Olavi Paavolainen: muotiblogistien ansiokas edeltäjä

Kirjailija ja kulttuurivaikuttaja Olavi Paavolaisen kuolemasta on tullut tänä vuonna kuluneeksi viisikymmentä vuotta, minkä merkiksi kirjakauppojen myyntitiskeillä kilpailee kaksi tiiliskivimäistä muistomerkkiä: Panu Rajalan Tulisoihtu pimeään – Olavi Paavolaisen elämä (WSOY 2014) ja Hannu K. Riikosen Nukuin vasta aamuyöstä – Olavi Paavolainen 1903–1964 (Gummerus 2014).

Molemmat elämäkerrat perustuvat erinomaiseen asiantuntemukseen, ja ne on kirjoitettu elävällä kynällä. Kuisma Korhonen tosin nosti Helsingin Sanomien arviossaan esiin käsityksensä, että Rajala on kirjoittanut lähinnä satiirisen ja ”viihdyttävän tarinan”, jossa ei puututa riittävästi Paavolaisen tuotannon sisältöön. Pekka Tarkan jyrkästi arvostelema (”nukahdin jo iltayöstä”) Riikonen taas on uhrannut vaivojaan myös sisällön yksityiskohtaiseen tilittämiseen. Omasta mielestäni Rajalan teksti on lennokkaampaa ja sikäli luettavampaa, mutta muutoin tuli komplementaarinen tasapeli.

Kaiken viisauden ja oppineisuuden ulkopuolelle on jäänyt kuitenkin kaksi suurta kysymystä. Mihin sosiaaliseen tilaukseen Olavi Paavolaisen persoona ja toiminta mahdollisesti vastasivat, eli mikä sosiodynaaminen funktio hänellä ja hänen roolillaan saattoi olla omana aikanaan? Entä mitä tarkoitusta Paavolaisesta kirjoittaminen palvelee nykyisin?

Olavi Paavolainen kuului Tulenkantajien avantgardistiseen ryhmään, niin kuin moni muukin. Olavi Paavolainen matkusti 1930-luvun Saksassa ja Neuvostoliitossa, niin kuin moni muukin. Olavi Paavolainen taisteli sodissa propagandaupseerina, niin kuin muukin. Olavi Paavolainen toimi Yleisradiossa osaston päällikkönä, niin kuin moni muukin. Ja Olavi Paavolainen masentui sodasta sekä jupisi Synkän yksinpuhelun, niin kuin moni muukin.

Mikä antoi Olavi Paavolaiselle sellaisen sädekehän, jonka vuoksi hänestä puhutaan vielä tänäkin päivänä niin, että pienoistutkimuksia on julkaistu vuosien saatossa pilvin pimein ja nyt haetaan jonkinlaista synteesiä?

Yksi (1) selitys on se, että Olavi Paavolainen pyrki olemaan salonki- ja tyylileijona, jonka esikuvana voitaisiin pitää jotakin dandyismin stereotyyppiä, kuten Oscar Wildea. Hän oli ensimmäisiä suomalaisia, joka tuotteisti itsensä rakentaen kirjailijan uraansa tietoisesti persoonan ja itsetehostuksen varaan. Sikäli entisaikojen arvostettua esseistiä voidaan pitää esikuvana nykyajan muotiblogisteille, joiden kynästä saattaa tulla mitä tahansa soopaa, kunhan kuva on hyvä. (Pidettäköön tätä osoituksena kirjallisesta dekadenssista.)

Toinen (2) selitys Paavolaisesta kirjoittamiseen on hänen oleskelunsa Kolmannen valtakunnan vieraana. Natsismi näyttää olevan sellainen aihe, että lausahtaapa siitä mitä vain, esimerkiksi varovaisia kehuja (kuten Heidegger) tai varovaista arvostelua (kuten Paavolainen), sillä saa nimensä historiaan.

Nationalismin taika perustunee ihmisyydessä asuviin arkaistisiin vietteihin, vaistoihin ja voimiin, jotka juontavat juurensa ihmisen lajinsäilytyksellisistä motiiveista, ja siksi niiden ympärillä leijuu pyhyyden ilmapiiri. Pyhyys puolestaan seuraa kaikesta, minkä lähestymiseen liittyy rituaaleja, kuten saksalaiseen natsismiin. Kun näin on yhä, he siis onnistuivat! Tahdon vain sanoa, että Olavi Paavolainen tuskin olisi kovin puhuttu henkilö, ellei hän olisi antautunut Kolmannen valtakunnan vieraaksi ja kirjoittanut siitä. (Aihetta ovat analysoineet myös Tarmo Kunnas sekä Markku Jokisipilä ja Janne Könönen, joiden teokset arvioin tässä ja tässä.)

Kolmas (3) selitys Olavi Paavolaisen ikonisoitumiseen ja kiinnostukseen kirjallisuudentutkijoiden takaraivossa on hänen maaginen biseksuaalisuutensa (siis puolittainen homoseksuaalisuutensa). Paha kyllä, sen enempää Rajala kuin Riikonenkaan ei valota Paavolaisen homoseksuaalisuutta nimeksikään (mitä, koska ja kenen kanssa?), mutta he ovat kirjailleet iloisesti ylös hänen suhteensa naisiin.

Kuinka ihminen voi olla tunnettu sellaisen puolen vuoksi, jota hänestä ei tunneta lainkaan?! Sama pätee Mannerheimiin ja hänen väitettyihin miessuhteisiinsa (kuten totesin tässä). Vaikka onhan myös nykyisessä Big Brother -julkisuudessa kuuluisuuksia, jotka ovat kuuluisia vain siitä, että he ovat kuuluisia. Luulen, että Paavolaista ympäröi laivueellinen naisia samasta syystä kuin nykyajan homopoikiakin: heillä ole muita kavereita.

Neljäs (4) syy Paavolaisen ajankohtaisuuteen on hänen eurooppalaisuutensa. Ja miten muutoin voisi modernistin kanssa ollakaan? Kun jokin omana aikanaan moderni on passé eli ”post”, siitä ei tule suinkaan postmodernia, toisin sanoen ”jälkimodernia”, vaan klassikko!

Jo Michel Foucault totesi postmodernismin käsitteen ristiriitaiseksi, sillä modernismi sinänsä on ilmiöistä ikuisin. Niinpä myös 1960–1980-lukujen ranskalaisfilosofi piti itseään modernistina, sillä hänen mielestään modernismi ei voinut olla mitään sellaista, joka pysähtyy paikoilleen ja jota seuraa jonkinlainen jälkikausi.

Toisaalta Foucault piti modernismia pikemminkin asenteena kuin aikakautena. Koska modernistiseen asenteeseen liittyy olennaisena osana aikalaiskriittisyys, modernismi on aina ajankohtaista ja jatkuvaa. Foucault käsitteli kysymystä erityisesti artikkelissaan ”What is Enlightenment?”, joka on julkaistu Paul Rabinowin toimittamassa teoksessa The Foucault Reader vuonna 1984 (s. 32–50).

Luulen, että jos Paavolainen olisi nähnyt Euroopan unionin nykyisen taloudellisen alennustilan, hänestä olisi tullut tulenkantajan sijasta vedenkantaja.

Viides (5) selitys Paavolaisesta kirjoittamiseen on luonnollisesti pyrkimys olla itse ”Paavolainen”. Isien ruumiin syöntihän on kaiken kirjallisuuskritiikin ja elämäkertojen primus motor – aivan niin kuin kirjoittaminen sinänsä ilmentää Jacques Derridan mukaan halua jatkaa elämäänsä kirjoituskoneen riveillä.

Samastumista Paavolaiseen helpottaa hänen depressiivinen kautensa, jonka tuloksena syntyi tuhatsivuinen ja kaksiosainen Synkkä yksinpuhelu (1946). Sitä voidaan selittää natsisympatioiden valkopesuksi, syntyperäisen karjalaisen kotiseuturakkaudesta juurensa juontavaksi jäähyväisten fiilistelyksi, sotatappiomielialasta johtuvaksi regressioksi tai niiden kaikkien yhteisvaikutukseksi.

Paavolaisen vellonta näiden tuntemusten välillä antaa hänen tuotannostaan melko ristiriitaisen kuvan. Sama ambivalenssin vaikutelma leimaa hänen persoonaansa, joka on tulkittavissa opportunistiseksi ja julkisuudenkipeydestä ohjautuneeksi.

Laskukonjunktuurinsa jälkeen Paavolainen onnistui hovikelpoisena olemisessa niin, että hän sai Hella Wuolijoen myötävaikutuksella nimityksen Yleisradioon Radioteatterin päälliköksi. Koska Paavolainen tunnettiin lähinnä sosiaalidemokraattina, ei tässäkään urakehityksen vaiheessa ollut mitään ihmeellistä. 

Professorien Rajalan & Riikosen teokset johdattavat ajattelemaan, onko meidän omassa ajassamme joitakin Tulenkantajiin tai muihin vastaaviin liikkeisiin verrattavia henkilöitä tai kulttuurihömpötyksiä, jotka ovat jääneet Helsingin Sanomilta ja Yleisradiolta – noilta kaikkien asioiden legitimaatiopisteiltä – huomiotta.

Entä onko kirjallinen julkisuus mitään muuta kuin kustantajien – siis kirjailijoiden kustannuksella eläjien – puhaltama suuri kupla, jonka avulla pedataan Nobel-palkintoja salonkikriitikoiden maskoteille? – Eikä tätä tehdä suinkaan siksi, että myötäkarvaan silitetyt olisivat muita parempia, vaan siksi, että he sattuvat sopimaan johonkin muodikkaaksi koettuun, esimerkiksi feministiseen, agendaan.

Kirjallisuus

Rajala, Panu, Tulisoihtu pimeään – Olavi Paavolaisen elämä. Helsinki: WSOY, 2014.
Riikonen, H. K., Nukuin vasta aamuyöstä – Olavi Paavolainen 1903–1964. Helsinki: Gummerus, 2014.

Miten pelastaa hyvinvointiyhteiskunnan rippeet?

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta julkaisi eilen raportin ”Kestääkö hyvinvointiyhteiskunta?” (4/2014), joka on tulos netissä toimeenpannusta kansalaiskeskustelusta ja asiantuntijoiden sekä järjestöjen kuulemisesta. Teos on osa eduskunnan soveltamaa osallistamis- ja joukkouttamishanketta, ja myös minulla on ollut ilo olla sen sorvaamisessa mukana.

Kun kansanedustuslaitos pyrkii parantamaan demokratiaa (ikään kuin demokratia ei kuuluisi jo eduskunnan omaan olemukseen), tällaisella imagon kohottamisella on luonnollisesti poliitikkojen omaa asemaa ja valtaa vahvistava piilofunktio: hyväksynnän hankkiminen eduskunnan omalle työlle.

