Ekofilosofian suhteellisuus

Ekonomisti Nicholas Sternin ilmastonmuutosraportin valmistuttua kävi selväksi, että ihmiskunta uskoo vain yhtä argumenttia: taloudellista. Kun kasvihuoneilmiöstä ja vedenpaisumuksesta varoitetaan taloudellisilla perusteilla ja väitetään ekokatastrofin syöksevän maailmantalouden lamaan, argumentti alkaa tepsiä.

Sternin raportin mukaan ilmakehän hiilidioksidipitoisuus kolminkertaistuu alkaneella vuosisadalla teollistumista edeltävään aikaan verrattuna. Tällöin maapallon lämpötila kohoaa 3–10 astetta ja napa-alueiden jäätiköt sulavat, mikä voi nostaa meren pintaa 5–12 metriä. Kasvihuoneilmiö ei merkitse vain vedenpaisumusta, vaan maailman vilja-aittoja koetteleva kuumuus ja kuivuus nostavat myös ruoan hintaa. Vakuutusmaksut puolestaan nousevat myrskyjen seurauksena. Pääoman tuotto heikkenee, kun tehtaita ja kiinteistöjä joudutaan korjaamaan tai siirtämään ennen niiden arvioidun käyttöajan päättymistä. Pahimmillaan prosessi alkaa kiihtyä, kun ikiroudan sulaminen vapauttaa ilmakehään vaarallista metaania. Tulvat ja kosteuden vaihtelut saattavat heikentää kasvillisuuden kykyä sitoa hiilidioksidia, ja hiilen sitoutuminen valtameriin kohottaa merien happamuutta. Napa-alueiden sulaminen puolestaan vähentää auringon energian heijastumista avaruuteen, mikä edelleen nopeuttaa lämpenemistä.

Näyttö ihmisen toiminnan ja ilmastonmuutoksen yhteydestä on Sternin mielestä enemmän kuin riittävä. Taloustieteilijänä hän pitää ilmastonmuutosta vakavimpana markkinoiden epäonnistumisena, minkä maailma on kokenut. Markkinat pilaavat ilmaston, mutta ne voivat myös pelastaa sen. Markkinaehtoisuus tarjoaa kuitenkin hyvin ongelmallisen näkökulman asiaan. Parin asteen lämpeneminen olisi hyvä uutinen esimerkiksi turismille ja uuden teknologian kehittäjille. Luottamus rationaalisesti toimiviin markkinoihin ei siis riitä, vaan lisäksi tarvitaan sääntelyä. Sternin mukaan tärkein ilmastonsuojelun instrumentti on päästökaupan kehittäminen, jolloin kustannusten on kohdistuttava sekä päästöjen tuottajiin että loppukäyttäjiin.

Sterin raportti on ilmeisen poliittinen, koska se uskoo optimistisesti huomiseen. Koska olot eivät korjaannu ruikuttamalla, olisi luovuttaminen poliittisesti vastuutonta. Siksi myös Stern maalaa raportissaan tulevaisuudenuskoisen kuvan. Hän analyysinsa mukaan ihmiskunnalla on ”hyvät mahdollisuudet” sopeutua ilmastonmuutokseen, mikäli yksi prosentti kokonaistuotannosta käytetään vuosittain hiilidioksidipäästöjä vähentäviin toimiin. Jos mitään ei tehdä, ihmiset joutuvat tyytymään 5–20 prosenttia vaatimattomampaan elintasoon. Lisäksi hän painottaa länsimaiden vetovastuuta. Vaikka kasvihuonepäästöistä jo puolet tulee kolmannen maailman maista ja ainoastaan 14 prosenttia Euroopan unionista, rikkailla mailla on moraalinen velvollisuus toimia tiennäyttäjinä, sillä rikkaat maat ovat aiheuttaneet valtaosan niistä päästöistä, jotka nyt lämmittävät ilmakehää.

Nicholas Sternin poliittisuus johtuu muun muassa siitä, että hän on Iso-Britannian hallituksen taloudellinen neuvonantaja. Niinpä ei ole ihme, että Tony Blair palkkasi Al Goren saarnaamaan Kioton sopimukseen liittymisen puolesta, kuten Iso Antti Rannanjärven. Tosin tässäkään yhteydessä ei ole kyse filosofisesta eikä eettisestä argumentaatiosta vaan hyötyjen ja haittojen puntarointiin perustuvasta laskelmoinnista. Jos taloudelliset laskelmat olisi saatu osoittamaan jotain muuta, hiilidioksidin tuottamista voitaisiin pidettäisiin kai perusteltuna jatkaa.

Tämä on seuraus nykyfilosofian ajautumisesta pragmatiikan tielle, jolloin asioiden oikeutusta arvioidaan vain niihin liittyvien hyötyjen tai haittojen mukaan: suhteellisesti. Ongelmana on, että virallisesti hyväksytyssä tieteen valtavirrassa ei tunnusteta todellisia arvoja, joiden kannattaja muiden muassa Platon oli. Sen vuoksi ei ole olemassa myöskään kunnollista ympäristöfilosofiaa, josta toiminnan moraaliperiaatteet voitaisiin johdella. Kun taloudelle on luovutettu kaikki valta, asiat kääntyvät suhdanteiden vaihdellessa kuin kaleidoskoopissa päälaelleen, aina kunkin ajan trendin mukaisesti. Siksi myös päätöksiä ja sopimuksia puretaan ja rikotaan, eikä pitkällä tähtäimellä saada mitään aikaan. Näyttöä tästä antaa se, että heti kun kansakuntia alkavat koetella ”tärkeämpinä” pidetyt kriisit, kuten talouslamat ja sodat, ilmasto- ja ympäristökysymykset siirretään taka-alalle, ja katastrofiin johtava tuhoisa kokonaislinja jatkuu.


Lähde:

Stern, Nicholas, The Economics of Climate Change 5 – The Stern Review. Cambridge University Press, 2007.

Ydinenergiapolitiikka ja internatsismi

Elämme internationalismin aikaa. Kun Suomen EU-jäsenyydestä järjestettiin kansanäänestys, EU-kriittiset tahot muistuttivat siitä, että harvaan asutusta Suomesta tulee ennen pitkää ydinsaasteiden kaatopaikka tai atomienergian tuotantoon sopiva Euroopan takapiha. Aivan samanlaisessa tehtävässä muinainen Neuvostoliitto ja nykyinen Venäjä ovat toimineet jo aiemmin.

Nyt saamme esimakua kyseisen vision toteutumisesta Suomessa. Uraania, ydinvoimaloita ja ydinaseita tuottava ranskalainen Areva-yhtiö hankkiutui ensin ongelmiin Olkiluodon kolmatta ydinvoimalayksikköä rakentaessaan, ja nyt se suunnittelee uraanikaivausten aloittamista Uudellamaalla ja Pohjois-Karjalassa saatuaan koekaivauksiin kauppa- ja teollisuusministeriön luvan. Epäilyt Ranskan valtion myöntämästä puolen miljardin euron laittomasta vientituesta ydinvoimalaitokselle osoittavat, että toiminta on ollut sekä tekniseltä että moraaliselta luotettavuudeltaan vanhan Simcan luokkaa.

Ranskassa Arevan toimet ovat antaneet näyttöä vastuuttomasta ihmisten ja ympäristön kohtelemisesta. Yhtiötä on syytetty myös ympäristörikoksista sen levitettyä uraanikaivoksista saatua radioaktiivista mursketta pitkin tavallisten ihmisten pihoja. Puolustuksessaan yritys on vedonnut siihen, että syöpäriskit perustuvat ”vain todennäköisyyksiin” eivätkä ehdottomiksi todistettuihin syy–seuraus-suhteisiin. Objektiivinen tosiasia on kuitenkin se, että kohonnut säteilymäärä joka tapauksessa aiheuttaa uusia kuolemantapauksia ja sairauksia eikä missään tapauksessa vähennä niitä.

Ydinvoiman kaupittelijat ovat vedonneet käsitykseensä, että ihmisten pitäisi valita ydinenergian tuotannosta koituvien hyötyjen ja haittojen välillä. Tosiasiassa elämään ja kuolemaan asennoitumisesta ei saisi tehdä relatiivista eli suomeksi sanottuna leväperäistä oppia. Terveydellä, sairaudella ja elämän kunnioittamisella on itseisarvo. Siksi näitä kysymyksiä ei pitäisi saattaa kyynisen hyötylaskelmoinnin puntariin.


Edessä säteilevä tulevaisuus

Koska Areva on Ranskan valtion omistama ja hallinnoima yritys, sillä on kiinteät suhteet viranomaisvaltaan. Kun valtion yrityksen toimia valvoo toinen valtion viranomainen, yrityksen toimia ei voida todistaa laittomiksi eikä vääriksi. Siksi se voittaa omilla kotikentillään aina. Kyseessä onkin tyypillinen totalitarismin muoto. Arevan sisällä on rakennettu Ranskan sotilaspoliittinen ylpeys eli ydinsukellusvenelaivasto ja suuri osa maan kunnanhimoisesta ja ylipaisutetusta ydinvoimalakapasiteetista, joka tuottaa lähes 80 prosenttia maan sähköstä. Sotilasteollisuuden ja siviilienergian hyödyntämisen välillä ei nähdä mitään eroa, ja tämä käy ilmi myös yrityksen toimintatavoista.

Ydinenergian käyttöönotto sinänsä oli ihmiskunnan suurin virhe. Radioaktiivisimpien isotooppien puoliintumisaika on noin 50 000 vuotta. Visainen paradoksi piileekin siinä, että ydinenergian tultua otetuksi käyttöön uraanivarat olisi järkevää hyödyntää loppuun, sillä kaksinkertainen määrä ydinsaasteita ei muodosta sen suurempaa vaaraa kuin nykyinenkään määrä. Silti ydinenergian moraaliseen tuomitsemiseen riittää yksi argumentti: on väärin sitoa tulevat sukupolvet elämään biologista ja geneettistä koodia pysyvästi uhkaavien ydinsaasteiden keskellä. Se merkitsee vakavaa puuttumista ihmisten itsemäärämisoikeuteen rajoittaessaan ja pilatessaan elämän edellytyksiä tällä planeetalla.

Ydinsaasteiden loppusijoitusongelma väitetään ratkaistuksi vain Suomessa ja tarkemmin sanottuna Olkiluodossa, jossa saasteet kaivetaan puolen kilometrin syvyyteen maahan. Mutta edellisestä jääkaudesta on vasta 6 000 vuotta aikaa. Kun Ilmatieteen laitoksella ei tiedetä huomispäivän säätä, kuka pystyy ennustamaan kymmenien tuhansien vuosien päähän? Mikä takaa, etteivät saasteet kaivaudu esiin sitä ennen? Kun ydinluola on suljettu, sen annetaan täyttyä pohjavedellä, sillä virtausten poissa pitämien luolasta on mahdotonta tuhansien vuosien ajan. Polttoainesauvat ovat kiinteää keraamisen kaltaista ainetta, ja väitetään, että ”ydinsaasteet eivät tartu puhtaaseen veteen”. Puhdasta vettä on kuitenkin vain laboratorioissa, eikä mikään takaa, ettei tynnyrien sisältö kulkeudu pohjavesiin ja saastuta koko Länsi-Suomen maaperää. Insinöörien järkeisusko näyttääkin muuttuneen katteettomaksi idealismiksi, toiveikkuudeksi ja mielikuvitukseksi. Se asettaa pelkän hyvän onnen ja olosuhteiden pakosta tapahtuvan valehtelemisen sen tosiasian edelle, että he eivät tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu.

Myös Ranskan viiniviljelmät saattavat olla ennen pitkää pilalla uraanin kaivaustoiminnasta ja ydinvoimaloista aiheutuvan saastumisen vuoksi. Kaivoksia ja uraaninrikastuslaitoksia on ollut maassa kaksisataa, ja ydinvoimaloitakin on toiminnassa 58 yksikköä. Ranskassa saasteongelman eteen ei ole tehty juuri muuta kuin säilötty radioaktiiviset jätteet välivarastoihin, jotka tosiasiassa ovat niiden nykyisiä loppusijoituspaikkoja – ellei sitten Suomen jykevästä kallioperästä löydy parempaa tilaa. Ydinvoiman vaarallisuus ei johdukaan vain pommeista, saasteista eikä terroristien halusta räjäyttää voimalaitoksia, vaan se liittyy edelleenkin ydinvoiman tuotantoon ja uraanin kaivaustoimintaan. Maailman pohjavesistä noin puolet on jo saastuneita. Mieluummin kuin lentorahtaamalla maahan ranskalaista Evian-lähdevettä me voisimme torjua uraanin kaivaustoiminnan omassa maassamme ja myydä eurooppalaisille laivalasteittain puhdasta suomalaista vettä.


Suomen-valtaus

Suomalaiset maanviljelijät luultavasti pakkosiirretään omilta mailtaan jarruttamasta kansainvälisen yrityksen uraanilouhoksia. Samanaikaisesti kauppa- ja teollisuusministeriön virkamiehet levittelevät käsiään näennäisen avuttomasti mutta tosiasiallisen vahingoniloisesti ja välinpitämättömästi todeten, että ”toimilupa pitää myöntää, jos laki sen sallii eikä ole syytä sitä kieltää”. Tosiasiassa syitä kieltämiseen olisi ollut useita, eikä myöskään asianosaisia ollut lainkaan kuultu. Uraanikaivoksen perustamisen voisivat estää kunnanvaltuustot, sillä maankäyttö ja kaavoitus kuuluvat kunnallishallinnon alaan.

