Kun psykiatrian erikoislääkäri Seppo Mäkinen kirjoitti viime syksynä Suomenmaa-lehteen mielipidekirjoituksen, jossa hän kyseenalaisti pääministeri Sanna Marinin toimintakyvyn hänen pakko-oireisiinsa viitaten, jutusta nousi kohu, ja kirjoitusta sensuroitiin ajan tavan mukaisesti nopsaan.
Kepulaisen lehden julkaisema kirjoitus oli kosto tavasta, jolla Marin oli läksyttänyt keskustalaisia vastuuministereitä, Annika Saarikkoa ja Antti Kurvista. Mutta juttuun sisältyi myös totuuden jyvä.
Marin oli avautunut pakko-oireistaan, kuten yöllisestä siivoamisvimmastaan ja pururadoilla pinkomisestaan Maria Veitolan juontamassa Yökylässä-ohjelmassa, ja asiasta kirjoitti muiden muassa Kotiliesi. Iltalehden mukaan Marin harjaa hampaansakin peräjälkeen kahteen kertaan.
Kaikki nämä jutut eivät olleet laaditut vain Sanna Marinin bilesikailujen peite- tai selittelyuutisiksi.
Pakko-oireita sanotaan psykologian kielellä neurooseiksi tai kompulsioiksi. Sigmund Freud katsoi niiden johtuvan lähinnä seksuaalisuuden tukahduttamisesta ja yllykkeiden torjumisesta, ja hän piti ongelmaa nimenomaan naisten ominaisuutena.
Freudilla oli aikoinaan vaikeuksia saada näkemyksiään hyväksytyiksi, sillä hänen tulkintojaan naisten hysteriakohtauksista pidettiin epäsoveliaina, ja ne herättivät vastustusta sekä kollegoissa että maallikoissa. Nykyään hänen linjoillaan näyttävät olevan iltapäivälehtien toimittajatkin, joiden mukaan ”[s]iivoaminen on monen naisen tapa purkaa esimerkiksi stressiä”. Vihaista imurointia siis.
Pakko-oireet voivat olla kantajilleen tuskallisia, mutta vaarattomia ne ovat sivullisille ainakin siihen asti, kunnes ne alkavat haitata läheisten ihmisten tai koko yhteiskunnan elämää.
Psykiatri Mäkinen kiinnitti tarkan silmänsä Marinin nopeisiin takinkääntöihin, pakonomaiseen käskyttelyyn, valtion velanottoon ja siivousvimman kääntämiseen hyveeksi. Niitä voidaan pitää defension muotoina.
Neurootikkojen hoitaessa taloutta käy helposti samoin kuin pelinhimon koukkuun jääneille. Velanottoa jatketaan poliitikkojen pakkomielteiden vuoksi samaan tapaan kuin Putin jatkaa hullua sotaansa omien kompulsioidensa vuoksi.
Pakko-oireiset voivat siis olla vaarallisia politiikassa.
Korostan, että näkemykseni eivät ole henkilökohtaista kritiikkiä ketään vastaan, vaan motiivini ovat sosiaalipsykologina ja filosofina samoja kuin psykiatri Mäkisen. Pakko-oireisia olisi suojeltava myös heiltä itseltään.
Jynssäämisen ja muiden pakkotoimintojen taustalla vaikuttaa usein jokin elämänvale. Myös politiikassa esiintyy ohjelmallisia pakkomielteitä.
Yksi niistä on jatkuva ja järjenvastainen pyrkimys ilmastosopimuksiakin ripeämpään hiilineutraaliuden saavuttamiseen. Toinen on väittämä maahanmuuton välttämättömyydestä sekä kaiken sellaisen argumentaation pois sulkeminen, joka ei ole monikulttuuri-ideologian mukaista.
Nämä kompulsiot ovat käyneet selvästi esille varsinkin vihreiden poliitikkojen kokonaisilmaisusta.
Esimerkiksi Maria Ohisalon esiintymisissä on huomattavaa ristiriitaisuutta. Puhe värisee valheesta, kun edessä on tosiasia, ettei vihreää vallankumousta ja vastuullista taloutta voida saavuttaa yhtä aikaa. Ääni ei vastaa kuvaa, ja kaikesta paistaa päälle tietämättömyys, epävarmuus ja epäuskoisuus.
Ministerin kenkiin päätynyt nuorisopoliitikko Emma Kari puhuu hallituksen aikaansaamista ympäristönormien kiristyksistä kaikille ihmisille kuin lapsille ja vaikuttaa lapselta itsekin. Takaa kajastelee, ettei hän usko näkemyksiinsä edes itse. Kalliiksi käy Emma Kari häntä äänestäneille köyhille.
Neurooseihin ja kompulsioihin liittyy myös vahvistusharha, jonka mukaisesti ihminen olettaa jotakin, mikä ei ole totta, ja hakee tukea vääristyneille käsityksilleen.
Hallitus on kognitiivisessa tunnelissa siksi, että vasemmiston yleisen suhtautumistavan mukaisesti se noudattaa mieluummin ideologiaa kuin todellisuutta. Hallitus lukee maaston sijasta karttaa, ja kartta näyttää erilaiselta kuin maasto.
Oli tuhoisaa päästää valtaan taitamaton vihervasemmistolainen hallitus monen kriisin keskelle. Vastuussa siitä on Kepu, sillä eduskunnassa on oikeistoenemmistö.
Hyvää tilanteessa on, että toinen toisensa perään toistuneet kriisit ovat pakottaneet hallituksen pidättäytymään suurimmista omista hulluuksistaan ja ohjelmansa läpiviemisestä, kun aikaa on kulunut pelkkään reagoimiseen.
Olemme saaneet retrospektiivisen näytteen reaalisosialismista, jossa kaikki kiva on kielletty: yksityisautoilu pannassa, liikkumisrajoitukset voimassa, ravintolat kiinni, ihmisillä anonymiteetin varmistavat kasvomaskit, tapaamisoikeuksia rajoitetaan, ja pian on pulaa elintarvikkeistakin.
Energian hinta on katossa, ja huoneistojen lämpötilaa alennetaan. Inflaatio vie rahan arvon, ja velkojen korot kaatavat sekä kansalaiset että valtiot. Poliittisten liiderien pakkomielteiden vuoksi on pian taas Euroopassa täysi rähinä päällä.
