Kieroa kirkkopolitiikkaa

Kuin jatkoksi edellä käsittelemilleni vähemmistövaltuutetun virantäyttövääryyksille ja tutkintojen löyhäkätiselle tehtailulle on hyvä puuttua myös viimeviikkoiseen Helsingin piispan valintaan.

Uutiset iloitsivat, että Suomeen on valittu ensimmäinen naispiispa, kun Helsingin uudeksi piispaksi äänestettiin Espoon hiippakuntasihteeri Irja Askola 591 äänellä tuomiorovasti Matti Poutiaisen saamia 567 ääntä vastaan.

Yleisradion uutinen kehui valittua henkilöä ”valppaaksi ajattelijaksi”, joka ”on ottanut esille hyvin voimakkaasti oikeudenmukaisuuskysymyksiä”. Lisäksi jutussa antauduttiin ennustamaan, että ”näiden seikkojen takia hänestä tulee ainakin aluksi suorastaan tiedotusvälineiden lemmikki”.

Imartelu ei ole yhtään ennenaikaista vaan on ehtinyt muuttua jo todellisuudeksi tyyliin ”kerromme huomisen uutiset jo tänään”. Jutussa ei nimittäin pukahdettu mitään siitä tosiasiasta, että piispaksi valittiin maisteri vastaehdokkaana olleen miespuolisen lisensiaatin ohi. Yleensä Suomen piispoilta on vaadittu teologian tohtorin tutkintoa merkiksi siitä, että piispalla on tehtävien hoitamiseen tarvittava opillinen asiantuntemus.


Kehnoudesta kilpaillaan

Näin siis kävi taas: virkaan vyörytettiin alemmin koulutettu nainen pätevämpien miespuolisten ohi. Helsingin piispaksi pyrki kaikkiaan viisi henkilöä, joista kaksi oli naisia (Irja Askola ja Marja Heltelä), molemmat maistereita. Kolmesta mieshakijasta kahdella oli tohtorintutkinto (Leo Glad ja Hannu Vapaavuori), ja myös loppusuoralle selviytynyt Matti Poutiainen oli suorittanut jatkotutkinnon.

Omasta mielestäni johdonmukaisinta olisi ollut, että loppuäänestys olisi järjestetty Gladin ja Vapaavuoren välillä. Akateemisesta maailmasta myös monet teologit antoivat tukensa muutenkin ansioituneelle Vapaavuorelle. Sen sijaan toteutuneeseen äänestykseen valikoituivat ne hakijat, joiden koulutukselliset ja tieteelliset näytöt olivat joukon heikoimmat.

Tätä feminismi saa aikaan yhteiskunnassa. Kun korkeimman oikeuden presidentiksi valittiin ensimmäistä kertaa nainen vuoden 2006 alusta lukien, hänkään ei ollut suorittanut korkeimpien oikeusasteiden jäseniltä yleensä vaadittavaa tohtorintutkintoa. Lisäksi hakijoiden joukossa olisi ollut tohtorintutkinnon suorittaneita miehiä. Nimitys oli siis vastoin naisten ja miesten tasa-arvosta annettua lakia.

Kukaan ei kuitenkaan puuttunut asiaan mitenkään poliittisen korrektiuden vuoksi, eivätkä ohitetut kehdanneet valittaa. Sen sijaan virkaan päätynyt oikeustieteen kandidaatti Pauliine Koskelo valittiin Vuoden Naiseksi kuin palkkioksi miesten tyrmäämisestä prosessissa. Tuon tittelin hän varmasti ansaitsikin, sillä takana oli nimenomaan poliittisia ansioita. Sen sijaan arvostelua Koskelon myöhemmästä promovoinnista Hankenin kunniatohtoriksi esitti professori Jyrki Virolainen omassa blogikirjoituksessaan. Monet heikoin perustein valitut ovat joutuneet jälkeenpäin rimpuilemaan syytösten verkoissa, ja heidän tietään on koetettu tasoitella keinottelulla.


Tasa-arvo: ansiot ratkaisevat, sukupuoli ei vaikuta

En tietenkään halua paisutella tutkintojen enkä titteleiden merkitystä. Mutta en myöskään haluaisi, että ne vesitetään ja riistetään pois ajattelemattomalla nimitys- tai myöntöpolitiikalla.

Se, että virkoihin päätyy naisia, on ihan kelpo asia, mutta valintojen pitäisi perustua ansioihin ollakseen oikeudenmukaisia. Tasa-arvoa on se, että ansiot ratkaisevat eikä sukupuoli vaikuta. Niinpä naiseutta ei saisi käyttää verukkeena pätevämpien miesten sivuuttamiseen. Epäoikeudenmukaiset ohitukset eivät legitimoi virkoihin kiilattujen asemaa. Tällainen feminismin soveltaminen johtaa vain tutkintojen ja ansioiden ylenkatsomiseen ja mitätöimiseen – tai sitten siihen, että väärin valitut menettävät ihmisten kunnioituksen. Kun valinnat ovat vastoin Taivaan Järjestystä, voimaan astuu voiman ja vastavoiman laki.

