Perusoikeusortodoksit

Entisen sisäministerin ja nykyisen eduskunnan puhemiehen Paula Risikon (kok.) suostuttua palauttamaan tiedustelulain mietinnöt takaisin perustuslakivaliokuntaan, sinisten ministeri Jussi Niinistö purki harmistumistaan vertaamalla valiokunnan asiantuntijoina toimivia Tuomas Ojalaa ja Juha Lavapuroa talebaneihin. Sinisten kynä on pitkälti kuivunut, mutta tällä kertaa väittämä osui oikeaan.

Paheksuntaa herättänyt nimittely oli aiheellista, sillä perustuslakivaliokunnan Tiddelidyy ja Tiddelidom, Ojanen & Lavapuro, ovat ripittäneet valiokuntaa oman vasemmistolaisen perustuslaintulkintansa mukaisesti aina tilaisuuden tullen. Ja tilaisuuksia on ollut, sillä eduskunnan sivuovi on käynyt, ja valiokunnan loimukoivuisen oven saranat ovat kuluneet ahkerasti. Myös rahaa on kulunut 670–1340 euroa / lausunto, mikä on auttanut pitämään professorit leivissä.

Ongelmana asioiden konfiskoimisessa Ojasen ja Lavapuron käsiin on vallan kolmijako-opin sivuuttaminen. Sen mukaisesti on erikseen lainsäädäntövalta, toimeenpanovalta ja tuomiovalta. Ojasen ja Lavapuron käyttämän asiantuntijavallan ei pitäisi periaatteessa kuulua kuvaan ollenkaan, mutta ammattiaseman kautta sitä voidaan verrata juristien tai tuomarien käyttämään tuomiovaltaan.

Ongelmaksi on muodostunut, että myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuinten päätöksillä sivuutetaan kansallisten parlamenttien perustuslakeja ja tavallisia lakeja. Juristien painoarvo on kasvanut liikaa, eikä demokraattiselle prosessille jää tilaa. Moni kansanedustaja Euroopassa olisi kateellinen siitä vallasta, joka ammattijuristeilla on joko asiantuntijoina tai EIT:n tuomareina.

Muistutettakoon, että EIT:ssä toimii myös sellaisten ihmisoikeuksien suurvaltojen kuin Venäjän ja Turkin lähettämiä tuomareita, jotka tekevät EU-maiden lainkäyttöä koskevia ratkaisuja! Tämä oli yksi syy siihen, miksi Ison-Britannian entinen pääministeri David Cameron halusi irrottaa maansa ensisijaisesti EIT:stä vaihtoehtona brexitille.


Ihmisoikeusfundamentalismia

Puhe asiantuntijavaltaa käyttävistä perustuslakitalebaneista on perusteltua eikä lainkaan vierasta juristien omissa piireissä. Kokoomuksen juristikansanedustajat Ben Zyskowicz ja Kimmo Sasi olivat jo pitkään paheksuneet Tuomas Ojasen ja Juha Lavapuron sekä SKP:n keskuskomitean entisen jäsenen Martin Scheininin ihmisoikeusfundamentalismia.

Ihmisoikeusfundamentalismi on osa ihmisoikeusteollista asennoitumistapaa, jossa vedotaan itsemääräämisoikeuttamme kaventaviin periaatteisiin, eräänlaisiin ”supernormeihin”. Ihmisoikeusfundamentalismin ja supernormien käsitteitä ovat käyttäneet muiden muassa oikeustieteen professorit Aulis Aarnio teoksessaan Oikeutta etsimässä (2014) ja Markku Helin artikkelissaan ”Perusoikeuksilla argumentoinnista” (2012). Oikeusfilosofi Aarnio kirjoittaa (2014, s. 258):

”On suoranainen, joskin muodikas, itsepetos ajatella, että supernormistoille ja niiden ilmentämille perusarvoille on olemassa jokin objektiivinen sisältö. Ratkaisu jää riippumaan tulkitsijasta, ei laista. Tämä on kohtalokasta oikeudelle.”

