Miksi islam on uskontoelämän alkeismuoto?

Monien länsimaisten ihmisten on vaikea ymmärtää, miksi islam ja islaminuskoiset ovat käsityksissään niin periksi antamattomia ja väkivaltaisia kuin terroriteot osoittavat. Pelkkä viittaus muslimien katkeruuteen, joka seuraisi Lähi-idässä vallitsevasta kurjuudesta ja jatkuvasta sotatilanteesta, tuntuu pinnalliselta. Se ei selitä, miksi monissa luonnonvaroiltaan rikkaissa öljymaissakin koetaan poliittista kurjuutta ja miksi muslimit riitelevät verisesti keskenään oikeasta uskonnon tulkinnasta, kuten Syyriassa ja Irakissa, jonka alueita osittain hallitsee terroristijärjestö The Islamic State of Iraq and Syria (ISIS).

Vihan ja väkivallan kierrettä ei voida vierittää Yhdysvaltojen tai länsimaiden syyksi. Yhdysvallat ja muut länsimaat ovat tehneet kaikkensa demokratian, vapauden ja ihmisoikeuksien saattamiseksi voimaan muun muassa Saddamin jälkeisessä Irakissa, ja Länsi on auttanut afgaaneja taistelussa sosialismia vastaan. Vastaamatta on jäänyt sekin kysymys, miksi muslimien elämäntavassa ei ole tapahtunut juuri mitään edistystä keskiajan jälkeen. Musliminaiset ovat edelleen alistettuja myös länsimaiden muslimiyhteisöissä, ja arabimaiden tiede ja tutkimus ovat aivan retuperällä. Islamilaisissa maissa ei ole sen enempää vapaata tiedettä kuin vapaita tiedotusvälineitäkään. Islamin hallitsemissa maissa ei ilmesty tieteellisiä julkaisuja, eikä niihin osoiteta tieteellisiä palkintoja, ellei kyse ole Kairon Amerikkalaisen Yliopiston tapaisista laitoksista tai toisinajattelijoiden palkitsemisista.

Tässä kirjoituksessa tuon esille filosofisen, psykologisen, sosiologisen ja ideologiakriittisen näkökulman islamiin, toisin sanoen sen, mitä Jaakko Hämeen-Anttilan tapaiset tutkijat eivät joko tiedä tai kerro. Ongelma onkin, että ”islamin asiantuntemuksena” on pidetty omakohtaista suhdetta islamiin tai islamin tarkastelemista sisältä päin, kun todellinen tieteellinen asenne edellyttäisi välimatkan luomista tutkittavaan aiheeseen ja sen näkemistä ulkoa päin.

Monien ”islamin asiantuntijoina” pidettyjen asiantuntemus loppuu silloin, kun astutaan politiikantutkimuksen ja kriittisen yhteiskuntatieteen alueelle. He näkevät kyllä islamilaisen runouden ja kulttuuriornamenttien kauneuden, mutta minun tehtäväni on osoittaa, miksi ne ovat moskeijoiden ja hallitsijapalatsien seinissä samanaikaisesti, kun kansat kylpevät kurjuudessa. – Miksi? Miten uskonto ja poliittinen valta liittyvät toisiinsa ja tukevat toisiaan islamissa? Miksi islam (sen enempää kuin mikään muukaan uskonto) ei ole vain hengellinen uskomusjärjestelmä vaan poliittisen vallankäytön muoto, jossa patriarkaalinen seksuaalidynamiikka ja symbolijärjestelmä liittyvät hallitsemiseen sekä aineellistuvat ontologisessa valtio-oletuksessa ja mahdollistavat myös totalitarismien pönkittämisen?

Pyhän ja profaanin erottuminen ja seuraukset

Perusyhteiskuntatieteenä pidetyn sosiologian juuret ovat suurelta osin uskontojen tutkimisessa, samoin psykologian. Islamin asemasta käyty keskustelu tarjoaa oivallisen tilaisuuden palauttaa mieleen muutamia uskontojen, yhteiskuntien ja valtioiden välisiä yhdenmukaisuuksia ja riippuvuuksia.