Vähemmistövaltuutetun virkaan puliveivattiin kuukausi sitten kelpoisuusehtoja täyttämätön nainen valtioneuvoston erivapaudella, jota sovellettiin perustuslaillisen yhdenvertaisuuden ja tasa-arvolain vastaisesti. Nyt piispanvirkaan valittiin nainen muodollisesti korrektin äänestyksen tuloksena, joka kuin vahingossa johti ansioituneempien mieshenkilöiden ohittamiseen. Kannatan toki naisten edustusta myös piispainkokouksessa, mutta asiaa kirkastaisi se, jos nainen päätyisi virkaan omien ansioidensa perusteella eikä keinotekoisen suosimisen tai kannattajaklikkien kautta. Sillä suosiminen johtaa vain käänteiseen syrjintään ja nöyryyttää vähemmistönä olevaa sukupuolta itseään.


Piispanviran pienennystä

Suuri osa Suomen piispoista on ollut professoreja, joilla on teologisten kysymysten asiantuntemus. Ehkä ensimmäinen naispiispa olisikin ollut luontevinta valita heidän joukostaan, mikäli vain joku olisi asettunut ehdolle. Suomen evankelisluterilaisen kirkon käytäntöön eivät kuulu pappisvihkimyksen eri asteet, ja juuri siksi koulutuksen tason pitäisi korostua piispan valintakriteerinä.

Irja Askolan päätyminen piispaksi oli esimerkki feministisestä suosimispolitiikasta. Tämä on osa kirkkopolitiikkaa, aivan niin kuin feministien suosiminen yliopistoissa on osa tiedepolitiikkaa. Ja valtionpolitiikassa tasa-arvo näyttää olevan vain naisten omaisuutta, kuten tiedämme siitä, että lähes kaikki tasa-arvovirat on täytetty naisilla.

En ymmärrä lainkaan dosentti Mikko Malkavaaraa, joka Ylen jutun mukaan iloitsee siitä, että ”papistostahan iso osa on jo naisia, samoin enemmistö teologian opiskelijoista”. Miksi naisten yliedustus jollakin alalla olisi itseisarvo, kun miehiä puolestaan haukutaan yliedustuksesta kaikilla niillä aloilla, joilla enemmistö toimijoista sattuu olemaan miehiä?

Malkavaaran mukaan ”Irja Askolasta hiippakunta saa merkittävän yhteiskunnallisen vaikuttajan ja keskustelijan”. Näistä pragmatisteista tuskin on missään pulaa. Jokainen kelpaa arkiajattelijaksi, sillä kenellä tahansa näyttää olevan nykyään poliittisiin valta- tai etupyrkimyksiin perustuva mielipide kaikesta. Mutta onko myös ajattelukykyä ja asioita koskevaa tietoa?


Vertailun vuoksi

Naispappeus on minulle kirkkoon kuulumattomana henkilönä melko yhdentekevä asia. On kummallista, että naisten valitsemista virkoihin suitsutetaan tiedotusvälineissä, mutta homoseksuaalien valitsemisesta virkoihin nostetaan suunnaton poru. Näin kävi muun muassa Yhdysvalloissa vuonna 2003, kun anglikaaniyhteisön piispanvirkaan valittiin pastori Gene Robinson, jonka tiedettiin olevan homoseksuaali. Vuotta aiemmin saman kirkkokunnan piispaksi nimitetty britti Jeffrey John oli puolestaan painostettu eroamaan virastaan hänen homoseksuaalisuuteensa vedoten. Mainittakoon, että molemmilla henkilöillä oli virkaan sekä kelpoisuus että pätevyys.

En moralisoi myöskään sukupuoltaan vaihtaneen Marja-Sisko Aallon toimintaa kirkkoherrana. Savustus pois virasta oli juuri sitä politiikkaa, jolla ihmisten todellisia ansioita ja identiteettejä pyritään epäoikeudenmukaisesti kiistämään.

On tosin vaikea sanoa, ovatko sukupuoltaan vaihtaneet lopulta miehiä vai naisia, sillä ihmisen geenit ja kromosomit ovat joka tapauksessa entisenlaiset, vaikka sukupuolen fenotyyppiä muokattaisiin. Sama seikka on tuottanut pähkinöitä myös kirkolle: jos seurakuntalaiset hyväksyvät ihmisen miehenä, miksi he eivät hyväksyisi samaa henkilöä naisena? Tässä kysymys naispappeudesta kärjistyy.

Myönteistä Irja Askolan valinnassa voi olla se, että hän sopivasti sekoittaa poliittisilla näkemyksillään piispainkokousta ja patakonservatiivien paradigmoja.