Sanan vankeus

Olohuoneessamme on kaksi elefanttia: Suomessa on sananvapausongelma, joka johtuu reaalitodellisuudessa olevasta toisesta ongelmasta, eli maahanmuutosta. Sitä kansan suuri enemmistö ei ilmeisestikään halua, mutta poliitikot on taivuteltu suostumaan massamaahanmuuttoon Euroopan unionin painostuksesta. Sananvapauden ongelmaksi maahanmuutto-ongelma on kulminoitunut neljässä muodossa:

1. Tiedotusvälineiden toimitukset myötäilevät maahanmuutolle suopeaa hallitusvaltaa (A) poliittisen vallan pelossa, (B) taloudellisen ehdollistamisen vuoksi ja (C) mainetekijöihin vedoten.

Ad A. Valtavirran media myötäilee hallitusvaltaa, koska se on riippuvainen poliitikkojen halukkuudesta antaa medialle lausuntoja. Tämän käänteispuolena media on sitoutettu ideologiaan, jota sanotaan ”yhteiskuntavastuuksi”. Medialle on siis siirretty osa yhteiskuntarauhan ylläpitämisestä, ja siksi se selittelee asioita poliittiselle vallalle parhain päin. Erityisen kuuluisa tästä on Yleisradio, joka on poliittisesti hallittu ja jossa monikulttuurisuuden edistäminen on kirjattu toiminta-ajatukseen, vaikka monikulttuurisuuden ideologia on erittäin altis filosofiselle ja tieteelliselle kritiikille.

Ad B. Kaupallinen media puolestaan on riippuvainen mainostajista, joten se pyrkii näyttäytymään ”arvoneutraalina”, mikä johtaa poliittisten asioiden viihteellistämiseen. Se siis välttelee kertomasta maahanmuuton ongelmista rehellisesti eli kaikessa karuudessaan, kuten tekee nyt MV-lehti. Kaupallinen valtamedia on poliitikkojen pihdeissä myös lehdistötuen kautta. Yksi syy päätoimittajien haluun sensuroida mediaa voi olla se, että he ovat periaatteessa vastuussa julkaisunsa sisällöstä ja siksi heitä uhkaillaan suoraan viranomaistahoilta, mahdollisesti sisäministerin määräyksestä. Näin voisi päätellä siitä, että tiedotusvälineiden kommenttipalstat laitettiin lukkoon monen median toimesta erään kuun ensimmäisenä päivänä, ikään kuin kyseessä olisi ollut viranomaispäätös.

Ad C. Mainetekijät puolestaan ovat oletuksenvaraisia uskomuksia. Niiden pohjalta maahanmuuton kritisoimista pidetään kiellettynä. Sanankäytön pahimmat uhat eivät olekaan virallis-formaaleja rajoituksia, joista seuraisi julkisen sanan jupakoita tai oikeudenkäyntejä, vaan ne ovat piileviä epäsuoria ehtoja. Juuri niihin liittyvät mainetekijät ja niistä seuraava poliittinen korrektius, jonka tärkein tulos puolestaan on Rakkausministeriön alaan kuuluva ”muunneltu totuus”. Esimerkiksi toimittajia, opettajia, poliiseja, sosiaalityöntekijöitä ja asiakaspalvelijoita painostetaan luopumaan tai vaikenemaan maahanmuuttokriittisistä näkemyksistään työpaikan menettämisen hinnalla tai uskoteltuun ”omaan etuun” vedoten, mikä on johtanut anonyymiin esiintymiseen. Kyse on persoonan riistosta, joka rikkoo ihmisoikeuksia. Ihminen on tällöin myyty hermoverkkojaan ja synapsejaan myöten. Itse kieltäytyisin tekemästä mitään sellaisen työnantajan hyväksi, joka vaatii yksilöä kieltämään itsensä ja ajatuksensa. Tappio filosofialle jäisi tällöin pienemmäksi.

2. Tiedotusvälineet ovat vaarantaneet oman maineensa sensuurilla, asioiden vääristelevällä painottamisella ja tosiasioiden kertomatta jättämisellä. Juopa vallitsee myös toimitusten sisällä, jossa maahanmuuttoa vastustavat toimittajat vaiennetaan aamupalavereissa ja kahvipöydissä. Tämän tuloksena toimitukset itsesensuroivat.

Kaiken takana on pelko siitä, mitä toiset sanoisivat. Lopulta ihmiset puhuvat double-speakiä vain siksi, että ovat toistensa odotusten vankeja. Kaksi maahanmuuttokriittistä toimittajaa voivat siis kirjoittaa maahanmuuttoa suosivasti vain tyydyttääkseen näkemyksiä, joita he olettavat toisillaan olevan! Tämän tuloksena toimittajat itsesensuroivat.

Marko Hamilo julkaisi aiheesta tuoreen kirjan Punavihreä kupla, ja samat asiat paljasti jo Helsingin Sanomien entinen pääkirjoitustoimittaja Martti Valkonen teoksessaan Sananvapaus kauppatavarana ja sitä edeltäneessä verkkokirjassa Journalismin salat, osat 1 ja 2.

Olen itsekin kuullut usean toimittajan kertovan, miten tiettyjä juttuaiheita vastaan aloitetaan valtava sensurointivyörytys toimituksissa, ja tiettyjä henkilöitä sekä puolueita halveksutaan avoimesti ja ylimielisesti. Sensuroijat ovat yleensä joko ”edistyksellisen” sukupolven tanttoja, uusvasemmistolaiseen agendaan sitoutuneita nuoria tai pääomapiireissä ja Bilderberg-seurassa ripitettyjä päätoimittajia. He määrittelevät asenteiden muokkaukseen ja mielipiteiden manipulaatioon tähtäävät tarkoitusperät viestimissä. Kyse on ideologisesta normatiivista, jota puolustetaan ”viestimen linjana”. Mutta haluavatko yleisöt linjan? – Yleisöt haluavat tietää asioiden todellisen laidan, jota edistää vapaa tiedonkulku, ei ”suodatus”.

3. Tiedotusvälineiden ”viides kolonna” ovat toimittajien ja pääkirjoitustoimittajien ohella kolumnistit ja ne asiantuntijat, joilta media tietää aina saavansa haluamansa mielipiteen. Kolumnisteiksi palkataan kirjoittajia, jotka myötäilevät maahanmuuton edistämistä, kehittämistä ja lujittamista, esimerkkinä nyt vaikka kirjoituksestaan ”Valkoinen roskaväki” (Ylen verkkosivut 28.9.2015) paljon kritiikkiä niittänyt Jari Tervo.

Kirjoittajavalinnoilla luodaan kuvaa, että toimituksen ulkopuolellakin ajatellaan samoin kuin toimituksissa. Maahanmuuttoa arvostelevia ihmisiä häväistään mediassa perättömillä lausumilla ja solvauskampanjoilla, mutta ongelmien ytimestä, eli maahanmuutosta, ei sallita sanottavan mitään negatiivista. Maahanmuuttokriitikot leimataan pejoratiivisesti ja stereotyyppisesti ”reppanoiksi”, joita ilmeisesti on jo 88 prosenttia suomalaisista. Ironiaa, parodiaa ja sarkasmia ei suostuta suvaitsemaan tyylikeinoina, jos esittäjä on maahanmuuttokriitikko ja kohde maahanmuuttaja tai maahanmuuttopolitiikka. Mutta ivaa, pilkantekoa ja herjaamista ymmärretään ja harjoitetaan mielihyvin toimituksissa, jos kohteena ovat maahanmuuton arvostelijat.

Myös tieteen edustajia viedään kuin sikaa korvasta. Tekstien sensuroimisen lisäksi koko ihminen voidaan laittaa liipaisimelle ja sulkea julkaisusaartoon median ulkopuolelle. Hänet siis – ajatelkaa – likvidoidaan. Ihmistä pidetään ”ei-toivottuna henkilönä”, ja usein se myös sanotaan häikäilemättömästi ylpeillen, pitäen cordon sanitairea oikeutettuna ja sensuroijan omaa asemaa parantavana ansiona. Menetelmä on tuttu jo tieteellisen sosialismin ajoilta yliopistoista, ei tosin oikeasta tieteestä, johon menettely ei kuulu.

Mikäli akateemisesti ansioitunut ihminen paljastaa totalitarismin nykyiset kuplat, eli ”kommunismin, feminismin ja islamismin” räikeät paheet puhtaasti loogisin asein, uusvasemmistolaiset pitävät sitä suurena rikkomuksena, joka oikeuttaa heitä repimään kirjoittajan tutkimukset kappaleiksi ja tuhoamaan virkauran. Mutta heistä itsestään ei saisi sanoa mitään kriittistä, vaikka heidän omat esityksensä ovat voimassa saman akateemisen suopeuden turvin kuin kaikki muukin. Pää puskissa elävien pseudotieteenharjoittajien piirissä jo sanan ”massamaahanmuutto” käyttämistä pidetään pois jynssäämistä vaativana ”ääriajatteluna”, mikä antaa selkeän kuvan realiteettitajun himmentymisestä myös yliopistoissa.

Mediassa maahanmuuton tieteellinenkin kritisoiminen tulkitaan ”rasismiksi”, ja totuudesta muistuttaman jäävät vain yksinäiset numerot. Tämänvuotisen tulijatulvan hinta valtiolle on varainhoitoyhtiö Frontin laskeman mukaan vähintään 1500 miljoonaa, josta 106 miljoonaa katetaan lakkauttamalla 1200 työpaikkaa yliopistolta ja muutama miljoona opintotuen leikkauksilla. Noin 60 miljoonaa aiottiin kattaa eläkeläisten asumistuen leikkauksilla, kunnes poliitikot huomasivat, ettei se juuri nyt käykään, koska ikäihmiset voisivat nostaa myrskyn maahanmuuttoa vastaan. – Mutta mistä otetaan loput rahat?

4. Tällaisessa taloudellisessa tilanteessa kaikki massamaahanmuuttoa puolustava puhe on väistämättä vastuutonta. Tulokset näkyvät siinä kahtiajaossa, joka on revennyt yhtäältä toimittajien ja heidän lemmikkiensä ja toisaalta yleisömielipiteiden välille. Kun suuri yleisö ei ollut maahanmuuton oikeutuksesta, hyödyllisyydestä, tarpeellisuudesta ja mahdollisuudesta samaa mieltä kuin toimittajat ja kolumnistit, se sulki hädissään juttujen kommenttipalstat kesällä. Selvempää näyttöä siitä, että Suomessa vallitsee sananvapausongelma, ei voisi saada.

Miten media syö omat toimintaehtonsa?

Sananvapauteen sisältyvät mielipiteidenvapaus ja ilmaisunvapaus. Tämä tarkoittaa, että jokaisella on oikeus muodostaa vapaasti mielipiteitä ja oikeus sekä esittää että vastaanottaa niitä kaikkien kanavien kautta.

Medialla ei ole tietenkään velvollisuutta julkaista muuta kuin se tahtoo. Mutta medioiden toimintaidean – tiedonvälityksen ja yleisönpalvelutarkoituksen – valossa sensuurin ajatus tuhoaa median omat toimintaehdot. Mediassa harjoitettu yleisömielipiteiden sensurointi on kerrassaan hullunkurista. Ajatellaanpa vähän.

Kommenttipalstojen sulkemisen ja blogien sensuroinnin takana on pyrkimys estää kansalaisten poliittisten mielipiteiden esittäminen. Tämän menettelyn ainoa järjellinen motiivi voi olla kyseisten mielipiteiden kieltäminen, eli ajatusten poistaminen todellisuudesta. Onhan maahanmuuttoa suosivan hallitusvallan oma elämä paljon helpompaa, kun ei ole vastustajia.

Mutta poistuvatko ajatukset näin? Katoaako sen takana oleva kansalaismielipide? – Ei varmasti katoa. Psyko- ja sosiodynamiikkaa tuntevana sanoisin, että se vahvistuu, kun aihetta alkaa koskea kielletyn hedelmän houkutus. Sensurointi ei siis toimi myöskään sensuurin harjoittajan omien päämäärien hyväksi.

Toinen hullunkurinen tendenssi meneillään olevassa sensurointipolitiikassa on seuraava: Kun kerran toimituksissa ajatellaan, että vastaanottajien mielipiteiden ei pidä antaa näkyä, niin millä ihmeen ylemmyydentunteella toimittajilla itsellään olisi oikeus odottaa, että heidän yleisönsä puolestaan kunnioittaisivat toimittajia alentumalla lukemaan juuri heidän mielipiteitään ja juttujaan?