Luonkin aluksi katsauksen sosiologiseen ja psykologiseen uskontojen tutkimukseen. Sosiologian klassikkona pidetty Émile Durkheim (1858–1917) kirjoitti teoksessaan Uskontoelämän alkeismuodot (1912), että ”[u]skonto on läpikotaisin sosiaalinen asia. Uskonnolliset representaatiot ovat kollektiivisia representaatioita, jotka ilmaisevat kollektiivisia todellisuuksia; riitit ovat toimintamuotoja, joita syntyy ainoastaan järjestäytyneiden ryhmien piirissä ja joiden tarkoitus on synnyttää, ylläpitää tai uudistaa tiettyjä mentaalisia tiloja näissä ryhmissä.”

Durkheimia kiinnosti ennen kaikkea yhteiskunnan kiinteyden ja keskinäisen solidaarisuuden puute, eli anomia ja vieraantumisen ongelma, sekä se, mikä pitää yhteiskuntaa koossa. Teoksessaan Sosiaalisesta työnjaosta (1893) Durkheim oli kirjoittanut, että traditionaaliset yhteiskunnat pitää koossa samanlaisuuden paine, eli yhteiset normit, kun taas modernit yhteiskunnat pitää koossa pitkälle eriytynyt sosiaalinen työnjako. ”Mitä alkukantaisempia yhteiskunnat ovat, sitä samankaltaisempia ovat keskenään ihmiset, jotka ne muodostavat”, kun taas ”sivistyskansojen keskuudessa yksilö erottuu toisesta ensi näkemältä, ilman että mikään perehdyttäminen olisi välttämätöntä”. Kollektivismi liittyy siis alkukantaisuuteen, kun taas sivistysyhteiskunnat tunnustavat yksilöllisyyden.

Alkukantaisiin yhteiskuntiin liittyy mekaaninen solidaarisuus ja jälkimmäisiin orgaaninen solidaarisuus. Mekaaninen solidaarisuus liittyy pienyhteisöihin, alkutuotantoon ja kasvokkaiseen yhteisöllisyyteen, kun taas jälkimmäiseen liittyy orgaaninen solidaarisuus, jossa jäsenet ovat yksilöllistyneet persooniksi ja työskentelevät eri ammateissa ja tehtävissä.

Mekaanisessa solidaarisuudessa normien luonne on repressiivinen, eli normien rikkojia rangaistaan kostoon perustuvilla teoilla. Tällaisessa kulttuurissa melkein kaikki normit ovat rikoslaillisia, tai ne ovat sanktioidut jo antiikin ajoilta tunnetulla talio-periaatteella. Sen mukaan ihmisten tulee saada rikkomuksistaan tekojaan vastaava rangaistus. Tässä ajattelussa kaikki rikokset mielletään perimmältään uskonnollisiksi, eikä niitä siten voida koskaan sovittaa maallisella oikeudenkäyntimenettelyllä.

”Silmä silmästä ja hammas hampaasta” tunnetaan Hammurabin lakina, mutta nykypäivänä sen tapaista ajattelua sovelletaan nimenomaan islamilaisessa kosto-oikeuteen perustuvassa lainkäytössä. Islamilainen sharia-laki on tapaoikeudellinen käytäntö, joka perustuu uskontoelämän alkeismuotoihin ja jossa yhteiskunnan kiinteyttä tuotetaan uskonnollisella vallankäytöllä, yksilön aseman kiistämisellä ja tuomiovallan perustamisella uskonnollisten opinkappaleiden varaan. Sen sijaan kehittyneessä orgaanisessa yhteiskunnassa normien rikkomisesta säädetyt rangaistukset ovat restitutiivisia, eli vahingon sovittamiseen perustuvia, ja niiden perustana on demokraattisin perustein säädetty kirjoitettu laki.

Ferdinand Tönniesin (1855–1936) vuonna 1887 lanseeraamia käsitteitä käyttääkseni mekaaniseen solidaarisuuteen perustuvan yhteisöllisyyden ja orgaanisen yhteiskunnan ero käy ilmi myös jaosta Gemeinschaftiin (eli perinneyhteisöön) ja toisaalta Gesellschaftiin (eli yhteiskuntaan). Ensin mainitussa sosiaalinen yhteenliittyminen koetaan itseisarvoiseksi ja jälkimmäisessä vain välineeksi.