Nähdäkseni on kuitenkin parempi, että osallistamista on, kuin että sitä ei ole, sillä tätä kautta voi toivoa, että ainakin joitain ideoita saataisiin toteutettua. Kyse on siis siitä monien kaipaamasta suoran demokratian luomisesta, avoimuudesta ja läpinäkyvyydestä. Kirjaan tähän vielä lyhyesti omia näkemyksiäni Suomen tulevaisuuden kehityssuunnista.

Globaali veronkierto kuriin

Hyvinvointiyhteiskunnan kyseenalaistuminen ei johdu hyvän tahdon eikä ideoiden puutteesta, vaan kyseessä on valtion ja kuntien rahoituskriisi. Myöskään euron kriisi ei ole enää pankkikriisi vaan nimenomaan julkisen talouden finanssikriisi.

Valtion ja kuntien kassakoneet eivät kilise, koska verovaroja virtaa ohi haavin etupäässä yritysten harjoittaman veronkierron vuoksi. EU:n komissio on laskenut, että verotuloja jää tämän vuoksi saamatta noin 1000 miljardia euroa, mikä vastaa eurossa olevien valtioiden vuotuista velanottoa.

Ennen kuin ryhdytään leikkaamaan hyvinvointipalveluista ja sosiaaliturvasta, olisi kysyttävä, miksi verokertymä ei riitä pitämään yllä hyvinvointiyhteiskuntaa, vaikka BKT:mme on nykyisin olennaisesti parempi kuin 1980-luvulla, jolloin elettiin hyvinvointiyhteiskunnan kukoistuskautta eikä valtiolla ollut velkaa juuri lainkaan.

Vastaus on, että globaali talous, valtioiden ajautuminen verokilpailuun ja EMU:n jäsenyys ovat avanneet rajat kierolla tavalla ja mahdollistaneet työn ja pääomien pakenemisen kolmanteen maailmaan. Tarvitaan lisää kansainvälistä sääntelyä ja kansallisen itsemääräämisoikeutemme palauttamista, jotta hyvinvointivaltioiden taloudellinen pohja voitaisiin turvata.

Kehnoa nykytilanteessa on, että verosuunnitteluun kykenevät globaalit suuryritykset välttyvät veroilta, mutta kansalaisiin kohdistuvia kulutusveroja ja henkilöverotusta nostetaan. Asian pitäisi olla päinvastoin, sillä ihmisten hyvinvoinnilla on itseisarvo, kun taas taloudellisella koneistolla on lähinnä välinearvo hyvinvoinnin tuottamisessa.

Sertifikaateista ja standardeista joustettava

Sääntelyä olisi purettava kotimaassa, jotta työ- ja talouselämä saataisiin toimimaan tehokkaasti. Muun muassa rakentamisnormit ovat nykyisin niin jyrkkiä ja syheröisiä, että ne toimivat asuntopulan ratkaisemisen esteinä.

Esimerkiksi 350 000 euroa maksavan Vuosaari-kolmion hinnasta lähes 100 000 euroa johtuu sellaisista rakentamisnormeista, joita ilman kyseinen pytinki saataisiin pystyyn ja asuttavaksi. Karsia voitaisiin parkkipaikkanormeista, saniteettitilojen soveltuvuudesta kaikille liikuntarajoitteisille, valtavien yhteistilojen (joita kukaan ei käytä) rakentamisesta tai nollaenergialuokasta. Yleensäkin ympäristönormeihin sitoutuminen kannattaa vain, mikäli kaikki maailman maat sitoutuvat niihin, sillä muutoin tapahtuu hiilivuotoa. Toinen tärkeä sääntelyn purkamisen alue on työelämä.

Perustulo voimaan, eläkkeille katto ja ansiosidonnaiset pois

Sosiaaliturvan universaalisuusnormin ohella vallitsevaa vastavuoroisuusperiaatetta on sovellettu tähän asti niin, että työtöntä ihmistä käytetään välineenä ay-liikkeen ja työnantajien välisessä sodassa. Vastavuoroisuusperiaate merkitsee, että sosiaaliedut olisi ansaittava ja että niiden saamiseksi olisi sitouduttava olemaan työmarkkinoiden käytettävissä. Nykyisin tätä periaatetta tulkitaan liian ahtaasti.

Ammattiyhdistysliike painostaa työnantajia työttömien tekemättömyydellä, ja työnantajat puolestaan toivovat, että työttömiä olisi mahdollisimman paljon, jotta olisi, mistä valita ja palkkoja voitaisiin tinkiä alaspäin. Tässä asemassa työtön ei saisi omin toiminkaan tehdä mitään rakentavaa, kuten kehittää itseään esimerkiksi opiskelemalla. Ongelmana on opintotuen säätäminen työttömän perusturvaa huonommaksi.

Sosiaaliturvaa tulisi uudistaa niin, että kaikille työelämän ulkopuolella oleville maksettaisiin sama määrä rahaa, toisin sanoen perustuloa, joka järjestettäisiin negatiivisen tuloveron muotoon. Kyseessä ei olisi kansalaispalkka vaan toimenpide, jolla sosiaalietuuksien tilkkutäkkiä yksinkertaistettaisiin. Juuri tämä vapauttaminen mahdollistaisi vastavuoroisuuden toteutumisen ja sen, että työttömät voisivat osallistua arvotuotantoon työelämän ulkopuolella, osa-aikatöissä, tilapäistöissä, opiskelemalla ja muun kuin palkka- tai yrittäjätoiminnaksi organisoidun arvotuotannon piirissä, esimerkiksi taiteessa tai tieteessä.

Järjestelmän kautta ei jaettaisi entistä enempää rahaa, mutta rahan osoite vaihtuisi. Opiskelija, joka tekee tärkeää työtä kehittämällä itseään, saisi saman perustoimeentulon kuin työtön nyt. Eläkepommi purettaisiin poistamalla työ- ja virkamieseläkkeet kokonaan ja määräämällä kaikille työelämän ulkopuolella oleville eläkeläisille tasaeläke, joka riittäisi perustoimeentuloon. Myös ansiosidonnaiset päivärahat tulisi poistaa ja näin täyttää esimerkiksi opiskelijoiden tulovajetta.

Hyvät edellytykset tähän mittavaan uudistukseen antaa se, että puhe ”eläkekertymästä”ja ”ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta” on valheellista. Tosiasiassa eläkerahat (noin 160 miljardia euroa) ovat eläkekassojen kiinteistö- ja muissa sijoituksissa, eivätkä kassat maksa eläkeläisille oikeastaan muusta kuin pääoman tuotosta.

Toiseksi ansiosidonnainen työttömyysturva ei ole mikään työttömän omavarainen pankki, vaan työttömyyskulujen hoitoon uppoavat rahat tulevat suurimmaksi osaksi valtion budjetista. Eläkeyhtiöiden tulisi realisoida pääomansa ja palauttaa rahat nyt eläköityville suurille ikäluokille, jotta vältyttäisiin siirtämästä eläkerasitusta verotuksen kautta nuorille ja työelämässä oleville.

Myös eläkkeen saajan ja työttömän asema paranisi moraalisesti, mikäli sosiaaliturva takaisi vain minimitoimeentulon eikä luksuselämää. Kaiken kaikkiaan uudistus merkitsisi työvoiman käytön tehostumista, kun jokaisella kynnelle kykenevällä olisi motiivi työskennellä perustulona saamansa etuuden täydentämiseksi.

Tekemisen muotoesteitä karsittava

On jatkettava hallinnon ja säädösviidakon purkamista yrityselämässä ja kunnallispolitiikassa. Suuri osa yritystuista voitaisiin välttää, mikäli yritysten käynnistäminen tehtäisiin helpommaksi. Kunnallishallinnossa valitustiet, jotka on laadittu demokratian turvaamiseksi, ovat nykyisin niin pitkiä, että ne johtavat korruptioon ja siten pikemminkin kumoavat demokratiaa kuin luovat sitä. Byrokratiaa pitäisi karsia toiminnan hyväksi.

Olisi ajateltava tarkemmin, mitä loppujen lopuksi kannattaa tukea. On absurdia, että poliitikot suunnittelevat esimerkiksi Talvivaaran velkojen akordia, joka olisi arvoltaan 1,5 miljaria euroa! Jos valtiolla olisi ollut käyttää moinen summa pienien yritysten käynnistämiseen ja tukemiseen, sillä olisi saatu aikaan tuhansia työpaikkoja maahamme.

Ongelma ei näytä yleensäkään olevan siinä, ettei rahaa olisi, vaan siinä, mihin sitä käytetään. Nykyisin satsataan esimerkiksi innovaatioiden tuotantoon ihan vain fantsujen ideoiden luomiseksi. Tämä on tarpeetonta, sillä maailma on täynnä hyviä ideoita, keksintöjä, patentteja ja innovaatioita.

Keskeinen kysymys on, miten saada ne tuotantoon ja markkinoille. Tähän kannattaisi panostaa jatkuvan innovaatioteollisuuden sijasta. Myös kehitysavun antamisesta olisi siirryttävä kehitysyhteistyöpolitiikkaan, josta toivotaan voittoa molemmille osapuolille win/win-periaatteen ja ”Valmetilla viidakkoon” -strategian mukaisesti.

Työuria pitäisi pidentää alusta ja keskeltä eikä lopusta

Nuoret ihmiset ovat kansakunnan tulevaisuus. Työurien pidentäminen on kannatettavaa, mutta uria tulisi pidentää alusta ja keskivaiheilta eikä lopusta. On kohtuutonta, että kymmeniä vuosia työelämässä olleita pidetään töissä vain siksi, että näin vältytään eläkkeiden maksamisveloitteilta. Pitäisi leikata eläkkeitä sinänsä eläkekaton ja tasaeläkkeiden kautta.

Nato-pullautusta seliteltiin eduskunnan tulevaisuusseminaarissa

Olin tänään eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan järjestämässä tilaisuudessa, jossa julkaistiin ”Kestääkö hyvinvointiyhteiskunta?” -raportti. Tapahtuma oli sama, jossa myös ulkoasianministeriön tulevaisuuskatsaus oli alun perin tarkoitus julkistaa, mutta tämänviikkoisen tietovuodon ansiosta se pullahti lehtiin jo aiemmin. Tämä jälleen osoittaa, että julkisuuden saamiseksi raportille kuin raportille se kannattaa naamioida paljastukseksi.

Puolustusministeriön kansliapäällikkö Arto Räty selitti tapahtunutta luonnollisestikin parhain päin. Puheensa eräässä kohdassa hän mainitsi, että tulevissa hallitusneuvotteluissa asiasta pitäisi käydä kansalaiskeskustelua ja että tämä pitäisi tehdä tavalla, joka on ”mitattavissa tulosten osalta”.