Ovatko toimittajat niin paljon viisaampia kuin me?
Ovatko toimittajat niin paljon älykkäämpiä kuin me?
Ovatko toimittajat niin paljon parempia ihmisiä kuin me?
Ovatko toimittajat niin paljon meidän yläpuolellamme?
Pitääkö toimittajia totella, vaikka maailma ei olekaan sellainen kuin he performoivat ja representoivat, lavastavat ja unelmoivat?

Kysymyksen voi esittää myös muodossa: Miksi ylipäänsä kenenkään toisen ihmisen pitäisi päättää siitä, mitä joku toinen saa ajatella ja sanoa?

Tätä kautta tullaan kriteerittömyyden ongelmaan, joka on sananvapauden kannalta aivan keskeinen. Koska yleispäteviä arviointiperusteita näkemysten luvallisuudelle ei voida esittää, jokainen sananvapauden rajoitusyritys on perimmältään vallankäyttöä, eikä siten yhtään parempaa tai huonompaa kuin sananvapauden käyttäminen sinänsä. Tästä seuraa, että kaikki pitää voida sanoa, ja muun muassa siksi ennakkosensuuri on kielletty ja jälkikäteissensuuri on rajattu vain rikoslailliseksi, joka sekin on tosin vallan ilmentymä ja sellaisena usein järjenvastainen. (Sananvapauden periaatteista lisää voi lukea teokseni Kansallisfilosofinen manifesti uudistetusta laitoksesta, 2015, luku 7.)

Myös jälkikäteen tapahtuva sensuuri kiertyy käytännössä ennakkosensuuriksi, sillä sen tarkoitus on pelottaa ihmiset itse sensuroimaan ajatuksiaan. Koska yleispäteviä kriteerejä ”sopivan” ja ”epäsopivan” määrittelemiseksi ei voi olla, vain valta voi määritellä korrektiuden rajat. Tässä valossa on helppo ymmärtää tsekkiläissyntyisen elokuvaohjaajan Milos Formanin näkemystä: ”Ei ole olemassa mitään osittaista sensuuria. Joko sensuuria on, tai sitä ei ole. Mistäkö tiedän tämän? Asuin maassa, jossa oli sensuuri.”

Vapaata sanankäyttöä tukee vielä vihdoin popperilainen falsifioitavuuden periaate. Myös vääriksi tai virheellisiksi epäillyt ajatukset pitää voida julkaista, koska muuten niitä ei voida arvioida eikä sen enempää vahvistaa kuin kumotakaan. Jos hyväksyttävyyden kriteerinä pidetään jonkin ajatuksen ”oksettavuutta”, ”ällöttävyyttä”, ”häpeällisyyttä” tai jotakin muuta affektiivista piirrettä, kuten hysteriasta kärsivissä toimituksissa ja tuomioistuimissa nyt pidetään, on länsimaisen rationalismin periaatteet heitetty nurkkaan ja avattu tie poliittisen mielivallan suolle. Funktionalistisesti ajatellen jokainen ajatus on perusteltu jo siksi, että se on sanottu, koska muutenhan sitä ei sanottaisi lainkaan. Sanomisella sinänsä on aina myös itseisarvo, ja juuri näiden aprioris-käsitteellisten ja loogisten ominaisuuksiensa vuoksi sananvapaus on määritelty rajoittamattomaksi perustuslaeissa, joita puolestaan on tulkittava perusoikeusmyönteisesti.

Kun persuaura loistaa kulman takaa

Eräs entinen presidentti sanoi toimittajia ”sopulilaumaksi” hermostuttuaan omien sanojensa vääristelyyn, mutta nykyään tuota vääristelyä tapahtuu eri yhteyksissä ja eri tavalla. Myöskään suuri yleisö ei ajattele niin kuin valtaapitävät toivoisivat. Havainnollistan median harjoittamaa värikynäpolitiikkaa parilla hetken eläneellä esimerkillä.

Esimerkki 1. Median ansiosta kaikki tietävät, että muuan lahtelainen teinipoika kyllästyi massamaahanmuuttoon pitäen sitä epäoikeutettuna ja puki päälleen Ku Klux Klanista muistuttavat vaatteet. Lahden lakana-Lassen tapaus ei olisi saanut huomiota maailmalla, ellei suomalaisen median valtavirta olisi ensin luonut itse ilmiötä. Suomen kansainvälisen maineen mahdollinen ”vaarantuminen” oli siis sekin median itsensä luoma tulos, jolla yritettiin leimata koko suomalainen maahanmuuttokritiikki rasistiseksi nostamalla esille yksi pelkästään symbolisen tason ylilyönti ja vetämällä asioiden välille mielikuvalliset yhtäläisyysmerkit.

Kyseessä oli klassinen mittasuhteiden vääristely, jossa marginaalinen ilmiö asetettiin valtavan suurennuslasin alle. Jos tämän tuloksena jonkun maine kärsi, ei pesuveden mukana mennyt Suomen maine vaan median oma maine. Ihmisillä lienee sen verran medialukutaitoa, että ketään sen enempää Suomessa kuin muuallakaan ei voida enää kurittaa häveliäisyydellä. Jos jollakin on kyseisessä asiassa jotakin hävettävää, väittäisin, että medialla itsellään ja maahanmuuttoa kansalaisten veropiikkiin haalivilla poliitikoilla. Nähdäkseni tästäkin asiasta oli oikein kertoa, mutta ei hysterisoida, panikoida eikä käyttää tapausta maahanmuuttokriitikoiden leimaamiseen rasisteiksi, kuten mediassa tehtiin.

Suurin osa maahanmuuttokritiikistä on ollut täysin perusteltua ja oikeansuuntaista, mutta myös epäasiallisiksi koetut mielipiteiden ilmaisut pitäisi sallia. Jos ”hyväksi yhteiskuntakäytännöksi” määritellään poliittisen korrektiuden noudattaminen, on tuotu kirves sen puun juurelle, jossa kasvaa yhteiskunnallinen totuus.

Esimerkki 2. Kun Timo Soini antoi Saksassa lausunnon, että hänen mielestään niiltä EU-maita, jotka eivät ota maahanmuuttajia, pitäisi ottaa EU-tuet pois, MTV3 uutisoi asiasta tavalla, jossa Soinin esitettiin kannattavan maahanmuuttoa. Tosiasiassa taustalla oli ulkoministerin yritys pysäyttää Suomeen pyrkivät maahanmuuttajat jo Etelä- ja Keski-Eurooppaan, jotta Suomesta ei tulisi siirtolaisten päätepysäkkiä. Kuten tiedetään, myös Dublin-asetus edellyttäisi turvapaikkahakemusten tekemistä siihen maahan, johon ensin saavutaan. Näiltä taustatekijöiltä media sulki valikoivasti silmänsä ja välitti julkisuuteen jutun, jossa Soini esitettiin massamaahanmuuton magneettina, lähes syypäänä koko maahanmuutto-ongelmaan! Juttu perustui toisen käden aineistoon, Der Spiegel -lehden manikealaiseen luentaan, ja sen tarkoitus oli ilmeisestikin heikentää Perussuomalaisten puheenjohtajan kannatusta Suomessa. Sama vääristely päti Helsingin Sanomien ja Yleisradion viestintään Perussuomalaisten toimista esimerkiksi Sote-kiistassa.

Kyseinen uutisointi on esimerkki tahallisesta pyrkimyksestä lukea poliitikkojen lausuntoja sanatarkasti silloin, kun olisi ollut tulkitsemisen tai asiayhteydessään ymmärtämisen paikka. Maahanmuuttoa suosivissa toimituksissa perussuomalaisten viestejä arvioidaan kirjaimellisesti silloin, kun pitäisi nähdä tekstit konteksteissaan ja funktioissaan. Mielivaltaisiin tulkintoihin media antautuu puolestaan aina, kun se ei saa perussuomalaisilta haluamansalaisia kirjaimellisia ja rasistisia kannanottoja omiksi tikkatauluikseen. – Reilua?

En ole erityisen innostunut minkään puolueen kannanotoista, mutta minua lähinnä säälittää maahanmuuttokriitikoihin kohdistuva epäoikeudenmukainen mustamaalaus ja siihen liittyvä panettelu. Olen tieteenharjoittaja ja tiedän, että toimituksissa on luonnollisesti kiire, eikä aikaa ajatteluun ole paljoa. Mutta kyseisellä viestinnällä entinen valtamedia (nykyinen roskamedia) on diskvalifioinut itsensä luotettavan ja vakavasti otettavan argumentaation ulkopuolelle.

Vastaamatta on edelleen peruskysymys: Miksi maahanmuuttoa ei saisi arvostella eikä vastustaa joutumatta töhertelyn kohteeksi mediassa? Minä en löydä tähän tendenssiin mitään järjellistä selitystä. Halu tuhota maamme julkinen talous, väestörakenne, sosiaaliturvajärjestelmä ja turvallisuus ei kelpaa sellaiseksi.

Usein sanotaan, että mielipide on oikeutettu, kun argumentti on perusteltu ja tarkoitus on hyvä. Kun etenkin eräät vihervasemmistolaiset ovat leimanneet meidät vihollisikseen omassa suvaitsevaisuudessaan, ei mikään meidän esittämämme argumentti voi olla siitä lähtien heidän mielestään perusteltu eikä myöskään hyvä. Paitsi ehkä se, jossa asetutaan kannattamaan maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta, vaikka universumi ympäriltä räjähtäisi. Mitä vastaansanomattomampi kannanottomme on, sitä huonompi se on tietysti vastapuolen näkökulmasta. Tällaisessa tilanteessa keskustelua ei voida enää käydä, ja haukut on syytä ottaa kiitoksina vastaan.

Filosofisesti katsoen totuuden tavoittelun ei pitäisi edellyttää mitään tarkoitusperää ollakseen voimassa. Se olisi järjen ja sananvapauden ripustamista kahleisiin. Moraalin vuoksi sanon kuitenkin, että itse pidän maahanmuuton vastustamista perusteltuna siksi, että juuri se takaa kansallisen itsemääräämisoikeuden yllä pysymisen, talouden ja työllisyyden turvaamisen, meritokraattisen sosiaalipoliittiseen vastuun, kielen ja kulttuurin säilyttämisen, sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden, väestön kahtia jakautumisen ehkäisemisen, rasismin vastustamisen sekä kansallisen hajoamisen estämisen.

Median ongelma on media itse

Miksi laittaa häkkiin siivetöntä lintua, joka ei enää omin avuin lentoon pääse? Siinä häkissä istuvat nyt kaksipäisen vaakunakotkan, Adler-kirjoituskoneista tunnetun logohaukan, duunarien, porvarien ja trollipapukaijojen lisäksi myös Mr. Smith.

Media on itse luonut itselleen ongelman. Median ongelma on media itse. Siitä muistuttavat katoavat lukijaluvut samalla, kun valtamedian osakekurssit polkevat ojien pohjia. Tästä ei voida syyttää vain ”digitaalista murrosta”, jonka tuloksena ihmiset peruvat Hesarin tilauksiaan. Ongelma on toimituspoliittinen. En tiedä miksi ihmiset ylipäänsä seuraavat valtamediaa aikana, jolloin voi valita. Kansalaisten ulottuville laajentunut Internet-julkaiseminen on vienyt valtamedialta ihmistajuntoja teollisesti manipuloivan mahdin.

Todettakoon lopuksi, että suoran sensuurin kohteeksi mediassa joutuvat kahdenlaiset jutut: erittäin huonot ja erittäin hyvät. Erittäin huonot ovat tyyliltään ja sisällöltään rabulistisia ja ansaitsevatkin paikan paperikorin partaalta. Erittäin hyvät puolestaan ovat paljastavia, ihmisten silmiä avaavia, analyyttisia ja todellista tietoa sisältäviä kirjoituksia. Juuri viimeksi mainitut  media ja poliitikot kokevat vaarallisiksi omalle vallalleen, ja sen vuoksi ainoaksi hätäpuolustautumiseksi jää sensuroiminen. Kun mitään ei näe, mitään ei ole, kuten piispa Berkeleyn päänvaivassa. Vai onko sittenkin?

