Homoavioliitoista

Kirkkolain uudistamisen yhteydessä kohdataan kysymys, pitäisikö avioliittoinstituutiota laajentaa niin, että myös homopareja voitaisiin vihkiä kristilliseen avioliittoon evankelisluterilaisissa kirkoissa. Hanketta uudistuksen puolesta sanotaan ”sukupuolineutraaliksi avioliittolaiksi”.

Tätä nykyä noin puolet Suomen kansasta näyttää kannattavan ajatusta, kun taas papeista vain noin kolmannes suostuisi vihkimään homopareja. Toisaalta pääkaupunkiseudun papeista kaksi kolmesta siunaisi homojen avioliitot, mikä osoittaa, ettei kirkko ole myöskään kielteisyydessään yksimielinen. Mielipiteiden alueellinen hajonta ohjaa lisäksi epäilemään, että pappien osoittama vastustus johtuu pelosta, jota seurakuntalaisten kielteiset kannanotot herättävät kirkon työntekijöissä.

Kirkolliskokous ja piispainkokoukset miettivät asiaa eksegeettisesti ja teologisesti. Toistaiseksi piispojen kanta on pysynyt kiinni kuin sammakon pimppi, ja homot on rajattu pois avioliittoinstituution piiristä. Tosin rekisteröityä parisuhdetta piispainkokous ei pidä esteenä kirkon virassa toimimiselle. Tämä vaikuttaa ristiriitaiselta, sillä näin linjatessaan kirkko sallii työntekijöidensä ”käydä vieraissa” eli olla mieluummin maistraatin kuin omien palvelujensa asiakkaita avioitumisasioissa.

Tiedotusvälineiden toiminta on ollut homoavioliittokysymyksiä käsiteltäessä lähes yhtä neutraalia kuin sukupuolineutraali avioliitto itse. Toisaalta tiedotusvälineiden suostuminen asioiden laajaan tarkasteluun on jo sinänsä sisältänyt kannanoton homoliittojen puolesta.

Maakuntalehdet ovat joka tapauksessa uutisoineet homoavioliittojen esteistä näkyvämmin kuin esimerkiksi Helsingin Sanomat ja Yleisradio. Alma Median viestimet puolestaan ovat tarttuneet mieluummin homoavioliittoja jarruttaviin kannanottoihin ja esitelleet niitä.

Esimerkiksi Aamulehti uutisoi viime maanantaina selvityksestä, jonka mukaan ”homopari eroaa heteroparia useammin”. Kyseessä on tyypillinen esimerkki tarkoitushakuisesti sorvatusta otsikosta, jolla osallistutaan homoavioliittoja koskevaan ideologiseen kamppailuun. Puheena olevasta tutkimuksesta ja sen tulosten raportoinnista puuttui vastatodistelu kokonaan, mutta siihen viittaamalla homot yritettiin todistella heteroita huonommiksi.

Jutussa rinnastettiin joka tapauksessa kaksi hyvin erilaista parisuhdetta. Huomiotta jätettiin, että heteroiden liittoja pidetään useasti koossa myös väkisin, esimerkiksi lasten vuoksi. Koska homoilla on harvemmin lapsia, homot pääsevät toistaan eroon helpommin, ja yleensäkin olisi kai kauheaa, jos ihmiset eivät voisi erota, mikäli se on osapuolten tahdon mukaista. Heteroiden avioliitot ehkä koetaan myös sitovammiksi kuin homojen rekisteröidyt parisuhteet, joten tilanne voisi olla toisenlainen, mikäli homot olisivat alun perin voineet solmia oikeita avioliittoja. Toisaalta on syytä välttää käsitystä, että suhteen pitkäaikainen kesto olisi jokin itsetarkoitus.

Suurimmat puolueet kannattavat nykyisin homoavioliittoja, kun taas tietyt poliittiset ryhmät ovat Kristillisdemokraattien johdolla pitäneet elämäntehtävänään kaiken homoseksuaalisuuden vastustamista – ihme jos ei homoavioliitojen. Myös homojen omassa piirissä avioliittoajatus on herättänyt hämmennystä. Tämä on ymmärrettävää, sillä kristinusko on näyttäytynyt homoseksuaalisuuden ideologisena vastustajana lähes koko olemassaolonsa ajan.


