Sotatieteiden tohtori Saara Jantusen teos Infosota kuuluu tämän syksyn kiintoisimpiin tietokirjoihin. Teos todistaa sen tunnetun näkökannan puolesta, että suomalainen sotilas ei pelkästään tee tai tottele vaan myös ajattelee itsenäisesti ja koettaa ymmärtää miksi jollakin tavalla toimitaan, jos toimitaan. Tämä varttuneilta varuskuntaupseereilta kotoisin oleva ajatus sopii lähtökohdaksi myös informaatiosodassa, joka on hybridisodankäynnin yksi muoto. Hybridisotaa puolestaan voisi luonnehtia monikulttuuristuneeksi sodankäynnin muodoksi, sillä se koostuu aseellisen sodankäynnin lisäksi muun muassa Internet-ympäristössä käytävistä ideologisista taisteluista. Aseina voivat olla yhtä hyvin tietona esitettävä propaganda ja mielipiteidenmuokkaus kuin tekniset verkkohyökkäyksetkin.
Jantusen sanankäyttö on tiivistä ja argumentaatio tiukkaa. Kaarto vihollisten selustaan tapahtuu usean G:n voimalla. Siksi on tavallaan harmillista, että lehtien kriitikot ehtivät arvostella tämänkin teoksen nopeasti sen ilmestyessä, nostaen esille vain sananvaihdon, joka kohdistui muutamaan julkisuuden henkilöön. Julkkisten ja erinäisten virkamiesten arvostelussa ei ole kuitenkaan Jantusen teoksen kärki. Jantusen analyysi nykyajan infosodasta on periaatteellisempaa. Esimerkiksi minua puhutteli Jantusen kuuden kohdan luokittelu oikeutetun sodan käsitteestä ja oikeutettua sotaa koskevan argumentaation käytöstä valtioiden propagandan osana (s. 46–48). Perinteisen Aurelius Augustinukselta lähtöisin olevan määritelmän mukaan oikeutettua sotaa voidaan käydä (1) puolustuksellisena reaktiona hyökkäykseen, (2) diktaattorin syrjäyttämiseksi ja (3) vielä suuremman väkivallan välttämiseksi. Jantunen laajentaa argumentaatiota koskien esimerkiksi kysymystä, miten suhtautua Venäjän doktriiniin, jonka mukaisesti se edelleen pitää ”ennaltaehkäisevää ydinaseiskua” oiketetun sodankäynnin muotona. Ainakin minun on vaikea erottaa ennaltaehkäisevää puolustussotaa hyökkäyksestä. Aivan kuin asiassa paukkuisivat Mainilan laukaukset.
Jantunen tukee teoksensa omaan asiantuntija-asemaansa ja toisaalta kokemuksiinsa taistelukentällä, eli Internetin viidakossa. Koska kyse on pitkälti henkilökohtaisten kokemusten analyysista, Jantunen varustautuu kirjansa alkupuolella toteamuksella, ettei työnsä ole ”objektiivinen akateeminen tutkimus” (s. 19). Teoksen tieteellisyys riippuu tietenkin tiedekäsityksestä. Jantunen olisi voinut melko vähäisillä kynävedoilla muokata teoksestaan myös tieteellisen tutkimuksen, esimerkiksi nimeämällä metodinsa tai lähestymistapansa vaikkapa ”osallistuvan havainnoinnin menetelmäksi”, joka on legitiimi tapa tehdä tutkimusta.
Jantunen puhuu narraatioista, joille valtiot rakentavat ulkopolitiikkaansa ja turvallisuuspolitiikkaansa. Representaatiotutkimukselle ominaisesti hän pitää informaatiosodankäynnillisiä esityksiä performansseina, joita voidaan analysoida pyrkien irtautumaan konfliktiosapuolen asemasta omalle kriittiselle tasolleen. Mutta lähestymistapaa olisi voinut myös syventää valitsemalla informaation ja disinformaation erottelemiseen ja propagandan tunnistamiseen jonkin tietyn kriteerin tai metodin, esimerkiksi Michael Billigin sosiaalipsykologisen retoriikkaa ja ideologiakritiikkiä koskevan lähestymistavan.