Eurosta ei tule kansanäänestystä välttämättä

Yhtäaikaiset hyvät ja huonot uutiset syövät usein toisiltaan tilaa. Niinpä Paavo Väyrysen aloite kansanäänestyksen järjestämiseksi Suomen jäsenyydestä euroalueessa oli kannatusrajan saavuttaessaan jäädä terrorismiuutisten varjoon. Kenenkään ei kuitenkaan tarvitse vielä laittaa kenkiä jalkaan äänestyspaikalle lähteäkseen, sillä kansanäänestystä ei välttämättä tule.

Ensinnäkään (1) eduskunnan ei tarvitse järjestää kansanäänestystä aloitteessa, jonka se tulkitsee perustuslain vastaiseksi tai esimerkiksi ihmisoikeuksia rikkovaksi. Onkin mielenkiintoista nähdä, mihin toimenpiteisiin eurojäsenyyden kannattajat ryhtyvät torpatakseen koko hankkeen.

Perusteluja hankkeen kaatamiseksi voi olla tosin vaikea löytää. Euroon itse asiassa liityttiin perustuslain vastaisesti, pelkkää tiedonantomenettelyä käyttäen. Ja olisi hyvin vaikea tulkita euron jäsenyydestä äänestämistä myöskään ihmisoikeuskysymykseksi, ellei sitten ajatella, että jäsenyytemme eurossa polkee ihmisoikeuksia sisäisten devalvaatioiden muodossa.

Toiseksi (2) eduskunta voi ryhtyä omasta aloitteestaan toimenpiteisiin eurosta eroamiseksi, jolloin kansanäänestystä ei myöskään tarvitse järjestää. Juuri tämä näyttää olevan Väyrysen päätavoite. Olisihan kansanäänestyksessä se mahdollisuus, että kansa torjuukin eron. Ainakin Väyrynen on jo aloittanut valmistautumisen eurosta eroamiseen. Hänen mukaansa eroaminen voisi tapahtua samaa tietä kuin liittyminenkin, pelkän tiedonantomenettelyn kautta. Tällöin vältyttäisiin pitkältä prosessilta, jonka aikana syntyvät spekulaatiot voisivat vahingoittaa taloutta.

Kolmas (3) mahdollisuus on se, että asiasta järjestetään kansanäänestys. Siihen liittyvä kampanjointi tulee olemaan ennennäkemätöntä. Tietäen, kuinka altista talous on kaikelle ennakolta vaikuttavista syytekijöistä ja oikeusvaikutuksista koostuvalle arpomiselle, kansaa tullaan varmasti harhaanjohtamaan mitä erilaisimmilla pelotteluilla ja uhkakuvilla.

Mielenkiintoisinta on, kuinka Väyrysen läpi saama aloite vaikuttaa hänen omassa puolueessaan. Kepun nykyjohto ei ole lämmennyt asialle lainkaan, ja hallituspuolueista kokoomus on tiukasti eurossa pysymisen kannalla. Juha Sipilä ja Alexander Stubb vetävät sisäisiin devalvaatioihin ja palkanalennuksiin perustuvaa politiikkaa, ja Stubb on ollut kärkipäässä kiskomassa Suomea valuuttaunionin pimeään ytimeen, toisin sanoen velkaunioniin ja ylikansalliseen liittovaltioon, jossa kansallisvaltioilla ei ole enää sen enempää taloudellista kuin ulkopoliittistakaan itsemääräämisoikeutta.

Hallitus tuskin tulee käyttämään sille kuuluvaa mahdollisuutta erota eurosta väliaikaisesti, omaan valuuttaan siirtymiseksi. Siksi pidän todennäköisenä, että kansanäänestys järjestetään. Tämä tietää Sixten Korkmanille työtä hänen ilmestyessään puolueettoman Yleisradion ajankohtaislähetyksiin kertomaan oman valuutan negatiiviset puolet.

Nähdäkseni Väyrysen paikka olisi jo pitkään ollut Perussuomalaisissa, aivan niin kuin Alexander Stubbin oikea paikka poliittisella kartalla olisi Rkp:ssä. Vain kunniapuheenjohtajuus pitänee Väyrysen kepussa.

On selvää, että euroerosta olisi myös haittaa siihen liittyvän devalvoinnin ja tuontihyödykkeiden kallistumisen muodossa. Mutta pitkällä tähtäimellä Suomen talous ja teollisuus eivät voisi parempaa kasvupotkua saada. Taloushistoria osoittaa, että Suomen jokainen lama on voitettu devalvaation ja siihen liittyvän vientisysäyksen kautta.

On mainiota, että Väyrynen on ottanut tavoitteekseen myös tässä kirjoituksessa esittämäni ajatuksen, jonka mukaan ero valuuttaunionista pitäisi toteuttaa yhtä aikaa kaikissa euromaissa. Pakolaiskriisin jatkuessa ja terrorismin uhan levitessä disintegraatiolla on kuitenkin huonot menestymisen mahdollisuudet, sillä siihen liittyvä defensiivisyys ohjaa euromaita entistäkin syvempään koheesioon: hakemaan tukea toisistaan.

Kiintoisia ovat ne konspiraatioteoriat, joiden mukaan pakolaiskriisi päästettiin aktualisoitumaan Välimerellä käynnistyneen pelastustoiminnan muodossa siksi, että siihen liittyvien huolten varjolla voitaisiin peittää luhistumassa oleva eurotalous, kansallisvaltioiden varainmenetys ja sekä kapitalistien että sosialistien yhteisosuus siihen (ks. esim. dosentti Juha Ahvion esitelmää).

Mikäli Väyrynen saa aikaan Suomen eroamisen eurosta, siitä tulee joka tapauksessa hänen merkittävin poliittinen tekonsa.

Islamin uhan vähättely on lopetettava ja rajat suljettava

”Allahu akbar!” he huusivat. Ja ”It’s for Syria!” Näin kertoo brittiläinen laatulehti The Times, ja saman hirvittävän viestin raportoi The Daily Mail. Sen sijaan suomalainen valtamedia Yleisradiota ja etenkin Sanoman lehtiä myöten on aivan hiljaa. Vain presidentti Niinistö tuomitsee teon mutta ei kerro, kenet on tarkoitus tuomita.

Olen myös itse lähes sanaton sen äärettömän tyhmyyden vuoksi, jolla eurooppalainen sivistysyhteiskunta on antanut kaataa itsensä polvilleen islamilaisen terrorin edessä.

Ainakin 128 ihmistä kuoli ja noin 200 loukkaantui, kun räjähdevöillä varustautuneet muslimijihadistit räjäyttivät itsensä useassa kohteessa Pariisissa samaan aikaan kun rynnäkkökiväärillä varustautunut terroristi avasi tulen ravintolassa.

Pariisin terrori-isku on muslimien häikäilemätön hyökkäys ihmisyyttä, demokratiaa, liberalismia ja valistusihanteita vastaan. Syy kehitysmaiden kurjuuteen ei ole länsimaissa, vaan juurisyynä on kehitysmaiden liiallinen väestönkasvu, jonka takana ovat islamin seksuaalipoliittiset ja laajenemaan pyrkivät normit.

Paradoksaalista on, että jos kehitysmaalaisia ei päästetä Eurooppaan, he uhkaavat meitä terrorilla. Ja jos heidät päästetään tänne, silloin he vasta terroriuhan muodostavatkin.

Osavastuussa Pariisin eilisiltaisesta terrori-iskusta ovat ne kaikki länsimaalaiset poliitikot, jotka suhtautuvat välinpitämättömästi islamin muodostamaan uhkaan. Osasyyllisiä ovat Stefan Löfven, Angela Merkel ja François Hollande, joiden vaikutuksesta Eurooppaan virtaa solkenaan väkeä Lähi-idästä ja Afrikasta, joukossa tietenkin myös terroristeja.

Pariisin terrori-isku on jälleen suora läimäytys länsimaiden hyväntahtoisuutta, auttamisenhalua ja lammasmaisuutta vastaan. Eikö vastaanottopolitiikan tehottomuudesta ja tuhoisuudesta opita mitään?

Paradoksaalista on myös se, että Isistä pakenevien muslimien vastaanottaminen länsimaihin edistää Isisin tavoitetta, joka on islamin levittäminen. Jokainen länsimaihin pyrkivä ja jäävä muslimi palvelee islamilaista vallankumousta ja pyhää sotaa edustavan äärijärjestön tavoitetta. Tämän vuoksi en tee suurta eroa kunnon muslimeina pidettyjen ja terroristien välille, sillä he molemmat ovat saman agendan takana joko tietämättään tai tarkoituksellisesti: lisäämässä islamin poliittista painetta länsimaissa. Kun he pääsevät niskan päälle, on väestönsiirtojen tulosta mahdotonta perua, ja jäljelle jäävät vain raihnaiset hillintäyritykset ja tietysti islam itse: alistuminen.

Tällaista jälkeä syntyy, kun ituhipit on päästetty johtamaan Eurooppaa. Saksassa kärsitään natsismin tuottamasta häpeästä mutta ei huomata, että holtittoman vastaanottopolitiikan tuloksena lisääntyvät kaikensuuntaiset ääriainekset. Ruotsi, joka ei ole kärsinyt toisen maailmansodan traumoista juuri lainkaan, pitää ovia sepposen selällään siksi, etteivät sotavuodet ole opettaneet ruotsalaisille maanpuolustusta.

Pariisin terrori-iskun luulisi opettavan hölmöimmillekin nykypoliitikoille sen, että pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottoon perustuva politiikka tuottaa länsimaihin suurempia ongelmia kuin se ratkaisee ongelmamaissa. Siksi on parempi, että kansanryhmien välisiä arvo- ja etukonflikteja säädellään valtioiden rajoilla, kuin että ne päästetään leviämään keskelle kansalaisyhteiskuntia: kaduille, kujille, turuille ja toreille sekä työpaikoille ja sosiaalitoimistoihin, joissa veroa maksavat kantaväestön jäsenet ja muualta muuttaneet joutuvat kiistelemään sosiaalietuuksien rippeistä ja asunnoista.

Länsimaiset porvarit ovat ylenkatsoneet kaduillamme kerjääviä kehitysmaalaisia ja ajatelleet, että ongelmat eivät koske heitä. Kokoomus ja kepu ovat suosineet maahanmuuttoa pyrkimyksenään luoda länsimaihin halvat työmarkkinat ja tavoitteenaan turvapaikkabisneksellä rikastuvien yrittäjien etu. Poliittinen vihervasemmisto puolestaan tuottaa itselleen ylemmyydentunnetta viemällä kerjäläisten mukiin jonkin rovon. Hekin pitävät yllä typerää illuusiotaan, etteivät ongelmat koske heitä itseään ainakaan niin kauan kuin etäisyyttä kotimaassa voi luoda rahalla.

Kokoomuslaisen, kepulaisen ja niin sanotun vihervassarin on syytä tietää, että ennen pitkää hän voi olla itse kadulla kerjäämässä, koska turvapaikkaturismi ja terrorismi ovat syöneet pois sekä yhteiskunnallisen luottamuksen että valtion ja kuntien mahdollisuuden ylläpitää sosiaaliturvaa.

Pariisin terrori-iskun jälkeen länsimaisessa mediassa alkaa varmasti jälleen kyynelehtiminen sen puolesta, etteivät terrorismin ja islamin leviämisen vastaiset kansanliikkeet millään tavoin vaarantaisi muslimien asemaa. Pahimmassa tapauksessa syylliseksi terroriin lavastetaan länsimainen valistunut ihminen, joka puolustaa rationalismia islamin edustamaa taikauskoa vastaan. Niin kävi Charlie Hebdon terrori-iskun (analyysini tässä) jälkeen, ja niin käy varmasti nytkin. Uhkana nähdään länsimainen sananvapaus ja järjen käyttö, ei missään tapauksessa hullu maahanmuuton edistäminen ja islam. Yhteiskunnallinen viisaus pyritään leimaamaan ”vihapuheeksi” valtamedian raukkamaisissa ja säälittävissä sensuuriyrityksissä, vaikka silmitön raivo ja viha pursuavat ihan muualta kuin maahanmuuttoa vastustavan konservatiivisen ja varautuneen suuren enemmistön riveistä.