Kristinuskon kompleksisuus

Käsitykseni mukaan kristinuskon homovastaisuus johtuu kristinuskon omasta homoseksuaalisesta, homoeroottisesta ja homososiaalisesta olemuksesta, joka puolestaan juontaa juurensa siitä, että ihmisen ja Jumalan rakkaus on symbolisesti homoeroottista. Se heijastelee samaa sukupuolta olevien keskinäistä yhteisymmärrystä, joka puolestaan perustuu samaa sukupuolta olevien ihmisten yhteiseen merkityskonstituutioon. Vaikka kyseessä on älyllisperäinen rakkaus, se on perimmältään seksuaalisen rakkauden sublimaatiota ja vertauskuvaa.

Kristinusko onkin perin pohjin ristiriitainen ja kompleksinen uskonto pyrkiessään peittämään homoseksuaaliset, homoeroottiset ja homososiaaliset taustaehtonsa. Niin se on tehnyt lähinnä varmistellakseen naturalistista alkuperää olevien lajinsäilytys- ja laajenemishankkeidensa menestyksen.

Myös toinen merkittävä ontologisen jumalhahmon ja rakkauden kohteen sisältävä uskonto, islam, on tässä suhteessa samanlainen: islam perustuu kristinuskon tavoin ihmisen ja jumalan keskinäiseen rakkauteen, joka on luonteeltaan homoeroottista ja patriarkaalista mutta joka kaikin voimin yritetään tukahduttaa, torjua ja selittää pois uskonnon oman laajenemisen ja väestönlisäyksen takaamiseksi.

Tässä valossa kristinuskon ja islamin homokielteisyys on tietenkin traagista ja heijastelee kyseisten ontologiseen jumalaoletukseen perustuvien uskontojen oidipaalista luonnetta. Niiden homokammoisuus on perimmältään naturalistista alkuperää ja nojaa psykoanalyyttisesti selitettävissä olevaan eksogamian normiin, toisin sanoen pariutumista ja avioitumista säätelevään käytäntöön, joka määrää miehen rakastamaan Jumalan luomaa maaläjää Jumalan itsensä asemasta. Jätän kuitenkin uskonnollisen metafysiikkakritiikin tällä kertaa tähän, sillä olen kirjoittanut aiheesta jo 574-sivuisen kirjan nimeltä Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008).


Homoavioliittohankkeen kompleksisuus

Koska kristillinen ideologia on sekä uskontona että kirkkohallintona esiintyessään suhtautunut homoihin vihamielisesti ja koska tämä asennoituminen on ollut tieteen kanssa ristiriidassa, kirkkoa on ollut syytä pitää homojen ja samalla myös yleisesti hyvän seksuaalielämän vastustajana. Kirkon kannanottoja on sanottu ahdasmielisiksi ja estoisiksi, ja sen edustajia seksuaalisuuden vaarallistajiksi. Ja onhan kirkko ollut suhteessa kaikkeen seksuaalisuuteen täysin retardi. Ei Nietzschekään esittänyt omaa uskontokritiikkiään turhaan.

Monia homoja puolestaan ihmetyttää, miksi muutamat poliitikot nyt suorastaan tyrkyttävät avioliittoa meille. Toiset taas pitävät avioliittoa jonkinlaisena ihmisoikeutena ja vaativat sen vuoksi avio-oikeutta myös homoille.

Kyse taitaa olla kannatuksen kalastelusta. Koska agendaa ei ole enää paljoa jäljellä, ajetaan sitten näitä sinänsä mitättömiä rippeitä, kuten avioitumis- ja adoptio-oikeutta. Poliittis-juridisen ajattelun kehittymättömyys näkyy juuri siinä, että huomiota kiinnitetään vain muotoseikkoihin, ja tasa-arvoa ajetaan samanlaisuuden oletuksen varassa: pitämällä homoja ja heteroita sekä elämäntapojamme ja arvojamme yksiselitteisesti samanlaisina.