Hän myös jatkaa (2014, s. 263–265):

”Mallin fundamentalistisuus puolestaan on siinä, että lainkäyttäjä asetetaan huonosti perustellun oikeusopillisen doktriinin antamalla valtuutuksella lainsäätäjän asemaan. Se johtaa konfliktiin valtiovallan kolmijaon periaatteen kanssa. Vielä oudompi mallista tulee, jos oikeustieteen harjoittaja, ja nimenomaan hän, saa doktriinin tarkoittaman vallan määritellä, miten perusoikeuksien ilmentämät arvot tulee ymmärtää. Niin tärkeitä kuin perus- ja ihmisoikeudet ovatkin demokraattisen oikeusvaltion kannalta, niille ei tule antaa perusoikeusfundamentalismin tarkoittamaa monopoliasemaa. […] Historia opettaa, että moraalin messiaat ovat tehneet paljon pahaa asettuessaan yhteiskunnan vakiintuneitten sääntöjen ulko- tai yläpuolelle. Sama vaara vaanii, jos perusoikeusfundamentalismi saa oikeusajattelussa ylivallan.”

Juuri edellä kuvattuihin doktriineihin pyritään nykyisin vetoamaan massamaahanmuuton puolustelemiseksi niin, että korvat soivat. Aarnio kirjoittaa (2014, s. 260) kirjansa luvussa ”Perusoikeusfundamentalismi”, että ”[f]undamentalistinen perusoikeuskäsitys on edustettuna esimerkiksi Tuomas Ojasen ajattelussa”.

Ongelmana ei ole vain Montesquieulta periytyvän vallan kolmijako-opin kumoaminen tai se, että ”[o]ikeusoppineet asettavat itsensä lain, jopa perustuslain, yläpuolelle vaatiessaan, että oikeudelliset ratkaisut tulee johtaa suoraan supernormeista” (Aarnio 2014, s. 265).

Kurja sanoa, mutta eduskunnan perustuslakivaliokunnan asiantuntijoinaan käyttämät professorit Juha Lavapuro, Tuomas Ojanen ja Martin Scheinin ovat sokaistuneet ihmisoikeusretoriikastaan niin, etteivät he näytä ymmärtävän, mikä perustuslaki pohjimmiltaan on, eivätkä he tunnista sen olemusta ja luonnetta.


Perustuslakipopulismia

Vedoten tapaan, jolla perustuslakia (1999) säädettäessä luovuttiin perusoikeuksien kytkemisestä kansalaisuuteen Lavapuro ja Ojanen ovat toistuvasti väittäneet, että Suomen perusoikeudet kuuluvat kaikille.

Perustuslaki ei ole ihmisoikeuksien julistus, eikä ihmisoikeussopimuksiakaan pidä lukea kuin Kama Sutraa. Perustuslaki on kansakunnan suvereenin vallan ilmaus, johon on kodifioitu kansan keskuudessa vallitsevia arvostuksia ja normeja. Sen tehtävä on kuin kansallisvaltion: toimia etujärjestönä valtion omien kansalaisten hyväksi.

Se, että perustuslakien yhteiskunnallinen funktio on kadonnut edellä mainittujen juristien näköpiiristä, liittyy kansallisvaltioita mitätöimään pyrkivään kansainvälisyyden tendenssiin, jota vasemmisto on perinteisesti ajanut. Sosialismia on koetettu toteuttaa äkillisen ja verisen vallankumouksen sijasta pitkällä marssilla halki instituutioiden.