Kuinka helppoa poliittiselle suvaitsevaistolle onkaan nyt tuomita terrori-iskut ja kantaa kynttilöitä tulevissa terrorismin vastaisissa mielenilmauksissa! Sitä niittää, mitä kylvää. Eiköhän tämäkin tapaus käännetä julkisessa sanassa vaatimukseksi avata kaikki rajat Euroopassa, myös Ranskassa, jotta muslimien väkivaltaisilta terroriteoilta voitaisiin jatkossa välttyä.

Suomeen on tänä vuonna saapunut tuhansia kehitysmaalaisia, ja lisää virtaa satojen tulijoiden päivävauhdilla. Tässä maassa on divisioonan verran vierasperäistä jalkaväkeä, joka Schengenin sopimusta hyväkseen käyttäen on onnistunut valtaamaan osan maastamme aseettomasti. Kyseessä on hybridisodankäynnin muoto, joka jatkuu myös terrorin muodossa.

Suomen ulkopolitiikan tehtävä on pitää Suomi ja suomalaiset muualla maailmassa syntyneiden konfliktien ja niiden epäsuorien vaikutusten ulottumattomissa. Suomen ulkopolitiikan toinen tärkeä tehtävä on estää etnisten kiistojen syntyminen maahamme. Etnisiä kiistoja syntyy, jos muodostuu merkittäviä etnisiä vähemmistöjä. Ja nyt niitä tieten tahtoen tuotetaan.

Suomen hallitus on epäonnistumassa molempien edellä mainittujen tehtävien hoidossa. Olen jo aiemmin kirjelmöinyt asiasta suoraan ulkoministeri Timo Soinille ja sisäministeri Petteri Orpolle ja esittänyt vaatimukseni rajojen sulkemiseksi. Timo Soini kiittikin kannanotostani ja vastasi minulle todeten, että kaikki, mitä ulkoasiainhallinnossa tehdään, ei näy ulos päin – niin kuin ei varmasti näykään.

Tärkein, mitä ulkoasiainhallinto on  tehnyt Suomen itsenäisen ulkopolitiikan, väestörakenteen ja tilanteen hallinnan säilyttämiseksi, on palautussopimuksen vaatiminen Irakin kanssa.

Sisäministeriö puolestaan vastasi sinänsä naurettavalla viestillä (Dnro 2015/1731), jonka mukaan sisäministeriö ”vastaa maahanmuuttopolitiikasta muttei ratkaise oleskelulupahakemuksia, joista päättää Maahanmuuttovirasto”, että tilannetta ”seurataan tarkasti” ja että ”valmiutta on tehostettu”.

Tämän kyllä tiesin. En kaipaa ohjeistusta koskien viranomaisten tehtäväalueita. Mutta, kuten huomaatte, tätä asiaa ei nyt kerta kaikkiaan voi haudata hallinnointiin. Petteri Orpo on poliittisessa vastuussa siitä taloudellisesta ja poliittisesta katastrofista, joka odottaa myös Suomea hallitsemattoman maahanmuuton vuoksi. Ainoa, mitä on konkreettisesti tehty, on tulijoiden tarkempi rekisteröinti sekä toimitus vastaanottokeskuksiin, toisin sanoen heidän maahantulonsa on tehty entistäkin helpommaksi.

Mutta mitä tapahtuu sitten, kun nämä pataljoonat lähtevät liikkeelle vastaanottokeskuksista eikä tyytymättömyys lopu ruokaan? Tämä invaasio mullistaa sosiaalitoimistojen jonot, asuntojen kysynnän ja tarjonnan välisen (jo nyt huikean) epäsuhdan ja mahdollisesti turvallisuustilanteen Suomen kaduilla. Median suitsuttaman virallisen totuuden mukaan ainoa, mitä me suomalaiset emme ole oppineet, on se, ettemme ole oppineet palvelemaan muualta muuttavien toiveita täydellisesti.

Siksi vaatimukseni on edelleenkin se, että Suomen on otettava Schengenin sopimuksen alakohdan mukainen sisärajavalvonta heti käyttöön kaikilla maamme rajoilla. Pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden maahantulo on estettävä tarvittaessa voimatoimin, tulijat on käännytettävä ja maassa ilman matkustusasiakirjoja olevat muukalaiset on palautettava vastaanottokeskuksista suoraan lähtömaihinsa.

Tämä eri tarkoita, että vastustaisin ulkoasiainhallinnon ja sisäministeriön lakisääteisiä tehtäviä, vaan sitä, että haluaisin niitä toteutettavan tavalla, joka on kansallisen etumme mukaista. Toivon, että Suomi käyttäisi nyt tarjoutuneen poliittisen ponnahduslaudan ottaakseen rajavalvonnan käyttöön ja palauttaakseen laittomat siirtolaiset takaisin kotikonnuilleen.

Islamin tosiasialliseen agendaan perustuvat ihmisoikeusrikokset (mukaan lukien homoihin kohdistetut kuolemantuomiot ja naisten alistaminen) on systemaattisesti torjuttava ja estettävä muslimimaille tyypillisen kaaoksen leviäminen osaksi länsimaisten sivistysvaltioiden arkipäivää.

Infosodan viidakoissa

Sotatieteiden tohtori Saara Jantusen teos Infosota kuuluu tämän syksyn kiintoisimpiin tietokirjoihin. Teos todistaa sen tunnetun näkökannan puolesta, että suomalainen sotilas ei pelkästään tee tai tottele vaan myös ajattelee itsenäisesti ja koettaa ymmärtää miksi jollakin tavalla toimitaan, jos toimitaan. Tämä varttuneilta varuskuntaupseereilta kotoisin oleva ajatus sopii lähtökohdaksi myös informaatiosodassa, joka on hybridisodankäynnin yksi muoto. Hybridisotaa puolestaan voisi luonnehtia monikulttuuristuneeksi sodankäynnin muodoksi, sillä se koostuu aseellisen sodankäynnin lisäksi muun muassa Internet-ympäristössä käytävistä ideologisista taisteluista. Aseina voivat olla yhtä hyvin tietona esitettävä propaganda ja mielipiteidenmuokkaus kuin tekniset verkkohyökkäyksetkin.

Jantusen sanankäyttö on tiivistä ja argumentaatio tiukkaa. Kaarto vihollisten selustaan tapahtuu usean G:n voimalla. Siksi on tavallaan harmillista, että lehtien kriitikot ehtivät arvostella tämänkin teoksen nopeasti sen ilmestyessä, nostaen esille vain sananvaihdon, joka kohdistui muutamaan julkisuuden henkilöön. Julkkisten ja erinäisten virkamiesten arvostelussa ei ole kuitenkaan Jantusen teoksen kärki.

Jantusen analyysi nykyajan infosodasta on periaatteellisempaa. Esimerkiksi minua puhutteli Jantusen kuuden kohdan luokittelu oikeutetun sodan käsitteestä ja oikeutettua sotaa koskevan argumentaation käytöstä valtioiden propagandan osana (s. 46–48). Perinteisen Aurelius Augustinukselta lähtöisin olevan määritelmän mukaan oikeutettua sotaa voidaan käydä (1) puolustuksellisena reaktiona hyökkäykseen, (2) diktaattorin syrjäyttämiseksi ja (3) vielä suuremman väkivallan välttämiseksi. Jantunen laajentaa argumentaatiota koskien esimerkiksi kysymystä, miten suhtautua Venäjän doktriiniin, jonka mukaisesti se edelleen pitää ”ennaltaehkäisevää ydinaseiskua” oiketetun sodankäynnin muotona. Ainakin minun on vaikea erottaa ennaltaehkäisevää puolustussotaa hyökkäyksestä. Aivan kuin asiassa paukkuisivat Mainilan laukaukset.

Jantunen tukee teoksensa omaan asiantuntija-asemaansa ja toisaalta kokemuksiinsa taistelukentällä, eli Internetin viidakossa. Koska kyse on pitkälti henkilökohtaisten kokemusten analyysista, Jantunen varustautuu kirjansa alkupuolella toteamuksella, ettei työnsä ole ”objektiivinen akateeminen tutkimus” (s. 19). Teoksen tieteellisyys riippuu tietenkin tiedekäsityksestä. Jantunen olisi voinut melko vähäisillä kynävedoilla muokata teoksestaan myös tieteellisen tutkimuksen, esimerkiksi nimeämällä metodinsa tai lähestymistapansa vaikkapa ”osallistuvan havainnoinnin menetelmäksi”, joka on legitiimi tapa tehdä tutkimusta.

Jantunen puhuu narraatioista, joille valtiot rakentavat ulkopolitiikkaansa ja turvallisuuspolitiikkaansa. Representaatiotutkimukselle ominaisesti hän pitää informaatiosodankäynnillisiä esityksiä performansseina, joita voidaan analysoida pyrkien irtautumaan konfliktiosapuolen asemasta omalle kriittiselle tasolleen. Mutta lähestymistapaa olisi voinut myös syventää valitsemalla informaation ja disinformaation erottelemiseen ja propagandan tunnistamiseen jonkin tietyn kriteerin tai metodin, esimerkiksi Michael Billigin sosiaalipsykologisen retoriikkaa ja ideologiakritiikkiä koskevan lähestymistavan.

Sen mukaisesti katsotaan, että kaikilla väitelauseilla on eksplisiittisiä (eli suoria) ja implisiittisiä (eli epäsuoria) ominaisuuksia. Väitettäessä jotakin tiettyä, esimerkiksi että ”maahanmuutto on rikkautta” tullaan väittäneeksi myös, että ”valtion menojen lisäykset ovat rikkautta”. Ideologinen oletus on tällöin se, että maahanmuutosta ei ole kuluja valtiolle, vaikka vaikutukset heijastuvat suoraan valtion budjettiin. Billigin teokset Ideology and Opinions – Studies in Rhetorical Psychology (1991) ja myöhempi laitos Arguing and Thinking –A Rhetorical Approach to Social Psychology (1996) ovatkin olleet varsin suosittuja metodioppaita tehtäessä diskurssianalyyseja blogosfäärissä.

Paljastelemalla jo Aristoteleen teoksesta Retoriikka tunnettuja enthymemoja, eli epäsuoria ajatuskulkuja ja ristiriitoja argumentaatiossa, voidaan tunnistaa ideologioita ja suojautua niiden vaikutuksilta, toisin sanoen eliminoida informaatiosodan ja propagandan seurauksia. Metodisesti Jantunen olisi voinut tukeutua myös yhteiskuntatieteissä sovellettaviin konfliktiteorioihin, joihin viittaaminen olisi viimeistellyt Jantusen teoksen tutkimukseksi.

Kiinnostavaa luettavaa teos toki tarjoaa myös painottumalla teoreettisen viitekehyksen sijasta käytännön kenttäkokemuksiin. Jantusella on nuoresta iästään ja filologin humanistitaustastaan huolimatta hämmästyttävän pitkä kokemus informaatiosodan näyttämöiltä. Se ulottuu korkeiden sotilasviranomaisten kyseenalaistamisesta kansainvälisissä seminaareissa aina henkilökohtaiseen kiistelyyn Facebookissa. Julkisuudessa päähuomion saivat arvostelu, jota Jantunen kohdisti eduskunnan suuren valiokunnan sihteeriin, Peter Saramoon, kohudosentti Johan Bäckmaniin ja hänen hengenheimolaiseensa, homofoobikkopappinakin tunnettuun Juha Molariin. Heitä yhdistää toiminta Venäjän hyväksi, ja oletettavasti siksi vastahyökkäykset ovat pyrkineet leimaamaan Sofi Oksasen kaverina pidetyn Saara Jantusen Nato-lobbariksi. Mediassa esiin nousseet huomiot jäivät kuitenkin vain irrallisiksi pintaraapaisuiksi koskien kirjan merkitystä.

Asian ydin on siinä, että Internetin viidakossa kuka tahansa kansalainen (eli niin sanottu ”siviili”, latinan sanasta civis) voi joutua informaatiosodan uhriksi, taistelijaksi tai osapuoleksi. Sotilaallisen propagandan levittäjiä on entistä vaikeampi havaita ja tunnistaa sen enempää ystäviksi kuin vihollisiksikaan nykyajan hybridisodassa. Joskus vihollinen on havaittu, mutta häntä ei tunnisteta viholliseksi (Krimin pienet vihreät miehet), ja joskus vihollinen on tunnistettu, mutta hänestä ei saada havaintoja pitkään aikaan (Osama bin Laden). Sama pätee nettiin, jonne voi piiloutua ja jossa esiinnytään propagandamielessä valeidentiteetillä tai valhe huulillaan omalla identiteetillä.

