Jonotus on maksuton

Koulut päättyivät eilen, mutta monien nuorten valintakoe-Angst jatkuu yhä. Vielä parikymmentä vuotta sitten yliopistojen pääsykokeet pidettiin molemmin puolin juhannusta nuorison raittiuden varmistamiseksi. Olikin hyvä, että kokeisiin ehti valmistautua kunnolla eikä niitä järjestetty toukokuun ja kesäkuun vaihteessa, kuten nykyisin.

Pääsykokeiden järjestelmää voidaan pitää yhtenä pahimmista selektion eli luonnonvalinnan järjestelmistä. Kidutus on eläimellistä. Pyrkijää lohduttaa kenties tieto, että kyseessä on koko opiskelu-uran hiostavin tentti: pänttäämistä se vaatii, mutta ei aivoja. Yliopistot nimittävät inkvisitiojärjestelmäänsä giljotiinin lonksahdusta muistuttavalla sanaparilla numerus clausus. Latinan lätiseminen on tavanomaista aina, kun jokin järjettömältä näyttävä toiminta halutaan naamioida tieteen kaapuun.

Valintakokeita perustellaan välttämättömyydellä. Kun kaikkia ei voida ottaa sisään, täytyy karsia. Ongelma onkin, kuinka tuo karsiminen suoritetaan. Opiskelija valitsee tietysti itse, minne pyrkii, ja yliopistot sen, keitä se huolii sisään. Eksistentiaalisen Angstin lähde on tässäkin tapauksessa tilanne itse: vaikka kaikki voivat ”valita”, monikaan ei tiedä, halutaanko tuota valinnan ikävää tilannetta. Lisäksi tulos voi olla epäoikeudenmukainen. Opiskelijat valitaan vääristynein kriteerein, tai tiputtaminen ajautuu pisteiden osiin tuijottavaksi hiustenhalkomiseksi.

Ongelmien ongelma on pääsykokeiden oma luonne. Nykyisenkaltaiset valintatentit eivät anna adekvaattia tietoa hakijoiden ominaisuuksista. Niiden avulla voidaan arvioida papukaijamaisen pänttäämisen taitoa ja tyttömäisen alistumisen kykyä, mutta yliopistojen valintakokeet todennäköisesti kauhistuttaisivat kaikkia henkilöstövalintoihin erikoistuneita ammattilaisia. Kokelasta arvioidaan sillä perusteella, kuinka hänen onnistuu täyttää ruudullinen paperi, aivan niin kuin viranhakijan kelpoisuutta pohditaan vain hänen kirjallisten suoritustensa pohjalta. Yliopistot eivät ole kehittäneet valintamenetelmiään järkevämmiksi, ja syynä siihen on akateemisten tahojen välinpitämättömyys, sadistisuus ja laiskuus.

Omasta mielestäni kokelaat voisi majoittaa muutamaksi päiväksi suljettuun huoneeseen ja katsoa, mitä heille tapahtuu. Se antaisi näyttöä hakijoiden persoonallisista ominaisuuksista. Eräillä tieteenaloilla, kuten kasvatustieteissä, joiden piirissä ihmisiltä vaaditaan myös sosiaalisia taitoja, kokelaita sentään haastatellaan henkilökohtaisesti. Sen sijaan monille teoreettisemmille aloille, kuten luonnontieteisiin, humanistisiin tieteisiin ja perusyhteiskuntatieteisiin, voi päätyä vaikka kuinka persoonallisuushäiriöisiä tyyppejä.


Yliopistot massakulttuurin kurimuksessa

Pelkkä valintakokeiden kehittäminen ei kuitenkaan riitä. Korkeakoulujen ja varsinkin yliopistojen aloituspaikkoja olisi vähennettävä tuntuvasti, ja yliopistoista olisi siirrettävä opiskelupaikkoja ammattikorkeakouluihin. Yliopistoissa tuotetaan nykyään liikaa tutkintoja, aivan kuten olen todennut jo aiemmassa kirjoituksessani.

Ennen vanhaan ylioppilaita valmistui saman verran kuin nykyään maistereita. Tohtoreita puolestaan leivotaan nykyään yhtä avokätisesti kuin ennen seppelöitiin perustutkinnon suorittaneita. Onko tässä järkeä vai ei?

Ei tietenkään. 2000-luvulla väitellyt tohtori vastaa entistä lisensiaattia, kun tutkintojen taso on romahtanut sosiaalidemokraattisen tiedepolitiikan vuoksi. Määrällisiin kriteereihin perustuva tulosohjausmalli on kiihdyttänyt tutkintotehtailun sellaisille ylikerroksille, joiden vuoksi muutamat tiedekunnat eivät enää kehtaa arvostella väitöskirjoja arvolausein. Tästä kaikesta on kiittäminen tietysti opetusministeriötä, joka patistelee yliopistoja, mutta kiitos kuuluu myös ynnykkämäisille yliopistoille, joiden professionaaliset viranhaltijat eivät uskalla tai halua laittaa vastaan.