Teoksessaan Itsemurha (1897) Durkheim oli analysoinut, miksi itsemurhakuolleisuus vaihtelee maittain. Hänen mukaansa perintötekijät, alkoholismi tai mielisairaus eivät voineet selittää vaihtelua, mutta vaihteluja voitiin selittää sosiaalisella integraatiolla ja normeilla. Näin hän päätyi tunnettuun teoriaansa egoistisesta, altruistisesta, anomisesta ja fatalistisesta itsemurhasta. Taustalla oli joko liian heikko tai vahva integraatio, tai sitten liian heikot tai vahvat normit. Tästä Durkheim johteli kuuluisan päätelmänsä, että yhteisö sitoo ihmisiä eri tavoin ja eri vaikutuksin, ja näin yhteisöllisyyden oletuksesta tuli sosiologiaa tieteenalana perustava premissi tai hypoteesi.

Durkheimin mukaan uskonnot muodostavat kokonaan oman sfäärinsä integraation ja normien sosiaalisena viitekehyksenä. Juuri tätä hän analysoi teoksessaan Uskontoelämän alkeismuodot. Keskeistä on, että uskonto ei perustu harhaluuloon vaan tarjoaa ihmiselle todellisen kokemuksen. Uskonnossa yksilö kokee voiman, joka on hänen itsensä ulkopuolella. Tämä voima ei ole kuitenkaan todellinen, vaikka kokemus onkin. Jumaluus on siten vertauskuvaa yhteiskunnalliselle todellisuudelle, eli sosiaalisen kanssakäymisen toimintatasolle.

Ja nyt tulemme tämän analyysini ydinkohtaan. Uskonnon perusta ei ole usko jumaliin vaan pyhän ja maallisen erottaminen. Palvoessaan pyhää yhteisö palvoo itseään, toisin sanoen oman yhteisönsä piirissä vallitsevia normeja. Tässä mielessä jokainen uskonto, joka mielletään fundamentalistisesti, voi olla yhteiskunnallisen totalitarismin lähde, perusta ja välikappale: sen syy, ilmaus ja pysyttäjä.

Durkheimin mukaan inhimillisen ajattelun historia ei tunne muita kategorioita, jotka poikkeaisivat toisistaan niin perusteellisesti kuin pyhä ja profaani. Sitä lähellä olevat ’hyvä’ ja ’paha’ ovat vain etiikan ilmentymiä, samoin kuin ’oikea’ ja ’väärä’ ovat moraalin ilmentymiä, ’hyödyllinen’ ja ’haitallinen’ utilitaristisen ajattelun ilmentymiä, ’viha’ ja ’rakkaus’ tunne-elämän esiintymiä ja ’terveys’ ja ’sairaus’ elämän eri puolia. Sen sijaan pyhä ja maallinen eivät ole saman asian puolia, vaan ne on erotettu uskonnoissa kahdeksi erilliseksi todellisuudekseen, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Mitä jyrkempi jako on, sitä fundamentalistisempi on uskonto. Ja sitä totalitaarisempaa ja sisäänpäin lämpiävämpää on myös uskontoon pohjautuva poliittinen hallinto.

Miten islamin väkivaltaisuus kytkeytyy homovastaisuuteen?

Durkheimin mukaan uskonto liittää kaikki uskovat yhdeksi moraaliseksi yhdyskunnaksi. Pyhinä pidettäviä asioita ovat ne, joita suojellaan ja eristetään kielloilla, kun taas maalliset seikat ovat sellaisia, joihin kieltoja sovelletaan ja jotka täytyy pitää erillään ensin mainituista. Tätä kautta ovat syntyneet useat tabut, eli pyhänä pidetyt asiat, joita ei saisi loukata. Uskonnollisen elämän alkeismuodoissa tabujen katsotaan ”tarttuvan”, eikä rikkomuksia voida sovittaa, vaan ainoana keinona pidetään rikkoneiden karkottamista tai sulkemista yhteisön ulkopuolelle, useimmiten poistamista kokonaan elävien kirjoista, aivan kuten muslimijohtajien antamissa fatwoissa on toivottu.

Durkheimin käsityksen mukaan kaikissa tunnetuissa uskonnoissa esiintyy piirre, että niissä ajattelun kohteena olevat asiat jakautuvat kahdeksi luokaksi tai vastakkaisiksi ryhmittymiksi. Tämä näkyy, paitsi islamissa ja kristinuskossa, myös buddhalaisuudessa ja länsimaisessa kartesiolaisessa ajattelussa, jota leimaavat jaot sieluun ja ruumiiseen sekä sisäpuoleen ja ulkopuoleen (res cogitas–res extensa). Tällöin on huomattava, että uskonnolliset dualismit vaikuttavat esiteoreettisina lähtökohtina myös rationalismin taustalla.