Jantunen kiinnittää huomiota valtamedian toimintaan mutta asettuu pikemminkin puolustamaan sitä kuin näkemään mitään hyvää niin sanotun vaihtoehtomedian toiminnassa. Omasta mielestäni valtavirran tiedotusvälineet ovat sisäistäneet turhan orjallisesti niin sanotun yhteiskuntavastuun ja yhteiskuntarauhaa ylläpitävän funktion esimerkiksi maahanmuutto-ongelmien keskellä. Hallitusvallan myötäilyn tai pelon vuoksi valtamedia raportoi asioista yksipuolisesti, puolueellisesti ja kansalaisten tahoilta pursuavaa kritiikkiä tukahduttavasti, mikä on näkynyt surullisen kuuluisana kommenttipalstojen sulkemisena.

Jantunen muistuttaa, että puolueellisuuden korjaaminen toisensuuntaisella puolueellisuudella ei johda välttämättä puolueettomuuteen, ja hänen arvostelunsa kohdistuu klikatuimpien lehtien kympin kärkeen nousseeseen MV-lehteen (jonka akronyymia en pidä tässä yhteydessä korrektina avata). Oman näkemykseni mukaan rabulistisena pidetty vaihtoehtomedia on kuitenkin tervehdyttänyt viestinnän kokonaiskenttää, sillä se on pakottanut myös valtamediaa pohtimaan omaa asemaansa ja tuonut esille sellaista, mitä Sanomien lehdet ja Yleisradio eivät kerro – viimeksi mainittu lakiin kirjatun monikulttuurisuudenedistämisvelvoitteensa vuoksi. Tässä mielessä Yleisradion hallintohimmeleihin 128 061 euron vuosipalkkiolla palkattua etiikkajohtajaa (jolla ei ole minkäänlaista filosofisen etiikan asiantuntemusta), voisi sanoa Ylen propagandapäälliköksi tai sensuuriviranomaiseksi. Etiikkajohtajat ovat aivan kuten kaikenlaiset demokratiajohtajatkin (oikeusministeriön virkamies) puhtaasti ideologisia vallankäyttäjiä, joiden tehtävänimikkeet filosofinen analyysi paljastaa ristiriitaisiksi ja itseään vastustaviksi käsitteiksi.

Jantusen näkemyksistä poiketen pidän vaihtoehtomedian funktiota median kentillä tärkeänä, sillä totuus ei koskaan tule kovissa kansissa, vaan se on aina tullut tiskin alta. Valitettavaa MV-lehdessä on sen oudoksuttava juutalaisvastaisuus ja omistajansa Ilja Janitskinin venäläistaustasta johtuva piirre, jonka mukaisesti lehdessä ei esitetä Venäjään kohdistuvaa kritiikkiä.

Siinä Jantunen on oikeassa, että mikään media ei edusta objektiivista totuutta. Tämän täytyy johtua jo siitä filosofisesta tosiasiasta, että objektiivista totuutta ei taida enää olla olemassakaan. Ihmisiltä vaaditaan entistä enemmän medialukutaitoa, jotta ei joutuisi uhriksi informaation aseilla käytävässä sodassa. Suomessa on kuitenkin valistunut lukeneisto ja kriittinen työväenluokka, joten itse en usko kansalaisten arvostelukyvyssä olevan vikaa, jos ja kun valtamedian toimitukselliset linjaukset ovat osoittautuneet ahtaiksi ja tendenssimäisiksi.

Myöskään Venäjän harjoittama propaganda ei ole ollut niin vaarallista tai vaikuttavaa kuin Jantunen kuvaa; se on ollut tarpeeksi läpinäkyvää tullakseen torjutuksi suomalaisten taholta. Suomen kansan traumaattisen Venäjä-suhteen vuoksi suomalaiset ovat suhtautuneet itänaapuriin perinteisen epäluuloisesti, ja siksi myös MV-lehden Venäjälle myönteinen sivupainotus ei ole vaikuttanut vappulehtiä kummemmin.

Jantunen ei juurikaan reflektoi omaa asemaansa teoksen kirjoittajana. Ehkä hänen positionsa naispuolisena sotatieteiden tohtorina (joka toistaiseksi on melko harvinainen miesten hallitsemassa armeijamaailmassa) on kuitenkin vaikuttanut hänen teoksensa otteeseen. Kenties hän on jopa hyödyntänyt asemaansa valtavirrasta poikkeavalla statuksellaan ja sodankäynnin perinteisiä muotoja ylittävällä aihepiirillään sekä käyttänyt molempia ponnahduslautana terävälle ja kärkevälle argumentaatiolleen, jossa on paikoin pamfletin sävyä. Vaikutus on ollut tuore ja raikastava, niin kuin vaikutelma teoksesta ja kirjoittajasta on intellektuaalinen.

Nykyajan infosodassa taistelijat ovat anonyymiytensä tai peiteidentiteettiensä vuoksi ”tuntemattomia sotilaita”. Jantunen osallistuu teoksellaan infosodan narratiiviin myös itse. Ehkä tulevaisuuden Tuntematon sotilas kirjoitetaan lausein: ”Ehei pojat tätä sotaa näillä vanhoilla aseilla voiteta. Mennäänpäs tuon feikin yli niin, että heilahtaa!”

Rajat kiinni! – Irti EU:sta!

Maahantunkeutujamyönteistä propagandaa tekevä Ilta-Sanomat otsikoi eilisen lööppinsä jättiläismäisellä numerolla 50 000 ja kysymyksellä ”Miten tästä selvitään?” – Näin meitä taivuteltiin ajattelemaan, että maan valtaus on luonnonlainomainen välttämättömyys, kuin väistämätön tuho-onnettomuus, vähän niin kuin maanjäristys tai tulivuorenpurkaus, jonka seurauksista pitää vain selvitä. Oikea kysymys olisi: ”Miten tämä estetään?”

Vastauksen tarjosivat tänä viikonloppuna järjestetyt Rajat kiinni! -tapahtumat. Myös niistä valheellinen valtamedia – nykyinen roskamedia – uutisoi vääristelevästi. MTV3 yritti lavastaa haastattelemastaan henkilöstä rasistin jättämällä olennaisen pois, mutta korjasi myöhemmin virheensä uhrin vaadittua oikaisua. Ilta-Sanomissa yritettiin oikeuttaa rabulistien hyökkäyksiä Rajat kiinni! -tapahtumaa sekä poliisia vastaan selittelemällä heidät ”rasismin vastustajiksi” – ja syyttämällä maahantunkeutumisen vastustajia sitä kautta tietenkin ”rasisteiksi”. Totuus asiasta tuli taaskin MV-lehdestä, joka kertoi asian todellisen laidan: ”Suvaitsevaiset yrittävät provosoida yhteenottoa häiritsemällä Rajat kiinni! -mielenosoitusta”.

Ilta-Sanomat töhersi sivuilleen, että ”Mielenosoittajat lähtivät kaduille Helsingissä – poliisin kimppuun hyökättiin marssilla” antaen läpikotaisen valheellisen kuvan asiasta. Hyökkäyksistä syytettiin epämääräisesti ”mielenosoittajia” kertomatta kummat mielenosoittajat rettelöivät: laillisen Rajat kiinni! -tapahtuman osallistujat vai maahantunkeutumista puolustava vastamielenosoittajaväki, joka saapui paikalle rähinöimään? Oheisessa videossa äärivasemmistolaiset aktivistit hyökkäävät maahanmuuttokriittistä kulkuetta vastaan, joka etenee taustalla rauhanomaisesti.


Olin paikalla seuraamassa, joten voin kertoa, että totuus tuli jälleen MV-lehdestä, joka kertoi, että maahantunkeutumisen kannattajat ovat potkineet poliisiautoja, heitelleet poliisien päälle kananmunia ja pahoinpidelleet Rajat kiinni! -tilaisuuden järjestäjän Susanna Kaukisen. Surkein vääristely ja totuuden peittely Ilta-Sanomilta lipsahti, kun se väitti passiivimuodossa, että ”poliisin kimppuun hyökättiin marssilla”. Muotoilu jätti hämärän peittoon, ketkä hyökkäsivät ja tarjosi mahdollisuuden ajatella, että Rajat kiinni! -marssin tarkoitus oli hyökätä poliisia vastaan! Myös tässä Ilta-Sanomien otsikossa syytettiin epämääräisesti ”mielenosoittajia”, vaikka tosiasiassa syyllisiä olivat ne rähjäiset suvaitsevaiset, joista yksi näytti oman kyvyttömyytensä sietää ja käsitellä kognitiivisia ristiriitojaan käymällä kakuttamassa Rajat kiinni! -tapahtuman puhujaa kesken esiintymisen.

Mutta se lehtien diskurssianalyysistä tällä kertaa. Raivokkaan suvaitsevaiston kannattaisi hillitä naurettavat itkupotkuraivarinsa, jotka johtuvat oman ajattelun joutumisesta juntturalle, kun järki sanoisi jo muuta kuin vanha poliittinen asenne. Rähinöinnin sijasta kannattaisi liittyä massamaahanmuuton vastustajiin ja lakata ostamasta sekä lukemasta Ilta-Sanomia. Muulla tavoin en voi näiden tiedostavaisten mieltä parantaa.

Narinkkatorilla pidetyt puheet olivat suunnatut oikean asian puolesta: Suomelle sekä Euroopalle tapahtumassa olevaa vahinkoa vastaan. Niissä ei kuitenkaan tavoitettu asian ydintä. Useat puheet olivat affektipitoisia, ja monet puhujat olivat ilmeisestikin maahanmuuttopropagandan osittaisia uhreja. Naisten, nuorten ja maahanmuuttajien esiintyminen massamaahanmuuttoa vastaan oli kiitettävää, mutta kannanotot jäivät valjuiksi. Tyytymättömyys tulijoiden määrään ja laatuun ilmaistiin selvästi, ja arvosteltiin esimerkiksi miespuolisten maahantunkeutujien suurta määrää, valiteltiin ”naisten ja lasten” poissaoloa sekä hiivittiin kliseemäisesti ”työperäisen maahanmuuton” taakse näkemällä siinä jotakin hyvää. Sitä kautta yritettiin kai pestä pois mahdollisia rasismisyytöksiä, mutta argumentaatio oli löysää ja balanssoimaan pyrkivää kuin jollakin Lady Likellä, joka ei tiedä miten ranteitaan kääntelisi.

Totuushan asiassa on, että niin sanotuista humanitaarisista syistä tapahtuva maahanmuutto ei ole ylipäänsä toimiva ratkaisu. ”Naiset ja lapsetkaan” eivät lopu vastaanottamalla, mutta suomalaisten ihmisten hoivarahat loppuvat. Pääongelma on liian suuri syntyvyys kehitysmaissa, ja sen takana puolestaan ovat islamin seksuaalipoliittiset, lajinsäilytysstrategiset ja laajenemaan pyrkivät tarkoitusperät.

Moniin kuulijoihin feministinen argumentaatio tuntui uppoavan kuin kuuma lusikka voihin. Tämä on Titanic-tasa-arvoa. ”Naisten ja lasten” mukana tulevat kuitenkin perheenyhdistämisohjelmien myötä aina myös heidän heteromiehensä, aivan niin kuin perheellisten miesten mukana tulevat myöhemmin fertiilit naiset ja lapsilaumat. Ja suomalaiset pakotetaan elättämään heidät, sillä irakilaisten ja somalien keskuudessa työttömyysprosentit ovat noin 80, ja naisista töissä on vain yksinumeroinen prosenttiluku. Tie merenrannoille valmistuviin viiden huoneen kattohuoneistoihin avautuu kuitenkin kaupungin asuntotoimistosta helposti, sillä vihervasemmiston vinksauttamat sosiaaliset myöntöperusteet pisteyttävät kaikkein kurjimmiksi laittautuneet jonon ohi kärkeen, aivan niin kuin tapahtuu yritteliäisyys-, omistamis-, kouluttautumis- ja työllistymisvihamielisessä sosiaaliturvajärjestelmässä laajemminkin.

Pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden siirtämistä länsimaihin pidettiin puhujien esityksissä ”kustannustehottomana”.”Parempana” vaihtoehtona nähtiin kehitysavun antaminen. Tosiasiassa myös kehitysapu kurjistaa, kuten entinen suurlähettiläs Matti Kääriäinen totesi perustellusti kirjassaan Kehitysavun kirous. Sitä puhujaa vastaan, joka pyöristeli ja sievisteli puheenvuoroaan ”työperäisen maahanmuuton” oikeutuksella, ei tosin buuannut kukaan, joten Rajat kiinni! -tapahtumassa ei ilmeisesti ollut yhtäkään Suomen 340 000 työttömästä. He olivat kaiketi ratsupoliisikaaderin pidättelemällä toisella puolella huutamassa lisää massamaahanmuuttoa ja työttömiä Suomeen, jotta heidän itsensäkään ei tarvitsisi mennä töihin.

Koska kukaan ei puuttunut pääasiaan, vaan puhuttiin vain käytännöllisellä tasolla ilmenevistä ongelmista, kuten ”paikallisen turvallisuuden heikkenemisestä” ja tietysti ”raiskauksista”, tuli vaikutelma, että syyhyä parannettiin raapimalla. Niinpä palautan mieleen ne perusdoktriinit, toisin sanoen sen poliittisen ja filosofisen kivijalan, jolle maahantunkeutumisen vastustaminen perustuu.

1. Suomen valtio on etujärjestö, jonka tehtävä on puolustaa ensisijaisesti omien kansalaistensa etua – ei muiden. Politiikkaa, joka tunnustaa vallan ja valtaintressit politiikanteon tärkeimmiksi motiiveiksi, sanotaan politiikantutkimuksessa reaalipolitiikaksi – kuin muistutukseksi siitä, että se on realistista eli todellisuudentajuista. Sen sijaan nykyisin on asetettu muualta tulevien edut suomalaisten ihmisten omien oikeuksien edelle, mikä on johtanut häikäilemättömiin ristiriitoihin sosiaaliturvan subventioissa, kunnallisissa asuntojonoissa ja verorahojen siirtämisessä leikkausten kohteeksi joutuneilta suomalaisilta vierasperäisille. Se näkyy myös käänteisessä syrjinnässä, jolla maahanmuuttajia suositaan julkisten työpaikkojen täytössä. Tämä rikkoo räikeästi meritokraattista oikeudenmukaisuusperiaatetta, jonka mukaan oikeudet ja edut on itse tuotettava, jotta niihin olisi oikeus.

2. Itsenäisen valtion suvereniteettiin ja samalla itsenäisyyden määritelmään kuuluu oma ulkopolitiikka ja kyky itse säädellä ja valvoa valtion rajoja, tosin sanoen päättää siitä, keitä valtio päästää rajojensa sisäpuolelle. Maahantulon oikeus ei ole subjektiivinen oikeus, johon kenellä tahansa olisi oikeus, vaan maahan saapumisen oikeutus perustuu vastaanottavan valtion suopeuteen, ja mahdollista kansalaisuuden luovuttamista on aina pidettävä poikkeuksellisena erityismenettelynä. Sen sijaan nyt turvapaikan hakemista, myöntämistä ja mahdollista kansalaisuuden luovuttamista pidetään virheellisesti itsestäänselvyytenä.

3. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tärkeimpiä virallisesti tunnustettuja tuloksia on, että Suomessa ei ole syviä etnisiä ristiriitoja. Suomen on jatkossakin pidettävä ehdottomasti kiinni siitä, että maahan ei synny kansakuntaa jakavia vierasperäisiä ryhmittymiä. Jo nyt maahan saapunut porukka on riittänyt aiheuttamaan syvän kuilun sekä vähemmistöjen että kantaväestön väliin, ja juopa on revennyt myös kantaväestön sisäpuolelle täsmälleen Harvard-professori Robert D. Putnamin teorian mukaisesti. Vika ei ole asenteissa, vaan ongelma on objektiivisena todellisuudessa, jossa ihmisryhmien arvot ja edut ovat konflikoituneet. Suomenkielisten ja ruotsinkielisten aika ajoin esille nouseva kiistely on sekin pulpahtanut jälleen pintaan antaen näyttöä pientenkin erojen poliittisesta merkityksestä. Tätä vaikutusta ei ole vähentänyt selitys, että kyse on ”vain pienten erojen politiikasta”.

4. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeinen tehtävä on pitää Suomi ja suomalaiset kansainvälisten konfliktien ulkopuolella ja ulottumattomissa sekä estää muualla maailmassa syntyvien konfliktien vahingollisten seurausten leviäminen Suomeen. Tätä periaatetta Suomen hallitus on rikkonut räikeästi. Maamme on joutunut hybridisodankäynnillisen hyökkäyksen kohteeksi. Hyökkääjä on havaittu, mutta sitä ei ole tunnistettu viholliseksi eikä torjuttu. On väärin, että jos tuhansien kilometrien päässä olevaan maahan hyökkää joku, sieltä hyökkäyksen kohteeksi joutuneet kansat hyökkäävät meidän maahamme. Kyse on vain muodollisesti pakolaisuudesta, mutta todellisuudessa kysymys on aseettomasti tapahtuvasta maamme valtaamisesta. Äärijärjestö ISIS ja sitä pakenevat ovat samalla puolella, sillä molemmat tavoittelevat ja edistävät islamin leviämistä Euroopassa. Olemme itsenäinen maa ja kansakunta, ja siksi pakolaisten pitää paeta myös meitä, jotta meidän ei tarvitsisi paeta heitä.

5. Pakolaisten sekä turvapaikanhakijoiden vastaanottokäytäntö luotiin länsimaihin muutamien poliittisten pakolaisten tai kotimaassaan vainottujen ihmisten tilapäiseksi suojelemiseksi länsimaissa. Sitä ei tarkoitettu massamaahanmuuttoa eikä väestöjensiirtoja varten. Nyt tätä periaatetta käytetään avoimena valtakirjana turvapaikkashoppailuun, elintasopakolaisuuteen ja loppumattomien siirtolaisvirtojen vyöryttämiseen rajojen yli.

Se, että tärkeimmät ulko-, turvallisuus- ja sisäpolitiikan periaatteet on laiminlyöty rajoja apposen auki pitävällä politiikalla ja Schengenin sopimuksen idean sekä Dublin-asetuksen rikkomisella, osoittaa pääministeri Juha Sipilän, valtiovarainministeri Alexander Stubbin sekä hänen kaulapannassaan olevan sisäministeri Petteri Orpon täydellisen kyvyttömyyden. Ainoa, joka vastuussa olevista ministereistä aktiivisesti vastustaa massamaahanmuuttoa, on ulkoasiainministeri Timo Soini, mutta hän ei yksin paljoa voi. Perussuomalaisten lähtiessä hallituksesta sitä täydennettäisiin vihreillä ja Rkp:llä, jotka hihat palaen haluavat maahamme lisää maahanmuuttajia. Soinille kuuluu kunnia palautussopimuksen vaatimisesta Irakin kanssa.

Valtiota ei voi johtaa ilman valtiofilosofisia periaatteita. Niistä valtiollinen itsemääräämisoikeus ja sen toteuttaminen oman kansan hyväksi on tärkein. Siksi Rajat kiinni! -mielenosoitus marssi oikeaan suuntaan päätyessään hakemaan apua Snellmanin patsaalta. Mutta ei sitä sieltä löydy. Se on kiveä. Kannattaa kuunnella eläviä ihmisiä.

Meneillään olevassa poliittisessa hallinnossa ja kansalaiskeskustelussa on kieroa se, että ihmisyksilöiden tai pienryhmien toimintaan liittyvistä ihanteista on johdeltu valtioiden ulkopolitiikkaa ja rajojen hallintaa koskevia päätelmiä.

Esimerkiksi joku maahanmuuton suosija saattaa lausahtaa yksilöiden välisessä vuorovaikutuksessa: ”Hei Pena, onks sulla maahanmuuttajakavereita?” – Ja maahanmuutolle penseä Pena vastaa: ”Joo on mulla.” –  Suvakki: ”No eks yhtään häpee sitä, että esität maahanmuuttokritiikkiä?” – Tällä tavoin aseista riisuttuna Pena myöntyy: ”Joo, kyllä mä häpeen ja käännyn siis maahanmuuton suosijaksi.” Näin suvakki on voittanut: ”Jotta Pena ja Ibrahim vois olla kavereita, on rajat pidettävä auki!”

Logiikka floppaa kuitenkin selvästi, ja jo se riittää aiheuttamaan kutinaa ihon alle, mutta poiminpa esille muutaman selityksen. Ituhippien ja mimosojen yritykset johdella yksilöiden väliseltä mikrotasolta valtion olemusta romuttamaan pyrkiviä päätelmiä makrotasolle on surkuhupaisa.

Vierauden, toiseuden ja erilaisuuden affektiiviset kohtaamisopetukset eivät voi toimia valtioiden poliittisina doktriineina, sillä valtioiden toimintamotiivi on vallan käyttö ja ulkoisen vallan vaikutuksilta suojautuminen. Jos valtio ei kontrolloi rajojaan, on oletettavaa, että kulttuuriset, taloudelliset ja sosiaalipoliittiset syyt ihmisten ja ryhmien välisiin konflikteihin vain lisääntyvät mikrotasolla. Mikrotasolta taas ei voida vaikuttaa makrotasolle, mutta makrotasolla tehtävät ratkaisut vaikuttavat suoraan mikrotasolle.

Esimerkiksi Pena ja Ibrahim voivat ymmärtää toisiaan arkipäivän vuorovaikutuksessa tai olla ymmärtämättä, mutta tästä tapauksesta ei voida johdella vaikutusta siihen, miten valtioiden pitää toimia. Sen sijaan jos valtiot avaavat rajansa, voi maahan heilahtaa 50 000 Ibrahimin kaveria, jolloin makrotasolla tehtävä politiikka vaikuttaakin suoraan yksilöiden elämään. Juuri näin maassa jo olevien maahanmuuttajien asema vaikeutuu entisestään, Penan asema kurjistuu kilpailtaessa työpaikoista ja niin edelleen.

Niinpä politiikkaa ei pidä tehdä kukkahattutätien idealismilla eikä kohtaamiseettisillä, yksilöiden väliseen pienryhmäkohtaamiseen liittyvillä periaatteilla, vaan tunnustamalla kansallisvaltio järjen työvälineeksi ja hyvinvointiyhteiskunnan tuottajaksi. Muutoin sekoitetaan mikrotaso ja makrotaso. Odotukset suvaitsevuuden ja monikulttuurisuusmyönteisyyden leviämisestä ihmisten asenteissa eli mikrotasolla, ovat pelkkiä oletuksia ja toiveita, eivät tosiasioita, joista voitaisiin johtaa ulkopoliittisia tai sosiaalipoliittisia toimintamuotoja valtioiden hallitsemiseen, makrotasolle. Toiseudesta, vieraudesta ja erilaisuudesta kyynelehtivällä sormetusdemagogialla pääsee ehkä vähemmistövaltuutetun hameen alle, mutta valtiolliset vankkurit ajetaan silloin ryskyen metsään.

Kuitenkin Euroopan unionissa on pitkään toimittu poliittisista teorioista mitään ymmärtämättömän lauman johtaessa valtioita. Poliittisen vihervasemmiston toimintametodi on ollut samanlainen kuin 1960-luvulla, jolloin hoilattiin rajattoman sosialistisen maailman puolesta. Maahanmuutto on yhteiskuntamme tuhoamiseen tähtäävän porukan pirullisin juoni, jolla länsimaisen rationalismin varaan perustetut hyvinvointivaltiot yritetään nykyisin romuttaa.

Kyseinen politiikka hyödyntää uusmarxilaista agendaa, jossa on sekoitettu puurot ja vellit, eikä hegeliläis-snellmanilaista Järjen ääntä ole kuultu. Myös Kansallinen Kokoomus on kansallinen sekoomus. Ministeri Petteri Orpo, joka vinguttaa viulua, kun Rooma palaa, on orpo petturi.

Hotelleja, motelleja ja asunnottomuudesta kärsivien suomalaisten ihmisten asumuksia pakko-otetaan haittamaahanmuuttajien käyttöön samalla, kun maamme viime sodissa saavutettujen ulko- ja turvallisuuspoliittisten tulosten tuhoaminen jatkuu Haaparannan kautta. Voiton korjaavat pakolaisbisneksellä keinottelevat Juppi-Stubbin kaverit, joista yksi on epäpätevänä Helsingin sosiaalitoimen johtajaksi nimitetty Paavo Voutilainen, nykyisen pakolaisbisneksellä rikastuvan hyysärifirma Luona Oy:n pomo. Tämän tapahtuessa on Suomessa noin 7500 asunnotonta, ja 20 000 Suomen omaa kansalaista seisoo Itä-Suomen yliopiston tutkimuksen mukaan leipäjonoissa joka viikko.