Valtavirtavasemmistoa edustavat sosiaalidemokraatit, kansandemokraatit ja akateemiset taistolaiset ovat pystyneet kärsivällisesti ja vähin äänin sisällyttämään lakiin ja etenkin sen tulkintaan universaalikommunistisia periaatteita, kuten rajattoman maailman utopian, vapaan matkustus- ja oleskeluoikeuden sekä suuren määrän erilaisia kansallisvaltioille langetettuja ja taloudellisesti tuhoisia velvoitteita.

Suomalaisille itselleen epäedullisen perustuslakiuudistuksen takana ovat olleet puoluekannasta riippumatta sekä vasemmisto että se osa poliittisesta oikeistosta, josta on vasemmistoretoriikan sisäistettyään tullut pelkkä liberalismilla kuorrutetun jälkimarxilaisen doktriinin marionetti.

Oikeusfilosofisesti arvioiden Lavapuro, Ojanen ja Scheinin ovat tehneet metodologisen virheen. Lain soveltamisessa lähdetään yleensä siitä, että lain tulkitseminen on hermeneuttinen tapahtuma, jossa ei voida saavuttaa oikeaa, varmaa tai ehdotonta tietoa, sillä jokaisella tulkitsijalla on väistämättä omat näkemyksensä ja koska myös tilanteet ovat erilaisia.

Niinpä lakeihin liitetään jo lain laatijoiden toimesta soveltamisohjeet. Ne muodostavat tulkintakehyksen, jossa lakia sovellettaessa liikutaan. Siis kehyksen, ei kahletta. Perustuslakeja koskien tämän kehyksen sisällä liikkuminen on pitkälti poliittinen asia.

Sen sijaan kyseiset juristit ovat esitelleet tulkinnan ohjenuoraksi omat äärimmäisen yksiviivaiset, julistusmaiset ja ohuet näkemyksensä, joiden luotisuoran tulkintalinjan kaikille puolille jää runsaasti tilaa. Tällainen idealistisesta ihmisoikeusretoriikasta periytyvä asennoituminen oli tyypillistä kommunistiselle yhteiskuntateorialle ja niin sanotulle tieteelliselle sosialismille, jossa vedottiin tiedon ”objektiivisuuteen”.

Asenne oli ominainen myös oikeuspositivismille, joka pyrki vetoamaan ”lain kirjaimeen” ja sanatarkkaan luentaan. Siihen puolestaan eivät enää turvaudu juuri muut kuin äärimmäisessä hädässä pinnistelevät asianajajat, jotka koettavat voittaa oikeusjuttuja pelkän pykäläkoreografian, saivartelun tai virkkuukoukkumentaliteetin voimin.

Lopulta näiden fundamentalistien oma mielipidevalta on kääntänyt heidän objektivistiset ihanteensa pelkäksi subjektiiviseksi ja omien mielipiteidensä varaiseksi laintulkinnaksi.

Professorien on turha yrittää selitellä puolueellisuuttaan verhoutumalla ”tieteenharjoittajan velvollisuuksien” taakse tai vetoamalla siihen, että tieteenharjoittajien tehtävänä on esittää kritiikkiä. Kriittiseen tieteelliseen ajatteluun ei kuulu tendenssimäinen lainluenta eikä ”supernormien” käyttäminen kansallisen suvereniteetin ylittämiseen tavalla, joka on äärivasemmistolle ominainen.

Kirjoitin aiheesta aiemmin verkkokolumnissani ”Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia” sekä vaalikirjassani ”Kuinka Suomi korjataan? Arvopohja ja kokonaisvaltainen ratkaisu.” (s. 128–133).


Kirjallisuus

Aarnio, Aulis, Oikeutta etsimässä – Erään matkan kuvaus. Helsinki: Talentum, 2014.

Helin, Markku, ”Perusoikeuksilla argumentoinnista”. Teoksessa: Tero Iire ja Martti Kairinen (toim.), Varallisuus, vakuudet ja velkojat – Juhlajulkaisu Jarmo Tuomisto 1952 – 9/6 – 2012, s. 11–30. Turku: Turun yliopisto, 2012.