Massayliopisto tuottaa massakulttuuria. Massakulttuuri puolestaan on sekä tyylillisen että älyllisen rappion muoto. Kulttuurin massaluonteen hillitseminen puolestaan johtaa normittamiseen ja rajoittamiseen, jotka entisestään pahentavat yliopistopolitiikan epä-älyllisyyttä. Ja jos mitään ei tehdä, myös yliopistoista tulee työväenopistojen ja kansalaisopistojen kaltaisia kurssilaitoksia, joissa jo sanalla ”sivistys” on tietty ideologinen, folkloristiseen ”kansansivistykseen” liittyvä poliittinen sisältö. Syytä hakijatulvaan sekä valintojen ja valmistumisten siirtymiseen aina vain myöhempään vaiheeseen voi etsiä myös alemmalta koulutusasteelta.


Lukiokoulutuksen liukumäki

Vuotoa on turha yrittää tukkia komentosillalla, jos laivan pohja on auki ja vesi lainehtii kajuutassa. Myös lukiokoulutus on menettänyt yliopisto-opintoihin valmentavan luonteensa, ja siitä on tullut aidosti yleissivistävää: eräänlaista kansankorkeakoulua, joka suoritetaan lusmuillen ja luntaten. Lukioissa oppilaita ei trimmata entiseen tapaan.

Kun puolet ikäluokasta käy lukion, voisi kuvitella, että älykkyyden jakautumista kuvaavan Gaussin käyrän alamäki alkaisi kumpaankin suuntaan kukkulan keskivaiheilta, lukiolaisia ja ammattikoululaisia erottavan rajalinjan kohdalta. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Kun lukioihin ei valita enää terävintä kärkeä, lukioihin päätyvän ikäluokan puolikkaaseen mahtuu sekä enemmän että vähemmän lahjakkaita oppilaita. Voidaankin olettaa, että ammattikoulutukseen ja lukioon valikoituvien valintaperusteena ei ole niinkään lahjakkuus, kyvykkyys, kypsyys tai taito vaan pelkkä kiinnostus, toisin sanoen se, haluaako sisä- vai ulkotöihin. Ja poikkeuksellisen älykkäitä ihmisiä tavataan tunnetusti mitä erilaisimmista hommista.

Todellinen ero ei vallitse nykyään lukiolaisten ja ammattikoululaisten välillä vaan yliopistoissa opiskelevien ja ammattikorkeakouluja käyvien välillä. Lukio ei karsi oikeastaan ketään, kun ovet aukeavat 6,5:n keskiarvolla, ja karsinta siirtyy yliopistojen oville. Myös ylioppilastutkintoa on ”kehitetty” suuntaan, joka helpottaa sen suorittamista. Reputtaminen ei ole enää sosiaalisen häpeän aihe, mikä mahdollistaa kunniallisen ylioppilaaksi luikertelun esimerkiksi neljässä tai viidessä vuodessa. Painetta lieventää, että tutkinnon voi suorittaa, kuten kulutusluoton, osamaksukaupan tai vastuuta vaatimattoman työn: pätkissä.

Tällä tavoin päätä silittämällä meille kasvaa suvaitseva, moniarvoinen, rauhaa puolustava ja monimuotoisuuden arvon ymmärtävä nuoriso, joka polttaa pilveä, vetää viinaa, suorittaa siviilipalveluksen sekä tuhlaa rahansa tupakkaan ja pornolehtiin ellei onnistu sujauttamaan niitä hamppukassiinsa kioskissa. Rappeutuneen habituksen kehittyminen on tärkeää, jotta voisi osoittaa olevansa uskottavasti intellektuelli. Näin yliopistojen kommunistiprofessorit saavat fiksuja oppilaita.


Lukioiden mustat lampaat?

Kun sotilasarvot poistettiin aikoinaan Kiinan kansanarmeijasta tasa-arvoisuuden merkiksi, hierarkkiset komentosuhteet alettiin esittää varjojärjestelmän avulla: paidan taskussa olevien kuulakärkikynien määrällä. Vastaavanlaisia vaihtoehtoisia arvojärjestyksiä rakennetaan kaikkialla, missä valheellisuus on kyninyt kanat paljaiksi.

Suomen lukiot eivät ole poikkeus. Niinpä Helsingin Sanomat on julkaissut keväisin oman listansa ylioppilaskirjoituksissa parhaiten menestyneistä lukioista. Koska lehti on sitoutunut hallituksen linjaan ja hallitus lehden linjaan, Helsingin Sanomat perustelee menettelyään pääministeri Matti Vanhasen mielipiteellä, jonka mukaan ”lukioita kannattaa laittaa riviin”.

Tavallaan se näyttää myös omasta mielestäni välttämättömältä. Mutta se, että asialle on poliittinen tai sosiaalinen tarve, ei merkitse, että lukioita voisi asettaa tällä tavoin paremmuusjärjestykseen. Opetusministeri Henna Virkkunen onkin vastustellut ylioppilastutkintotulosten mukaan tapahtuvaa lukioiden vertailua.

Katsotaanpa, miten asiat ovat. Tieteellisesti perustellut kannanottoni maisteri Vanhasen ja lisensiaatti Virkkusen sananvaihtoon ovat seuraavat.