Omasta mielestäni pakolaisten hyysäämiseen suunnatuilla varoilla olisi pitänyt ja pitäisi edelleenkin rahoittaa jokaiselle Suomen työttömälle, opintojaan aloittavalle nuorelle tai syrjäytyneelle aloituspaketti, jolla he voisivat laittaa elämäänsä ja heiveröistä talouttaan kuntoon yhteiskuntaan osallistumista varten. Nyt nämä varat valutetaan kokonaan vieraille kansanryhmille, jotka tilastojen valossa vain uusintavat kurjuutensa ja avun tarpeensa tulevaisuudessa.

Sinä et pääse lähiaikoina käyttämään edes sitä vaivaista demokratian repaletta, eli äänestyslippua, joka kansalaisen kädessä vielä on. Paras minkä nyt voit tehdä, on allekirjoittaa kansalaisaloite Euroopan unionista eroamisen puolesta. Aloitteessa on vasta noin 10 000 nimeä, mutta 50 000 tarvitaan. Jos siis löytyisi edes sama määrä, kuin maahan on heilahtamassa siirtolaisia, voitaisiin päästä koko roskasta.

Näin palaisivat voimaan jälleen itsenäinen ulkopolitiikka, itsenäinen rahapolitiikka ja rajavalvonta sekä muukalaisten käännytys, jota Suomen kansan suuri enemmistö vaatii lähes 90-prosenttisella yksimielisyydellä. Velanotto saataisiin kuriin, eikä keneltäkään suomalaiselta tarvitsisi leikata mitään. Sen sijaan nyt meiltä on viety kaikki, ja velkaa ahmitaan kuin täytekakkua sinun jälkeläistesi maksettavaksi. Et arvaakaan, kuinka paljon lapsesi halveksuvat ja vihaavat sinua ja koko tätä nykyistä poliitikkosukupolvea, joka antoi tuhon tapahtua ja edisti sitä, kuten maan merkittävin tyhjäpää ja internatsi: Alexander Stubb.

Niin kokoomus ja kepu kuin vihervasemmistokin huutavat omaa päätään vadille massamaahanmuuttoa suosiessaan sekä piehtaroidessaan narsistisessa ylemmyydentunnossaan ja katteettomassa hyvyydessään. Tosiasiassa heidän asenteensa on hyppy pimeään. Se on Suomelle askel tyhjään, kuin putoaminen hirtettävän alla avautuvasta luukusta ammottavaan sysimustaan aukkoon.

Hyvä kansalainen! Anna äänesi EU:sta eroamisen puolesta. Sillä meidän on vallattava tämä maa takaisin internatseilta, irrationalisteilta ja töpselinokkaisilta hölynpölysuvakeilta, jotka lelulapiollaan kaivavat Suomelle ja itselleen hautaa. Jo pelkkä mahdollisuus siihen, että Suomi ottaisi EU:sta ritolat, on vahvaa neuvotteluvaluuttaa torjuttaessa sitä sairasta, kuolinvuoteellaan letkuissa makaavaa ja patologin lohdutonta peltipöytää lähestyvää näennäisdemokratiaa, jonka mukaan kaikkien pitää olla samaa mieltä kuin Merkel ja Juncker ja jolla EU nykyisin kurittaa itsenäisyyttään puolustavia jäsenmaitaan.

Vaikuta:
https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/1338

Vihapuhetta valtiotieteellisessä

Helsingin yliopiston punikkitiedekuntana tunnetussa valtiotieteellisessä harjoitetaan vihapuhetta maahanmuuttokriitikoita vastaan. Tutkijoiksi itseään nimittävät Inari Sakki ja Katarina Pettersson ovat rämpineet perussuomalaisten ja ruotsidemokraattien kansanedustajien blogeissa syyttäen maahanmuuton ja monikulttuurisuuden arvostelijoita ”äärioikeistolaisiksi”, ”oikeistopopulisteiksi” ja – voitteko kuvitella – ”maahanmuuttovastaisen retoriikan levittäjiksi”!

Voivatko suomenruotsalaistaustaisten mielestä suomalaiset maahanmuuttokriitikot muuta ollakaan kuin väärässä?

Samaan aikaan, kun maahantunkeutujien elättämiseen kaadetaan satoja miljoonia, Helsingin yliopisto pakotetaan lopettamaan 1200 työpaikkaa säästötoimena.

Toivottavasti Sakin ja Petterssonin työpaikat ovat ensimmäisten lakkautettavien joukossa. Saavat tuntea, kun omat koirat purevat.

Sakin ja Petterssonin kirjoitus julkaistiin kansainvälisessä lehdessä ilmeisesti siksi, että tiedon alkujuurilla Suomessa se olisi naurettu pihalle mistä tahansa. Kyse on puhtaasti spekulatiivisesta fantasmasta, kudelmasta, joka on täysin irrallaan todellisuudesta, mutta sopii kärpäslätkäksi roskamedialle, joka haluaa läimäytellä järjen puolesta puhuvia.

 

 

Vääristelevää historian sosiaalipsykologisointia

Inari Sakki on Suomen Akatemian rahoittama sosiaalipsykologi, joka vääristeli historiaa tekemällä jo aiemmin näennäistutkimuksen, jossa nykysuomalaisia yritettiin syyllistää Itä-Karjalassa jatkosodan aikana ylläpidetyistä vankileireistä. Hänen tarkoitusperänään oli, että sitä kautta voitaisiin taivutella nykysuomalaisia vastaanottavaisemmaksi maahanmuutolle!

Poliittisen historian dosentti ja Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen laitoksen johtaja Markku Jokisipilä tyrmäsi Sakin menetelmät verekseltään todeten Aamulehdessä, että on tieteellisen etiikan vastaista pyrkiä manipuloimaan tutkittavia nykysuomalaisia.

”Kollektiivisen häpeän tunteen herättäminen on sama kuin kollektiivinen syyllistäminen. Se on lähtökohtaisesti jotakin sellaista, jolla ei ole mitään tekemistä länsimaisen demokratian ja ilmaisunvapauden kanssa”, hän sanoi.

Lisäksi historiantulkinta oli vahingollisen valikoivaa. Olisi pitänyt huomioida, että sodan vastapuoli menetteli epäoikeudenmukaisemmin teloittamalla vangiksi saamansa suomalaissotilaat heti tai lähettämällä heidät suoraan Siperiaan ilman paluulippua. Jos päätelmiä ei tehdä suhteessa siihen, mikä oli sodan yleinen todellisuus, on liian helppoa kauhistella suomalaisten ihmisten toimia.

Sakin kirjoittelu ensinnäkin vääristeli historiaa unohtamalla suomalaisten perustamien interventioleirien syyt, toisin sanoen sen, että Neuvostoliitto aloitti Talvisodan. Toiseksi Sakki taivutteli nykyihmisiä anakronistiseen historiantulkintaan ja presentismiin. Tutkimusote siis ohjasi ihmisiä tulkitsemaan kansakunnan historiaa päin seiniä. Ja kolmanneksi, Sakin toiminta sisälsi tendenssin, eli tarkoitusperän, joka ei tieteelliseen tutkimukseen kuulu. Tavoitteena oli herättää häpeää suomalaisissa ja muokata ihmisten mielipiteitä suopeammiksi maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta kohtaan.

Entä mihin tällä kaikella itkun vääntämisellä natsiajan Euroopasta pyritään? Syyllistävän propagandan tarkoituksena on luoda tekosyy sille, että Euroopan maat antautuisivat nyt kolmannesta maailmasta virtaavalle maahanmuuttovyörylle, koska sen vastustaminen olisi muka ”uusi holokausti”. Kansojen likvidointi siinä ehkä tapahtuisi, mutta uhreina eivät olisi maahanmuuttajat vaan valkoihoiset länsimaiset nykyeurooppalaiset, joita ahdistellaan meitä itseämme koskemattomalla ”moraalisella taakalla” ja islamistien terrorilla.

Suomen Akatemia rahoittaa tällaista hölynpölyä, mutta se ei myönnä lanttiakaan maahanmuuton ja monikulttuurisuuden ideologioita kyseenalaistavaan ja epäilevään kriittiseen tutkimukseen vaan pelkästään tähän leninistien, feministien ja islamistien ajatuspolkuja jatkavan vihervasemmistolaisen ajatusklusterin pönkittämiseen.

Sosiaalipsykologian laitoksella paheksutaan laajasti suomalaisten venäläisiä kohtaan osoittamaa muka-rasismia, koska professorinvirkaan nimitettiin venäläistaustainen Inga Jansinskaja-Lahti. Muutenkin laitoksella vallitsee monikulttuurisuutta truuttaava asenne jo vanhastaan vallitsevan empiristisen ja sikäli mitäänsanomattoman perinteen ohella, siis sen, joka näkee kaiken pelkkänä numeromystiikkana tai lukumagiana ja jättää perusarvot ja -kysymykset pohtimatta.

 

 

Puoliksi oppineiden pölinää

Sen, kuinka hartaasti yliopiston rahoittamat pullasorsat vihaavat kaikkea maahanmuuton arvostelua, voi lukea myös tästä, ja sen, miten tärkeää on hyysätä maahanmuuttajia jopa oman toimeentulon hinnalla, voi todeta tarkastettavana olevasta väitöskirjasta.

Erään esimerkin valtiotieteellisen tiedekunnan rahoittamasta vihapuheesta tarjoavat Karin Creutz ja Kristian Norocel, jotka yhdessä Hufvudstadbladetin kanssa tekevät kaikkensa lavastaakseen maahanmuutosta johtuvat ongelmat ”vihapuheesta” tai ”rasismista” johtuviksi.

Ilmeisesti heille maistuu suomalaisten veronmaksajien kustantama leipä. Tyhmimpienkin tutkijatyyppien pitäisi ymmärtää, että maahanmuuttokriitikot eivät tuota todellisuuteen ristiriitoja tai vastakkainasetteluja, vaan ne ovat yhteiskunnassa itsessään, koska maahantunkeutujien invaasio niitä todellisuuteen tuottaa. Myös maahanmuuton arvostelun pitäisi kuulua tieteelliseen kriittisyyteen, mutta näiden tuttisuiden mielipiteissä heitä miellyttämättömät todellisuuden kuvaukset käännetään ”häirinnäksi”.

Tällaisten yhteiskuntatieteilijöiden suurin heikkous on, että heillä ei ole aavistustakaan siitä, millainen yhteiskunta todella on.

Edellä mainittuja puolikoulutettuja yhdistää piirre, että heillä kaikilla on kielivähemmistö- tai maahanmuuttajatausta, joten heidän käsityksiään ei voida pitää puolueettomina vaan intressisidonnaisina. Itsekritiikki puuttuu heiltä täysin, eikä heidän kirjoittelunsa ansaitse tutkimuksen nimeä. Tästä on kyse myös silloin, kun sotaveteraaneja, lottia ja evakoita on käytetty sorminukkeina tehtäessä maahanmuuttopropagandaa.

Jotta numerot eivät unohtuisi

Suomeen on saapunut tänä vuonna 29.9.2015 mennessä 17 350 turvapaikanhakijaa. Heistä 11 898 eli 69 prosenttia on irakilaisia ja 1 758 eli 10 prosenttia somalialaisia. Valtaosa tulee siis turvallisina pidetyiltä alueilta eikä ole välittömän suojelun tarpeessa. Suuri osa on pelkästään paremman elintason perässä tulevia onnenonkijoita ja sosiaaliturvamme hyväksikäyttäjiä, ja perheenyhdistämisohjelmien kautta määrä voi vielä moninkertaistua.

Vaikka siirtolaisten täysin holtiton maahantulo ”saatiin jotenkin hallintaan” syyskuun lopulla (eli tulijoita rekisteröidään ja palvellaan entistä säntillisemmin), maahan saapuu edelleen 300–500 henkilöä päivässä, joten arviot 30 000–50 000 tulijan päätymisestä Suomen valtion ja kuntien elätettäviksi täyttyvät tällä vauhdilla vuoden loppuun mennessä.