Maanomistajille ainoa pätevä keino vastustaa uraanikaivoksia näyttää olevan kaivauslupien hakeminen omille mailleen ja jättää ne käyttämättä. Oman maaperän valtaus estää kilpailijaa tekemästä sille valtaushakemusta. Kaivoslain mahdollistama mielivalta on konkreettinen seuraus Euroopan unionin harjoittamasta valtiokapitalismista. Se ei pyri puolustamaan oman maan kansalaisten poliittisia oikeuksia vaan asettaa valtiot puolustamaan taloudellisten toimijoiden etuja omia kansalaisiaan vastaan. Poliittinen hallinto, jonka pitäisi olla kansan palvelija, palveleekin EU-Suomessa vain kansainvälisten firmojen intressejä. Tuloksista ei pääse osingolle myöskään Suomen valtio vaan yritys, jonka kassakirstuun liikevoitot menevät. Kuntien odottamat työllistävät vaikutukset ovat vähäiset, kun kansainväliset suurfirmat palkkaavat työntekijänsä Itä-Euroopan halpamaista, Baltiasta ja Puolasta. Samalla ne kuljettavat myös raaka-aineet ulkomaille jatkojalostettaviksi. Tällainen uusimperialistinen siirtomaapolitiikka on nykyaikaisen internatsismin tuella tapahtuvaa ryöstelyä.

Nykyisen kaivoslain mahdollistaman toiminnan röyhkeys näkyy räikeimmin siinä, ettei se kunnioita lainkaan yksityisten ihmisten omistusoikeutta eikä omaisuudensuojaa. Siten se antaa näytön siitä, millaista kansainvälisten organisaatioiden toiminta pahimmillaan on. Kyse on todellakin ”valtauksesta”, jossa maanviljelijälle myönnetään hehtaarista kymmenen euroa käteen. Johdonmukaista olisi, ettei millekään taholle myönnettäisi lupaa toimia muualla kuin sellaisilla alueilla, joihin sillä on ehdoton omistusoikeus. Sen puolestaan voisi saada vain, jos nykyinen omistaja haluaa myydä. Mikäli firma haluaisi alueen pakkolunastaa, omistajille pitäisi silloinkin myöntää maan arvoa vastaava korvaus. Nykyisen kaivoslain laatijoiden toiminta antaa ennakkomakua siitä, miten toimivat säteilyn pilaaman mutantin aivot.

Uraanin kaivamiseen liittyviä kysymyksiä ei pitäisi pyrkiä ratkaisemaan lakipositivistisesti eikä antiikkisen lainsäädännön pohjalta, sillä kyseessä on laajakantoinen poliittinen ongelma. Ehdottomasti kaivoslaki kieltää kaivaustoiminnan vain kirkko- tai hautausmaalla, mutta kunta voi halutessaan torjua kaivoslain mahdollistamat toimet kaikilla asemakaavaan ja yleiskaavaan liittyvillä mailla. Tosin tämänkään asian tarkastelua ei saa typistää eikä epäintellektualisoida kysymykseksi käsittelyn muodoista, kuten tuomioistuimissa ja yliopistoissa, vaan kyseessä on eettinen ja moraalinen ongelma.


Ympäristöfilosofiaa

Entä mikä filosofinen ajatus asiassa piilee? Vastakkain ovat taaskin systeemi ja ihminen, mutta toisaalta myös ihminen ja hänen tarpeensa. Epäyhtälöitä voitaisiin yrittää ratkaista vähentämällä kulutusta. Naturalistisiin arvoihin tottunut luontoliike ei kuitenkaan suostu vaatimaan energian säästämistä kannatuksensa katoamisen pelossa. Heteroarvoihin sitoutunut luontoliike ei myöskään uskalla kertoa, että energiapulan ja saastumisen ongelmat johtuvat ihmiskunnan jatkuvasta lisääntymisestä ja väestön paisumisesta yli planeettamme kestokyvyn.

Filosofiaa on kyky erottaa totuus epätodesta. Ympäristökysymys on alkanut viime aikoina hehkua poliittisilla maailmannäyttämöillä, mistä esimerkin antaa päästökaupan käsite. Jatkossa päästöoikeudet listataan varmaan pörssiin. Jos kulutuksen vähentäminen ei kävisi päinsä, olisi edessä väestön harventaminen, joka ei taida tulla kyseeseen, paitsi niin sanotun luonnon koston kautta, kun luonnonkatastrofit leikkaavat populaatiota. Toinen vaihtoehto on se, että hallitus joutuu tekemään päätöksen, jolla siirrytään sähköttömään yhteiskuntaan. Nykyisten parametrien vallitessa ainoa keino hidastaa planeettamme nopeaa tukehtumiskuolemaa on hiilidioksidipäästöjen vähentäminen ydinvoimaa lisäämällä. Tärkeää on tällöin se, ettei asiassa heitetä noppaa ja ettei kenenkään oikeuksia poljeta poliittista totalitarismia muistuttavalla tavalla.

Uraani-innostus on outoa, sillä uraanin lisäksi nykyaikaisten ydinvoimaloiden polttoaineena voidaan käyttää myös plutoniumia. Esimerkiksi Yhdysvaltojen 103 ydinreaktorista suuri osa käy ydinaseriisunnasta peräisin olevalla materiaalilla, ja puolet maan ydinsähköstä onkin tätä nykyä peräisin plutoniumista. Venäjällä tällaisia reaktoreita ei ole. Sen sijaan Olkiluodon uudessa ydinvoimalassa voidaan jauhaa myös pommin materiaaleja sähköksi, ja siten se auttaa aseiden takomisessa auroiksi. Kun energian raaka-ainetta on suurvaltojen asekaapeissa runsain mitoin tarjolla, voi toivoa, että Olkiluodon yksikkö valmistuisi mahdollisimman pian tätäkin asiaa auttamaan.

Ilmastonmuutos ja napajäät

Meillä on paljon yhteistä pohdittavaa, sanoi täi poliitikon päälle. Euroopan ja Yhdysvaltojen poliitikot lyövät tänään päänsä yhteen Smolnassa pohtiakseen ilmastonmuutoksen vaikutuksia. Yhdysvallat on tunnetusti valtio, joka ei ole sitoutunut kasvihuonepäästöjä rajoittavaan Kioton ilmastosopimukseen, vaikka (ja koska) se tuottaa suurimman osan ilmansaasteista sekä käyttää eniten energiavaroja maailmassa. – Meillä onkin paljon yhteistä pohdittavaa, sanoi täi poliitikon päälle.

Helsingissä järjestettävä kokous on merkittävä, koska sen on tarkoitus avata EU:n ja Yhdysvaltojen dialogi uudestaan. Dialogin käsitettä on totuttu käyttämään diplomatian kielessä aina silloin, kun taustalla on konflikti. Keskustelu on ollut jumissa juuri siksi, että yhteistä säveltä ei ole löytynyt, ja nytkin on odotettavissa, että kokous vain kuumentaa maailman ilmakehää. Samaan aikaan ”jotain tapahtuu myös muualla”, kuten hyvässä draamassa.

Grönlanti sulaa nopeammin kuin se ehtii jäätyä talven mittaan uudelleen. Jos saaren jää- ja lumialueet muuttuisivat vedeksi, maailman merenpinta nousisi 7 metriä. Punavuoressa asuttaisiin silloin kuin Venetsiassa, ja kengät kastuisivat Töölössä. Jos pohjoisnavan jääpeite ja Etelämanner sulaisivat, Suomen pääkaupungissa syötäisiin mustaa makkaraa. Kenties rannikoille rakentaminen ei olekaan viisasta, kun merinäköala lähestyy myös sisämaata, ja Eiraan, Aurinkolahteen ja Westendille tehtyjen kiinteistösijoitusten arvo saattaa kääntyä laskuun aivan muista kuin asuntopoliittisista syistä.

Ilmastonmuutoksen pysäyttäminen on sen alkuun päästyä vaikeaa, käytännössä mahdotonta, sillä paljon ehtii tapahtua, ennen kuin hiilidioksidimäärien pienentyminen alkaa vaikuttaa ilmakehän lämpötiloihin ja jäätiköiden muodostumiseen. Mutta ympäristön pilaaminen on nopeaa ja helppoa. Olisikin aika kummallista, jos sata miljoonaa tynnyriä öljyä päivässä polttava ihmiskunta ei saisi aikaan mitään muutoksia ilmakehässä.

Ratkaisua ei tuo myöskään ydinvoima eikä uusiutuvien energianlähteiden käyttäminen. Filosofina minulla ei ole poliitikoille juuri muuta annettavaa kuin kaiken syvällisyyden yleisavaimena toimiva pessimismi: maailma on ennen pitkää tuhon oma jo pelkän väestöräjähdyksen vuoksi, teettepä te mitä tahansa. Itse uskon vain ydintalven tuovan parannusta ilmakehän lämpenemiseen. Mikään ei silti estä koukkuun tarttunutta särkeäkään sätkimästä ja pyristelemästä siiman perässä vastaan.

Hilpeä halloween

En ole koskaan pitänyt halloween-bileistä, sillä kyseinen amerikkalaistyyppinen vouhotus suhtautuu kevytmielisesti kuolemaan. Se puolestaan on merkki epätoivoisesta yrityksestä hillitä ahdistusta, joka asiaan liittyy.

Ennen vanhaan kuolemaan suhtauduttiin kunnioittavasti, ja vainajien muistopäivänä sytytettiin kynttilöitä omaisten haudoille. Päivään liittyi hiljaisuuden ja hartauden tunnelma, joka vastasi myös vuodenaikaan liittyvää tunnetilaa. Keskeisiä elämän merkkejä olivat vain pienet nuupahtaneet martokasvit, jotka ponnistivat esiin härmäisiltä haudoilta, kumpujen yöstä. Hiljentyminen oli arvokasta: tyylikästä.

Nykyään vainajien muistopäivä on remakka karnevaali. Isäntämiehetkin osaavat paukauttaa housujaan ja todeta: ”Jaahas, onkos nyt se halloveeni?” Pullakuskit ja sihteeri-Sirpat bailaavat ryntäät rytkyen Highlightissa ja kirkuvat toisilleen, miten voikaan olla ”ihanan magee hälöviin”. – Vainajia ei muista kukaan, ei myöskään vainajien muistopäivää. – Milloin se on?

Karnevaaleihin saapuu usein kuolema, mutta kuolema – pitääkö silloin olla carneval? Erään käännöksen mukaan carne vale tarkoittaa ’hyvästijättöä lihalle’, eli siirtymistä arjen huolista ylevämmän juhlimisen piiriin, mutta käytännössä karnevaalit näyttävät tekevän pikemminkin myönnytyksiä lihalle. Minua eivät niinkään karmi hirviöiksi laittautuneiden juhlijoiden vaatteet eivätkä kasvot. Minua järkyttää se makaaberi mauttomuus, joka liittyy kömpelöihin yrityksiin kiertää kuolemaa koskeva tietoisuus. En tietenkään väitä, että lokakuisessa pimeydessä pitäisi vallita haudan hiljaisuus, sillä halu ruumisarkun saranoiden narisuttamiseen on tällöin ymmärrettävästi suuri. Mutta täytyykö ihmisten huvittaa itsensä hengiltä myös kurpitsanaamioidensa takana?

Kuoleman kuriiriksi pukeutuminen on rituaalinen yritys hallita omia pelkoja käymällä niitä kohti ja samastumalla itse tuohon viimeisen noutajan rooliin. Paradoksaalista asiassa on se, että kuoleman imaginaarinen jäljitteleminen ei ole niin viatonta kuin näyttää. Oksennuksissa ja muissa villisian kuona-aineissa rypevä juhlija ei ennen pitkää erotu aidosti kuolleesta varsinkaan, mikäli hän erehtyy hetkellisesti seikkailemaan ”tuolle puolen” esimerkiksi ratti- tai ruorijuopumuksen tai jonkin muun yhtä merkittävän kuoleman uhmaamisen kautta. – Ja juuri silloin viikatemies iskee. Tätä rooliin hukuttautumista tai pelkän performanssin muuttumista todeksi voidaan sanoa myös kohtalon toteutumiseksi.

En moiti amerikkalaista pinnallisuutta sinänsä. Makaaberia siitä tulee vasta, kun se yhdistetään kuolemaan. Epäamerikkalaista olisi katsoa kalloon ja pohtia asiaa kulttuurifilosofisesti, esimerkiksi Huhtiniemen arvoituksen äärellä. Se saattaisi tuoda mieleen myös Shakespearen, when yankee shakes.

Mutta aion myös itse kilpailla palkinnoista tuossa karmeassa karnevaalissa ja kerron lopuksi vitsin, jolla toivon laittavani hampaat kiiltämään kaikkein surumielisimpienkin hauskanpitäjien suupielissä. Tänä synkkänä ja sateisena viikonloppuna mieleeni juolahti seuraava kansallisfilosofisesti merkittävä ”tieteellinen matotesti”.

Neljä matoa laitetaan neljään eri purkkiin. Ensimmäisessä mato on viinassa, toisessa mato on tupakan savussa, kolmannessa mato on spermassa, ja neljännessä mato on mullassa. Seuraavan päivän tulokset: mato viinassa – kuollut, mato savussa – kuollut, mato spermassa – kuollut. Mutta mato mullassa on elossa! Mitä tästä opimme? Niin kauan kuin juot, poltat ja harrastat seksiä, sinulla ei ole matoja. Yksikin edellä mainituista asioista riittää näköjään hengissä pysymiseen.