Käytin tilaisuutta hyväkseni kysyäkseni, merkitseekö tämä sitä, että Nato-jäsenyydestä pitäisi järjestää ensi vaali- tai hallituskaudella kansanäänestys. Ja jos niin ei tehtäisi, miksi ei?

Räty vastasi asiaan kiertäen koko kysymyksen ja kieltäen puhuneensa asiasta mitään. On kuitenkin väistämätöntä, että mikäli Nato-asiaa ylipäänsä puidaan demokraattisessa prosessissa, jossakin vaiheessa eteen tulee se, että puolueiden pitää tehdä asiasta vaaliteema eduskuntavaaleihin tai että kysymys pitää ratkaista kansanäänestyksessä – joko neuvoa-antavassa tai sitovassa.

Tuntuu epäkonsekventilta, että toisaalta poliitikot ja virkamiehet puhuivat tulevaisuusseminaarissa ”avoimuuden lisäämisestä”, ”osallistamisesta”, ”valtaistamisesta” ja ”joukkouttamisesta”, mutta toisaalta niinkin tärkeän asian kuin sotilaallisen liittoutumisen ympärillä vallitsee kiertely, kaartelu ja kysymysten väistely.

Se on menneen maailman politiikkaa. Sellainen yhteiskunta, jossa myös virkamiesporras vaalii ”sveitsiläisyyttään”, ei vastaa nykyajan diskurssia. Jokaisella virkamiehellä on varmasti mielipide myös Nato-asiasta, ja siksi näkemysten esille tuontia olisi tervehdittävä iloiten. Ei siis olisi vaarallista, vaikka virkamiehet sanoisivat mielipiteensä.

Kuten tunnettua, olen itse Nato-jäsenyyden kannalla. Saattaa olla, että muutamien virkamiesten mielestä asia on jopa ”liian tärkeä” jätettäväksi vain kansalaismielipiteiden varaan. Juuri siksi olisi tärkeää tietää, mitä esimerkiksi sotilashenkilöt (jollainen Rätykin on) asiasta ajattelevat.

Luen ulkoasiainministeriön tänään virallisesti julkistettua tulevaisuuskatsausta ”Suomen asema, turvallisuus ja hyvinvointi monimutkaistuvassa maailmassa” (2014) edelleenkin iltapäivälehtien antaman hermeneuttisen metodin mukaan niin, että sivulla 10 todellakin epäsuorasti toivotaan Suomen hakevan Naton jäsenyyttä.

Kyse ei ole siis ”yhteydestään irroitetun lauseen” väärästä tulkinnasta vaan nimenomaan kokonaisnäkemyksestä, joka paistaa kirjoituksen rivien väleistä. Myös viittaus siihen, että liittoutuminen ja liittoutumattomuus ovat molemmat skenaariossa mukana, osoittaa, että Nato-hakemus on vahvasti tapetilla.

Ja miten muutoin voisi ollakaan? Jokainen alkaa Suomessa ymmärtää (Kekkosen-aikaisia edistyksellisiä lukuun ottamatta), että Suomen oikea paikka olisi Natossa. Ratkaisuun olisi syytä päätyä Ruotsin kanssa yhdessä, jolloin EU-maista ulkopuolelle jäisivät vain Irlanti (jolla ei ole paljoa rajanaapureita), Kypros (jota hiertävät Kreikan ja Turkin suhteet) ja Itävalta (jossa sotilasliitot estää Saksan-pelossa säädetty perustuslaki). Nato sinänsä on puolustusliitto eikä suunnattu ketään vastaan.

Turvallisuuden suojelun päämäärä on säilyttää sellainen yhteiskunta, jossa tätäkin keskustelua voidaan avoimesti käydä, jossa poliitikot voivat valita linjanvetäjän roolin ja jossa virkamiehet voivat tuoda julki asiantuntijanäkemyksensä avoimesti. On kurjaa suomalaiselle demokratialle, jos avoimia kannanottoja pitää häpeillä tai ”selitellä pois”.

Scottish risky

Toissapäiväisessä Ajankohtaisessa kakkosessa näytettiin TV-kuvaa miekkosesta, joka riehui erään skotlantilaisen kaupungin kaduilla hame päällään sinivalkoista lippua kantaen. Lippu oli toki Skotlannin, mutta milloin sama nähtäisiin Suomessa?

Olisi ehkä syytä tarkemmin miettiä, mitä itsenäisyys loppujen lopuksi on. Itsenäisyys on todellakin pitkälti henkinen ja subjektiivisiin kokemuksiin liittyvä asia.

Euroopan unioniin sisältyvän universalismin aikakaudella Euroopassa on käynnistynyt monenlaisia itsenäisyys- ja separatismiliikkeitä, joita on nähty paitsi Skotlannissa, myös Kataloniassa ja Belgiassa. Ne ovat syntyneet joko tukahduttavana tai liian etäisenä koetun EU:n vastavaikutukseksi.

Kyseinen tendenssi pitää yhtä sen kanssa, mitä olen todennut kansallisvaltioiden kuolemasta: jäljelle on jäämässä etäinen ja mittasuhteiltaan vääristynyt EU:n toimintataso ja toisaalta paikallinen ja maakunnallinen taso, jolla pieni ihminen on voimaton.

On kehnoa, mikäli Euroopassa lähestytään jälleen renessanssin ajalle tyypillistä ruhtinaskuntien ja kaupunkivaltioiden tilkkutäkkiä. Hyvinvointiyhteiskunta voidaan säilyttää ja taata vain kohtuullisen kokoisten kansallisvaltioiden sisällä. Erilaiset separatismipyrkimykset kertovat tämän ihanteen hajoamisesta.

Skotlannin itsenäistymispyrkimykset johtuvat pitkälti siitä sosiaalisen eriarvoistumisen kokemuksesta, jota David Cameronin hallitus on saanut aikaan Britanniassa. Siksi hänen lupauksiinsa ei uskota Skotlannissa. Ja siksi Skotlannin itsenäistyminen on todennäköisen täpärällä.

Itsenäistymishanke ei voisi osua pahempaan paikkaan – ei myöskään Cameronin lupaus äänestyttää britit Euroopan unioniin kuulumisesta, mikäli hänen puolueensa voittaa seuraavat parlamenttivaalit.

EU on osoittautunut monessa suhteessa ongelmalliseksi, mutta valtioiden liiton purkautuminen tässä kansainvälispoliittisessa tilanteessa olisi Euroopalle kohtalokasta ja osuisi kuin joulupukki vappujuhliin. Siksi Cameronin lupaukset osoittavat huonoa pelisilmää.

Mikäli Skotlanti laittaa säkkipillit pussiin eroten Britanniasta ja myös Britannia irtautuu myöhemmin EU:sta, arvatkaapa, missä Euraasian maassa osataan iloita! EU:n heikentäminen ei ole nyt keidenkään eurooppalaisten etujen mukaista, ja siksi myös skottien kannattaisi olla kuin vaatteensa: ”kilttejä”.

Vihreiden ydinenergiapolitiikan järjettömyys

Nyt kun Vihreä liitto lähtee hallituksesta ydinvoimapäätöksen myötä, puolue tulee olleeksi ikään kuin ”sattumalta oikeassa”. Tämä herättää luonnollisesti sen filosofisen kysymyksen, osoittaako tahaton oikeaan osuminen ymmärrystä tai tietoa. Omasta kausaaliseen tietoteoriaan perustuvasta näkökulmastani ei tietenkään, sillä uskomuksen totuus tai lopputuloksen oikeutus ei johdu aiemmista tosiasioista.

Hallituksen tuki Fennovoiman ydinvoimalahankkeelle on toki omastakin mielestäni väärin, vaikka muutoin kannatan ydinvoimaa. Sellaista ydinvoimalaa ei puolestaan ole, jota vihreät voisivat kannattaa – ei vaikka ydinmiilu tuottaisi lopputuloksenaan parfyymia, saippuaa tai sokerileivoksia.

Vastustaessaan ydinvoimaa periaatteellisesti vihreät tulivat vastustaneeksi myös Venäjä-vetoista ydinvoimaa, jota Fennovoiman omistuksesta on nelisenkymmentä prosenttia. Puolue osaakin ottaa kaiken irti tästä onnenkantamoisestaan. Puolueen kun pitää väistämättä linjata ydinvoimaa vastaan, mutta nyt se sai kuin lahjaksi myös ulkopoliittisen ylitietäjän roolin päästessään esiintymään idänsuhteiden kaukaa viisaana asiantuntijana.

Miksi ydinvoimahankkeet floppaavat Suomessa?

Ongelmien taustalla on hallituksen aiemmin tekemä päätös. Vuonna 2010 hallitus antoi luvat Fennovoiman ydinvoimalalle ja TVO:n neljännelle reaktorille mutta epäsi luvan Fortumin hankkeelta, joka olisi ollut ainoa toteuttamiskelpoinen. Taustalla vaikuttivat aluepolitiikka ja työllisyyspolitiikka, niin kuin huonojen päätösten takana aina.

Keinotekoinen muuttotappiokuntien suosiminen ja tempputyöllistäminen eivät toimi pienemmässäkään mittakaavassa, ja suuressa mittakaavassa subventiopolitiikka on suorastaan jättiläismäisen tehotonta. Yksi selitys kehnoon päätökseen saattoi olla se, että hallitus yksinkertaisesti halusi molempien hankkeiden floppaavan.

Tällaista päätösterrorismia on harjoitettu ennenkin. Kun tuetaan jotakin hanketta niin, että se epäonnistuu, voidaan olla varmoja, että kansan mielipide kääntyy asiaa vastaan. Esimerkin tarjoaa Olkiluodon kolmannen ydinvoimalan viivästyminen. Se ei johdu ensisijaisesti teknisistä eikä taloudellisista ongelmista vaan poliittisista päätöksistä. Miksi?

Kun ydinvoiman lisärakentamisesta riideltiin edellisen kerran, hallitus myönsi toimiluvan vain yhdelle uudelle reaktorille. Niinpä TVO halusi hyödyntää luvan täysimääräisesti ja tilasi 1 500 megawatin yksikön, josta oli tuleva (lopetetun Ignalinan voimalan jälkeen) maailman suurin. Koska kyseisenlaista reaktoria ei ollut saatavilla valmiina, se piti suunnitella alusta asti. Kyseessä on prototyyppi, jota valmistetaan kuin rintamamiestaloa: yhtä aikaa suunnitellen ja tehden. Siksi se viipyy.