Nyt ei ole kyse siitä, etten ymmärtäisi toiseutta, vierautta ja erilaisuutta. Kyse ei ole siitäkään, etten kunnioittaisi ihmisarvoa tai että jakaisin ihmisiä heihin ja meihin.

Kyse on siitä, että ymmärrän sosiodynamiikkaa ja kausaaliyhteyksiä eli sitä, kuinka yhteiskunta toimii ja millaisia lainalaisuuksia siinä vallitsee: ihmisten rivit jakautuvat ihan itsestään heihin ja meihin, mikäli nykymeno jatkuu. Ja juuri tämän rasistis-fasistisen katastrofin haluaisin estää.

Suomalaiset lakkaavat ymmärtämästä omasta aloitteestaan toiseutta, vierautta ja erilaisuutta sekä kunnioittamasta ihmisarvoa, jos nykyinen tulijatulva ja sen taustalla oleva avoin vastaanottopolitiikka pysyvät voimassa. Kyse on siis siitä, että käsitykseni mukaan maahanmuuttovyöry tuottaa suuria sosiaalipoliittisia ongelmia, jotka aivan itsestään kumoavat myös kauniit humaanit ihanteet. Esitin poliittiset perustelut jo edellisessä kirjoituksessani.

Raha, jolla siirtolaisia joudutaan ylläpitämään, ei ole mitään lelurahaa. Se on suomalaisilta ihmisiltä otettua rahaa tai meidän kansalaisten piikkiin lainattua velkarahaa. Valtion budjettiin syntyy tätä kautta vähintään 1,5 miljardin lovi. Mistä nämä rahat otetaan? Vastaus: sinulta ja jälkeläisiltäsi, joiden maksettaviksi valtion velat kaatuvat. Kansakuntien vastakkainasettelu ei siis ole diskursiivinen, representaatiomainen eikä kenenkään keinotekoinen luomus, vaan se vallitsee objektiivisena todellisuudessa, eikä sitä voida jynssätä pois kääntämällä asiaa muutamien tapaan ”vihapuheesta” johtuvaksi. Ongelma johtuu etujen ajautumisesta konfliktiin.

Euroopassa ei ole vain pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden aiheuttama kriisi vaan myös taloudellinen ja poliittinen kriisi. Siirtolaisten hyökkäys Suomeen osui, kuten yllätyshyökkäykset usein tekevät, pahimpaan mahdolliseen aikaan: taloutemme on romahduspisteessä ja työllisyystilanne katastrofaalinen. Hotelleita, motelleita ja muitakin kiinteistöjä pakko-otetaan siirtolaisten käyttöön, ja valtio asuttaa pysyviä turisteja kuntiin valtuustojen yksimielisen tahdon vastaisesti.

Tilanne riistäytyi käsistä kesällä, jolloin Angela Merkel teki elämänsä emämunauksen ja toivotti siirtolaiset lämpimästi tervetulleiksi Saksaan, ei kuitenkaan Suomeen, jonne he nyt vyöryvät. Tästä on seurannut poliittinen kriisi, jonka tuloksena hallitukset horjuvat, tosin niiden kannatusta tai kannatuskatoa ei tiedä tarkalleen kukaan. Hitlerin varjo puolestaan heittää vaikutuksensa nykypäivään, sillä ilman tunnettua menneisyyttään Saksa ei ottaisi nyt siirtolaisia vastaan varmaankaan yhtään, mutta tätä nykyä se tekee kaiken polvilleen pakotettuna, aseista riistuttuna ja natsimaineestaan ripitettynä. Tämän absurdin politiikan tuloksena fasismin soihdut ovat syttymässä uudelleen myös Saksassa. Juuri sekö on Merkelin tavoite?

Kun Etelä-Euroopan maat eivät ole pystyneet valvomaan EU:n ulkorajoja, niin kuin Suomi valvoo Venäjän-rajaansa, Euroopan unionin jäsenmaiden keskinäinen luottamus on hajonnut palasiksi. Historia todistaa, että valtiot ja valtioliitot ovat romahtaneet kyvyttömyyteen kontrolloida rajoja ja väestöjen vaellusta. Myös Rooma tuhoutui kansainvaelluksiin.

Mutta numeroihin. Pakolaiskriisistä, taloudellisesta kriisistä ja poliittisesta kriisistä huolimatta yksikään tutkimuslaitos, yliopisto tai media ei ole tehnyt tai teettänyt empiiristä kannatustutkimusta siitä, mikä kansalaisten tuki meneillään olevalle siirtolaisvyörylle, talouspolitiikalle ja hallitukselle yleensä on, vaikka aika olisi otollinen ja olosuhteet suorastaan määräisivät, että tutkimus olisi nyt tehtävä. Gallupeja laaditaan turhemmistakin syistä.

Tutkimuslaitosten asenne on samanlainen kuin entisen valtamedian, joka laittoi juttujensa kommenttipalstat kiinni, ettei totuus paljastuisi, ja jota sen vuoksi sanotaan syystäkin nykyään roskamediaksi. Yliopistoissa tutkimusta maahanmuuton vastustuksesta ja kansalaisten mielipiteistä ei tietenkään tehdä, koska niissä toimivien täytyy olla lähtökohtaisesti maahanmuuton suosijoita ja monikulttuurisuutta kyseenalaistamattomia poliittisen vallan mielistelijöitä tai maahanmuuttajia itsekin. Muuten saa potkut tai ei ainakaan virkaa, ja tutkintojen suorittaminen estetään.

Yksityiset tutkimuslaitokset puolestaan tekevät tutkimuksia vain, mikäli joku tilaa ja maksaa. Hallituspuolueet eivät tilaa, koska oma kannatus on pohjassa. Oppositio ei tilaa, koska pelkää saavansa kansalaisilta tuomion maahanmuuton suosimisesta, joka perinteisesti on kuulunut vihervasemmiston ideologiseen mutta ei luonnolliseen intressiagendaan. Media vaikenee maahanmuuton kannatuspohjan murenemisesta syistä, joita voidaan sanoa neuvostoaikojen tapaan ”yleisiksi syiksi”: ”maahanmuuton ja monikulttuurisuuden edistäminen” on kuin ”idänsuhteiden kehittäminen ja lujittaminen”, joiden pitää jatkua, vaikka universumi ympäriltä räjähtäisi.

Tekisin kannatussuhteista tutkimuksen itse, mutta puhelinlaskua syntyisi 1000 ihmiselle soittelemisesta liikaa. Mitä sitten pitäisi kysyä?

Ensinnäkin pitäisi selvittää perusasia: haluavatko suomalaiset maahanmuuttovirran jatkuvan vai eivät ja missä muodossa tai määrin? Lehtien sivuilla olleet äänestykset antavat esinäyttöä ja ohjaavat olettamaan, että tuomio tulijavirran katkaisemiselle olisi selvä: rajat kiinni. Tässä mielessä kysymys on hieman tylsä ja turha.

Toiseksi pitäisi selvittää, kuinka moni on Suomen hallituksen ja Euroopan unionin nykyisen maahanmuuttopolitiikan kannalla, ja mikä on kannatuksen aste kummassakin tapauksessa.

Ja kolmanneksi: mikä on Suomen puolueiden kannatus? Tässä kohdassa voisi olla erilaisia jossitteluvaihtoehtoja. Voitaisiin tiedustella esimerkiksi sitä, mitä puoluetta äänestettäisiin, jos hallitus hajoaisi Perussuomalaisten lähtiessä hallituksesta eikä uutta hallitusta saataisi kokoon edes Rkp:llä ja vihreillä täydentämällä, vaan vaalit pidettäisiin nyt. Eräs kysymys voisi koskea sitä, mitä puoluetta todennäköisesti äänestäisitte seuraavissa kunnallis- ja eduskuntavaaleissa, mikäli valtion nykyhallitus istuu eduskuntavaalikauden loppuun.

Tylsäähän tämä on, kun arvaa tulokset etukäteen. Mutta sittenpä asiasta olisi tutkimusnäyttö.

Lopuksi aihetta voisi avata ja tiedustella, pitäisikö Suomessa tehdä sotilasvallankaappaus, mikäli hallitus edelleenkin pitää rajoja auki, toisin sanoen: pitäisikö rajat sulkea hallitusvallan ohi esimerkiksi armeijan voimin, mikäli kansan suuri enemmistö niin haluaa?

Kansalaisten tuomio maahanmuutolle on ollut niin yksiselitteisen selvää lehtien verkkosivujen äänestyksissä, että nuo prosentit riittäisivät perustuslain säätämiseen. Nähdäkseni hallitusvallan oikeudesta suuriin väestöpoliittisia muutoksiin pitäisikin säätää perustuslain säätämisjärjestyksessä. Alle neljän viidesosan kansalaiskannatuksella maahanmuutolta puuttuu oikeutus.

Mediassa ja hallintodiskurssissa käytetään sekavia ilmaisuja, kuten ”pakolaiskriisin saaminen paremmin hallintaan” määrittelemättä mitenkään, mitä ”paremmin hallitseminen” on. Siirtolaiskriisi ei ole hallinnassa, jos ja kun tulijavirta rajan yli jatkuu usean sadan päivävauhdilla. Päinvastoin, se on huonommin hallinnassa, jos ja kun valtiovalta mahdollistaa tulijoiden kirjautumisen turvapaikanhakijoiksi Suomeen, sillä silloin aloite ja valta ovat tulijoilla, joita ei saa täältä enää pois.

Tilapäisen oleskeluluvan saanut turvapaikanhakija on ”ikuinen turisti”, jonka oleskelu muuttuu käytännössä pysyväksi. Turvapaikkahakemuksensa käsittelyä odottavat ovat puolestaan laittomia maahanmuuttajia, joiden pitäisi pysyä vastaanottokeskuksissa, ja kielteisen päätöksen saaneet käännytettävät pitäisi heti poistaa maasta. Vapaalla jalalla ollessaan molemmat liikkuvat maassamme oikeudettomasti ja ovat sikäli nimenomaan laittomia maahantunkeutujia eivätkä ”paperittomia” siirtolaisia, kuten viranomaiset vähättelevät.

On väärin, että muualla käytävien sotien tulokset siirretään meidän suomalaisten kärsittäviksi. Suomen valtion ulko- ja turvallisuuspolitiikan tärkeimpiä tehtäviä on pitää meidät sotien ja konfliktien sekä niiden kielteisten vaikutusten ulkopuolella. Suomi ei ole maa, johon siirtolaisten pitää voida hyökätä siksi, että joku muu on hyökännyt heidän maahansa. Sen sijaan kansallisvaltio on etujärjestö, jonka tehtävä on huolehtia ensisijaisesti omien kansalaistensa eduista.

Sodan todellisuuteen liittyvä määritelmällinen totuus on, että Suomeen laittomasti tulevat siirtolaiset ovat meidän kannaltamme katsoen rikollisia ja sitä kautta vihollisia. Asiaa ei muuta se, että maamme valtaus tapahtuu muodollisesti ilman aseita, pelkän Schengen-sönkötyksen varjolla ja juristinnuijien kiistellessä Dublin-koreografiasta. Pakolaisten tulee paeta myös meitä, jotta meidän ei tarvitse paeta heitä. Me suomalaiset emme anna pelolle valtaa.

Niinpä yksi gallup-kysymys voisi koskea myös sitä, haluaisitteko, että Tornion rajalle pystytettäisiin konekivääripesäkkeitä torjumaan tätä järjestelmällisesti ja suunnitelmallisesti tapahtuvaa maamme valtausta. Suomella on itsenäiset asevoimat siksi, että niillä voidaan tarvittaessa torjua vihollisen hyökkäys maahamme, tapahtuupa se sitten millä verukkeella tahansa. Valtion suvereniteetin ja sen oman kansan edun puolustaminen menee kaikkien diplomaattisten kohteliaisuuksien, ulkomaisten mainetekijöiden ja Brysselin kristallikruunujen alla annettujen lipsautusten ohi.

Kuka muuten ajattelee sitä, kuinka epäkohteliasta on tulla ruokapöytäämme ja valittaa tarjoilusta, tai kuinka röyhkeää ja muiden Euroopan maiden omaa mainetta vahingoittavaa on ollut rikkoa yhdessä tehty Dublin-sopimus, kuten Ruotsi on tehnyt? Tulisiko mitään mieleen?