Suomessa saarella

Miespuolinen lentoemäntä on stuertti. Lintu, joka ei lennä, on puolestaan strutsi. Hetkeen eivät stuertitkaan lentäneet, vaan heidän ammattikuntansa meni lakkoon. Se, joka hallitsi satamia, hallitsi Roomaa. Se, joka hallitsee lentoasemia, hallitsee näköjään Suomea, sillä maamme on eräänlainen saari, joka rajoittuu etelässä ja lännessä mereen, idässä rannattomaan Venäjään, ja ylhäällä odottaa pelkkä lumen ja jään peittämä pohjoisnapa. Pois täältä ei pääse kuin laivalla, joka vie Ruotsiin, tai sitten lentämällä. Siinä on myös hyvät puolensa.

Minua oikein ilahdutti, että lakko osui aikaan, jolloin ylipalkattujen EU-turistien piti tulla Lahden huippukokoukseen hienostelemaan. Hyvä, että menitte lakkoon! Korvaamattomia luonnonvaroja säästyi ainakin jonkin verran, ja meetingien, sightseeingien, workshoppien, think tankien ja muiden happeningien pito vaikeutui! Virkamiesten mukavuus kärsi. Ihanaa. Kolmen ja puolen tonnin keskipalkka on myös noille taivaallisille linja-autoemännille aivan liikaa, ja Finnairin esittämä 30 prosentin palkanalennus olisi ollut paikallaan. Tiedotusvälineet raportoivat yleensä lakkouutiset aina innostuneesti vastustaakseen hyvätuloisia ja puolustaakseen köyhää kansaa, mutta kyseisestä pikkulakosta ei olisi kannattanut vouhottaa.


Sibelius-talon EU-kokous

Ulkomaiden diplomaatit haukkuivat poliittiseksi munaukseksi sitä, että Tarja Halonen päätti kutsua Lahden epäviralliseen EU-huippukokoukseen myös Vladimir Putinin. Aloite siihen oli tosin tullut Saksan liittokanslerilta Angela Merkeliltä. Lehtitietojen mukaan EU-johtajat näyttäytyivät Putinin edessä eilen ”yksimielisinä”. Se kertoo konfliktista. Konfliktin syynä ovat Venäjän epävarmat energiatoimitukset ja ihmisoikeuksien polkeminen.

Diplomaattien mielestä Venäjän kutsuminen EU-pöytään oli virhe siksi, että se osoittaa Venäjän mestaroivan EU:ta. Tämä näyttää kuitenkin olevan tosiasia. Suomella on tässä pullonpyörityksessä taaskin vain juoksupojan rooli. Meidän energiakysymyksemme on eri asia kuin EU:n energiakysymys. Suomen oman edun mukaista olisi tietenkin pysyä kansainvälisten ristiriitojen ulkopuolella, sillä muuta naapuria meillä ei oikeastaan ole kuin tuo ikuinen Venäjä omine ongelmineen.

EU-puheenjohtajamaana Suomi intoili asemastaan kuin vauva varpaistaan. Maamme pääsi pullistelemaan kuin sammakko Venäjää kohtaan. Mutta mitä hyötyä siitä oli? Ei mitään. Korkealentoisen kokouksen sijasta olisi ollut parempi keskittyä purkamaan vaikka Vaalimaan rekkajonoja, jotka ovat venyneet neljänkymmenen kilometrin pituisiksi. Selitykseksi ei kelpaa Matti Vanhasen muotoilu, että Venäjän demokratia on vain ”erilaista” kuin oma demokratiamme. Suomi voisi ratkaista asian omasta puolestaan päästämällä maahamme ainoastaan niin monta ajoneuvoa, kuin täältä pääsee nopeasti pois.

Putin sinänsä on mainio mies, vaikka hänen toimissaan riittää myös arvostelemista. Kummallista onkin, että kun Venäjälle saatiin oikeistolainen presidentti, stalinistit ovat vaatineet kommunistien palauttamista valtaan. Äskettäin murhattu Anna Politkovskaja teki epäilemättä oikein arvostellessaan Venäjän käymiä sotia, mutta hän oli samalla tyypillinen esimerkki sellaisesta julkisen sanan edustajasta, joka ei ymmärtänyt, että poliittisia oloja arvostellessaan hän itse asiassa teki karhunpalveluksen demokratiaolojen kehittymiselle Venäjällä. Arvostelemalla Putinia hän tuli vaatineeksi entisenlaisen yhteiskuntajärjestelmän palauttamista. Puun ja kuoren välissä elävää kansaa ei voi näköjään hallita kuin kovalla kädellä.


Avainhenkilöt verokirstulla

Eduskunnassa puhuttiin äskettäin ulkomaalaisten ja Suomessa työskentelevien ”avainhenkilöiden” veroedun säilyttämisestä. Se on ollut voimassa kaksi vuotta. Nuo aina niin limppulapiomaiset Nokian insinöörit ja Euroopan unionin tärkätyt virkamiehet ovat siis saaneet Suomeen tullessaan veronkevennyksen; muussa tapauksessa he ovat uhanneet olla lainkaan tulematta maahamme. Veronkevennyksen raja kulkee 5 800 euron tienoilla. Sitä enemmän ansaitsevia 35 prosentin lähdeveron soveltaminen heidän palkkatuloihinsa alkaa hyödyttää. Mutta miksi suomalaisen yhteiskunnan pitäisi tukea noin paljon ansaitsevia? Suurituloiset eivät ole verohelpotusten tarpeessa vaan pienituloiset. Tapaus antaa näytön siitä, kuinka Euroopan unionin kansainvälisissä kehissä ajatellaan.

Maassa maan tavalla tai tavattomasti ulkomailla. Jos paikalliset olot veroprosentteineen eivät tyydytä, myös EU-virkamiesten olisi parempi pysyä kotikonnuillaan. Suomalaisten ihmisten perustuslaillista yhdenvertaisuutta loukkaa se, jos valtio kohtelee ihmisiä verotuksellisesti eri tavalla. EU:n toiminta onkin tässä suhteessa sekä valtiota että sen kansalaisia vastaan suunnattua kiristystä. Kyllä kaikkien pitää maksaa tuloistaan saman taulukon mukaisesti veroa, eikä asiaa saa kiertää sillä verukkeella, että se on ”kansallisesti tärkeä”. Eikö muka perustuslakiimme kirjattu ihmisten yhdenvertaisuus ole tärkeä asia? Me tulemme mainiosti toimeen ilman noita maasta toiseen lenteleviä veropakolaisia, jotka hakevat koko ajan turvapaikkaa ja luottavat muutamien takapajuisina pitämiensä kansakuntien tapaan heittäytyä kontalleen heti, kun kuulevat sanankin Brysselistä.

Juoksuhaudantie vai Huhtiniementie?

Lappeenrantalaisen leirintäalueen nurmen alta löytyi sittenkin hymyileviä vainajia. Tärkeintä on nyt selvittää, oliko heillä televisiolupa ja olivatko he työttöminä työnhakijoina työvoimatoimistossa.

Miksi heidät oli ammuttu? Oliko heidät ammuttu? Hassun hauskasta haudasta löytyi myös ratkaisevalta kuulostavia ”avaintodisteita” eli metallinkappaleita, mutta kukaan ei kertonut, mitä nuo metalliesineet olivat: luotejako kenties? (Myöhemmin paljastui, että kyseessä olikin vertauskuvallisesti vain pieni ortodoksinen risti.) Näinkö siis toimi pikaoikeus? Ja kyllä kansa tietää. Voi että, minkälaisia hobitteja tämä maa on pullollaan. Blogit täyttyivät heti veikkauksista, olivatko nuo veitikat punavankeja, bolsevikkien ampumia valkoisia, Kannaksen kujanjuoksijoita vai keitä – desantteja, dosentteja vai partisaaneja, tsaarin aikaisia vakoojia kuka ties?


Kaksi skenaariota

Myös minä osallistun ruumislottoon. Arvaan, että jatkosodan aikainen teloitustuomioistuin todellakin toimi, ja alueelta löytyy myös niin sanottuja rintamakarkureita eli ihmisiä, jotka keskityksen alle jääneinä tekivät sodasta omat johtopäätöksensä eivätkä taisteluihin palaamaan käskettyinä menneetkään etulinjaan, jonne heidät yleensä määrättiin, vaan ottivat mieluummin luodin rintaansa. Toisesta kieltäytymisestä seurasi aina kuolemantuomio, jota useimmissa tapauksissa kylläkin lykättiin, tai se muutettiin pakkotyöksi. Sotatilalakien aikana muutamia sotilaita teloitettiin varoitukseksi toisille, ja myös upseereilla oli oikeus ampua palveluksesta kieltäytyviä. Nykyinenkin viranomaisvalta onnistuu varmasti todistamaan, että hallinto toimi aikoinaan oikein tappaessaan oman maan kansalaisia ”kaikkien sääntöjen ja ohjeitten mukaisesti”. Laillisia teloitusvaihtoehtoja oli kolme: sotaoikeus, kenttäoikeus ja niin sanottu pikaoikeus, ja vain kahdesta ensin mainitusta oli valitusoikeus korkeampaan oikeusasteeseen.

Minua Huhtiniemen arvoituksessa kiinnostavat sen motiivit. Moiseen massateurastukseen ei olisi ollut syytä vain muiden ihmisten varoittamiseksi. Mutta päämajalla oli käsissään ongelma. Läpimurto uhkasi, ja maa oli jäämässä valloituksen alle. Epätoivo valtasi mielen. Jos tieto sadoista aseista kieltäytyneistä ja 30 000 ”eksyneestä” rintamakarkurista olisi levinnyt rintamalle, se olisi voinut luhistaa puolustustahdon, ja lopulta koko armeija olisi nostanut kätensä pystyyn. Pataljoonan vahvuista karkurien joukkoa ei olisi voitu julkisesti tuomita ja teloittaa, eikä oikeudenkäynteihin ollut liioin aikaa saati mahdollisuuksia, sillä eduskunta sääti asiaa koskevan lain vasta 4.7.1944. Operaatio oli salattava myös sen vuoksi, ettei tieto kapinasta Suomen armeijassa leviäisi kotirintaman kautta linjoihin, ja siksi, että maan jouduttua vallatuksi olisi peräti noloa, mikäli pääesikunnan voitaisiin todeta surmauttaneen sodan loppuvaiheessa omia maanmiehiään. Niinpä asialle pantiin jo vuoden 1918 tapahtumiin osallistunut sotatuomari Toivo Tapanainen, joka toteutti salaisen tuomitsemis- ja teloitusoperaation yhdessä suojeluskuntatoveriensa kanssa. Nämä puolestaan pysyivät asiasta kuolemaansa asti vaiti.

Toinen todennäköinen skenaario on se, että tähän asti löytyneet luurangot ovatkin kansalaissodan ajalta tai jopa 1800-luvun puolelta. Punaiset, joiden vallassa kaupunki oli, teloittivat paetessaan kaikki vankinsa järven jäällä. Valkoiset puolestaan kostivat asian ampumalla suuren osan punavangeista, ja heitäkin saatettiin toimittaa tuolloin Huhtiniemeen. Paikalta löytynee varmasti useita kalmistoja. Se, että nyt löydetyt vainajat eivät olisi salaisen kenttäoikeuden uhreja, ei merkitse, ettei kyseistä tuomioistuinta olisi ollut. Siksi tutkimuksia on syytä jatkaa, jatkaa, jatkaa ja jatkaa.


Muuttuuko historiantulkinta?

Kaupunkilegendojen muisti on pitkä, mutta aikojen saatossa tarinat ovat voineet myös muuttua. Sotien moraali on joka tapauksessa aina kaksinaismoralismia. Se perustuu valeille, salailulle ja propagandalle, joka yltää meidän aikaamme asti. Tapauksen selvittäminen vaatinee kirjoittamaan muutamia historian lukuja uusiksi. Vaikka historiankirjoitus muuttuisi, torjuntavoittoa glorifioiva historiantulkinta voisi pysyä kuitenkin ennallaan. Monien teloituksia arvostelleiden hekumallisena pyrkimyksenä on ollut heittää lokaa Mannerheimin ja sodan johdon päälle. Tosiasiassa joukkoteloitusten mahdollinen olemassaolo voisi vahvistaa kaikkien suomalaisten sankaruutta, kun kävisi ilmi, kuinka epätoivoisiin tekoihin kansakunta oli ajautunut taistellessaan ylivoimaista vihollista vastaan.

Joka tapauksessa selvää on, että Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti Jukka Kulomaan ja eduskunnan apulaisoikeusasiamiehenä toimivan oikeustieteen tohtori Jukka Lindstedtin väitöskirjatutkimukset piirtävät asioista virkamiesmäisen ja kiiltokuvamaisen esityksen keskittyen kuvaamaan lähinnä sitä, minkälaisen käsityksen sodan johto halusi asioista antaa, eivätkä sitä, miten asiat todella olivat. Mainittava on tässä yhteydessä tutkija Juhani Tasihinin Seura-lehdessä (43/2006) esittämä kannanotto, jonka mukaan asian tutkiminen ei ole ollut intressivapaata, vaan sitä on tehty sotilaskunniaa puolustavista lähtökuopista.

Huomiota asiassa herättää myös se innostus, jonka mukaisesti ihmiset edelleen tarttuvat vanhoihin kysymyksiin, kunhan niiden taustalla vallitsee riittävän syvä ideologinen konflikti. Asian kaivelussa ei lienekään kyse vain totuuden selvittämisestä tai omaisten edun valvonnasta vaan myöskin nykyoloihinsa kyllääntyneiden nykypulliaisten halusta tyydyttää jännityksen kaipuutaan ja seikkailunnälkäänsä. Tarinat suolaavat heidän nekrofiilisiä yllykkeitään. Sodan päättymisestä kulunut kuusikymmentävuotinen ajanjakso lienee myös riittävän pitkä aika kollektiivisesta piilotajunnasta kumpuavan totuudenhalun esiin nousemiselle. Uusi sukupolvi on valmis näkemään todellisuuden avoimin silmin.