Olkiluodon kolmannen yksikön viipymisen syy on siis huono poliittinen päätös. Jos hallitus olisi antanut suoraan luvat kahdelle tai vaikka viidelle reaktorille, ne olisi saatu maailmalta valmiina ja jauhaisivat parhaillaan sähköä verkkoon. Näin ei ole, koska vihreät toimivat lupien myöntämisen jarrumiehinä. Vihreät ovat itse aiheuttaneet TVO:n kolmannen voimalayksikön epäonnistumisen.

Muita syitä viipymiseen ovat korkeatasoiset turvallisuusnormit, jotka puolestaan kertovat vain siitä, että järjestelmä toimii, ja voimalatyömaan monikulttuurisuus, jonka vuoksi työmaalla ei enää selviä olematta itäeurooppalaisten kielten dosentti. TVO:n neljännen voimalan hanke puolestaan kaatuu talouteen, sillä yrityksen luottoluokitus on pudonnut jo kahdesti, eikä kolmas yksikkö ole verkossa ennen vuotta 2018.

Vihreät torppasivat Rosatomin mutta sallivat sähkön ostamisen Venäjältä

Pahinta kuitenkin on, että sähköntuonti itärajan takaa jatkuu. Suomi tuo vuodenajasta riippuen yhden tai kahden reaktorin tehon verran sähköä Venäjältä, joka valmistaa sitä Tshernobyl-tyyppisissä ydinvoimaloissa. Suomenlahden pohjukassa puhiseva Sosnovyi Borin ydinvoimala on koko Pohjois-Euroopan suurin turvallisuusuhka (Venäjän nykyhallituksen jälkeen).

Ydinvoiman käyttöönotto on tietenkin ihmiskunnan suurimpia erehdyksiä, sillä yhdelläkään kulttuurilla ei ole ollut mitään yhtä pysyvää annettavaa tulevaisuudelle kuin ydinsaasteet. Koska tuo virhe on kuitenkin jo tehty, olisi ajattelematonta kääntyä puolimatkasta takaisin.

Ydinvoiman kanssa valittu tie kannattaa kulkea loppuun, sillä kaksinkertainen määrä käytöstä poistettua ydinpolttoainetta ei yhteen paikkaan sijoitettuna aiheuta suurempaa ympäristöriskiä kuin nykyinenkään määrä. Sen sijaan käyttöriskit pienenevät, kun rakennetaan uusia voimaloita. Uusi ydinvoimala on kuin tuliterä BMW verrattuna vanhaan Trabantiin, jollaisia Kiina, Intia ja Irak suunnittelevat omille tonteilleen ja Venäjä muun muassa Kaliningradiin.

Vihreiden ei kannattaisikaan mekastaa ydinvoiman käytöstä Suomessa, sillä Suomen oloissa ei esiinny maanjäristyksiä, ja poliittiset olot ovat (Venäjän uhkaa lukuun ottamatta) vakaat. Myös ydinsaasteiden loppusijoitusongelma on ratkaistu – ainoana maana maailmassa! Sen sijaan ydinvoimasta kannattaisi pyrkiä eroon muualla. Suomessa on myös maailman ympäristöystävällisimmät hiilivoimalat, joten vihreiden ajama hiilestä luopumisen pakkomielle on tuhoisa esimerkiksi Helsingin kunnallispolitiikassa ja kaikkialla muuallakin, jossa se syventää kuntien talousahdinkoa.

Samalla kun maantieliikenne siirtyy seinästä ladattaviin sähköautoihin, sähkön kulutus kääntyy jälleen nousuun. Luonnollisesti on kehitettävä myös tuulivoimaa, aurinkoenergian talteenottoa ja maalämpöä. Esimerkiksi omakotitaloista voitaisiin näillä keinoilla rakentaa lähes omavaraisia.

Mutta energiariippuvainen teollisuutemme tarvitsee jatkuvasti ydinsähköä. Sähkö on käyttökelpoinen energiamuoto myös kasvukeskuksissa, joissa pitää välttää fossiilisten polttoaineiden tuottamia ilmansaasteita.

Vihreiden ympäristöpolitiikan populistisuus

Suomi on kylmä ja pimeä maa, jossa tarvitaan uusia ydinvoimaloita jo siksikin, että nykyiset poistetaan käytöstä muutaman vuosikymmenen kuluttua. On perin populistista jättää hallitus vain siksi, että puolueen risuparta & -kumisaapasjalkasiiven kaikesta räksyttävät ekofundamentalistit pääsisivät aloittamaan vaalityön oppositioasemasta.

Vihreiden virallisen ympäristöpolitiikan ensimmäinen (I) paradoksi on siinä, että puolue vastustaa hiilidioksidipäästöjä muttei sallisi hiilidioksidia tuottamatonta ydinvoimaa. Toinen paradoksi (II) on se, että puolueen mielestä pitäisi lisätä tuulivoimaa muttei saisi rakentaa tekoallasta.

Tosiasiassa tuulivoiman hyödyntäminen edellyttää tekoaltaan rakentamisen, sillä tekoaltaaseen voidaan varastoida vesivoimaan perustuvaa potentiaalienergiaa aikana, jolloin tuuli pyörittää myllyihin sähköä, kun taas tuulettomana aikana patoluukkuja voidaan avata ja ottaa varastoitu energia käyttöön. Ruotsissa tekoallas on, ja siksi ruotsalaiset pystyvät täysmittaisesti hyödyntämään yhteispohjoismaisilla sähkömarkkinoilla olevaa tuulisähköä, jota esimerkiksi Tanska myy tuulisen sään aikaan halvalla.

Edellä sanottu osoittaa, että vihreiden ympäristöpolitiikka on perin ristiriitaista, järjetöntä ja omassa tunteenomaisuudessaan populistista. Muut puolueet ovat pystyneet hoitamaan myös ympäristövastuuta paremmin. Oppositiosta käytävä vaalikampanja voi tuoda vihreille muutaman lisäpaikan, mutta tulevaan hallitukseen sillä ei ole todennäköisesti asiaa. Yleensäkään vihreitä ei pitäisi päästää lähellekään niitä pöytiä, joissa tehdään taloutta koskevia ratkaisuja.

Toimilupahakemukset uusiksi

Kokoomus puolestaan on pelannut asetelman taitavasti. Myöntämällä luvan Fennovoimalle ja lisäajan TVO:lle se käytännössä siivoaa pöydän uusille toimilupahankkeille, sillä molemmat sisässä olevat hakemukset kaatuvat omaan mahdottomuuteensa. Tulevaisuus on valtio-omisteisen Fortumin, joka rakentaa yksikön todennäköisesti Loviisaan. Siellä se on oikeassa paikassa korvaamassa sähkön tuontia Venäjältä ja tuottaessaan energiaa etelän kasvukeskuksiin.

Vihreät ovat perinteisesti halunneet, että Suomessa käytettävä ydinsähkö tuotetaan Venäjän Tshernobyl-tyyppisissä voimaloissa. Tilanteessa ei ole muuta hyvää kun se, että asiakkuus on tuonut suomalaisille mahdollisuuden vaatia voimaloihin turvallisuusparannuksia, joiden johdosta Helsingissä syttyy nyt lamppu, kun Sosnovyi Borissa räjähtää.

Sen sijaan siitä olen vihreiden kanssa samaa mieltä, että uutta voimalaa ei tule ostaa Venäjältä, eikä venäläisen Rosatomin tule olla omistajana suomalaisissa voimaloissa. Firma on seuraavat vuodet Putinin peukalon alla, mikä syventäisi Suomen energiariippuvuutta.

Myös ydinvoimaloiden ”kotimaisuus” pitää määritellä niin, että pääomasta ja omistajuudesta selvästi yli puolet on nimenomaan suomalaista – eurooppalaisista pääomasijoittajista koostuva kokoomuslainen ”kotimaisuus” ei riitä. Pisteitä kokoomukselle ja demareille ei ropise myöskään venäläisen Rosatomin suosimisesta.

Ruotsindemokraattien äänestäminen nosti demarit valtaan ja kiihdytti maahanmuuttoa

Viikon paradoksi on tässä. Mietitäänpä hetken, miksi Ruotsin kokoomus (23,2 %) hävisi eiliset vaalit ja porvariallianssi (39,3 %) menetti hallituksen muodostamiseen tarvittavat äänet.

Kannatuksensa 12,9 prosenttiin tuplannut Ruotsindemokraatit sai kokoomuslaisten äänet siksi, ettei kokoomus ollut tarpeeksi maahanmuuttokriittinen.

Sosiaalidemokraatteihin (31,2 %) kokoomuslaisten kannattajia valui puolestaan siksi, että heidän mielestään kokoomus oli liian maahanmuuttokriittinen.

Yhtä kaikki, Ruotsindemokraattien äänestäminen johti siihen, että porvariallianssi (joka on sentään myöntänyt maahanmuuton ongelmat), joutui luopumaan hallitusvastuusta. Koska demarivetoinen uusi hallitus sallii maahanmuuton jatkua useiden kymmenien tuhansien tulijoiden vuositasolla, halu torjua maahanmuuttoa Ruotsindemokraatteja äänestämällä johti käytännössä tavoitteen täydelliseen vastakohtaan!

Demarien ja ympäristöpuolueen vähemmistöhallitus, jota kommunistit, liberaalit, krisut ja kepu tukevat valikoidusti oppositiosta, tulee varmasti pitämään ovet auki joka suuntaan Somaliasta Syyriaan (oman maansa Ruotsindemokraatteja lukuun ottamatta). Sverigedemokraterna-puolueen äänestäminen tuli siis lisänneeksi maahanmuuttoa, mutta vain siksi, että muiden puolueiden Ruotsindemokraateille julistama cordon sanitaire estää sen poliittisen osallistumisen.

Kiintoisaa onkin kilpailevien puolueiden täydellinen selkänsä kääntäminen ja kaikesta yhteistyöstä kieltäytyminen Ruotsindemokraattien kanssa. Se tosin näyttää vain lisäävän puolueen kannatusta, joka nyt on jo 780 000 äänen tasolla.

Ilmeisesti muissa puolueissa ollaan kateellisia Ruotsindemokraattien osoittamasta avautumisesta maahanmuuttoasioissa. Muissa puolueissa ongelmia ei uskalleta tai osata myöntää, saati että niille tehtäisiin jotakin rajoittamalla tai vastustamalla maahanmuuttoa.

Ruotsindemokraatit ovat nyt ratkaisijanroolissa. Vaikka heitä ei kelpuutettaisikaan hallitukseen, muut puolueet joutuvat aloittamaan kilpailun siitä, mikä vanhoista puolueista kehtaa aloittaa maahanmuuttovirtojen pysäyttämisen. Muutoin Ruotsindemokraattien kannatus tuplaantuu jälleen; samoin kasvaa vasemmistolaisen median tarve selittää Ruotsindemokraattien kannatusnousua kaikella muulla paitsi maahanmuuton aiheuttamilla ongelmilla, esimerkiksi työttömyydellä, turhautumisella tai äänestäjien tyhmyydellä.