Avoimeksi Durkhemin ajattelussa jäi, mikä lopultakin sai ihmiset ajattelemaan, että todellisuus muodostuu dualistisesti. Hän selitti asiaa sosiologian perusteesinä pidettävällä oletuksella, että jumalallisuuden herättämiseen ihmisten kokemuskentässä tarvitaan yhteisöllistä vaikutusta. Teoksessaan Uskontoelämän alkeismuodot hän lausui, että ”yhteisö on jäsenilleen sitä, mitä jumala on palvelijoilleen”.

Monet ovat toki huomanneet tämän jo kuunnellessaan luentoja myös meidän yliopistoissamme. Teologit käyttävät ritualisoitunutta lyhennettä ”Jla” siinä, missä yhteiskuntatieteilijät puhuvat tutkimustensa aiheena olevasta ilmiöstä käyttäen lyhennettä ”yk” ja tarkoittaen sillä yhteiskuntaa. Kuten jäljempänä selitän, Jumala ja yhteiskunta liittyvät läheisesti toisiinsa.

Durkheimin oletus oli, että ihminen synnyttää dualismia henkisen ja materiaalisen välille juuri sosiaalisuuden avulla. Tätä kautta ihmisellä on kaksoisluonne – näkemys, jota olen tarkastellut erityisesti amerikkalaisen pragmatistin, George H. Meadin (1863–1931), filosofiaa käsittelevissä tutkimuksissani. Myös hänen mukaansa ihmisen minuus koostuu sekä sosiaalisesta että individualistisesta puolesta.

Durkheimin ja Meadin vastaukset jäivät kuitenkin avoimiksi sikäli, etteivät he pystyneet perustelemaan dualismin syntymisen alkusyitä. Tähän vastasi paremmin Sigmund Freud psykoanalyyttisella teoriallaan.

Freudin mukaan jumalat ja yliyksilöllinen yhteisöllisyyden taso syntyvät ihmisen oidipuskompleksista. Jumala eli valtio monimutkaisine riitteineen seurailevat symbolisesta isänmurhasta syntynyttä tunteiden ambivalenssia, jonka vaikutuksesta surmattuun isään liittyvät toiveet ja syyllisyydentunteet siirrettiin yliyksilölliselle tasolle, toisin sanoen tuonpuoleisuuteen, josta hänen ajatellaan tulevan tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Freud selittää logiikkaansa yleistajuisesti teoksessaan Toteemi ja tabu (1913), jossa valtion synty ja siihen liittyvä paternalismi sekä sovinismi (merkityksessä chauvinism = kiihkoisänmaallisuus) johdellaan perimmältään samoista tekijöistä.

Tässä valossa isään kohdistuva rakkaus on nähtävissä myös homoseksuaaliseksi, aivan niin kuin jumalten rakastaminen yleensäkin. Olen itse lisännyt löylyä asiaa koskevaan argumentaatioon pääteoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena, jossa todistelen, että sekä islam että kristinusko syyllistyvät irrationaaliseen homovastaisuuteen nimenomaan siksi, että omalla homovastaisuudellaan ne koettavat peittää sosiodynamiikkansa yllä pysymiseen liittyvät jäljet. Kumpikin dualistinen ja kahtia haljennut uskonto pysyy voimassa vain kieltäessään omia alkuehtojaan näkymästä.

Tärkein alkuehto on, että kumpikin uskonto hyödyntää ja edustaa ihmisen homoseksuaalisia tunteita. Niiden kohteena on miespuolisten rakastajien jumaloima, usein miespuolisena ihannoitu profeetta tai hahmo. Kyseisten uskontojen homoseksuaalisuutta korostaa myös kaiken henkisen elämän alkuehtona vaikuttava merkityskonstituution yhdenmukaisuus, joka on saman sukupuolen edustajilla yhtäläinen heidän yhteisen kokemusmaailmansa vuoksi.