Kuinka homojen sitten kannattaisi asennoitua meille tarjottuun avioitumismahdollisuuteen?. Seksuaalivähemmistöliikkeen asennoituminen on tähän asti ollut ristiriitaista. Avioliittoa tavoitellaan tasa-arvon nimissä, mutta puu näyttää kasvavan naapurin maalla. Naapurin maakin sijaitsee toisaalta meidän kaikkien yhteisessä valtiossa, joten asia ei ole pelkästään kirkon.

Homojen kannalta kyseessä on tyypillinen dissonanssitilanne. Yhdenvertaisuuden, ihmisoikeuksien ja sosiaalisen hyväksynnän nimissä olisi paikallaan, että homoilla olisi jokseenkin sama asema kuin heteroilla. Ongelman muodostaa kysymys, miksi kerjätä mitään taholta, joka on sortanut homoja vuosisatojen ajan ja asettunut homojen pääasialliseksi vastustajaksi. Ja kun olemme itsekin esittäneet kristillisen ideologian kritiikkiä, miksi kirkko puolestaan hyväksyisi meitä nyt sen enempää kuin koskaan ennenkään? Tämä kaikki johtaisi vain turhaan teatteriin.

Yhden mahdollisuuden ristiriitatilanteen ratkaisemiseksi tarjoaisi se, että kirkko suostuisi muuttamaan kantaansa suopeaksi homoja kohtaan. Itse asiassa tämä on ainoa vaihtoehto tilanteen oikaisemiseksi, sillä homot tuskin voivat heittäytyä nykyistä enempää kontalleen kirkon edessä. Tämä merkitsee, että kirkon pitäisi omassa piirissään märehtiä kantansa valmiiksi, aivan niin kuin se on pohtinut monta muutakin kysymystä, jotka liittyvät sukupuolten tasa-arvoon ja seksuaalikäyttäytymiseen. Esimerkin tarjoavat naispappeuden ja sukunimilain syheröt. Kirkon virallisesta kannasta sitten riippuu, minkä kannan järkiperäisesti toimiva yhteiskunta voi siihen ottaa.


Homoavioliittoja voi yhtä hyvin vastustaa kuin kannattaa

Koska tilanne on perin ristiriitainen, homoavoliitoista voi olla yhtä hyvillä perusteilla kahta päinvastaista mieltä. Olen myös itse (täysin johdonmukaisesti) homoavioliitoista kahta eri mieltä, sillä asiaa voidaan sekä puolustaa että vastustaa homojen ja koko tasa-arvoisen yhteiskunnan hyväksi.

Huomautettakoon, että sekä vastustava että puolustava kantani johtuvat yksinomaan kirkon oman suhtautumisen ja sen instituutioiden ristiriitaisuudesta, ei omasta mielipiteenmuodostuksestani. Tavoitteeni ei ole mikään muu kuin moraalisesti parempi yhteiskunta.

Platonin aikakaudella vapailla miehillä oli tapana kokoontua viettämään syöminkejä, joita sanottiin pidoiksi. Koska tuolloin ei ollut televisiota eikä elokuvia, näiden illanistujaisten kuluessa osallistujat viihdyttivät toisiaan pitämällä puheita. Kertomuksessaan Symposium (suom. Pidot) Platon kuvaa aterioimaan kokoontuneen bileporukan puheita Erokselle (175a–d). Hän muun muassa tilittää, kuinka Sokrates saattoi usein pysähtyä pihalle vastaanottamaan viestejä jumalilta. Faidros-dialogissa Platon kuvaa, miten Sokrates saattoi yhden puheen pidettyään katua sanojaan sekä koota ajatuksensa esittääkseen kuulijoille uuden puheen, jossa hän argumentoi ensin esittämäänsä retorista taidonnäytettä vastaan (242a–d).

Myös minä aion nyt pitää teille – kautta Heran – kaksi puhetta. Ne käsittelevät, kuten varmaan arvaattekin, homoavioliittoja. Puheet ilmestyvät tässä blogissa peräkkäisinä päivinä. Ensin seuraa puhe homoavioliittojen puolesta.