Demokratian kannalta ongelmallista on, että vaalien suurin voittaja on torpattu kaikesta poliittisesta toiminnasta muiden puolueiden yhteispäätöksellä. Sosiaalidemokraattinen Aftonbladet puolestaan on luonut kampanjan, jossa korostetaan 87 prosentin äänestäneen muita kuin Ruotsindemokraatteja, vaikka itse vaalissa ei äänestetty ketään vastaan vaan oman puolueen puolesta. Jos 87 prosenttia ei ole tällä perustella rasisteja, onko 97 prosenttia feminismin vastaisia vain siksi, että feministinen puolue sai noin 3 prosenttia äänistä? Taitavat olla rasismi, leimaaminen ja kahtiajakojen kylväminen ihan muualla kuin Ruotsindemokraattien riveissä.

Puoluekohtaiset ääniosuudet ja paikkamäärä valtiopäivillä

sosiaalidemokraatit: 31,2 % (edellisvaaleissa 30,7 %) / 113 (+1) paikkaa
kokoomus: 23,2 (30,1) / 84 (–23)
ruotsidemokraatit: 12,9 (5,7) / 49 (+29)
ympäristöpuolue: 6,8 (7,3) / 24 (–1)
keskusta: 6,1 (6,6) / 22 (–1)
vasemmistopuolue: 5,7 (5,6) / 21 (+2)
kansanpuolue: 5,4 (7,1) / 19 (–5)
kristillisdemokraatit: 4,6 (5,6) / 17 (–2)
feministinen aloite: 3,1 (0) / 0 (0)
muut: 0,9 (1,4) / 0 (0)

Ruotsin vaalitaistelu ennakoi muutosta

”SvD” ei tarkoita ’Sverigedemokraterna’ vaan ’Svenska Dagbladet’.

Mitä Ruotsi edellä, sitä Suomi perässä? Ennusteet ovat povanneet vallan vaihtumista Ruotsin valtiopäivävaaleissa, jotka käydään tänä viikonloppuna.

Vihervasemmisto odottaa kannatuksen paluuta porvariallianssilta, jonka suosiota on verottanut pitkä hallituskausi.

Mahdollista kuitenkin on, että kannatus ei siirrykään nykyiseltä pääministeripuolue kokoomukselta ”takaisin” sosiaalidemokraateille vaan virtaa pienempiin puolueisiin arvoliberaalien antaessa äänensä esimerkiksi Kansanpuolueelle ja konservatiivien kääntyessä Ruotsindemokraattien suuntaan. Usko sosiaalidemokraattien johtamaan hallitukseen on nimittäin korkeinta sosiaalidemokraattien omissa riveissä muttei suinkaan kaikkien äänestäjien keskuudessa.

Vuosi sitten vasemmiston ja vihreiden kannattajista peräti 78 prosenttia uskoi demarijohtoiseen hallitukseen, kun taas hallituspuolueiden kannattajista vain 32 prosenttia uskoi sosiaalidemokraattien johtavan tulevaa hallitusta. Nyt kokoomus jäänee selvästi 30 prosentin alapuolelle, kun taas sosiaalidemokraatit saanevat kolmanneksen kaikista äänistä. Hallitusneuvotteluista tulee todennäköisesti vaikeat, sillä demarit tarvitsevat pienpuolueiden tuen, eikä ympäristöpuolueen ja entisistä kommunisteista koostuvan vasemmistopuolueenkaan tuki riittäne enemmistöhallituksen muodostamiseen.

Vaa’ankieliasemaan joutuvat kristilliset, kepu, Kansanpuolue ja Ruotsindemokraatit, jotka kaikki ylittävät äänikynnyksen mutta joista vain viimeksi mainitulla voi olla jotakin uutuudenviehätykseen perustuvaa intoa hallitustyöskentelyn kokeilemiseen.

Ruotsin monipuoluejärjestelmälle ominainen mutta sinänsä erikoinen jako porvariallianssiin ja vihervasemmistolaiseen blokkiin saattaa kuitenkin murentua Ruotsindemokraattien noustessa, jolloin joudutaan etsimään uusia koalitioita. Kaksijakoisuus on joka tapauksessa pitänyt huolen, että sanasotaa on käyty selkein argumentein, ja pienpuolueiden ohjelmaerimielisyydet demarien kanssa ovat rajut koskien maahanmuuttoa, Natoa ja taloudenhoitoa.

Kiintoisa ruotsalainen erityispiirre on, että keskustapuolue on Ruotsissa vain pieni agraariseksi mielletty maatalousväestön intressiryhmä, jota kannattaa runsaat 4 prosenttia kansasta. Matti Vanhasen pääministerikaudella Suomen Keskusta yritti näyttäytyä jopa liberaalina puolueena pitäen Yhdysvaltain demokraatteja eräänlaisena Atlantin takaisena veljespuolueenaan (Vanhasen luonnehdinta demokraattien vaalivoiton jälkeen). Tosiasiassa Suomen kepu on ollut melko konservatiivinen ja voimakkaan ideologinen ryhmittymä maamme politiikassa, joten puolueita valitessaan ruotsalaiset näyttävät suomalaisia tietoisemmilta.

Liberaali Folkpartiet on kaivanut esiin kovat aseet ja lupaa kansalle feminismiä ilman sosialismia. Sen sijaan sosialismiin näyttää liittyvän aina feminismiä. Hiukkasen feminismiä sisältyi myös kansallissosialismiin, jossa miespuoliset homot vietiin keskitysleireille mutta lesbot armahdettiin tasa-arvon merkiksi. Folkpartietilla on työtä feministien äänten pitämisessä itsellään, sillä parlamenttiin pyrkii ensimmäistä kertaa myös feministipuolue.

Ruotsalainen kokoomuspoliitikko haluaisi säilyttää oikeuden valita koulunsa itse. Ajatus on ristiriitainen siksi, että yleensä myös koulu valitsee oppilaansa. Kokoomus on perinteisesti puolustanut pieniä opetusryhmiä, tasokursseja ja muuta sosiaalista jakautumista. Samalla puolue on vastustanut ”tasapäistämisenä” pidettyä yhdenvertaistamista. Mutta mistähän tuo usein viitattu pako tiettyjen lähiöiden kouluista ja halu hakeutua rauhallisempien alueiden kouluihin oikein johtuu? Onko kyseessä vain oikeus valita koulunsa vai jostakin muusta asiasta johtuva sosiaalinen pakko?

Työväenpuolue kokoomuskin on  Ruotsissa vain ”maltillinen”, mutta silti puolue toteaa vaalijulisteessaan melko kylmäkiskoisesti, että hyvinvointi rakennetaan työlle eikä avustuksille. Lisäksi puolue antautuu lupaamaan 250 000 uuden työpaikan lisäksi työtä peräti viidelle miljoonalle ihmiselle ja painottaa, että ”kaikkia tarvitaan”, ilmeisesti rasismisyytösten välttämiseksi. Pääministeri Fredrik Reinfeldt kun meni tunnustamaan, että talous on ongelmissa muun muassa maahanmuuton tuottamien lisäkustannusten vuoksi. Viimeksi hän kehotti avaamaan sydämensä turvapaikanhakijoille, vaikka toisaalta hän tunnusti, ettei maahanmuutossa ole ”enää lainkaan liikkumavaraa”. Ruotsalaiset ovatkin joutuneet avaamaan tulijoille ennen muuta lompakkonsa.

Sosiaalidemokraattien pakki on sekaisin kuin Systembolagetin sisäänkäynnin edustalla näkyvät roskasäiliöt. ”Enemmän työtä, parempi koulu ja turvallisempi hyvinvointi” kulkevat kuulemma veronalennusten edellä. Veronalennuksia kukaan ei ole luvannutkaan, mutta puolue tarkoittaa kai nostavansa verotusta. Merkillistä muuten, että hyvinvoinnin ajatellaan tässäkin syntyvän, kun ihmisillä on kädet täynnä työtä. Filosofisesti katsoen työllä ei ole itseisarvoa vaan pelkkä välinearvo, ja moni kokisi olonsa varmaankin paremmaksi, mikäli työtä olisi vähemmän tai se jaettaisiin tasaisemmin.

Voiman pimeä puoli

Monet ajattelevat, että Tähtien sota -elokuvasaagan antagonisti (eli varsinainen pahis) on Darth Vader, toisin sanoen se mustakypäräinen, metallisella äänellä puhuva ja osittain kyberneettinen luomus.

Tosiasiassa elokuvasarjan varsinainen konna on sith-hahmo nimeltä Darth Sidious, muun muassa viimeisessä taistelussa esiintyvä huppupäinen hemmo, jolla on käärmeen silmät, jota lapset pelkäävät ja joka tunnetaan vuorosanoistaan ”Feel your angriness” ja ”I will show you the power of the dark side!”

Palautetaanpa mieleen, miten Darth Vader, eli oikealta nimeltään Anakin Skywalker, tuli pahaksi. Kaikkihan alkoi Galaktisessa Senaatissa, johon kuului kolme tuhatta senaattoriedustajaa Imperiumin eri laidoilta.

Wikipediassa kirjoitetaan sith Darth Sidiouksesta näin:

”Senaatin tehtäviin kuului säätää lakeja ja edustaa demokratiaa. [...] Senaattia johti ylikansleri, arvovaltainen mielipidejohtaja, joka nautti senaatin luottamusta. Vielä Galaktisen tasavallan kulta-ajalla senaatin toimintakyky oli mutkaton, mutta se alkoi heiketä byrokratian, korruption ja sithien juonittelun vuoksi. Kloonisotien seurauksena, vuosina 22 BBY – 19 BBY senaatti antoi poikkeusvaltuuksia kansleri Palpatinelle, luotetulle demokratian puolustajalle, jotta päätöksiä syntyisi nopeammin. Palpatine ei kuitenkaan ollutkaan niin lempeä kuin miltä vaikutti, ja hän uudelleenjärjesti koko Tasavallan Imperiumiksi senaatin edessä ja nimitti itsensä uuden järjestyksen galaktiseksi keisariksi. Vuonna 0 BBY, kun Uuden Toivon tapahtumat lähenivät, keisari hajotti, nyt Imperiumin senaattina tunnetun lainsäädäntöelimen. Tämän jälkeen oli viimeinenkin jäänne Tasavallan ajalta poissa.”