Lukioiden kärkeen ovat kirineet erityisesti suurten kaupunkien perinteikkäät lukiot. Miksi näin on? Ensinnäkin (1): Koska isoissa kaupungeissa lukiot jakautuvat hyvinä ja huonoina pidettyihin, oppilaat valikoidaan eri lukioihin jo peruskoulumenestyksen pohjalta. Näin ollen myöskään ylioppilaskirjoitusten tulokset eivät anna kuvaa lukioiden opetuksen tasosta vaan hakijoiden ja oppilaiden omasta lähtötasosta. Lukioita sinänsä ei voitasi arvioida ”hyviksi” tai ”huonoiksi”, sillä ylioppilaskirjoitusten keskimääräiset koulukohtaiset tulokset eivät kerro lukioiden omista ominaisuuksista (esimerkiksi opettajien ja opetuksen laadusta), vaan menestys on seurannut siitä, miten oppilaat ovat karsiutuneet lukioihin jo niiden omassa valintamenettelyssä.

Toinen (2) syy siihen, miksi ylioppilaskirjoitusten tulokset eivät kerro lukioiden omasta tasosta, johtuu niin ikään tavasta, jolla hakijat priorisoivat niitä hakuvaiheessa. Korkeatasoisina pidettyihin lukioihin hakevat parhaiten motivoituneet ja peruskoulussa suoriutuneet oppilaat pelkkien koulua koskevien historiallisten oletusten pohjalta. Ne puolestaan ovat vahvistaneet kehämäisesti itseään, jolloin tiettyihin lukioihin hakee ja valitaan aina vain peruskouluoppilaiden parhaimmisto. Näin ollen tiettyjen lukioiden päätyminen listan kärkeen ei ole seuraus opetuksen paremmuudesta vaan itseään vahvistavasta maineilmiöstä.

Entä mistä tuo hakijoiden suosioon päätyminen sitten seuraa? Laadukas opetus voi tietenkin vaikuttaa asiaan, mutta senkin perustana ovat usein pelkät mainetekijät. Joidenkin lukioiden päätyminen ”hyvätasoisiksi” on seuraus pikemminkin olettamuksiin perustuvista subjektiivisista mielipiteistä kuin objektiivisesti arvioitavissa olevasta opetuksen paremmuudesta. Tästä puolestaan seuraa johtopäätös (3), joka saattaa parantaa heikkoina tai keskinkertaisina pidettyjen lukioiden asemaa. Esimerkiksi pienten paikkakuntien lukioissa ei ole lukioiden välistä kilpailua lainkaan, ja kaikki lukioon menevät käyvät samaa koulua. Niinpä lukion pääsyraja asettuu yleensä suhteellisen alas, kun taas oppilaiden laaja lahjakkuuskirjo heikentää ylioppilaskirjoitusten keskimääräistä tulosta. Pääsyraja ei tällöinkään kerro opetuksen laadusta. Myös helppopääsyisissä lukioissa voidaan saavuttaa valittuun ainekseen nähden hyviä tuloksia, eli kurjastakin oppilaasta saadaan kohtalainen.

Neljänneksi (4) voidaan kritisoida lukioista saatavan tilastollisen otoksen luotettavuutta. Ylioppilaaksi kirjoittavien määrä vaihtelee lukioissa noin sadasta oppilaasta muutamaan kymmeneen. Otokset eivät ole tilastollisesti luotettavia eivätkä riitä yleistyksiin. Noihin määriin voi lukiokohtaisesti sisältyä sekä erittäin hyvin että huonosti pärjääviä oppilaita. Koulukohtaiset tulokset eivät kerro lukion tai sen opetuksen laadusta, kun muutama musta lammas voi pilata koulun kokonaistuloksen.


Koulutuspolitiikka uusiksi

En tarkoita, ettei menestys olisi suotavaa. On kenties hyvä, että on eliittilukioita, joihin valikoituvat parhaat oppilaat. Niissä keskitytään koulunkäyntiin, ja oppilailla on yhteisiä tavoitteita sekä kiinnostuksen kohteita. Useasti menestys on kuitenkin seuraus – paitsi oppilaiden lahjakkuudesta ja opettajien kärsivällisyydestä – myös opetusryhmien koosta ja siitä, minkä verran opettajilla on aikaa henkilökohtaiseen ohjaamiseen.

En tarkoita sitäkään, että reippaat ja kovaääniset oppilaat eivät olisi älykkäitä. Tyttöistetyssä ja kiltteyttä suosivassa lukiolaitoksessa juuri koulunvastaisuus ilmentää usein henkistä kypsyyttä ja aloitekykyä, ja tekevä lapsi on taivaan lahja.

Olen halunnut osoittaa, kuinka näköalatonta koulutuspolitiikka on Suomessa ja kuinka koko kasvatuspolitiikka pitäisi ajatella uusiksi – yliopisto- ja korkeakoulujärjestelmä mukaan lukien. Toiseksi olen halunnut osoittaa, miten harhaanjohtavaa on myös pelkkä poliittisesti motivoitunut arviointi ja sen perustalle rakennettu viestintä. Kannattaisi ajatella, paitsi lukioita, myös lukijoita.