Sen mukaisesti katsotaan, että kaikilla väitelauseilla on eksplisiittisiä (eli suoria) ja implisiittisiä (eli epäsuoria) ominaisuuksia. Väitettäessä jotakin tiettyä, esimerkiksi että ”maahanmuutto on rikkautta” tullaan väittäneeksi myös, että ”valtion menojen lisäykset ovat rikkautta”. Ideologinen oletus on tällöin se, että maahanmuutosta ei ole kuluja valtiolle, vaikka vaikutukset heijastuvat suoraan valtion budjettiin. Billigin teokset Ideology and Opinions – Studies in Rhetorical Psychology (1991) ja myöhempi laitos Arguing and Thinking –A Rhetorical Approach to Social Psychology (1996) ovatkin olleet varsin suosittuja metodioppaita tehtäessä diskurssianalyyseja blogosfäärissä.
Paljastelemalla jo Aristoteleen teoksesta Retoriikka tunnettuja enthymemoja, eli epäsuoria ajatuskulkuja ja ristiriitoja argumentaatiossa, voidaan tunnistaa ideologioita ja suojautua niiden vaikutuksilta, toisin sanoen eliminoida informaatiosodan ja propagandan seurauksia. Metodisesti Jantunen olisi voinut tukeutua myös yhteiskuntatieteissä sovellettaviin konfliktiteorioihin, joihin viittaaminen olisi viimeistellyt Jantusen teoksen tutkimukseksi.
Kiinnostavaa luettavaa teos toki tarjoaa myös painottumalla teoreettisen viitekehyksen sijasta käytännön kenttäkokemuksiin. Jantusella on nuoresta iästään ja filologin humanistitaustastaan huolimatta hämmästyttävän pitkä kokemus informaatiosodan näyttämöiltä. Se ulottuu korkeiden sotilasviranomaisten kyseenalaistamisesta kansainvälisissä seminaareissa aina henkilökohtaiseen kiistelyyn Facebookissa. Julkisuudessa päähuomion saivat arvostelu, jota Jantunen kohdisti eduskunnan suuren valiokunnan sihteeriin, Peter Saramoon, kohudosentti Johan Bäckmaniin ja hänen hengenheimolaiseensa, homofoobikkopappinakin tunnettuun Juha Molariin. Heitä yhdistää toiminta Venäjän hyväksi, ja oletettavasti siksi vastahyökkäykset ovat pyrkineet leimaamaan Sofi Oksasen kaverina pidetyn Saara Jantusen Nato-lobbariksi. Mediassa esiin nousseet huomiot jäivät kuitenkin vain irrallisiksi pintaraapaisuiksi koskien kirjan merkitystä.
Asian ydin on siinä, että Internetin viidakossa kuka tahansa kansalainen (eli niin sanottu ”siviili”, latinan sanasta civis) voi joutua informaatiosodan uhriksi, taistelijaksi tai osapuoleksi. Sotilaallisen propagandan levittäjiä on entistä vaikeampi havaita ja tunnistaa sen enempää ystäviksi kuin vihollisiksikaan nykyajan hybridisodassa. Joskus vihollinen on havaittu, mutta häntä ei tunnisteta viholliseksi (Krimin pienet vihreät miehet), ja joskus vihollinen on tunnistettu, mutta hänestä ei saada havaintoja pitkään aikaan (Osama bin Laden). Sama pätee nettiin, jonne voi piiloutua ja jossa esiinnytään propagandamielessä valeidentiteetillä tai valhe huulillaan omalla identiteetillä.
Jantunen kiinnittää huomiota valtamedian toimintaan mutta asettuu pikemminkin puolustamaan sitä kuin näkemään mitään hyvää niin sanotun vaihtoehtomedian toiminnassa. Omasta mielestäni valtavirran tiedotusvälineet ovat sisäistäneet turhan orjallisesti niin sanotun yhteiskuntavastuun ja yhteiskuntarauhaa ylläpitävän funktion esimerkiksi maahanmuutto-ongelmien keskellä. Hallitusvallan myötäilyn tai pelon vuoksi valtamedia raportoi asioista yksipuolisesti, puolueellisesti ja kansalaisten tahoilta pursuavaa kritiikkiä tukahduttavasti, mikä on näkynyt surullisen kuuluisana kommenttipalstojen sulkemisena.
