Suomesta puuttuu kansallisliberaali puolue

Nykymaailmassa poliittiset vastakkainasettelut eivät enää vallitse oikeiston ja vasemmiston välillä. Ennen oikealla istuivat rikkaat yksilöllisyyden kannattajat ja vasemmalla köyhät kollektivistit. Nykyään suurin osa ihmisistä on köyhiä individualisteja, jotka tavoittelevat yksilöllistä ja vapaata elämäntapaa eivätkä löydä paikkaansa sen enempää oikeistosta kuin vasemmistostakaan.

Toisaalta on väitetty, että tulevaisuudessa poliittiset vastakkainasettelut vallitsisivat konservatiivien ja liberaalien välillä. Toivon, että niin ei käy. Turhaksi rajan piirtäminen juuri tähän tekee konservatiivien asennoituminen. Molemmathan nimittäin istuvat samassa tulevaisuuteen kiitävässä junassa, toiset vain selkä menosuuntaan päin.

Poliittiset vastakkainasettelut vallitsevat nykyään niiden välillä, jotka edustavat kansallista etua, ja niiden, jotka eivät kansallisesta edusta mitään välitä.

EU-Suomessa kansallista etua edistämään on ilmoittautunut vain harva puolue. Niitä taas leimaa agraarinen konservatiivisuus tai kämäinen kristillinen ideologia. Keskeinen kysymys on, tulevatko Suomi ja suomalaisten elämä näitä puolueita kannattamalla paremmiksi. Oma näkemykseni ja kokemukseni on, etteivät tule.

Konservatiivisuus on historian kauhukahvaan tarttumista. Se on hautojen hoitoa. Puu-ukkeleiden vuolemiseen ja hameenhelmojen pidentelyyn keskittyvä lintukoto-Suomi ei varmasti tee ketään onnellisemmaksi. Sellainen kansallismielisyys on pelkkää Rubikin kuution ratkaisemista tai kristillistä liittoa toisella nimellä. Järkiperäinen poliittinen ohjelma puuttuu.

Suomesta puuttuu kansallisliberaali puolue. Muissa Euroopan maissa kansallisen edun edistäminen rakentuu nimenomaan kansallisliberaalin ajattelun varaan. Tärkeiksi tunnustetaan koti, filosofia ja isänmaa.

Olen luonnostellut kansallisliberaalin ajattelun perusteita poliittisessa ohjelmassani. Sen kolme juurta ovat 1) kansallisen edun edistäminen, 2) arvoliberalismi ja 3) demokratia kaikkine tietoyhteiskuntaulottuvuuksineen. Niin sanotut vanhat suuret puolueet ovat kääntäneet selkänsä näille kaikille.

Esimerkiksi kansanvaltaa on kahlittu erilaisilla sananvapauden varkauksilla, äänikynnysten kaavailuilla sekä ripustelemalla sähköpaimenia nettiin. Liberaaleina näyttäytyvät puolueet eivät ole ymmärtäneet talousliberalismin ja arvoliberalismin eroa: kun talous on vapaa, ihminen on vanki, ja ihmisen ollessa vapaa talouden pitää olla kontrollissa. Kansallisliberaalissa ajattelussa liberalismi on arvojen ja elämäntapojen vapautta, ei holtitonta taloudenpitoa.

Kansallismielisyys puolestaan on sitä, että eri yhteiskuntaluokat ymmärtävät puhaltaa yhteen hiileen eripuran välttämiseksi ja tunnustavat yhteisen kansallisen edun, jolla vastustetaan globalisaation, kapitalismin ja internatsismin pakkovaltaa. Hyvinvointiyhteiskuntaa voidaan ylläpitää vain kansallisvaltion kokoisen yksikön tuella. Tässä työssä kansallisvaltiot ovat edelleen hegeliläisiä Järjen työvälineitä.

Suomen istuvan hallituksen rötöslista on niin pitkä, että bittitila sen kuvaamiseen uhkaa loppua. Myös opposition syyllisyys on yhtä patamusta: monipuoluejärjestelmässä (toisin kuin kaksipuoluejärjestelmässä) opposition toiminta näyttää jäävän aina pelkäksi lehmän hönkäisyksi, sillä siltojen polttamista ja salonkikelpoisuuden menettämistä varotaan hallituskelpoisuuden säilyttämisen takia. Opposition toiminnan ei pitäisi olla myöskään konservatiivista kaiken vastustamista. Se olisi elämän katselua peruutuspeilistä.

Suomeen tarvittaisiin liberaali kansallismielinen puolue, joka kykenee esittämään todellisen vaihtoehdon. Muutos 2011 voisi olla sellainen, mutta puoluetta vaivaa toistaiseksi se, että kyseessä on enemmänkin liike kuin puolue. Tämä käy ilmi nimestä, joka on aikaan sidottu ja jouduttaneen vaihtamaan. Liikkeestä voi luonnollisesti kasvaa puolue, kunhan se löytää omat poliittis-filosofiset taustansa. ”Kansallisliberaalit” voisi tällöin olla aatteellisesti sopiva nimi uudelle puolueelle.