissä olivat näkemykset, että Venäjä koettaa kiskoa eri mailta erilaisia vastauksia saadakseen rivit halkeilemaan. Rakoja haetaan Suomen tapaisista valtioista, joilla on omintakeisia turvallisuusratkaisuja. Kaikki tietävät, että Venäjän tavoitteena on jakaa lähimaitaan sen omaa suopeutta nauttiviin ja muihin.
Tällaisessa etupiirijaossa Suomen kaltaiset pienet maat häviäisivät enemmän kuin suuremmat ja vaikutusvaltaisemmat valtiot, ja siksi vastausten sorvaaminen yhdessä muiden maiden kanssa on oikeaa politiikkaa Suomelta.
Miksi sitten Venäjä tiedustelee turvallisuutensa takeita naapureiltaan? Eikö ydinasevaltio pysty itse takaamaan turvallisuuttaan tilanteessa, jossa sitä ei mikään uhkaa? Venäjähän itse uhkaa muun muassa Ukrainaa.
Etyjin idea puolestaan on sama kuin Aristoteleen etiikan: yhdenkään maan ei pitäisi edistää turvallisuuttaan toisten kustannuksella, niin kuin ihmistenkään ei pitäisi edistää omaa hyvinvointiaan muiden kustannuksella.
Vastaus Venäjän esittämiin kysymyksiin on yksinkertainen ja muistutuksena vaarallinen. Venäjä uhkailee, painostaa ja öykkäröi, koska se voi!
Ikävä totuus on, että Venäjän hyökätessä Ukrainaan se todennäköisesti voittaisi syntyvän sodan, eivätkä sen enempää Yhdysvallat, Nato kuin mikään muukaan taho voisi asialle mitään. Yhdysvallat ei aloita suurvaltojen välistä sotilaallista yhteenottoa Ukrainan tähden, eikä Nato voi puolustaa maata, joka siihen ei kuulu.
Tätä tarkoittaa paluu reaalipolitiikkaan, jossa aseilla luodaan valtaa ja piirretään geopoliittisia muutoksia karttoihin.
EU:n turvatakeissa on aukko
Edellä sanottu merkitsee Suomea koskien aivan samaa kuin Ukrainankin kohdalla. Myös EU:n turvatakuuksi väitetyssä Lissabonin sopimuksen artiklassa 42.7 on reikä, jossa puhutaan unionin ”tietyistä jäsenvaltioista”:
”Jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissä olevin keinoin Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan 51 artiklan mukaisesti. Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen. Tämän alan sitoumusten ja yhteistyön on oltava Pohjois-Atlantin liiton puitteissa tehtyjen sitoumusten mukaisia, ja Pohjois-Atlantin liitto on jäseninään oleville valtioille edelleen niiden yhteisen puolustuksen perusta ja sitä toteuttava elin.”
”Tiettyjen jäsenvaltioiden erityisluonne” voidaan nähdä Natoon kuulumattomien maiden vapauttamisena keskinäisen avunannon velvoitteesta.
Mutta se voidaan nähdä myös Nato-maiden vapauttamisena avunannon velvoitteesta, jos jokin Natoon kuulumaton EU-maa joutuu sotilaallisen aggression kohteeksi.
Kaasunkipeä Saksa tuskin nostaisi asetta Venäjää vastaan, mikäli Venäjä päättäisi avartaa rantanäkymiään valloittamalla vaikkapa Ahvenanmaan.
Tätä tarkoitin, kun jokin aika sitten sanoin, että olemme Venäjän liipaisimella toisena heti Ukrainan jälkeen ja tilanteemme on Natoon kuulumattomana maana huonompi kuin julkisuudessa on annettu ymmärtää.
Venäjä sanoo mitä tahtoo ja tekee mitä tahtoo.
Siksi myös minä en voi juuri muuta kuin toivottaa Jumalan siunausta. Ja oikeaan osuvuutta Puolustusvoimien komentajalta Timo Kiviseltä, joka sanoi pari päivää sitten televisiossa, että turvallisuusratkaisumme on tehty kestämään myös tällaiset tilanteet. Avattuna tämä vihjannee, että on meillä omatkin asevoimat.