Jantunen muistuttaa, että puolueellisuuden korjaaminen toisensuuntaisella puolueellisuudella ei johda välttämättä puolueettomuuteen, ja hänen arvostelunsa kohdistuu klikatuimpien lehtien kympin kärkeen nousseeseen MV-lehteen (jonka akronyymia en pidä tässä yhteydessä korrektina avata). Oman näkemykseni mukaan rabulistisena pidetty vaihtoehtomedia on kuitenkin tervehdyttänyt viestinnän kokonaiskenttää, sillä se on pakottanut myös valtamediaa pohtimaan omaa asemaansa ja tuonut esille sellaista, mitä Sanomien lehdet ja Yleisradio eivät kerro – viimeksi mainittu lakiin kirjatun monikulttuurisuudenedistämisvelvoitteensa vuoksi. Tässä mielessä Yleisradion hallintohimmeleihin 128 061 euron vuosipalkkiolla palkattua etiikkajohtajaa (jolla ei ole minkäänlaista filosofisen etiikan asiantuntemusta), voisi sanoa Ylen propagandapäälliköksi tai sensuuriviranomaiseksi. Etiikkajohtajat ovat aivan kuten kaikenlaiset demokratiajohtajatkin (oikeusministeriön virkamies) puhtaasti ideologisia vallankäyttäjiä, joiden tehtävänimikkeet filosofinen analyysi paljastaa ristiriitaisiksi ja itseään vastustaviksi käsitteiksi.
Jantusen näkemyksistä poiketen pidän vaihtoehtomedian funktiota median kentillä tärkeänä, sillä totuus ei koskaan tule kovissa kansissa, vaan se on aina tullut tiskin alta. Valitettavaa MV-lehdessä on sen oudoksuttava juutalaisvastaisuus ja omistajansa Ilja Janitskinin venäläistaustasta johtuva piirre, jonka mukaisesti lehdessä ei esitetä Venäjään kohdistuvaa kritiikkiä.
Siinä Jantunen on oikeassa, että mikään media ei edusta objektiivista totuutta. Tämän täytyy johtua jo siitä filosofisesta tosiasiasta, että objektiivista totuutta ei taida enää olla olemassakaan. Ihmisiltä vaaditaan entistä enemmän medialukutaitoa, jotta ei joutuisi uhriksi informaation aseilla käytävässä sodassa. Suomessa on kuitenkin valistunut lukeneisto ja kriittinen työväenluokka, joten itse en usko kansalaisten arvostelukyvyssä olevan vikaa, jos ja kun valtamedian toimitukselliset linjaukset ovat osoittautuneet ahtaiksi ja tendenssimäisiksi.
Myöskään Venäjän harjoittama propaganda ei ole ollut niin vaarallista tai vaikuttavaa kuin Jantunen kuvaa; se on ollut tarpeeksi läpinäkyvää tullakseen torjutuksi suomalaisten taholta. Suomen kansan traumaattisen Venäjä-suhteen vuoksi suomalaiset ovat suhtautuneet itänaapuriin perinteisen epäluuloisesti, ja siksi myös MV-lehden Venäjälle myönteinen sivupainotus ei ole vaikuttanut vappulehtiä kummemmin.
Jantunen ei juurikaan reflektoi omaa asemaansa teoksen kirjoittajana. Ehkä hänen positionsa naispuolisena sotatieteiden tohtorina (joka toistaiseksi on melko harvinainen miesten hallitsemassa armeijamaailmassa) on kuitenkin vaikuttanut hänen teoksensa otteeseen. Kenties hän on jopa hyödyntänyt asemaansa valtavirrasta poikkeavalla statuksellaan ja sodankäynnin perinteisiä muotoja ylittävällä aihepiirillään sekä käyttänyt molempia ponnahduslautana terävälle ja kärkevälle argumentaatiolleen, jossa on paikoin pamfletin sävyä. Vaikutus on ollut tuore ja raikastava, niin kuin vaikutelma teoksesta ja kirjoittajasta on intellektuaalinen.
Nykyajan infosodassa taistelijat ovat anonyymiytensä tai peiteidentiteettiensä vuoksi ”tuntemattomia sotilaita”. Jantunen osallistuu teoksellaan infosodan narratiiviin myös itse. Ehkä tulevaisuuden Tuntematon sotilas kirjoitetaan lausein: ”Ehei pojat tätä sotaa näillä vanhoilla aseilla voiteta. Mennäänpäs tuon feikin yli niin, että heilahtaa!”