Salaisuuksien maa

Rintamalta karkaaminen on luultavasti yksi ihmiselämän inhimillisimpiä ja ymmärrettävimpiä asioita. Se, että sodassa voi kuolla, puolestaan nähdään usein vain sotimiseen liittyvänä ”tavanomaisena toimintana”, eikä sodissa tunneta armoa eikä oikeutta. Mikä joukkohaudoissa onkaan niin ihmeellistä? Se on sodan olemus. Jos haluaa välttää vääryyttä, on syytä karttaa sotaa.

Saksassa teloitettiin pelkän karkuruuden vuoksi 90 000 miestä eli suunnilleen yhtä paljon kuin kuoli Suomen sodissa vuosina 1939–1944. On mahdollista, että salaisen kenttäoikeuden toiminta liittyy myös Ribbentrop-sopimukseen. Saksan ulkoministerin tiedetään vaatineen Suomessa vieraillessaan kuolemanrangaistuksen käyttöönottoa ja asettaneen avun ehdoksi sen, että puolustuslinjat pitävät. Tilanne oli siis tässäkin suhteessa paha. Josif Stalinin johtaman puna-armeijan perustaja Lev Trotski taas oli korostanut omille upseereilleen, että sotilaalle on annettava mahdollisuus valita vihollisen edessä odottavan todennäköisen kuoleman ja kotona odottavan varman kuoleman välillä. Jos siis etsitään lopullisia syyllisiä Huhtiniemen tapahtumiin, on syyllinen ryssä. Neuvostoliittoa ja sosialismia voidaan pitää historian suurimpana rikoksena koko ihmiskuntaa vastaan siinä, missä paljon parjattua natsismiakin.

Minulle on melko samantekevää, mitä historian papereihin tai sotapöytäkirjoihin loppujen lopuksi kirjataan: vääryys on vääryyttä yhtä kaikki. Joku nämäkin vainajat, kadonneet tai kaatuneet hautaan harkitusti kantoi, ja mullassa maan saavat myös syylliset miettiä kyseistä totuutta itse. Muuta oikeudenmukaista tuomiota kuin viimeinen tuomio ei ole, jos sitäkään.

Vaikka oikeus ei post mortem toteutuisi, totuus aina kiinnostaa. Se on itseisarvo. Onko siis käynnissä olevalla selvitysprosessilla jotain yleistä merkitystä? Merkille pantavaa on rajamaassamme vallitsevien salaisuuksien suuri määrä. Suurvallat välttelevät yleensä viimeiseen asti julistamasta toisilleen sotaa. Sen asemasta ne jakavat lähialueensa etupiireihin. Tässä jaossa Suomen kaltaiset maat kuvittelevat selviytyvänsä hännystelemällä ja valehtelemalla, josta onkin tullut myös osa kansallista sisäpolitiikkaa. Neuvostoliiton aikana oli vaikea erottaa, mikä on sisäpolitiikkaa ja mikä ulkopolitiikkaa. Osa salaisuuksista on edelleen kaivettuina maahan, ja osa on luurankoina kaapeissa, joissa ne kolisevat. Osa on suojelupoliisin entisen päällikön ja eduskunnan nykyisen pääsihteerin Seppo Tiitisen hallussa niin sanottuna Tiitisen listana, jolta löytyy DDR:ään tietoja luovuttaneiden suomalaisten nimiä. Heistä monet toiminevat edelleen Suomen poliittisen hallinnon korkeimmassa johdossa. Kansalta siis salataan asioita, jotka ihmisten olisi välttämätöntä tietää voidakseen tehdä oikeita johtopäätöksiä paimentensa toimista. Muutoin meitä viedään kuin lauhkeita lampaita, ja päkäpäisimmistäkin pitää paikkaansa vanha totuus: ”Aikansa kutakin” sanoi pässi, kun päätä leikattiin.

Ruotsin hallitusjupakka

Koville otti vaalitappio Ruotsin demareille. Jo kaksi uuden oikeistohallituksen ministereistä on joutunut eroamaan heidän taustoistaan paljastuneiden pikkurikkeiden vuoksi. Lehdistö aloitti heitä vastaan viime viikolla kuranheiton, jossa tuotiin esiin maksamattomia televisiolupamaksuja ja piikatytöille pimeästi maksettuja lastenhoitopalkkioita. Eroamaan joutui kulttuuriministeri, ja toista arvosteltiin jo siitäkin, että hän käyttää puvun kanssa t-paitaa ja että hänellä on korvakoru! Myös vierasperäisen maahanmuuttoministerin palli heilui rikkeiden vuoksi, mutta hän on kieltäytynyt jättämästä virkaansa.

Yleisönosastokirjoituksista ja blogeista päätellen suurimmalle osalle kansalaisista kyseiset rikkeet ovat yhdentekeviä. Yhteiskunta itse menettelee yksilöitä kohtaan usein varsin epäreilusti, ja julkisen hallinnon omat päätökset voivat olla vaikka kuinka mielivaltaisia. Miksi poliittisessa paitsiossa pitkään olleiden poliitikkojen pitäisi olla muita ihmisiä parempia? Se, että ministeri syyllistyy johonkin, osoittaa, että hän on inhimillinen ja yksilörationaalisesti ajatteleva olento. Näin kansalaiset löytävät itselleen rikoskumppanin, ja rötöstelleiden poliitikkojen kannatus vain kasvaa, sillä he ovat ilmaisseet tuota aina niin ihailtavaa holhous- ja tarkkailuyhteiskunnan vastaisuutta, kansalaisrohkeutta ja yleistä kapinallisuutta. Ehkä juuri siksi on niin kiinnostavaa tietää, mihin nämä kansan palvelijat (lat. minister = palvelija) ovat todella syyllistyneet.

Ruotsin tapauksessa kyse oli demarien katkeruudesta ja heidän vaalitappiostaan. Se ajoi heidät kavalluksiin ja paljastuksiin: kaivelemaan vaalit voittaneiden henkilöiden taustoja. Sillä tavoin demarit yrittivät kääntää huomion pois omaa mainettaan varjostaneesta vakoiluskandaalista. Heidän oma edustajansahan tunkeutui taannoin liberaalin ryhmittymän puoluetoimistoon ”tiedonhankintatarkoituksessa”, mikä paljastui juuri ennen vaaleja. Ruotsissa alkanut loanheitto leviää todennäköisesti myös lahden yli Suomeen, sillä meilläkin on odotettavissa vaalit. Niinpä se osoittaa jotain myös ihmisten pahansuopuudesta ja ilkeydestä.

Toisaalta voidaan sanoa, että ruotsalaiset saivat vasta nyt oman Watergatensa. Myös Suomessa koettiin edellisten vaalien yhteydessä niin sanottu Irakgate eli tietovuotojupakka, joka johti (sittemmin syyttömäksi todetun) pääministeri Anneli Jäätteenmäen eroon keväällä 2003. Varsinainen ongelmahan oli se, että edeltävä pääministeri Paavo Lipponen oli ylittänyt valtuutensa neuvotellessaan Washingtonissa suomalaisen asejärjestelmän toimittamisesta Irakin sotaa käyneelle USA:lle. Julkinen sana kuitenkin hämärsi asian syy–seuraus-suhteet pitäessään ongelmana sitä, että Anneli Jäätteenmäki paljasti asian vaaleja edeltäneessä TV-väittelyssä vedoten tasavallan presidentin avustajalta, Martti Manniselta, saamiinsa salaisiin tietoihin.

Aivan kuten Suomen Kuvalehden Pekka Ervasti toteaa kirjassaan Irakgate – Pääministerin nousu ja ero (Gummerus 2004), salaisen Washingtonin-raportin käyttö muuttui hirmubumerangiksi, joka osui ensin Lipposeen, mutta kaatoikin sen jälkeen sinkoajansa Jäätteenmäen. Vielä kummallisempaa on, miksi jo Koiviston ja Ahtisaaren ajoilta jämptinä pidetty virkamies Manninen olisi pitänyt faksia kuumana lähettääkseen peräti 1 389 sivua salaisia asiakirjoja Jäätteenmäen eduskuntatulostimen viereen, ellei tarkoituksena olisi ollut lavastaa Jäätteenmäkeä tietojen urkkijaksi. Kuvaa antaa, että Jäätteenmäki todettiin syyttömäksi Helsingin käräjäoikeuden 19.3.2004 antamalla päätöksellä, kun taas Manninen tuomittiin virkasalaisuuden rikkomisesta sakkoon. Mutta kuka oli Jäätteenmäen käräyttämisen takana? – Halonen? Lipponen?

Ruotsissa koettu ajojahti on siis suhteellisen vähäpätöinen verrattuna siihen, että Suomen Irak-vuotoa pidetään edelleen kaikkien aikojen myyräntyönä, johon viitattaneen vielä vuosikymmenienkin päästä aina, kun halutaan etsiä vertailukohtaa ulkopolitiikan käyttämiselle sisäpolitiikan välineenä. Ja kaikki tämä Kekkosen ja Neuvostoliiton jälkeisenä aikana!

Minusta on huolestuttavaa, että yhteiskunnallisiin virkoihin pitää nimittää aina joku demari. Jos he eivät saa haluamaansa värisuoraa itselleen, alkaa mustamaalaus. Puoluepolitiikka on aivan samanlaista kuin tiedepolitiikkakin. Jos virkaan ei pääse analyyttinen systeemifilosofi tai postmoderni feministi, he aloittavat meitä muita filosofeja vastaan solvauskampanjan pilatakseen maineemme asioista tietämättömien silmissä.

Hedelmöityshoitolaki on susi

Eduskunta meni hyväksymään hedelmöityshoitolain muodossa, joka sallii keinohedelmöityksen myös yksinäisille naisille ja naispareille. Tulos syntyi äänin 105–83. Tämä on laki, jota en alkuunkaan kannata. En kannattanut myöskään aivo-oikeuden myöntämistä homopareille vuonna 2001, koska se merkitsi meidän homoseksuaalien alistamista avioliittoinstituutiolle ja valtion interventiota yksityisten ihmisten suhteisiin. Rakkaudesta tehdään kokonaan muita asioita kuin mennään naimisiin. Avioliitto solmitaankin yleensä vain taloudellisista tai hallinnollisista syistä. Taloudelliset kysymykset pitäisi kuitenkin järjestellä muulla tavoin kuin yrittämällä naamioida niitä sinänsä keinotekoisiin sitoumuksiin. Minun mielestäni olisi ollut hyvä, mikäli avioliittoinstituutio olisi lopetettu kokonaan. Vain poikkeuksellisen älykkäät ihmiset ymmärsivät tuolloin ajatukseni logiikan, ja harvat ymmärtävät sitä vieläkään.

Entä sitten hedelmöityshoitolaki? Isättömien lasten tuottaminen on mielestäni ongelma niin lapsille, aikuisille kuin yhteiskunnallekin. Psykiatrian erikoislääkäri Liisa Kemppainen osoitti väitöskirjassaan vuonna 2001, että isättä kasvanut poika syyllistyy aikuisena kahdeksan kertaa todennäköisemmin vankeusrangaistuksen tuottavaan väkivallantekoon kuin poikalapsi, jonka kasvatuksessa isä on ollut mukana, ja vankeuteen ajautuvan naisen merkittävin käyttäytymistä selittävä tekijä on lapsuudesta puuttuva isä. Tutkimuksessa on seurattu 11 000 henkilöä 32 ensimmäisen ikävuoden ajalta.

On tietenkin kyseenalaista, miten hyvin rikollisuuteen ajautuminen sopii elämän kurjuuden tai hyvinvoinnin mittariksi, mutta yhden kriteerin se joka tapauksessa tarjoaa. Se, että yksinhuoltajaperheiden lapset ja nuoret eivät ole olleet elämässään täysin hunningolla, ei riitä perusteeksi sille, miksi yhteiskunnan pitäisi kannustaa isättömien lasten tuottamiseen. Lasten oikeus isään ja isän oikeus lapseen on tärkeämpi asia kuin naisten oma itsekkyys. Tässä mielessä asetun suoraselkäisenä homomiehenä selvästi miesten puolelle yhteiskunnan matriarkaalista vallankäyttöä vastaan.


Isyyden kieltäjät

Mistä hedelmöityshoitolain säätämisessä oikeastaan oli kyse? Homot ja lesbothan ovat voineet hankkia lapsia, jos ovat halunneet joko Muumi-mukimenetelmällä, keinohedelmöityksellä tai luonnollista tietä. Tiedän näin myös tapahtuneen. Oikeus on silloin määrännyt isälle hänen oikeutensa ja velvollisuutensa. On tietysti kornia, jos elämän täytyy alkaa tuolla tavalla käräjäsalin kautta, mutta kyseinen menettely on varmistanut, että lapselle on sentään tunnustettu isä. Sen sijaan uuden lain mukaan keinohedelmöitys tulee mahdolliseksi niin, ettei lapselle tarvitse tunnustaa isää. Naiset voivat siis hankkia isättömiä lapsia.

Keskeinen kysymys kuuluu, millä oikeudella kukaan henkilö tai mikään taho saisi kieltää lapselta hänen isänsä. Uuden lain puolustajat ovat vedonneet käsitykseensä, jonka mukaan tärkeintä on, että lapsella on ylipäänsä ”rakastavat vanhemmat”. Mutta miksi kutsua ”rakastaviksi” sellaisia ihmisiä, jotka haluavat ensi töikseen kieltää lapselta hänen isänsä ja lyödä poikki hänen isäsuhteensa? Sellaiseen väkivaltaan ei olisi pitänyt antaa lupaa. Tämän lain hyväksyminen on merkki tavasta, jolla naisten korkokenkä polkee miesten kulkusia.


