Muistammeko Susanne Winterin?

Talven tulo viipyy, mutta sitä odotellessamme voimme palauttaa mieleen Susanne Winterin. Oikeustieteen tohtori Winter on ollut Itävallan kansalliskokouksen (der Nationalrat) – toisin sanoen maan parlamentin – jäsen vuodesta 2008.

Kansainvälistä huomiota Winter sai tultuaan tuomituksi vuoden 2009 alussa ”uskonrauhan rikkomisesta” (Verhetzung und Herabwürdigung religiöser Lehren) ehdolliseen vankeuteen ja 24 000 euron sakkoon esitettyään mielipiteitä, joissa hän luonnehti Itävaltaan jo tuolloin suuntautunutta siirtolaisten virtaa muun muassa ”maahanmuuttotsunamiksi”.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin hylkäsi sittemmin Winterin armonanomuksen sillä perusteella, että ”rasististen rikosten” ei katsota nauttivan sananvapauden suojaa, eikä niitä koskevia tuomioita tai asioissa vallitsevia erimielisyyksiä lueta ihmisoikeuksia koskevien tapausten alaan. Ikävä tuomio jäi siis voimaan.

Tähän päivään tultaessa moni suomalainenkin tiedotusväline on käyttänyt jutuissaan ainakin maahanmuuttovyöryn ja maahanmuuttotulvan käsitteitä. En ota kantaa sanankäytön eleganssiin sinänsä, mutta esimerkkejä vastaavanlaisesta attribuutiosta koskien maahanmuuton hmm... ominaispiirteitä (?) voi löytää esimerkiksi Ilta-Sanomista, Verkkouutisista, Uudesta Suomesta tai vaikkapa Suomenmaasta. Käsitteet ovat valtavirtaistuneet osaksi vallitsevaa diskurssia.

Kenties maahanmuuttotsunamin vertauskuva on vielä varattuna lopullista ja kaiken alleen murskaavaa hyökyaaltoa varten – tai ainakin siihen asti, kunnes itse ilmiö vaatii käsitteen käyttöä kielen kuvateorian mukaisesti.

Kun maailma on vähitellen ja huomaamatta muuttunut paavin aiemmin tuomitsemia väitelauseita vastaavaksi, voitaneen ajatella John Searlen puheaktiteorian mukaisesti (Speech Acts – An Essay in the Philosophy of Language, 1969), että kun maailma muuttuu, niin sitä kuvaavan lauseen totuusarvokin muuttuu.

Siksi myös Susanne Winterillä olisi aihetta kysyä, saako hän sakkorahansa takaisin korkoineen, kun hänen julistamansa uhkakuva onkin muuttunut todellisuudeksi, painajaiseksi, josta ei voi herätä – ei voi, koska todellisuus, johon monetkin ihmiset unia silmistään hieroen heräisivät, on muuttunut pahan unen kaltaiseksi. Susanne Winteriä voisi nykyisin syyttää lähinnä tarkkanäköisyydestä, kauaskantoisten ennusteiden teosta tai korkeasta yhteiskuntavastuusta.

Mielipideilmaston kylmyydestä hyristen minä puolestani ihmettelen vaatimattomassa mielessäni, miksi poliittista valtaa käyttävien tahojen pitää oikeusistuimien voimalla tuomita poliittisen pakkovallan kanssa eri mieltä olevat ihmiset sakkoihin, fyysiseen vankeuteen, mielipidevankeuteen, cordon sanitaireen, yhteiskunnallisen toimintasaartoon, vaikutusvallattomuuteen, äänettömyyteen tai julkisen häpäisyn kohteeksi.

Onko ennusteiden, arvioiden, mielipiteiden, varoitusmerkkien, enteiden, pahimmilla mahdollisuuksilla operoivien spekulaatioiden tai uhkakuvien julkilausuminen yhteiskuntamme kokonaisedun kannalta muka jollakin tavoin haitallista? – Jos on, niin miksi? Siksikö, ettei kukaan voisi viedä poliittiselta vallalta sankaruutta, joka seuraa siitä, että se itse paljastaa omat paheensa?