Palpatinen eli Darth Sidiouksen (englannin kielen sanasta ”insidious”, suom. ’kavala’, ’petollinen’) varhaisvaiheista tiedetään, että hän surmasi oman mestarinsa tämän nukkuessa nousten Voiman mustaksi valtiaaksi. Myöhemmin Palpatine ryhtyi poliitikoksi ja korruption suosijaksi, mikä raivostutti Kauppaliiton johtajat sillä seurauksella, että galaksin tasavaltalaiset ja Palpatinen kotiplaneetta ajautuivat kauppasaartoon.

Tavoitteidensa edistämiseksi Palpatine otti suojelukseensa nuoren jediritari Darth Vaderin, jota hän opetti käyttämään valosapelia aiheuttaen sepratismia jediritarien yhdyskunnan sisälle. Separtistinen toiminta johti ennen pitkää Kauppaliiton harjoittamaan piiritykseen koskien Imperiumin miehitettyjä osia.

Voima taas koostui ihmisen pimeästä puolesta, johon kuuluivat viha, pelko ja aggressio. Niiden varaan sith perusti valtansa, kun taas jediritarit onnistuivat muuntamaan ne ketteryydeksi.

Elokuvasarjan nähneet tietävät, miten kaikki päättyi, eli lopulta Darth Vader paiskasi sith Palpatinen reaktorikuiluun, josta hän päätyi Lotho Minorin jäteplaneetalle. Näin rauha ja vauraus palautuivat Kauppaliittoon ja tasavaltaan. Darth Vader puolestaan palautui takaisin hyväksi.

Kertomus herättää kysymyksen, mitä ihmisen persoonalle tapahtuu, kun hän saa poliittista valtaa. Millä tavoin ihmisen rooli yhdistyy hänen persoonaansa tai miten ihmisen persoona muuttuu, kun hän on vallassa pitkään? Kuinka valta muuttuu osaksi ihmisen minuutta ja identiteettiä? Psykologit ja sosiologit ovat tutkineet kysymystä melko vähän, samoin politiikantutkijat, vaikka ilmiö on yleinen ja arkipäiväinen.

Yleensä jo kymmenen vuotta vallan kahvassa riittää.

Parannukseksi voisi kelvata erään takavuosien ministerin muistutus: jokaisen poliitikon tulisi pitää mielessään esimerkiksi se, että vallan symbolina tunnettu virka-auto tulee aamuisin hakemaan aina sitä ministeriä eikä suinkaan itse henkilöä. Kuinka helppoa ja luontevaa nämä onkaan yhdistää, usein sillä seurauksella, että ennen pitkää ihminen ymmärtää roolinsa osaksi persoonaansa ja alkaa pitää asemaansa tai valtaansa henkilökohtaisena omaisuutenaan?

Luulen, että niin on nytkin päässyt käymään jossain päin maailmaa.

Ei-paha

Videokuvaa Helsingin Horneteista – Rajaloukkaukset kieroutunutta kommunikaatiota

Suomen etelärannikolla yleistyneet ilmatilanloukkaukset ovat vertauskuvallisen viestinnän muotoja. Niiden johdosta Putinille voisi osoittaa kernaasti ”keskaria” (enkä tarkoita keskikaljaa), tai voisi lausahtaa, että nyt muna piiloon!

Mutta Freudin mukaan sikari on aina myös sikari. Siksi rajaloukkauksilla on – ei vain symbolinen – vaan objektiivinenkin puoli.

Oheisessa videossa, jonka kuvasin Helsinki-Vantaan lentoasemalta, näkyy kolme Hornet-hävittäjää valmiina ampaisemaan taivaalle. Lähtöjä on ollut muutama vuorokaudessa sen jälkeen kun Ilmavoimat ilmoitti ryhmittävänsä koneet uudestaan.

On selvää, että taustalla on poliittinen päätös. Ilmatilanloukkaukset on määrätty lopetettaviksi.

Ilmavoimat ei tee Helsinki-Vantaalta harjoituslentoja, vaan jokainen lähtö tehdään mahdollista tunkeutujaa vastaan tai on hävittäjän siirtolento toiseen paikkaan. Puolustusvoimat on myös ilmoittanut, ettei kyseessä ole ”valmiustilan nosto” vaan ”valmiuden” parantaminen, mikä vie semantiikat sekaisin maan matosilta. Mutta kaikki varmasti ymmärtävät, että Hornetit lähtevät nyt tervehtimään Venäjän valtion koneita estääkseen rajaloukkaukset ennakolta.

Olisikin mielenkiintoista tietää, kuinka paljon rajaloukkauksia olisi ilman tätä rajalla odottavaa partiointitoimintaa. Kiintoisaa on sekin, mitä siellä lentää, eli onko Venäjä puolestaan lisännyt ”kuljetuskoneidensa” mukaan saattueita.

Lisäksi kiinnostaa, milloin nämä vastaanottokomiteat lopetetaan. Oletan, että niitä jatketaan Northern Coasts 2014 -merisotaharjoituksen loppuun. Totta kai on mahdollista, että osa lennoista liittyy myös harjoitukseen.

Mikäli tunnistus- ja päivystyslennot jatkuvat tämänkin jälkeen, Venäjä on Suomen kanssa konfliktissa. Myös sen merkitys on vain symbolinen muttei välttämättä mitätön.

On totta, että ilma- ja merikäytävä Suomenlahdella on Venäjän kannalta kapoinen, joten rajaa viistävät ohi pyyhkäisyt voi ymmärtää. Mitään todellista haittaa niistä ei ole; lentäähän ilmatilassamme koko ajan useiden maiden lentokoneita, ja se on matkustajasiviilikoneiden tarkoitus. Mutta myöskään sotilaskoneiden poikkeamiset lentosuunnitelmasta eivät haittaa Suomea. Niistä on vahinkoa lähinnä harhautuneille itselleen. Transponderinsa sammuttaneet voivat tosin joutua kolareihin ilmojen teillä.

Venäjällä tulisi ymmärtää, että rajaloukkaukset ainoastaan lisäävät suomalaisten Venäjä-kriittisyyttä ja puolustustahtoa. Putinin hallinto ei pääse pullistelullaan mihinkään omalta kannaltaan myönteisiin tai toivomiinsa tuloksiin.

Eniten tilanteesta hyötynee Suomen Ilmavoimat, jotka pääsevät todistamaan tarpeellisuutensa. Näin osoitetaan paljon arvosteltujen Hornet-kauppojen oikeutus ja luodaan pohjaa uusille hävittäjähankinnoille. Jokaista yliäänipamausta ja Helsingin ylilentoa siis tarvitaan. Ne havaitaan myös Tehtaankadulla.

Hävittäjien lähdöt eivät jää huomaamatta myöskään kenttävierailta. Hornetit on paikoitettu edustavasti etupihalle, jonka ohitse kulkee paljon matkustajaliikennettä päivässä. Niinpä esimerkiksi Antalyan aurinkolomalta saapuva rymyjengi voi kätösiään läpsytettyään todeta, että ”onneksi tuli hankittua sittenkin näitä patriarkaalisen vallan paternalistis-sovinistisia väkivallan välineitä eikä pantu ihan kaikkee vaan päiväkoteihin...”

Mikäli rajaloukkaukset ja päivystyslennot loppuvat tämän viikon jälkeen, kaikki on hyvin. Venäjä ärsytti ja Suomi osoitti suvereniteettinsa.

---

Päivitys 12.9.2014: Venäjä totteli arviotani, ja tämän uutisen mukaan Ilmavoimat on todellakin siirtämässä Hornetit pois Helsinki-Vantaalta viikonloppuna, joten kiitoksia paljon.

Helsingin Sanomat plagioi juttuaiheeni

Helsingin Sanomat teki tänään ison jutun aiheesta, josta kirjoitin jo blogissani 31.7.2014 otsikolla ”Venäläiset hävittäjät käyttivät Finnairin matkustajakoneita maaleina” (kirjoitukseni Uuden Suomen julkaisussa oli mukavat 230 Facebook-tykkäystä ja 46 kommenttia).

Hesarin juttu oli otsikoitu sanoin ”Lentäjät kertovat: Ohjus oli osua Finnairin koneeseen 1987 – Täystuho 20 sekunnin päässä”.

Jutuissa on tosin eri lähdeaines ja eri sisältö (lähteenäni oli lentokapteeni, kauppatieteen tohtori Heikki Urmaksen kertomus), mutta aihe on sama. Itse kirjoitin kokonaisilmiöstä, kun taas Hesari kaivoi esiin yhden tapauksen.

Olisi journalismin etiikan mukaista kertoa, kuka tai mikä aiheesta on raportoinut tai kertonut ensinnä. Hesari ei tehnyt niin, ei myöskään jutun toistanut Ilta-Sanomat.

Mutta hyvä, että kelpaa, ja enemmänkin saa varastaa.

Videoblogi: Ruotsissa Natosta ja Ukrainasta puhutaan avoimesti

Ukrainalla ja Ruotsilla näyttää olevan muutakin yhteistä kuin värit. Valtiopäivävaaleihin valmistautuvat ruotsalaiset ovat ottaneet Ukrainan sodan ja Natoon liittymisen avoimesti vaaliteemaksi, ja asioista puhutaan hämmästyttävän erilaisessa hengessä kuin Suomessa.

Ohessa video liberaalin Folkspartietin vaalitilaisuudesta Tukholman Norrmalmstorgilta.

Ruotsalaiset arvelivat muutama vuosi sitten, ettei maahan kohdistu sotilaallista uhkaa ja luopuivat yleisestä asevelvollisuudesta. Arvostelin ratkaisua tässä. Nyt Ruotsissa tähyillään Naton suuntaan, ja kannatus on korkeammalla kuin Suomessa. Mikäli Ruotsi liittyy Natoon mutta Suomi ei, tämä saattaisi maamme aseman entistäkin hullunkurisempaan valoon.

Sekä isäntämaasopimuksen solmiminen että tehostetun kumppanuusohjelman aloittaminen ovat liikettä oikeaan suuntaan. Ikävää vain, että suomalaisessa diskurssissa molemmat ovat johtaneet kiertelyyn ja kaarteluun. Eufemismien ja kiertoteiden käyttö puolestaan näyttää välttämättömältä, koska kansa vastustaa jukuripäisesti omaksi parhaakseen tehtäviä ratkaisuja.

Erään esimerkin suomalaisen keskustelun tasosta ja yleisestä arvostelukyvystä tarjosi Osmo Soininvaara, joka bloggasi viime viikolla, että Itä-Ukrainan liittyminen Venäjään voisi olla ”kaikkien etujen mukaista”. Tällä tavalla Soininvaara tulisi antaneeksi venäläisille enemmän kuin venäläiset osaisivat edes pyytää ja ukrainalaiset haluaisivat luovuttaa!