Miehiä ja lapsia esineellistävä feminismi

Uusi hedelmöityshoitolaki on esimerkki naisliikkeen ja feministisen ajattelutavan aikaansaannoksista yhteiskunnassamme. Se on seuraus naisten jatkuvasta oman edun tavoittelusta, pyyteellisyydestä ja siitä heidän usein esittämästään ajatuksesta, että ”en voi olla nainen, jos minulla ei ole lasta”. Naisten ahneudella pitäisi olla rajat. Uuden lain myötä naiset voivat käyttää miehiä pelkkinä spermakoneina, mikä loukkaa varsinkin heteromiesten oikeuksia. Jo nyt naiset saalistavat miehiä käyttääkseen heitä hyväkseen ja teettämällä heillä lapsia. Esimerkin kyseisen politiikan mainostuksesta tarjoaa naistenlehdeksi muuttuneen Ilta-Sanomien juttu, jossa feministitoimittaja kehuu ”itsellisen naisen” päätöstä pitää ravintolaillan päätteeksi tekemänsä lapsi, ikään kuin toisena vaihtoehtona olisi ollut heittää hänet pois kuin jokin kertakäyttöesine.

Huomion arvoista on, että syylliseksi yksinhuoltajuuteen lavastettiin jälleen lapsen isä, vaikka miehet pakkaavat kamppeensa perheissä useimmiten siksi, etteivät he kestä naisten jatkuvia vaatimuksia. Todellinen syy siihen, miksi miehet toisinaan pakotetaan hylkäämään lapsensa, onkin naisen käyttäytymisessä. Syy saattaa olla myös naisen ja miehen yleisessä yhteensopimattomuudessa ja naisten pyrkimyksissä kiistää miehen johtajanrooli perheissä. Mikäli taas naiset suostuvat jatkamaan seurustelusuhteitaan pitempään, he riuhtaisevat itsensä mahdollisimman pian suhteesta irti ja pitävät lapset itse (elleivät he onnistu repimään lapsiaan kappaleiksi erodraamoissaan).

Minusta on väärin, että silloinkin, kun feministit pyrkivät esiintymään tieteiden piirissä, he kohtelevat miehiä kirjoituksissaan ikään kuin miehet olisivat perheissään vierailevia juoppoja, väkivaltaisia ja moraalittomia hylkiöitä. Kuinkahan kauan nuo moraaliset, ryhdikkäät ja vastuulliset heteromiehet jaksavat sietää feministien harjoittamaa herjanheittoa ja väkivaltaa? Sydänjuuriaan myöten heillä on ollut syytä loukkaantua jo nyt.


Sanat suomeksi

Tasapainoisimmat nuoret varttuvat perheissä, joissa on sekä isä että äiti. Sen tiedän omasta kokemuksestani, aivan niin kuin useimmat muutkin. Eduskunnan säätämä uusi laki antaa huonon esimerkin tavasta, jolla lapsiin suhtaudutaan kuten esineisiin ja miehiä kohdellaan kuin käyttötavaraa. Sellaiseen Setaan, joka kyseistä lakia ajoi, en halua kuulua, enkä ole kuulunutkaan lähes kymmeneen vuoteen. Entä mitä merkitsee hallintokieleen pesiytynyt poliittisesti korrekti ilmaus ”itsellinen nainen”? Suomen kielelle käännettynä itsellinen nainen = huoraäiti.

Mikä puolestaan on vuokrakohtu? Eikö riitä, että vuokralla asuminen on yhteiskunnallinen ongelma väestön paisumisen vuoksi? Pitääkö elämän alkaakin vuokratussa kohdussa?

Nobelisteja

Ei tullut Ahtisaaren rauhan-Nobel vieläkään Suomeen, vaikka lehdistö teki asian eteen huomattavan päivätyön ennustuksineen ja perusteluineen. Dynamiitin keksijän palkinnolla laakeroiminen alkaa olla pelkkää politiikkaa. Nyt rahat sai (onneksi) ”köyhien pankkiirina” tunnettu bangladeshilainen Muhammad Yunus sekä hänen johtamansa Grameen-pankki, joka on halunnut poistaa köyhyyden lainaamalla rahaa kaikkein vähävaraisimmille: kerjäläisille, maalaiskurjalistolle ja kaikille niille ihmisille, joilla ei ole mitään. Pitäisi kai jo lännessä ymmärtää, ettei Nobelia voi saada hyvinvoivalta näyttävä valkoinen mies, joka on pyöritellyt papereita ja käynyt diplomaattisia neuvotteluja linnoissa ja kanslioissa. Eri asia on sitten se, kannattaako tai voiko maksukyvyttömille ”lainata”, sillä Yhdysvalloista kantautuneiden tietojen mukaan varattomille annetut subprime-lainat ovat muuttuneet yksisuuntaisiksi avustuksiksi, jotka ovat jääneet sille tielleen.

Myös kirjallisuuden Nobelien jakaminen on lähinnä poliittinen toimenpide. Palkinto myönnetään yleensä johonkin konfliktien kourissa olevaan maahan sympatian osoittamiseksi, tai sen saa jonkin alistetun kansanosan edustaja. Vain poikkeustapauksessa palkitaan eurooppalainen kirjailija, ja hänenkin on täytynyt palkinnon ansaitakseen parjata länsimaisen elämäntavan kertakaikkista kauheutta.

Minä en kuullut tämänvuotisesta kirjallisuuden nobelistista, Orhan Pamukista, aiemmin mitään – kenties juuri siksi, että hän on ollut kotimaassaan Turkissa sensuurin kourissa. Julkisuutta hän ei ole saanut länsimaissa niinkään teoksillaan vaan sen vuoksi, että Turkissa hänen kirjojaan on kärrätty oikeuden eteen ”turkkilaisuuden halventamisesta”. Nobel-palkintoon liittyvä moraalinen tuki meni siis oikeaan osoitteeseen, vaikka se vahvistikin palkitsemisen poliittisen luonteen. Pamukia itseään vastaan käynnistetty oikeudenkäynti kuivui kokoon viime tammikuussa. Näistä syistä Turkilla on vielä pitkä matka laajemman ja suvaitsevaisemman sananvapauden piiriin, Euroopan unioniin. Toisaalta EU:n jäsenyys voisi tuota tietä myös lyhentää.

Itkekää minulle joki

Kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven vuosipäivänä on luontevaa jakaa kriitikot nälviäiskriitikoihin ja silkkipyllykriitikoihin. Nälvimisestä antoi esimerkin Putte Wilhelmsson, joka haukkui kirjani Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa - Vähä katekismus filosofiselle anarkistille (Like 2005) Turun Sanomiin 5.10.2006. Silkkipyllykriitikon hahmoa puolestaan edustaa Anita Seppä, joka erehtyi pitämään minua ”pseudotieteilijänä” Niin & Näin -lehdessä 3/2006 sillä perusteella, että olin arvostellut feministejä turhasta sukupuolieron kiistämisestä.

Kriitikoille tyypilliseen tapaan kumpikaan juttu ei kertonut kirjoituksistani eikä ajatuksistani vaan kriitikoiden asenteista minua ja käsittelemiäni aiheita kohtaan. Sen paljastaa jo sanankäyttö, jonka mukaisesti Wilhelmsson antautui haukkumaan teoksen kirjoittajaa ”pölvästiksi”. Ei se kuitenkaan niin mene, että moittimalla muita tyhmäksi tulee itse viisaaksi.

Pohjimmiltaan tuon kaltainen ”kirjallisuuskritiikki” on samanlaista kuin lasten huutelu sen johdosta, että jollakin on toisenlaiset vaatteet. Koska painettu sana on hidas, vastaan heille internetissä: vastine Wilhelmssonille löytyy tästä (”Anarkistisesta arviosta”) ja Sepälle tästä (”Sitruunaisista sepityksistä kärpäslätkäsotaan”).

Tänään tulee kuluneeksi kaksikymmentä vuotta siitä, kun astuin armeijan harmaisiin. Ironista on, että siellä minut haukkui luutnantti. Nyt minut haukkui anarkismikirjani johdosta ruotsalaisherra nimeltä Putte Wilhelmsson - ilmeisestikin siksi, että olin jo kirjani alkulehdillä viitannut hienostorouvien tapoihin pistellä poskeensa hanhenmaksapalleroita Svenska Teaternin huomassa, Café Kafkassa. Kannattaisiko tuota jengiä puolustaa sodassa?

Kuka muuten on Putte Wilhelmsson; kuka on Anita Seppä? Filosofeja he eivät ainakaan ole; jos sitten pseudofilosofeja?

Kulttuurin nekrologiaa

Lauantaitansseista tuttu Heikki Hietamies ryhtyi tanssimaan yli hautojen julkaistessaan pari vuotta sitten teoksen nimeltä Sotatuomari (Otava 2004). Kirjassa vihjattiin, että Lappeenrannan Huhtiniemessä toimi jatkosodan aikana salainen kenttäoikeus, joka tuomitsi useita rintamalta karanneita suomalaistaistelijoita kuolemaan. Sotatuomari Toivo Tapanaista, joka oli myös todellinen henkilö, Hietamies pitää niin säntillisenä, että mikäli kyseinen henkilö oli ostanut nauloja 1920-luvulla, hän oli laittanut ostoksestaan kuitin talteen. Täsmällisyydestään tyydytystä saanut tuomari täyttää siis Erich Frommin kuvaileman nekrofiilisen persoonallisuustyypin piirteet. Jos henkensä hädässä paenneiden rintamakarkureiden tuomitseminen onkin ollut hänelle itselleen vain kylmä ja suoraviivainen kutsumustehtävä, täyttyy hänen omassa persoonassaan samalla myös psykodynaaminen yhteys niin natsihallinnolle kuin kommunistivallallekin tärkeään ehtoon: kuuliaisuuteen auktoriteeteille.

Karjala-lehden entinen päätoimittaja Antti O. Arponen on arponut jo vuosien ajan Huhtiniemen vainajien kohtaloa. Lähiaikoina ratkennee, onko hänen selvittelemissään huhuissa toden perää. Huhuja salaisen kenttäoikeuden olemassaolosta vahvistaa se, että Huhtiniemestä löydettiin jokin aika sitten kymmenen tuntemattoman ihmisen ruumiit. Varsinainen kulttuuripoliittinen nekrofilia toteutuukin sitten siinä, kun Helsingin yliopisto aloittaa alueella arkeologiset kaivaukset valtiovallan toimeksiannosta. Ne rahoittaa Suomen Kulttuurirahasto. On tietysti hyvä, että asiaan saadaan selvyys, mutta tapahtuma on myös syvästi symbolinen, kun yliopisto ja kulttuurirahasto kaivavat esiin ruumiita. Niin tehdessään ne saavat multaa kynsiensä alle.

Pahin kuolema tapahtuu nykyajassa. Se on tällä hetkellä kulttuurin oma kuolema. Samalla, kun julkisuus kinastelee sota-aikaisista tapahtumista, Kulttuurirahasto sijoittaa varojaan matojen kaiveluun, ja hallitus ilmoitti juuri äsken vetävänsä tutkijoiden sosiaaliturvaa parantamaan aiotun apurahalain pois eduskunnasta. Yliopisto, akatemia ja erilaiset säätiöt ovatkin Suomessa juuri ne, jotka patakonservatiivisilla ja kalmankatkuisilla päätöksillään tekevät eniten vainajia. Siitä olisi syytä olla huolissaan.


Internatsimin tuloksia yliopistoissa

OECD:n rahoittama ja ”kansainvälisistä asiantuntijoista” koostuva raati antoi tällä viikolla suosituksensa siitä, miten suomalaista korkeakoulujärjestelmää pitäisi ”kehittää”. Jos asiantuntijana toimineiden henkilöiden mielipiteisiin voi uskoa, heidän ehdotuksensa merkitsisi siirtymistä suomalaisesta sivistysyliopistosta amerikkalaisperäisiin yritysyliopistoihin. Selvityksessä suositetaan myös ”lainapohjaiseen opintotukijärjestelmään siirtymistä” (ikään kuin siinä ei jo oltaisi) – tai ainakin lainaosuuden kasvattamista.

”Asiantuntijat” esittävät, että yliopistojen pitäisi ”mainostaa” itseään. Lausunnossa suositellaan yliopistojen hankkiutumista yksityisiksi yrityksiksi, mikä tietenkin lisäisi riippuvuutta. Lisäksi papereissa kannatetaan useampien ulkomaalaisten tutkijoiden palkkaamista yliopistoihin suomalaisten verovaroilla, vaikka toisaalta lausunnossa valitetaan sitä, että Suomi menettää jo nyt omia lahjakkuuksiaan yliopiston ulkopuolelle resurssipulan vuoksi.

Asiantuntijoina esiintyneiden henkilöiden internationalistiset kannanotot eivät olekaan kovin tehottomia periaatteita, kun suomalaisten omaksi eduksi toiminutta yliopistojärjestelmää ja akateemista vapautta tuhotaan. Mitäpä puolustettavaa itsellänikään olisi sellaisessa instituutiossa, joka on vienyt minulta niin virat kuin varatkin ja joka on lyönyt jokaista järkevää ja kriittistä ihmistä korvalle kuin vierasta sikaa. Pilatkaa siis vaan ja mahdollisimman nopeasti ja lähettäkää kiitokset selvityksen laatineille John Daviesille, Erik Thulstrupille, Lillemor Kimille ja Thomas Wekolle, keitä he se sitten ovatkin!

Huonoja uutisia

Viime päivinä maailmalta on kantautunut pelkästään huonoja uutisia. Monien mielestä ne ovat aivan tavallisia, mutta minua ne masentavat, sillä kyseisiin juttuihin liittyy paljon epä-älyllistä normittamista ja elämäntapakontrollia, eikä kriittistä ajattelua esitetä juuri missään. Taustalla vaikuttaa poliittinen samankaltaistamisen ja massakulttuurin ihanne.