Dualistiset uskonnot ovat lähtökohdiltaan homoseksuaalisia ja sisältävät homoseksuaalista rakkautta, joka pyritään kieltämään lähinnä lajinsäilytyksellisillä verukkeilla. Ne puolestaan liittyvät lisääntymisen tavoittelemiseen, jonka juuret ovat yhteisön koossa pitämiseen liittyen naturalistisia ja uskontojen julkilausuttuihin tavoitteisiin nähden epähengellisiä. Näistä seikoista johtuen sekä kristinusko että islam pyrkivät arvottamaan vain heteroseksuaalisen kanssakäymisen sallituksi ja toivotuksi, vaikka se ei olekaan niiden oman homoseksuaalisen olemuksen mukaista vaan johtaa ristiriitaisuuteen.

On kieltämättä harmillista, että teoksessani esittämäni argumentaatio on mennyt monilta lukijoilta yli lipan, ja monet ovat ummistaneet silmänsä ja korvansa tältä klassikkososiologien ja -psykologien argumentaatiota samassa rekisterissä jatkavalta teokseltani. Olennaista tämän kirjoitukseni kannalta on, että teoriani pohjalta voidaan selittää myös islamin fundamentalistisuutta. Islam on uskontoelämän alkeismuoto, jonka piilevä motivaatio ei ole pelkästään heteroseksuaalinen vaan myös homoseksuaalinen. Tämä seksuaalisessa käyttäytymisessä vallitseva kahtalaisuus selittää parhaiten myös ontologisen jumalahypoteesiin liittyvää kaksinaisuutta niin islamissa kuin kristinuskossakin.

Mitä raivokkaammin uskonto torjuu homoseksuaalisuuden, sitä vihamielisempi se on kaikkea tabunormeistaan poikkeavaa käyttäytymistä vastaan myös muissa yhteyksissä. Maallistunut kristinusko on relativoitunut islamiin verrattuna nimenomaan siksi, että se on luopunut uskontoelämän alkeismuotoihin liittyvästä homokammostaan, kun taas homofobia ja fundamentalistinen uskonnollisuus kulkevat käsi kädessä erityisesti islamin, mutta myös kristillisen ääriajattelun piirissä. Homofobia, väkivaltaisuus ja paternalismi ovat saman asian eri puolia fundamentalistissa ja dualismeille rakentuvissa uskonnoissa.

Freudilaisen totemismin tyylipuhdas toteutuminen

Tässä valossa islam on (äärikristillisyyden ohella) patriarkaalinen, kompleksisella tavalla naisvihamielinen sekä homovastainen uskonto, joka sisältää totalitaristisen valtion disposition. Se muistuttaa suuresti Freudin ajatusta siitä, kuinka jumalat syntyvät omalle yliyksilölliselle tasolleen oidipuskompleksin ja symbolisen isänmurhan kautta. Islamissa väkivallanteot ovat ritualisoituneet liittäen islaminuskon osaksi terroristista valtiota (ISIS), jossa väkivallan katsotaan puhdistavan esiin jalon ja pyhän valtakunnan. Tämä näkyy muun muassa din wa-dawlah -periaatteessa, jonka mukaan islamin tulee ohjata politiikkaa. Tästä johtuu, että terrori koetaan pyhänä ja vapauttavana asiana ääri-islamissa.

Lopulta ihmisen ja jumalan kuilu pyritään silloittamaan liittämällä Jumala ja yhteiskunta toisiinsa samoin kuin keskiaikaisessa kristinuskossa liitettiin toisiinsa Jumala ja valtio. Tämän taantumuksen välttämiseksi muutamissa sivistysmaissa, kuten valistuksen esiairueena esiintyvässä Ranskassa, uskonto ja valtio ovat tietoisesti kytketyt erilleen erottamalla valtio ja uskonnot toisistaan. Tällöin syntyvä kahtiajako ei ole tosin pyhä eikä tiedostamaton vaan immanentti ja maallisen oikeuden mukainen.

Sen sijaan Lähi-idän islamistisia arabimaita ja etenkin terroristijärjestö ISIS:in vallassa olevia alueita hallitsevat paikalliset uskonnolliset johtajat. Ajatelkaa, millaiseksi myös meidän poliittinen todellisuutemme muuttuisi, jos hallitusvaltaa Suomessa käyttäisi piispoista tai imaameista kokoonpantu neuvosto!

