Ympäristöliikkeen motiiveista

Helsingin Sanomat referoi äskettäin tieteellistä Nature-lehteä ja sen erästä artikkelia, jossa todettiin, että taannoiset jääkaudet ovatkin alkaneet luultua nopeammin, siis vähän niin kuin ilmastonmuutos megasuositussa elokuvassa The Day After Tomorrow.

Kyseisen tutkimuksen perusteella myös nykyiset ympäristönmuutokset saattavat tapahtua ennustettua nopeammassa ajassa. Erityistä mielenkiintoa herättää tietysti merenpinnan nousu. Tämä näyttääkin olevan rajuilmojen ja yleisen paahtumisen ohella juuri sellainen konkreettinen syy, joka ihmisiä eniten pelottaa.

Pelotteen vaikuttavuuden kannalta ratkaisevaksi on osoittautunut kysymys, voiko dramaattisia muutoksia tapahtua tätä nykyä elävien ihmisten elinaikana. Ihmislajin itsekeskeisyyden vuoksi huolestuminen on juuri nyt ymmärrettävää. Kun merenpinta voi Nature-lehden mukaan nousta jopa useita metrejä viidessäkymmenessä vuodessa, on selvää, että lähestyvä uhka panee hälytyskellot kilkattamaan kaikkien työkseen perheautoilevien äitien ja isien tajunnassa.

Toisaalta maapallon tuhoutumisen prosessia vastaan taistelee moni tosiasia. Suomessa maannousema saattaa kompensoida merenpinnan nousun, sillä maa kohoaa rannikoilla noin metrin sadassa vuodessa. Auringon aktiivisuuden muutokset puolestaan vaikuttavat maan ilmastoon jopa enemmän kuin ihmisen toiminta, joten luonnontapahtuman vääjäämättömyys ikään kuin vapauttaa ihmiskunnan syyllisyydestä. Merten levätilanne ja pohjasta nousevat leväkannat puolestaan tasapainottavat hiilidioksiditilannetta kuluttamalla pois osan päästöistä. Merialueiden jäätiköiden sulaminen taas ei nosta merenpintaa lainkaan. Mantereillakin napajäitä on juuri nyt enemmän kuin pitkään aikaan, vaikka jäätiköitä luonnollisesti kuoriutuu reunoilta pois kuin hilsettä päästä.

Kiintoisaa tässä pelottelun ja tyynnyttelyn politiikassa sekä sen ympärille rakentuvassa viestinnässä ovat ne itse. Muutama vuosisata sitten ihmiskuntaa peloteltiin maailmanlopulla ja viimeisellä tuomiolla. Viisi vuosikymmentä sitten kirkon paikan ottivat suurvallat, jotka uhkasivat ihmisiä ydinsodalla. Totaalista tuhoa lietsovien suurvaltojen roolin perivät lopulta erilaiset ympäristöjärjestöt ja niiden pehmouhat, kuten happosateet ja kasvihuoneilmiö (ajatelkaa, kuinka pehmeää ja lämpöistä on kasvihuoneessa). Tämän skenaarion mukaan ihmiskunta ei menehdykään ihan kokonaan. – Kuinka lohdullista!

Entä mitä merkitystä tällä kaikella on? Kun ihmisiä ei pelotella enää totaalisella suurtuholla, ei kasva moraalisia aikuisia. Tämä näkyy nuorison huolettomuutena, epäpoliittisuutena ja kiinnostumisena kaikenlaisista new age -ajatuksista tiedostavan poliittisen toiminnan sijaan. Siksi olisi kenties tarpeellista alkaa taas pelotella ihmisiä mörssärimäisillä vaaroilla.

Ihmiskunta ei pysy herran nuhteessa ilman pelottelua, ja sen vuoksi pelkoja ja uhkia tarvitaan. Sosiaalisen hallintasuhteen varmistamiseksi niitä myös keksitään kaikkina aikoina. Osittain kyse on pelkästä anekaupasta: tiettyjen poliittisten piirien ohjailemasta ja niiden oman edun mukaisesta toiminnasta, jonka kautta sovitetaan syntejä. Tämän vaihtokaupan keskellä ääni vihreille on ane kirstuun, vaikka ympäristöä pilaava elämäntapa muutoin jatkuukin. Sillä elämä ei tunne mitään rajoja, paitsi oman tuhoutumisensa – joko kilpailijoiden tai omasta toimesta.

Epäilemättä Nature-lehden jutulla on oma tosiasiapohjansa. Niin Eira kuin Westendkin saattavat olla tulevaa merenpohjaa, josta löytyy tilaa kaloille. Kaikkien ekologisten ylikuormitusongelmien syynä on ihmiskunnan hallitsematon lisääntyminen kehitysmaissa. Ne tuottavat jo yli puolet maailman kasvihuonekaasuista Euroopan unionin osuuden ollessa vain 14 prosenttia ja Suomen yltäessä häviävän pieneen osaan siitä.

Oma ympäristöpoliittinen viestini on yhtä kyyninen ja ilmastoa viilentävä kuin ympäristöaktivistien angstinen panos maailman onnellistuttamiseksi: Paras lahja tulevaisuuden lapsille on jättää heidät tekemättä – varsinkin elinolosuhteiltaan ankeimmissa maissa.