Huono uutinen numero yksi oli se, että Berliinissä toimiva ooppera perui näytöksensä ja veti esityksen pois ohjelmistosta. Joku katsoja oli soittanut oopperan hallintoon todeten, että Mozartin oopperan loppukohtaus voi ”loukata muslimeja”. Saksalainen älymystö puolestaan kiirehti oikeutetusti toteamaan, että sensuurin tavoin toimittaessa ovat vaarassa taiteen vapaus ja sananvapaus. Myös Saksan turkkilaisväestöä edustavan järjestön johtaja katsoi, että oopperaesityksen ”rasistisuudesta” kanteleminen merkitsee vain voittoa terroristeille ja äärimuslimeille, joita muslimien enemmistö karttaa.

Toinen huono uutinen oli se, että Suomen hallitus linjasi taas ”tasa-arvon” puolesta ja koettaa omien sanojensa mukaan torjua rasismia. Mitähän joku psykoanalyysista perillä oleva henkilö voisi ajatella kyseisen torjunnan defensiivisyydestä ja puolustuksellisuuden houkuttelevuudesta vastalauseisiin? Tendenssinomainen ja yksiselitteinen torjunta herättää yleensä mielipiteitä torjutun asian puolesta ja toimii siten itseään vastaan.

Kolmas huono uutinen oli, että nestemäisten aineiden kuljettaminen lentokoneissa rajoitetaan terrorismin pelossa yhdeksäänkymmeneen millilitraan. Halpalennoille ei siis saa ottaa omia Grandi-purkkeja mukaan vaan myös raittiit matkustajat joutuvat juomaan koneen viinoja. Tax-free-alkoholia saa tietenkin lastata entiseen tapaan, sillä mikä onkaan tärkeämpää kuin kansalaisten juopoiksi tekeminen.

Neljäs huono uutinen oli se, että media moralisoi jälleen kerran Nürnbergin oikeudenkäynnissä tuomittujen ihmisten pahuutta. Kun sotarikolliset tuomitaan julkisuudessa yhä uudelleen, vaikka alkuperäisten tuomioiden lukemisesta on jo kuusikymmentä vuotta aikaa, oikeudenkäynnistä tehdään poliittinen ja tuomituista marttyyreita. Sodan voittaneiden valtioiden kirjoittama historia ja niiden julistamat tuomiot kääntyvät ennen pitkää omia tarkoituksiaan vastaan. Ihmiset oivaltavat tuomiomielen puolueellisuuden ja sen, kuinka sodan voittaneet Neuvostoliitto, Yhdysvallat, Britannia ja Ranska ovat itse uhanneet koko maailmaa ydintuholla.

Kuten huomaatte, minulla ei ole muita kuin poliittisesti epäkorrekteja mielipiteitä. Muuta ei puuttuisikaan, kuin Helsingin Totuussanomien sisältämä paperimäärä ja oma televisiokanava näkemysteni julkaisemiseen.

Sananvapaudesta

Suomalaiset, jotka karttavat sensuuria ja rakastavat sananvapautta, arvostavat myös iltapäivälehtiä, mikä näkyy niiden laajassa levikissä. Keltaisen lehdistön arvellaan kertovan totuuden tässä peittelyyn ja salailuun taipuvaisessa maailmassa. Mutta uutispulan keskellä media voi tehdä lööpin myös iltapäivälehden päätoimittajan erosta. Markkinointi & Mainonta -lehden mukaan Ilta-Sanomien päätoimittajan Antti-Pekka Pietilän tehtävistään erottamisen syynä eivät olleet suinkaan konsernin ilmoittamat levikkiongelmat vaan huonot puolue- ja henkilökemiat, ja eroa olisivat vaatineet lehdelle kirjelmöineet keskustapoliitikot. Pietilän syntilistalle luettiin muun muassa Matti Vanhasen tekstiviestiepisodi ja Tanja Saarelan vastoinkäymiset mediassa.

Päätoimittajan lähtö näyttää aina olevan kova paikka, sillä se kyseenalaistaa lehden uskottavuuden. Kun kovia talousjuttuja Suomen Kuvalehteen tehnyt Harri Saukkomaa joutui väistymään päätoimittajan paikalta, huhuttiin, että taustalla olisi ollut Meritan johtajan Vesa Vainion painostus Yhtyneiden Kuvalehtien pääomistajaksi noussutta Otavaa ja kyseistä konsernia hallitsevia Reenpäitä kohtaan. Otava puolestaan oli joutunut turvautumaan pankin pääoma-apuun lunastaessaan SanomaWSOY:n pois Yhtyneistä, minkä taustalla oli kilpailuviranomaisen ratkaisu. Niinpä Meritan ja Nordbankenin yhdistymistä ennustanut Saukkomaa siirrettiin muihin tehtäviin, ja hänen tilalleen pantiin pappina ja pankkimiehenä tunnettu Tapani Ruokanen. Näin mediat, politiikka ja talouselämä pelaavat krikettiä.

Kepulle julkisuus on aina ollut ongelma. Jo Kekkonen myllytti mediaa kirjeillään, ja Paavo Väyrynen syytti tiedotusvälineitä mediapelistä. Keskustan hampaissa on ollut myös Uutisvuodon kaltainen sanomalehtihupailu, jota kutsutaan ”ajankohtaisviihteeksi”. On vaikea kuvitella, että SanomaWSOY:n kaltainen talo olisi ohjailtavissa poliittisella painostuksella, mutta toimittajien painostuksesta on myös selvää näyttöä, kun Aarno Laitiselle, Ruben Stillerille, Harri Nykäselle ja monille muille skandaalinkäryisille sanankäyttäjille on pantu kansi päälle eräissä viestimissä. Niin on joskus koetettu tehdä muutamilla tahoilla myös minulle.

Pieteetin vaatimisessa saattaa kuulua alkusointuja odotettavissa olevista vaaleista. Joka tapauksessa Vanhasen pääministerikaudella Suomi on ollut muuttumassa eräänlaiseksi Pohjois-Koreaksi, jossa sananvapaus ja muu henkinen ulkona liikkuminen ovat jatkuvasti uhattuina. Sananvapauden suitsiminen tuskin nostaa ainakaan sellaisen puolueen kannatusta, joka ryhtyy sitä harjoittamaan.

Yksi syypää niin sanottuun ”todelliseen syyhyn” eli iltapäivälehtien levikin laskuun olen tällä kertaa varmasti minä, joka en osta iltapäivälehtiä. Myös kirjojen kustantaminen on jatkuvassa myllerryksen tilassa, kun markkinointiporras pyrkii entistä enemmän vaikuttamaan kustannuspäätöksiin ja toimituspolitiikkaan. On tieteelle, kirjallisuudelle tai taiteelle haitaksi, jos julkaisupolitiikkaa harjoitetaan muilla kuin sisällöllisillä kriteereillä. Se johtaa kirjoittajien aliarvioimiseen. Se johtaa myös ylenkatseellisuuteen lukijoita kohtaan. Kustantamot eivät enää julkaise yhteiskunta- eivätkä kulttuurikriittisiä teoksia vaan ainoastaan mukavina pidettyjä, viihdyttäviä ja ongelmattomia Minttu-kirjoja, viinikirjoja, hyötykirjoja, käyttökirjoja, keittokirjoja, korjaus- ja huolto-oppaita, vauvakirjoja, kuningatarten elämäkertoja, Matti Nykäsen elämänviisauksia, karttoja tai sinänsä mukiinmeneviä hauskoja kirjoja, kuten Hotakaisia ja Tervoja. Mutta esseitä, filosofiaa, yhteiskuntakritiikkiä tai pamfletteja ei juuri kukaan uskalla painaa.

Se, miksi kustantamokenttä alkaa muistuttaa naistenlehtiä, johtuu myös siitä, että julkaisupäätökset tehdään Martta-kerhoissa. Toimittajien ja kirjoittajien painostaminen on yleistä, eikä olekaan ihme, että niin sanottu ”liikkuvuus” on suurta. Image-lehdessä uransa aloittanut ja vuosia Tammessa toiminut Jaakko Tapaninen sanoutui hiljattain syytä ilmoittamatta irti Bonnierin omistuksessa olevasta kustantamosta ja siirtyi pitkäaikaiselle vapaalle rekrytoituakseen lopulta toiseen kustannusyhtiöön. SanomaWSOY puolestaan nimitti erään liiketoimintaryhmänsä johtoon hollantilaisen Jacques Eijkensin. Hänen haittapuolensa on se, että hän ei tunne suomalaista kirjallisuutta eikä kulttuurielämää. Hänen etunsa puolestaan on se, että hän ei tunne suomalaista kirjallisuutta eikä kulttuurielämää.

Armeijan anarkiaa

Thaimaan armeija näytti, kuinka harjoitetaan poliittisesti korrektia anarkiaa eli kaapataan valta vaaleilla valitulta pääministeriltä hänen ollessaan ulkomaanmatkalla. Kaikkien hämmästykseksi elämä jatkui Thaimaan kuningaskunnassa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hallitsija vahvisti tapahtuneen, ja kansa antoi sille tukensa mielipidetiedusteluissa. Turismi ja lentoliikenne pyörivät normaaliin tapaan, vaikka panssarit olivat kaduilla. Näin demokratiaa toteutetaan banaanivaltioissa.

Trooppisilla leveysasteilla vallankeikaukset ovat arkipäiväisiä. Tässä maassa kaaoksen saakin näköjään aikaan vain jokin konkreettinen ulkoinen tapahtuma tai uhka, kuten tsunami. Suuria luonnonkatastrofeja seuraa usein eräänlainen maansuru ja henkinen krapula. Ehkä myös populistisen pääministerin valtaannousu ja vallasta syökseminen olivat jälkikaikuja siitä katharsiksesta, jota hyökyaallosta kärsinyt maa on joutunut kokemaan toipuessaan menetystensä alta. Luultavasti kyseinen kansakunta ei kuitenkaan ottanut hyökyaallon tuhovaikutuksia yhtä vakavasti kuin länsimaiset ihmiset tai piispa Eero Huovinen, joka paljasti oman epäuskoisuutensa siunailemalla, kuinka taivaallinen herra voi sallia sellaista. Sielunvaellukseen ja elämän jatkuvaan kiertokulkuun uskovassa maassa asioihin osataan suhtautua joviaalin luontevasti.


Poliittista populismia

Myös Suomessa politiikkaa tehdään yhä enemmän populistisen julkisuuden ja maineen tuella. Keskusta houkutteli eduskuntavaaliehdokkaakseen olympiahopeamitalisti Markku Uusipaavalniemen ja pitää kymmenentuhannen lisä-äänen saalista varmana. Minusta tämä on äänestäjien pilkkaa. Puolue valitsee listalleen henkilön, jonka poliittisista mielipiteistä tai toimintakyvystä ei ole näyttöä. Suomen curling-maajoukkueen kapteeni ei ole myöskään Jörn Donnerin tai Veltto-Virtasen kaltainen intellektuelli, jolla olisi kirjallista tuotantoa tai joka olisi esittänyt näkemyksiään julkisuudessa. Se, että osaa viskata kiveä pitkin jäätä, saattaa puhutella Suomen kansaa, mutta tärkeimmät yhtäläisyydet politiikkaan rajoittunevat yhdennäköisyyteen pääministerin kanssa.

Pitääkö myös poliitikkojen olla klooneja? Luottamusta politiikantekoon olisi syytä kalastella kokonaan muualta kuin aina niin rehellisten ja puhtoisten urheilijoiden, missien ja lavalaulajien taholta.


Astraalista tasa-arvoa

Tänään on syyspäiväntasaus, eli päivä ja yö ovat kaikkialla maapallolla yhtä pitkiä. Pohjoisnavalla alkaa puoli vuotta kestävä yö ja Etelämantereella päivä. Lapintiira on siitä hullu lintu, että se muuttaa talveksi pohjoiselta kalottialueelta eteläiselle ja saapuu takaisin kesäksi. Se ei tee matkaansa välttämättä suoraan pituuspiiriä pitkin Etelä-Afrikkaan tai Etelämantereelle vaan saattaa lentää esimerkiksi Australiaan, jolloin sille kertyy muuttomatkaa jopa 36 000 kilometriä. Tällainen on biologisten viettiensä varassa toimiva luonto, ja siksi Pentti Saarikoskikin kirjoitti aikoinaan: ”Linnuista olisimme voineet oppia, että vapautta ei ole.” Onneksi ihminen ei ole lintu.

Vaalien vaalimista

Ruotsin vaalit olivat ja menivät. Oikeiston voitto kertoo siitä, mitä tapahtuu myös Suomessa. Talouskasvu on jatkunut pitkään monen prosentin vuositasolla, ja sen merkiksi Suomen hallitus poisti jopa asumiskustannusten seitsemän prosentin omavastuuosuuden toimeentulotuen perusosasta. Se toi köyhälle muutaman kympin käteen. Hyvinvointi on parantunut liikaa, joten pian varmaan palautetaan kipeät leikkaukset takaisin.

Politiikka on vähän typerää ja tylsää. Kun yksi kehityssuunta on jatkunut tarpeeksi kauan, ihmiset laidan vasemmalla puolella kyllästyvät ja ryntäävät oikealle. Kun pettymys kohtaa myös siellä ja vene kallistuu tyyrpuuriin, kaikki ryntäävät takaisin paapuurin puolelle. Näin laiva menee keikkuen eteenpäin.