Tavallaan ei ole mitään ihmeellistä siinä, että vihreä poliitikko haluaa ”pienten vihreiden miesten” valtaavan Ukrainaa. Mutta tällaisilla mielipitelläköhän niitä suurmiehiä kuitenkaan tehdään?

Vapaamielisessä Ruotsissa jopa vasemmisto suhtautuu Ukrainan opetuksiin ja Natoon liittymiseen vakavasti, mutta Suomessa luotetaan edelleen puolueettomuuden harhaan, vaikka maamme ei ole ollut virallisesti puolueeton sitten vuoden 1995.

Se, että puolueettomuuteen ja liittoutumattomuuteen on liittynyt rauhantila, ei ole johtunut kummastakaan asiasta itsestään, vaan kylmästä sodasta ja YYA-sopimuksesta, jonka voimassa ollessa Suomen asema oli pelkästään itänaapurin hyväntahtoisuuden varassa. Tässä kompleksisessa tunnetilassa piehtarointia monet suomalaiset tahtoisivat ilmeisesti jatkaa.

Ruotsin varapääministeri, liberaalin Kansanpuolueen puheenjohtaja Jan Björklund puhuu Natoon liittymisen puolesta.

Suomessa Natoon hitsautumista jatketaan kulissien takana, mikä luo epädemokraattisen kuvan itse prosessista, vaikka tavoite kannatettava onkin. Ruotsissa sen sijaan luotetaan valistuksen voimaan ja uskotaan, että kansa on tarpeeksi fiksua ymmärtääkseen liittymisen edut.

Siksi asioista puhutaan toiseen sävyyn kuin Suomessa, jossa heitot otetaan vakavasti ja vakavasti otettavat argumentit yritetään haudata Kekkosen-aikaiseen pelotteluun. Käykö siis jonakin päivänä niin, että Venäjän mahdollisesti lähettäessä pieniä vihreitä miehiä myös Suomeen, Suomella ei ole muuta mahdollisuutta kuin hyökätä Ruotsiin ja antautua ehdoitta? 

Nato-gallupit antavat kannatuksesta väärän kuvan

Palovakuutus kannattaa tehdä ennen kuin pirtti palaa, eikä sitä enää saisikaan sitten kun talo on tulessa. Tätä eivät ole ymmärtäneet ne, jotka ovat jääräpäisesti vastustaneet Suomen liittymistä Natoon.

Nyt kun Suomi allekirjoittaa niin sanotun isäntämaasopimuksen, on hyvä muistuttaa Nato-kannatusta ja -vastustusta mittaavien gallup-kyselyiden harhaanjohtavuudesta. Ne laaditaan usein jonkin kaupalliseen markkinointitutkimukseen erikoistuneen firman toimesta puhelinhaastatteluina.

Kas näin:

– Tutkimuslaitos Sunshinesta, hyvää päivää! Haluaisitteko, että Suomi liittyisi Natoon, kyllä vai ei?
– Öööö... ei varmaan.
– Kiitoksia ja kuulemiin. Klik.

Tällöin haastateltaville ei taustoiteta lainkaan sitä, mitä liittymisestä tai liittymättömyydestä voi seurata. Ei kerrota esimerkiksi sitä, jäisikö yleinen asevelvollisuus voimaan vai ei, ja ihmiset antavat vastauksensa ummikkoina ja tietämättöminä vaihtoehtojen luonteesta. Siksi ihmiset usein vastaavat asenteellisesti, pelkkien ennakkokäsitystensä pohjalta.

Ihminen pyrkii psyykkisten perusprosessiensa mukaisesti mieluummin pysyttämään vakiintunutta tilaa kuin altistumaan muutoksille. Ihminen pyrkii myös mieluummin hankkimaan vahvistusta jo olemassa oleville näkemyksilleen kuin omaksumaan uutta tietoa.

Suomalaisten Nato-vastaisuutta, joka on noin 58 prosenttin tuntumassa, voidaan selittää näin. Ei haluta horjuttaa hyväksi koettua nykytilannetta, kun muutokseen liittyisi riskejä.

Mutta entäpä, jos tilanne onkin jo muuttunut? Ymmärtävätkö haastateltavat, että hyvä nykytilanne sisältää potentiaalin asioiden kääntymiseen kerta kaikkiaan kumolleen, jos vihollinen sitä haluaa? Käsittävätkö kansalaiset, että turvallisuutemme on nykyisin yhden valtion osoittaman suopeuden varassa, ja sen luonne puolestaan on nähty Tšetšeniassa, Georgiassa ja Ukrainassa? Tilanteesta tietämätön kansa on jäänyt muutoksesta jälkeen, mikäli se edelleen vastustaa Natoa.

Todellinen Nato-kannatus voitaisiinkin saada selville kysymällä asiaa käänteisesti, esimerkiksi näin:

– Oletetaan, että Suomi on jo Naton jäsen. Haluaisitteko, että Suomi irtautuisi Natosta ja heittäytyisi omilleen puolustuksen suhteen?

Uskon, että Natosta luopumista vaativien määrä jäisi tällä tavoin kysyen pieneksi, ja arvioni mukaan jäsenyyden säilyttämistä vaatisi ainakin 80 prosenttia kansasta. Vastustus koskee luullakseni vain liittymisvaihetta ja ilmentää pikemminkin epävarmuutta kuin varsinaista Nato-vastaisuutta.

Tutkijoilla on suuri vastuu todellisuutta kuvaavan tiedon tuottamisesta, ja siksi on tärkeää, että sitä ei vesitetä kehnolla metodiikalla. Toisaalta turvallisuus on niin tärkeä asia, ettei sitä pidäkään jättää rahvaan mielikuvituksen varaan ja antaa ratkaisijan roolia kadunmiehelle.

On hyväksyttävä myös se, että Suomea johdetaan Natoon asiantuntijatiedon pohjalta, josta osa on aiheen luonteen vuoksi väistämättä salaista. Päätöksestä taas ovat vastuussa puolueet, joiden tulisi koota rivinsä Nato-sopimuksen aikaansaamiseksi. Ensin asiasta päättäisi eduskunta yksinkertaisella enemmistöllä, ja päätös alistettaisiin tasavallan presidentin vahvistettavaksi, jolloin toteutuisi presidentin ulkopoliittinen tehtävä.

Nato-haukka – Mikä se on?

Haukka on hallitsijan lintu. Myös Egyptin kuninkaalla oli lemmikkihaukka, joka toimi sanansaattajana tämän- ja tuonpuoleisuuden välillä. Suomalaisessa kansanperinteessä haukat ovat suojelleet ihmisiä pahoja voimia vastaan, mutta myös haukkaa itseään on pidetty kovan ja sotaisan politiikan symbolina. Yleensäkin tämä vapauden ja uhman vertauskuva sallii enemmän tulkintoja kuin kulttuurillamme on antaa.

Suomalaista nykytodellisuutta näyttää hallitsevan puhe Nato-haukoista, joilla on viitattu Nato-jäsenyyden kannattajiin. Retoriikan kannalta katsoen käsitettä on kuitenkin käytetty väärin.

Poliittisessa retoriikassa haukoilla tarkoitetaan sellaisia warrantteja (eli takeita, perusteluja tai verukkeita), joita poliittisen vallan haltijat käyttävät omien järjettömiltä näyttävien argumenttiensa uskottavuuden lisäämiseen. Tavaksi on tullut puhua esimerkiksi ”Moskovan haukoista” ja ”Washingtonin haukoista”, jotka istuvat presidentin olkapäällä ja vaativat jotakin, jota presidentin ei muutoin uskottaisi edustavan mutta johon täytyy sitoutua, koska haukat...

Eräs argumentti, joka vaatii haukkoja tuekseen on ydinpelote. Kenenkään järjissään olevan poliitikon ei uskota (vaikka mistä sitä koskaan tietää) laukaisevan helvetinkonetta, paitsi siksi, että jokin haukka sitä vaatii. Haukoilla on siis tehtävä politiikan uskottavuuden lisäämisessä.

Koska Suomen hallituksen linjana on ollut väreistä riippumatta pitää Suomea kynsin hampain Naton ulkopuolella, niin sanottuja Nato-haukkoja ei ole käytetty ainakaan edellä mainitussa merkityksessä. Niinpä Suomessa pesivät Nato-haukat eivät ole taatusti Natoon liittymisen uskottavuutta parantavia retorisia warrantteja, joita hallitsijat käyttäisivät hyväkseen ja joihin he vetoaisivat asiaa ajaakseen. Sen sijaan Nato-haukat ovat uhanalaisia mutta suojelemattomia lintuparkoja, jotka korkealla kaarrellen näkevät kokonaistilanteen ja tuovat jumalilta viestin, että Natoon kannattaisi liittyä.

Nato-haukan käsitettä on siis käytetty retorisessa mielessä väärin, ja epäonnistuneesti sitä on käytetty myös silloin, kun sillä on yritetty leimata Natoon liittymisen kannattajat aggressiivisen politiikan edustajiksi.


Nato-keskustelua ei voida käydä ilman asiallista tietoa

Monia poliittisia päätöksiä on edeltänyt perusteellinen yhteiskunnallinen keskustelu, jossa on käyty läpi sekä asiantuntemukseen perustuvat argumentit että valheelliset ja vääristelevät näkökulmat. Niin sanotussa Nato-keskustelussa on kuultu toistaiseksi etupäässä asiantuntemattomia ja vääristeleviä puheenvuoroja.

Tyypillisimpiä harhakuvitelmia, joiden vallassa on suuri osa kansasta, on esimerkiksi se, että Natoon voi liittyä pelkän hakemuksen varaisesti tai vihollisen jo hyökättyä ja että asia käsitellään Naton pääkonttorissa nopeasti. Toinen harhakuvitelma on, että Nato auttaa aseellisesti myös siihen kuulumattomia maita.

Totuus on, että Natoon ei voida liittyä noin vain, vaan sen jäseneksi kutsutaan neuvottelujen perusteella. Jäsenyyden hyväksyminen ei käy päivässä, vaan siihen tarvitaan kaikkien Nato-maiden hyväksyntä, sillä päätökset tehdään kollegiaalisesti. Siksi käsittely kestää vähintään vuoden. Tosiasia on sekin, ettei Nato käy hyökkäyssotia vaan on puolustusliitto, joka voi auttaa sotilaallisesti vain sen täysjäseniä. Muut operaatiot liittyvät rauhan turvaamiseen.