Divide et impera
Toivoa herättää, että tuo Sergei ei taida olla ihan tosissaan kirjelmiä sulkiessaan.
Hänen kehonkielensä ja mikroilmeensä paljastavat, ettei hän usko vaateisiinsa myöskään itse vaan on saanut ne ”jostakin korkeammalta”.
Myös tiedot Venäjän sotilasjoukkojen ja kaluston ryhmityksistä ovat tieten tahtoen julkisuuteen annettuja. Jos Venäjä aikoisi tosissaan hyökätä, tiedot pyrittäisiin salaamaan.
Hämäysten kömpelyys ja tehottomuus osoittavat, että Venäjä on itsensä kanssa umpikujassa, ja taustalla on vääristynyt kuva omasta toimijuudesta valtiona. Pohjana on Carl von Clausewitzin klassinen näkemys, että sodankäynti on politiikan jatkamista aseellisin keinoin. Myös uhkailu on asevoimien käyttöä.
Tosin myös länsimaissa tulisi ymmärtää, että Venäjän ajaminen Itämeren perukoille voi olla epäviisasta. Vastakkainasettelun syvetessä Venäjän vainoharhaisuus kasvaa. Myönnytyksiä Venäjälle voidaan tehdä, mutta vain, jos Venäjä vetäytyy nykyisistä asemistaan Krimiltä ja Itä-Ukrainan alueelta.
Tämän muotoilemisessa toteutuneeksi neuvottelutavoitteeksi, josta Venäjä voi iloita kansalaisilleen muka-suurena voittona, on paljon työtä. Diplomatian tehtävä on rakennella pitkospuut, joita kulkien Putinin hallinto voi perääntyä joutumatta häpeämään taannoisia valloitusvirheitään oman kansansa edessä.
Ongelmana tällaisessa diplomatiassa on, että lisäämällä löylyä kiukaalle Venäjä pystyy luomaan länsimaiden kansalaisille käänteisen vaikutelman, jonka mukaan Yhdysvallat ja EU ovat saaneet aikaan ”merkittäviä tuloksia” taivutellessaan Venäjän johtoa pieniin myönnyksiin koskien esimerkiksi Minskin sopimusta.
Ukrainan, Venäjän, Saksan ja Ranskan kesken vuonna 2015 neuvoteltu Minskin toinen sopimus myöntäisi Itä-Ukrainan valloitetuille alueille autonomian ja tarkoittaisi käytännössä alueiden luovuttamista Venäjälle, joka on jo jaellut Venäjän passeja alueen asukkaille. Sopimus olisi Ukrainalle epäedullinen, eikä sitä ole pantu toimeen, sillä se estäisi Ukrainaa liukumasta länteen.
Aselevon aikaansaamiseksi neuvoteltu Minskin sopimus on huono myös lännelle ja osoittaisi länsimaiden myöntyvän Venäjän jo saavuttamiin valloituksiin.
Venäjän aseellinen pullistelu uusien puskurivyöhykkeiden luomiseksi on hämäystä, jonka tarkoituksena on kiinnittää huomiota pois Krimin alueelta ja hätäännyttää Euroopan maat omasta turvallisuudestaan. Siten Venäjä on onnistumassa päätavoitteessaan, eli Krimin jättämisessä hallintaansa.
Vaarana on, että informaatiovaikuttamisellaan Venäjä saa kansalaisten enemmistömielipiteen puolelleen Ukrainassa, jossa valtaan astuu Venäjä-mielinen hallitus tehden Venäjän kanssa diilin. Vastaavanlaiseen kansalaisvaikuttamiseen Venäjä tähtää myös läntisen Euroopan maissa.
Tilanne on sitten samanlainen kuin kolme pientä porsasta kiittäisivät isoa pahaa sutta siitä, ettei se puhku enempää heidän talojaan nurin.
Aiheesta aiemmin:
Mustat kopterit Suomen yllä – Nato-potentiaali sakkausvaarassa
”Jos Venäjä hyökkää” – Ukrainaa uhkaamalla Venäjä ajaa Suomea Natoon