Politiikan ongelma on, että ihmiset eivät löydä poliittista kotiaan oikeisto–vasemmisto-viuhkan viipaleista. Ennen vanhaan vasemmalla istuivat köyhät kollektivistit ja oikealla rikkaat individualistit. Minne tällä kartalla sijoittuisi köyhä individualisti, jollaisia suuri osa ihmisistä on? Eivätkä kaikki ole myöskään kukkarollaan äänestäjiä, joille tärkeää olisi vain raha. Monet äänestävät myös arvoja, joiden pohjalta taloudellisia kysymyksiä pitäisi ratkoa.

Ruotsissa äänesti peräti 82 prosenttia kansasta, mutta silti väitän, että kyseessä oli vain protesti, ja nykypolitiikan puoluerakenne ei vastaa ihmisten toiveita. Ajatusta voi havainnollistaa kaupan markkinointiketjuun liittyvällä esimerkillä. Ammattipoliitikot ovat tällöin teollisuus. Puolueet edustavat tukkukauppaa ja kansalainen on kuluttaja. Ketjusta puuttuu kokonaan vähittäiskauppaporras, jossa teollisuus, tukkukauppa ja kuluttaja voisivat kohdata ja harjoittaa vaihtoa.

Nykyajan politiikka on samanlaista kuin huonosti toimiva markkinointi: se perustuu teollisuuden pyrkimykseen manipuloida kansaa niin, että ihmiset hamstraisivat tukuittain heidän valmistamaansa tuotetta vaaleissa mutta eivät pitäisi kauppiaaseen kontaktia vaalien välillä. Ihmisten ääni ei tällä hetkellä kantaudu puolueiden kautta poliittisiin päätöksentekoelimiin, vaan puoluevalta on teollisuudelle vain väline kansalaisten ohjailuun ja kurittamiseen. Vähittäiskaupan foorumi puuttuu.

Monen asian korjaamiseksi riittäisi, että tutkittaisiin minkälainen organisaation rakenne hierarkkisesti on. Sitten vain käännettäisiin se ylösalaisin kuin tiimalasi, ja hiekka alkaisi valua päinvastaiseen suuntaan. Näin pitäisi tehdä myös politiikassa, jotta ihmisten ääni saataisiin jälleen kulkeutumaan poliittisen vallan piiriin eikä elävä politiikanteko jäisi vain äänestäjien omaehtoiseksi toiminnaksi kansalaisyhteiskunnassa. Siten vaalittaisiin parhaiten myös vaaleja ja kansanvaltaa.

Poliittinen paavi

Samalla kun islamilaisen maailman ja länsimaiden välinen sananvaihto on kärjistynyt, katolisen kirkon paavin vaihtoarvo on noussut politiikan markkinoilla. Nykyisen paavin Benedictus XVI:n edeltäjä Johannes Paavali II valittiin aikoinaan paaviksi osana kylmän sodan aikaista ideologista kamppailua. Tuolloin ajateltiin, että nimittämällä virkaan puolalaissyntyinen kardinaali voitaisiin lisätä katolisen kirkon painoarvoa vahvasti katolisissa mutta sosialismin alaisuuteen joutuneissa Itä-Euroopan maissa.

Viime viikonlopun puheenaihe oli islamistien hermostuminen paavin esittämien ja profeetta Muhammedia koskevien kannanottojen vuoksi. Pitäessään esitelmää Regensburgin yliopistossa Saksassa Benedictus XVI meni lausahtamaan muutamia kriittisiä kantoja islamiin liittyvästä väkivallasta. Paavi viittasi siinä yhteydessä Bysantin keisarin, Manuel II Palaiologosin, 1300-luvulta peräisin olevaan väittelyyn, jota tämä kävi persialaisen oppineen kanssa. Vaikka puhe pyrkikin paavin itsensä mukaan edistämään kristinuskon ja arabimaailman välistä vuoropuhelua, se ymmärrettiin arabimaissa tavalla, jonka tuloksena muutamat uskonoppineet antoivat jäsenilleen käskyn, että paavin saa tappaa.


Sanan- ja uskonnonvapauden tärkeys

Katolisen kirkon paavi on syyllistynyt moniin järkiperäisen ajattelun vastaisuuksiin, kuten kondomin käytön kieltämiseen ja homojen tuomitsemiseen, mutta hänen pohdintansa kristinuskon ja länsimaisen teologian suhteesta tieteelliseen tietoon olivat tällä kertaa perusteltuja. Luonnontieteen metodein ei voida perustella sen enempää etiikkaa, hyvää elämää kuin elämän tarkoitusta tai merkitystäkään. Toisaalta näitä asioita koskeviin kysymyksiin ei voida saada varmoja vastauksia myöskään uskonnoista, sillä vastauksia ei voida niiden oman luonteen vuoksi todistaa sen enempää oikeiksi kuin vääriksikään.

Muslimit ärsyyntyivät paavin esittämästä lainauksesta, jossa väitettiin, että islamin varjolla on usein käytetty väkivaltaa. He kysyivät, eivätkö kristityt ole syyllistyneet ristiretkiin ja uskonnollisiin pakkokäännytyksiin. Jos reaktiot olisivat jääneet tähän, ne olisivat olleet ymmärrettäviä. Mutta Taleban-liikkeen mukaan paavin kommentit osoittivat, että kristityt länsimaat ”käyvät sotaa” muslimeja vastaan. Samoin ajateltiin arvovaltaisina pidetyillä viranomaistahoilla. Esimerkiksi Malesian pääministeri Abdullah Ahmad Badawi, joka johtaa 57 islamilaisesta maasta koostuvaa järjestöä, vaati paavia perumaan puheensa. Sunnimuslimien merkittävä edustaja, Kairon Al-Azhar-yliopiston johtaja Muhammad Sayyed, puolestaan totesi paavin osoittaneen islamia koskevaa ”tietämättömyyttä” ja katsoi, ettei puhe ainakaan paranna uskontojen välistä vuoropuhelua.

Mistä islamistien reaktiot kertovat? Muslimit ovat tulleet viime aikoina huolestuttavan herkkäkuuloisiksi kaikelle kritiikille, ja se heijastuu myös terrorismissa. Valitettavasti muslimiyhteisö tulee omilla aggressiivisilla reaktioillaan todistaneeksi oikeaksi juuri sen saman uskontokritiikin, joka sisältyi viime keväänä kohua nostaneisiin Muhammed-pilakuviin. Keskusteleva ja epäilevä tarkastelu näyttää olevan islamilaisille fundamentalisteille kauhistus, ja ainoa heidän hyväksymänsä suhtautumistapa islamiin vaikuttaa olevan palvonta. Sellainen uskonnollinen käsityskanta, joka uhkaa mielipiteiden esittäjiä kuolemalla, ei voi olla hyväksyttävä.

Mikäli arabimaailman vaatimukset puheiden perumisesta ja sananvapauden rajoittamisesta hyväksyttäisiin, menisi ennen pitkää pohja myös tieteelliseltä uskontokritiikiltä. Länsimaiseen oikeuskäsitykseen kuuluu uskonnonvapaus, joka kattaa sekä vapauden kuulua uskontokuntiin että oikeuden olla kuulumatta. Varsinkin jälkimmäinen vaihtoehto on tärkeä. Länsimaat eivät voi sallia nykyisen kaltaista ”vääräuskoisten” ja uskonnottomien rationalistien vainoamista. Emme voi hyväksyä myöskään muiden uskontojen tai ajattelutapojen kieltämistä muslimimaissa emmekä islamiin kytköksissä olevan ahdasmielisyyden leviämistä kulttuuriimme.


Elämää vapauden kynnyksellä

Paavin viittausta islamia keskiajalla kritisoineeseen tekstiin voidaan pitää provokatorisena, mutta myös muslimien vastavuoroinen viittaus ristiretkiin tulee myöhässä. Mitäpä muuta kilpailuasemassa olevan firman toimitusjohtaja voi nykyaikana tehdä, kuin markkinoida omaa tuotettaan käytössä olevin retorisin keinoin. Sen sijaan miekkalähetyksen katsotaan päättyneen jo Augsburgin uskonrauhassa vuonna 1555 periaatteeseen cuius regio, eius religio (kenen valtakunta, sen uskonto). Tämän mukaan myös uskonnolliset aluekoodit ovat tärkeitä, jotta voidaan välttyä valtakuntien sisäisiltä konflikteilta ja kiistoilta. Toinen mahdollisuus olisi, että uskonnoille ei myönnettäisi sellaista valtionuskonnon asemaa kuin kristinuskolle ja islamille, joiden kautta on aina käytetty myös poliittista valtaa.

Sen tapainen politiikka, jonka edustajat ovat ilmoittaneet halustaan työntää Israelissa asuva juutalaisväestö mereen, ei voi olla perusteltua. Islamin varjolla tehtäisiin silloin samoja asioita kuin natsismin varjolla ennen. Kaikki muslimit eivät ole tietenkään terroristeja, mutta suurin osa aikamme terroristeista on valitettavasti muslimeja. Monet ääri-islamilaisten liikkeiden kannattajat ja rivijäsenet puolestaan eivät ole edes lukutaitoisia, joten heillä ei pitäisi olla mielipidettä myöskään paavin puheista.

Arabimaailma näyttääkin olevan juuri siinä psykoanalyytikko Erich Frommin kuvailemassa tilanteessa, jossa se on vapautumassa uskonnollisista kahleistaan maailman muuttumisen myötä. Mutta se ei ole vielä valmis elämään oman vapautensa kanssa. Tästä ristiriidasta syntyvät sitten nuo hermostuneet mielipiteiden ilmaisut ja halu turvautua auktoriteetteihin. Vastaavaan psykodynamiikkaan viitaten Fromm on selittänyt myös eurooppalaisen ihmisen alttiutta autoritaariselle johtajuudelle, kun ihmiset olivat vapautuneet katolisen kirkon alaisuudesta yhdeksännellätoista vuosisadalla.


Absolutismin diktatuuria

Rauhanuskonto islam elää tulta syöksevällä savurajalla, mikäli se ei kestä siteeraamista. Muslimit siteeraavat toki itsekin ja esittävät kärkeviä arvioita länsimaista. Ongelmana monissa arabimaissa on se, että media vääristelee totuutta ja antaa todellisuudesta sensuroidun tai yksipuolisen kuvan. Toisaalta myös länsimaissa media manipuloi julkisia keskusteluja. Esimerkiksi Muhammedin ympärille syntynyt pilakuvarieha oli alun perin provosoitu, ja se käynnistyi vasta median ärsytyskynnyksen kautta, kun lehtien toimittajat kyselivät mullaheilta heidän mielipiteitään pilakuvista. Suurin osa tavallisista muslimeista ei muistanut kyseisen konfliktin perusteista parin kuukauden kuluttua enää mitään.

Muslimien reaktioista on syytelty myös ”fundamentalismia”. Keskeinen kysymys on tällöin se, kuinka tärkeää on, että ihmiset pitävät jotain asiaa pyhänä ja kyseenalaistamattomana. Onko kiveen kirjoitettu usko hyväksi vai pahaksi, tai tuottaako se ihmisille joitain sellaisia arvoja, joita ei muuten saavutettaisi? Merkitsisikö fundamentalismin kiistäminen ja sen mukainen perustojen kieltäminen olennaista heikennystä ihmisten kykyyn saavuttaa onnellisuus tai totuus? Katolisen kirkon paavi on arvostellut käsitystä kaiken suhteellisuudesta ”relativismin diktatuuriksi”, jossa mitään kiinnekohtia ei tunnusteta. Tällöin paavi ei ole itse huomannut olevansa eräänlainen ”absolutismin diktatuuria” edustava vallankäyttäjä. Fundamentalismi on uskontojen yleinen ominaisuus.

Myös rationaalisena pidetyssä tieteessä on omat fundamenttinsa, kuten asiantuntijavalta, joka onkin yliopistolaitoksen Allah. Menepä ja kyseenalaista jonkun akateemisen asiantuntijan pätevyys tai tieteen itseään korjaavuuden periaate, niin tiedeyhteisö langettaa sinulle nopeasti fatwan! Halu tukeutua absoluuttisiin totuuksiin liittyy tiedostamattomana ideologiana myös relatiivisena pidettyyn tieteeseen. Pyrkimys oikeassa olemiseen saattaa olla yleisinhimillinen piirre, joka juontaa juurensa ihmisen halusta torjua omasta epävarmuudestaan johtuvaa ahdistusta. Joka tapauksessa oikeassa olijoita on meidänkin kulttuurissamme riittänyt, ja myös Vatikaanissa istuu tätä nykyä entistä poliittisempi paavi.

Pahaatekevää hyväntekeväisyyttä

Tänään järjestettiin jokasyksyinen ”Elämä lapselle” -konsertti. Suomalaisten anteliaisuus on ihailtavaa. Mutta lähemmin tarkasteltuna kyse ei ole niinkään hyvän tahdon kuin jonkin muun asian ilmaisusta. Lasten sairastuminen ja kuolema ovat tragedioista surullisimpia. Pienet lapset eivät aina ymmärrä omaa kuolevaisuuttaan, eivätkä monet nuoretkaan tajua, mitä se merkitsee. Nuoren tai lapsen vakava sairastuminen ja kuolema ovat elämän murheellisimpia asioita, sillä nuori on tullut murrosiässä tietoiseksi omasta kuolevaisuudestaan mutta ei ole ehtinyt kokea elämää eikä liioin elää sitä. Myös minä olen menettänyt kavereita nuoruudessani. Yksi menehtyi lukioikäisenä leukemiaan ja pari muuta tapaturmaisesti. Nuoren ihmisen sairastuminen ja kuolema koskettavat yleensä pahiten meitä vanhempia ihmisiä, jotka jo ymmärrämme asian merkityksen.