Uskontoelämän alkeismuodot ilmenevät islamissa ainakin neljässä muodossa:

1) Totemismina ja ankarina tabusääntöinä, joiden mukaan pyhien arvojen rikkomukset ei ole soviteltavissa, vaan ne johtavat ihmisten rankaisemiseen tekojensa mukaan. Tämä erottaa islamia kristinuskosta, jossa murhatun isän projektio palaa ”sovittamaan” syyllisyydentuntoisuutta ja jossa Kristuksen ruumiin ja veren katsotaan hyvittävän symbolisesta isänmurhasta johtuvan tunteiden ambivalenssin rituaalisessa toteemiateriassa, toisin sanoen ehtoollisessa. Islamin ehdottomuus johtuu siitä, että sen psykodynaamisesta symboliikasta puuttuu sovittava messias, ja sen sijasta islamissa onkin vain profeetta. Sama pätee myös juutalaiseen uskontoon. Tämän vuoksi molemmat uskonnot ovat melko periksi antamattomia ja raakoja käytännöissään.

2) Tunteiden ambivalenssissa, jonka mukaan symbolisen isän manifestaatioita sekä vihataan että rakastetaan. Niiden menestyksen vuoksi ollaan kateellisia, ja niiden kärsimien tappioiden vuoksi iloitaan. Mutta aika ajoin niitä myös pelätään, ja niiden vuoksi surraan. Muslimeille yhtäaikaisen vihan ja rakkauden kohteena toimii isän symbolivastine, USA, jota myös länsimaiden poliittinen vihervasemmisto käyttää henkisenä raapimispuunaan ilmaistessaan ja toistaessaan kroonista oidipuskompleksiaan.

3) Insestikiellossa ja eksogamian normissa, jonka mukaisesti muslimiyhteisö valvoo tarkasti naisten koskemattomuutta ja säädyllisyyttä omassa piirissään, mutta sen sijaan pitää hyväksyttynä, sallittuna ja suotavana naida oman klaanin ulkopuolelta, täsmälleen Freudin kuvaileman eksogamian normin mukaisesti. Juuri tämä selittää muslimimiesten halua pariutua oman yhteisönsä ulkopuolisten naisten kanssa ja sitä kautta valaisee yhteisöön liittyvien synkeiden raiskaustilastojen syntysyitä. Muslimiyhteisön raiskauskulttuuri ei siis ole islamista irrallinen osa vaan keskeinen osa islamin psykodynamiikkaa ja sisältöjä.

4) Rituaaliteurastuksina, joihin liittyy, että elintarvikkeina käytetty liha pitää teurastaa ”oikein”, jotta sitä voitaisiin pitää syötäväksi kelpaavana. Tieteellisesti tulkittuna jatkuvasti toistuvien rituaaliteurastusten funktiona on sovittaa symbolisesta isänmurhasta johtuva syyllisyyden tunne. Tämä on kristinuskolle vieras käytäntö juuri siksi, että kristillisessä uskontoelämän alkeismuodossa symbolinen vapahtaja ikään kuin ”sovittaa” ihmisten synnit, ja sen vuoksi kristinuskossa ei ole myöskään islamille tyypillisiä ”pyhiä” tai ”saastaisia” toteemielämiä, kuten islamissa ja esimerkiksi hindulaisuudessa.

Filosofinen ja sosiaalipsykologinen analyysi paljastavat, että islamistisia valtioita hallitaan alkeellisella uskonnollisella seksuaali- ja sosiodynamiikalla, jonka käyttövoiman muodostavat oidipuskompleksi, rituaaliteurastuksiin liittyvä totemismi, tunteiden ambivalenssi sekä homokammo ja jossa toteemieläinten ”saastaisuuteen” liittyvät tabusäännöt, patriarkaalinen insestikielto ja naapuriklaaneista naimisen normi lankeavat yhteen niin poliittisten hallitsemispyrkimysten kuin raiskauskulttuurinkin kanssa.

Samoja asioita heijastelee tietenkin myös putinilaisen diktatuurin rakentelu ortodoksisessa naapurimaassamme, tosin islamia vaatimattomammassa mittakaavassa. Siten se antaa näyttöä tavasta, jolla totalitarismien sosio- ja psykodynamiikat rakentuvat perimmältään samantyyppisille kollektiivisesti tiedostamattomille motiiveille.