Minun mielestäni ”Elämä lapselle” -tyyppisen hyväntekeväisyyskonsertin järjestäminen on kuitenkin makaaberia. On mautonta yhdistää musiikkiesitys, jonka tarkoitus on tuottaa nautintoa, välineeksi toisten ihmisten kärsimyksen pois lunastamiseen. Ajatuskulku, jota kyseinen toiminta hyödyntää, on toive, että yleisöt tukisivat muita ihmisiä heidän vastoinkäymisissään, kunhan he itse saavat viihdytystä. Koska hyväntekeväisyyden ei ajatella toteutuvan spontaanisti vaan tietynlaisen kaupan tai vaihtosuhteen kautta, tulee armeliaisuudestakin julmaa.

Toinen syy siihen, miksi alan kokea pahoinvointia amerikkalaistyylisen hyväntekeväisyyden edessä, on peittelemätön suhtautuminen rahaan. Hyvyyden jakamisen välineeksi asetetaan se, että pätäkkää on ja sitä jaetaan muille. Ihmiset, jotka kokevat huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä toisten ihmisten kärsimyksistä, alkavat ostaa omaa ahdistustaan pois rahalla. Ja mitäpä vikaa asiassa sinänsä onkaan; onhan totta kai parempi olla rikas ja kipeä kuin köyhä ja kipeä, niin kuin kai on parempi olla rikas ja rakastunut kuin köyhä ja rakastunut.

Mutta tämäkin riepoo minua. Ensinnäkin sen takaa paljastuu yleisössä herätetyn syyllisyydentunteen ja ahdistuksen kompensaatio: pelkän armeliaisuuden osoittamisen sijasta lahjoittajat tosiasiassa haluavatkin peittää silmänsä toisten ihmisten epätoivolta. He ikään kuin laittavat laput silmilleen ja lunastavat itsensä pois jakamasta kärsivien ihmisten tuntemuksia. Rahalla se käy helposti. Toiseksi, minne varat lopulta päätyvät? Ehkä niillä ostetaan yliopistolliseen sairaalaan jokin erikoiskoje. Kenties niillä palkataan laitokseen jokin tutkija. Mutta mitä saavat hätää kärsivät ihmiset itse? Useimmiten he kaipaisivat eniten myötätuntoa ja kykyä jakaa heidän taakkojaan. Niiden asemasta he saavat välineitä ja tieteellisen tutkimuksen antamia toivon kipinöitä, joilla voidaan kenties kirkastaa potilaan tulevaisuudenkuvaa. Omantunnon aukkoja, joita ihmisten kohtaamiskyvyttömyys aiheuttaa, ei voida kuitenkaan paikata rahalla.

Sinänsä toivottu taloudellinen tuki kääntyykin symbolisena myötätunnon osoituksena haluksi puskuroida lahjoittajien omaa turvallisuuden tunnetta. Se on pikemminkin kieltäytymistä toisten asemaan asettumisesta kuin tunnepohjaista halua osallistua. Eräänä kriittisenä näkökohtana voi mainita vielä sen, että myös hyväosaisia savustetaan usein liikaa pyrkimällä herättelemään heissä syyllisyydentunteita, narsismia ja muita anteliaisuuden motiiveja. Useimmiten vastoinkäymisten keskellä elävät ihmiset eivät kaipaisi lähimmäisiltään muuta kuin myötäelämistä ja kykyä ymmärtää toisen ihmisen asemaa, ja se on pohjimmiltaan ilmaista. Vai onko? Ehkä se onkin kaikkein vaativin asia.

Bloggaus: humaani täsmäase

Tänään tulee kuluneeksi viisi vuotta syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskusta. Nyt on luonteva hetki aloittaa internetpohjaisen blogin pitäminen. Aion kommentoida tällä palstallani keskeisiä ja tärkeitä poliittisia ilmiöitä, joten päivä sopii aloittamiseen hyvin.

Historiallisten tapahtumien vuosipäivinä kysytään usein, missä sinä olit silloin, kun jotain sattui. Minä olin netissä. Tieto New Yorkin terrori-iskuista tavoitti minut lähes reaaliaikaisesti tietoverkon välityksellä, josta saatoin seurata tapahtumien kulkua niiden ollessa dramaattisesti kesken.

Median puheenaiheet ovat mittakaavaltaan usein varsin mahtavia, mutta tällä palstallani koetan löytää niihin inhimillisen, yksittäisten ihmisten kokemusmaailmasta avautuvan näkökulman. Sanonkin suoraan, että tarkasteluni pyrkivät olemaan aina pienen ihmisen puolella. Arki-ilmiöiden filosofinen havainnoiminen on minulle tärkeässä asemassa, ja tämä on myös osa järjestelmäkriittistä ja ihmisläheiseen politiikkakäsitykseen perustuvaa filosofianäkemystäni.

Keskeisimmät tieteelliset analyysini ja filosofiset näkemykseni esitän jatkossakin kirjoissani. Painettuun sanaan perustuva viipyminen pohjustaa tilaa laajakantoiselle merkitysten arvioimiselle paremmin kuin sähköinen viestintä. Mutta on myös asioita, joita pitää kommentoida silloin, kun ne tapahtuvat ja ovat tuoreita. Siihen kirjojen kirjoittaminen on hidasta. Toivon, että ne lukijani, jotka ovat kiinnostuneita ajankohtaisia asioita koskevista näkemyksistäni, saisivat kuvaa mielipiteistäni tältä foorumilta, sillä ajattelen työkseni joka päivä.


Turvalliset käräjät

Samalla kun Yhdysvalloissa surraan mahtivaltion sydämeen lyötyä haavaa, eräiden Aasian maiden edustajat kokoontuvat Helsinkiin pohtimaan, mitkä valtiot voidaan seuraavaksi kelpuuttaa itäisen maanosan talousvetureista koostuvaan kerhoon: Pakistan, Mongolia, Intia? Samalla, kun avataan rajoja, pystytetään toisia rajoja. Rajat kulkevat elintasokuiluja pitkin. Eräiltä osin ne ovat välttämättömiä. Mutta myös terrorismi on ilmaus siitä, että rajojen eri puolilla vallitsevat erilaiset olot, ja ne puolestaan pohjustavat eriarvoisuutta. Se taas lietsoo väkivaltaa ja terroria.

Ihmisoikeuksia Kiinaan ja Myanmariin vaativat Smash Asem -liikkeen kansalaisaktivistit yrittivät pienehköä mielenilmausta postitalon edessä Helsingissä viime viikonloppuna. Virkavalta piiritti heidät heti sankalla mellakkapoliisien parvella. Suomi on tylsä maa juuri siksi, että täällä ei saa tapahtua mitään. Mielenilmaukset tukahdutetaan ennen kuin on kuultu, mitä asiaa protestoijilla on. Pääministeri Matti Vanhanen kiirehti jälleen tuomitsemaan kansalaisaktivistien toimet, aivan niin kuin Marskin kasarmien roihutessa taivaan tuuliin viime kesänä. Onneksi Tarja Haloselta löytyi luonnetta ja persoonaa todeta, että mielenilmaukset kuuluvat demokratiaan ja ovat olennainen osa keskustelevaa kansalaiskulttuuria. Moralisoiminen ja kansalaisten toiminnan tuomitseminen yleensä vain murentavat luottamusta poliittiselta vallalta itseltään. Kun kansa kapinoi, poliitikkojen kannattaisi myöntää, että he itse ovat tehneet virheitä.

Korostettu turvallisuusajattelu saattaa johtua siitä, että Suomi ei ole koskaan ollut turvallinen maa, kuten väitetään. Sen sijaan maamme on ollut erittäin epäturvallinen. Meitä ovat uhanneet halki vuosisatojen hurrit, halla ja ryssä. Suomalaiset saattavat rimpuilla ennen pitkää toistensa tukassa ja kurkussa kiinni myös sen vuoksi, että valtakunnan sisäinen eriarvoistuminen kasvaa tuloerojen, sukupolvien kuilun ja työllisyysongelmien myötä. Asem-kokouksesta koituvat 16 miljoonan euron kustannukset ovat suuri summa pelkistä ryhmävalokuvista ja lausunnoista, joissa ”asiat vain korostuvat voimakkaasti”.


Tiedeloton kehitysapu

Suomen pyrkimys kansainvälistyä ja vetää roolia myös EU-puheenjohtajamaana on yhtä kosiskelevaa kuin halu kilpailla Millennium-palkinnolla ruotsalaisen Nobel-palkinnon kanssa. Nyt se myönnettiin japanilaiselle professori Shuji Nakamuralle led-lamppujen kehittämisestä. (Minulla muuten on hänen nimisensä maantiepyörä, jolla ajoin viime kesänä 3000 kilometriä, ja suomeksi nimi tarkoittaa ”kotikylää”.) Nakamuran kotikylä tosin on vielä tuotakin välimatkaa kauempana, tällä hetkellä Kaliforniassa.

Valaistukseen käytettyinä led-lamput säästävät sähköä, ja Nakamuran kehittämät siniset laserit viihdyttävät meitä blue-ray-soittimissa. Maailman avokätisin teknologia-palkinto meni oikeaan osoitteeseen, kuten myös ensimmäistä kertaa jaossa ollessaan kaksi vuotta sitten. Tuolloin palkinnon sai world wide webin kehittäjänä tunnettu Tim Berners-Lee.

Mutta kannattaako tekniikkaa erityisesti palkita ja tukea? Se kun näyttää itse palkitsevan itsensä taloudellisesti? Suomen Akatemia, Tekes ja yliopistot ovat investoineet pelkästään uusien valonlähteiden tutkimukseen 100 miljoonaa euroa 2000-luvulla. Suomen asemaa kulttuurielämän takapajulana kuvaa se, että ruhtinaallisella rahapalkinnolla kruunataan vilkkuvien valojen ja piipittimien kehittäjiä, mutta mikään taho ei tue kirjallisuutta eikä poliittis-intellektuaalista toimintaa yhtä voimakkaalla satsauksella. Yhteiskuntakriittisen kirjallisuuden ja toiminnan tukeminen saattaisi tuoda Suomelle paljon enemmän kansainvälistä huomiota kuin teknologiapalkinto, joka hautautuu alan erikoislehtien tapahtumaluetteloihin.

Myönteistä Millennium-palkintosäätiön jakamassa kunnianosoituksessa on se, että kyseessä on innovaatiopalkinto, joka annetaan ihmisten elämänlaatua edistävästä ja kehittelyn kohteena olevasta keksinnöstä – toisin kuin Nobel-palkinto, jolla laakeroidaan valmiita tuloksia. Tietysti Millennium-palkintoon liittyy riski, että tulokset jäävätkin tuottamatta.

Joka tapauksessa palkitseminen sinänsä on epäterve ilmiö tieteessä. Tiedettä pitäisi tehdä tietämisen itseisarvoon liittyvistä sisäisistä motiiveista, eikä sen rahoitusta pitäisi järjestää sen enempää kaupallisiksi hyötymis- tai riippuvuussuhteiksi kuin pelkäksi satunnaiseksi palkitsemiseksikaan. Palkitseminen saattaa kylvää katkeruutta, eivätkä tieteen tulosten arvomerkitykset ole useinkaan mitattavissa saati keskenään vertailtavissa. Myös markkinoinnillisesti Millennium-palkinto on kyseenalainen. Se ei henkilöidy keneenkään ihmiseen, kuten Nobel-palkinto dynamiitin keksijään. Lisäksi palkinnon nimi saapui myöhässä kuin joulupukki vappujuhliin. Millennium oli ja meni jo kauan sitten, ja seuraavaan on vielä aikaa. Mutta ymmärrän: kyse on rahamiljoonasta, ei tuhatluvun vaihtumisesta, mihin latinan kielen ”tuhatta” tarkoittava sana mille myös viittaa.


Maranellonpunaista

Lopuksi urheilua: viime viikonlopun keskeinen ”urheiluun” liittyvä uutinen oli se, että Kimi Räikkönen sai uuden työpaikan. Hän ajaa sitten Ferrarilla, josta Mika Salo antautui kehumaan, että kun Ferrari-kuski menee Milanossa kauppaan, hänen ei tarvitse maksaa. Kun hän menee baariin, hänen ei tarvitse maksaa, ja kun hän menee torille, hänen ei tarvitse sielläkään maksaa. Ferrarilaiset ovat kuulemma kuin yhtä perhettä ja muodostavat uskonnon tapaisen yhteisön. Herää kysymys, mitä ihmeen toteemiheimoa nämä hevoshahmon ympärille kokoontuneet henkilöt oikein edustavat.

Fani-ilmiöiden kautta ilmaistaan ritualisoitunutta aggressiota. Kun yhteiskunta ei luo turhautuneelle työväenluokalle muita järjestymisen mahdollisuuksia, ihmiset koettavat asettaa arvojärjestyksiä itse, kuten myös brittiläisessä jalkapallohuliganismissa. Urheilu ei siis ole formuloidenkaan yhteydessä vain ”kuntoa ja terveyttä edistävää” vaan syvästi ideologista toimintaa, jonka kautta kansaa höynäytetään. Kilpa-ajot tarjoavat mahdollisuuden purkaa aggressioita ja luoda symbolisia arvojärjestyksiä, tosin samalla käy vierailija myös kuluttajan kukkarolla. Autoilu on teollista bisnestä ja suunnattomien taloudellisten uhrausten kohde, mutta tuotetaanko sen kautta muita kuin epäarvoja, kuten lihan silpomista, luonnonvarojen tuhlausta, saastumista ja onnettomuuksia? Haitat ovat suuremmat kuin autoiluun perustuvan elämäntavan edut. Luulisi ainakin, että 42 miljoonan vuosituloista nauttivilla kuskeilla olisi varaa omiin drinkkeihin.