Koska Suomen kansalta puuttuu asiallista tietoa Natosta, liitän tähän linkin, jossa toiminnasta ja jäsenyydestä annetaan asiantuntemukseen perustuva kuva. Ilman kyseisten tietojen oppimista ja hallintaa Nato-keskustelua ei voida käydä, eikä asiaan pitäisi ottaa mitään kantaa.

http://atlanttiseura.fi/nato/

Kannattaa lukea oheinen tietopaketti mieluummin kuin kymmenen netissä ilmestynyttä blogikirjoitusta, jotka eivät sisällä muuta kuin oletuksia, mutua ja harhaluuloja. Itse asiassa kyseinen informaatio pitäisi jakaa painettuna jokaiseen kotiin ja lukea siellä. Vasta sen jälkeen myös tutkimuslaitosten olisi mahdollista tiedustella mielipiteitä Natoon liittymisestä. Muutoin nekin tulevat antaneiksi Nato-kannatuksesta väärän kuvan.

Soppatykkisopimus vaatii täysjäsenyyttä Natossa

Naton kanssa ensi viikolla allekirjoitettava yhteisymmärryspöytäkirja isäntämaana toimimisesta on todellinen käsitteellisen koreografian taidonnäyte, joka tuo mieleen YYA-sopimuksen vuodet.

Ennen vanhaan välteltiin liian läheistä suhdetta Neuvostoliittoon; nyt vältellään sanomasta, että Suomea kytketään Naton polttoaineletkuihin.

Paragonissa (jota ei siis voi sanoa sopimukseksi, kun se ei sellainen ole) kierretään taitavasti se, että ollakseen Suomen kannalta edullinen, kyseinen raamisopimus edellyttää tuekseen täysjäsenyyttä Natossa.

Yhteisymmärryspöytäkirjassa ei ole kyse vain hernerokan jakamisesta sotilaille, vaan sillä varmistetaan, että Naton joukot saavat yhteensopivaa huoltoa maassamme kautta linjan. Näin varmistetaan Nato-joukkojen mahdollisuus tukea Suomea konfliktin sattuessa, mikä olisikin erittäin tervetullut asia.

Kontrahtia (tässä alkavat jo kiertoilmaisut loppua) on markkinoitu lähinnä teknisenä parannuksena, mutta sen vaikutukset ovat poliittisia.

Naton kannalta kyse on Baltian puolustuksen varmistelusta, kun taas suomalaiset näkevät sopimuksessa napanuoran Natoon. Sopimus onkin Suomelle sangen epäedullinen ilman täysjäsenyyttä Natossa. Se antaa Natolle alustan toimia Suomessa, mikäli Baltian maille sattuu Venäjän kanssa konflikti. Sitä kautta se ohjaa Venäjää suuntaamaan aseensa myös Suomeen. Siksi nyt solmittava asiakirja edellyttää, että ollakseen loogisia on suomalaisten liityttävä Natoon mahdollisimman pian.


Pelkällä yhteisymmärryksellä taipumus jäädä tehottomaksi

On sanottu, että sopimus pannaan täytäntöön vain, jos Suomi itse pyytää. Tämä ei ole täysin uskottavaa. Valmistelu laitettiin vireille jo Paavo Lipposen pääministerikaudella ja hänen hyvien Yhdysvaltain-suhteidensa tuloksena.

Yhdysvallat tiedusteli jo Irakin sodan aikana, saisivatko Yhdysvaltain sotilaskoneet lentää pohjoista reittiä Irakiin Suomen yli. Ulkopoliittinen johto mumisi tuolloin, että asiaa harkittaisiin tapauskohtaisesti, mikäli pyyntö tulisi. Periaatteellista ratkaisua ei ollut valmiina, eikä sitä tehty.

Nyt asiasta ollaan saamassa aikaan yhteisymmärryspöytäkirja. Toistakymmentä vuotta siihen meni.

Se on kuitenkin Suomen kannalta epätasapainoinen ja saattaa tuoda Suomelle enemmän murheita kuin ratkaisee. Kauttakulkusopimus on Suomen kannalta tehokas ja edullinen vain, jos siihen liittyy täysjäsenyys Natossa. Tällöin emme toimi vain puolustuksen alustana vaan voimme saada myös sotilaallista apua länsiliittoumalta.

Soppatykkisopimus vaatii siis Suomen liittymisen Natoon mahdollisimman nopeasti. Muutoin olemme Ukrainan asemassa, Putin ottaa sen, minkä hyväksi katsoo, eikä Suomella ole parempaa turvaa kuin pääministerin twiittaus ja presidentin Facebook-kaveruus Merkelin kanssa.


Putinia ei pysäytetä jyrkillä vastalauseilla

Naton vastustajien on syytä huomata, että Nato on demokraattisten valtioiden puolustusliitto ja maailman ainoa toimintakykyinen rauhanturvaorganisaatio eikä suinkaan se sama kylmän sodan aikainen liittouma, joka kilpavarusteli Varsovan liiton kanssa.

Varsovan liitto puolestaan ei ollut koskaan mitään muuta kuin Neuvostoliiton johtama valloitusarmeija täydennettynä itäblokin maiden asevoimilla. Kun piikkilanka kerättiin pois, poliittinen järjestelmä romahti.

Sen sijaan nyky-Venäjä ei ole edelleenkään muuta kuin Neuvostoliitto uudella nimellä, vaikka Jeltsinin aikana sille tarjottiin yhteistyötä sekä EU:n että Naton kanssa. Eräässä vaiheessa Venäjän arveltiin jopa liittyvän Naton jäseneksi, ja Suomea pidettiin senkin vuoksi Naton ulkopuolella: jotta emme joutuisi samoihin harkkareihin ja verkkareihin.

Tästä kuvasta jokainen voi ymmärtää, millainen Suomen asema on.

Tämän kirjoituksen kuvituksena oleva kartta osoittaa pelkistetysti mutta karmaisevan selkeästi, millainen Suomen ja Ukrainan asema Euroopassa on. Pahinta tilanteessa on se, että Venäjä on osoittanut pystyvänsä muuttamaan rajoja Euroopassa, ja tulokset ovat jääneet voimaan. Venäjä voi tehdä saman myös Suomessa, sillä Lännen vastustuksen ollessa naurettavan tehotonta houkutus raivata lisää tilaa Suomenlahdelle ja Itämerelle kasvaa liian suureksi.

Venäjä on jo nyt sodassa Euroopan unionia vastaan, sillä se valtaa EU:n jäsenyyttä tavoittelevaa Ukrainaa niin kuin Hitler Puolaa. Tässä valossa Ukrainan presidentin ilmaisema halukkuus nyt liittyä myös Natoon herättää suomalaisessa ihmisessä empatiaa ja sääliä, joka on pelkkää oman epävarman tilanteemme siirtämistä ja ulkoistamista kaukaiseen kohteeseen..

Tilanne on sellainen, että Länsi joko puuttuu Ukrainan tilanteeseen Venäjän itsensä tavoin ja työntää Venäjän joukot pois Krimiltä sekä muualta Ukrainan alueelta, tai Venäjän annetaan vallata puolet Ukrainasta. Mikäli Nato ei puutu asioihin Venäjän ydinpelotteen vuoksi (Putinin vihjailulla ydinaseesta on siis täsmällinen tarkoitus), Ukraina on mennyttä. Koska juuri näin todennäköisesti käy, sama tapahtuu ajan myötä myös Suomessa, ellei Suomi liity Natoon. Selvää kuin shakki.


Sota on meidän maailmassamme

Ukrainan sota on jo välittynyt kaikkien eurooppalaisten elämään, jossa se näkyy toistaiseksi vain leikkisinä pidettyinä Putin-juustoina. Olennaista on, että sodan merkit ovat meidän ruokapöydissämme, ja pakotteet ovat osoittautuneet vaikuttaviksi kuin ei-tykkäys somessa.

Siksi on pöyristyttävää, että länsimaissa kehdataan iloita elintarvikkeiden tilapäisistä halpenemisista samalla kun Ukrainassa on kuollut tuhansia ihmisiä Venäjän käymän sodan vuoksi. Huono tietoisuus ja ilojen pienuus pyhittävät ihmisten lapsekasta hyväuskoisuutta myös tässä, ja todellista older mania tarvittaisiin ennen kaikkea länsimaiden valtiojohdossa.

Tällä hetkellä länsimaiden johtajat kilpailevat siitä, kuka keksii taidokkaimman kiertoilmaisun sen peittämiseen, että Ukrainassa käydään sotaa. Moraalisesti he eivät poikkea venäläisistä, jotka selittelevät hyökkäystä Ukrainaan ”lomalla olevilla sotilailla”, jotka liittyivät kapinallisiin, tai ”eksyksiin joutuneilla vihreillä miehillä”, jotka ottivat panssarivaunuja mukaan karttojen sijasta.

Koska Ukraina ei ole Naton jäsen, Länsi ei voi muuta kuin levittää kätensä ja todeta väistelevästi, kuten muutamat pääministerit, että ”en puhuisi vielä sodasta vaan kriisistä, taisteluista, aseellisesta konfliktista, separatismista tai selkkauksesta, ja laitetaan vain maahantuontikielto timanteille muttei venäläisille itselleen”. – Miten Suomelle kävisi vastaavassa tilanteessa?

Isoille pojille rauhanharjoitukset

Suomenlahdella on ollut mediaseksikästä, kun venäläiset lentokoneet ovat loukanneet Suomen ilmatilaa, ja merestä on pistänyt esiin periskooppi. On kieltämättä mukavaa, että niinkin tylsässä paikassa kuin Itämerellä tapahtuu jotakin.

Kaksi vuotta sitten Venäjän hallinto avautui, ja lehdissä kerrottiin, kuinka Vladimir Putin opasti vankeudessa kasvatettuja lumikurkia muuttomatkalle lentämällä niiden edellä moottoroidulla riippuliitimellä ja toimimalla kurkiauran ”johtokurkena”.

En tiedä onko tämäntyyppinen ”ilmatilan loukkaus” parempaa vai huonompaa kuin Monty Pythonin lentävä sirkus, mutta Suomenlahdelta KGB-agentti Putin voisi viedä kehnon komediansa muualle.

Mitään objektiivista haittaa rajaloukkauksista ei tietenkään ole, sillä Suomen ilmatilassa lentää koko ajan useita ulkomaisia koneita, joten kiusa se ei ole pienikään kiusa. Ei järvi soutamalla kulu.


Miksi rajoilla kuhisee?

Kotkan edustalla oleva Suursaari kuvattuna Helsingin Pihlajasaaresta

Syksy on ornitologisesti antoisaa aikaa, ja niinpä minäkin kiikaroin muuttomatkalla olevia lintuja Pihlajasaaressa. Samalla panin merkille, että Helsingin edustalla olevalta kalliosaarelta näkyy 130 kilometrin päässä olevaan Suursaareen asti. Suomi menetti tuon korkeimmalta kohdaltaan 176 metriin ulottuvan saaren Neuvostoliitolle ensimmäistä kertaa talvisodassa ja takaisin valtauksen jälkeen toisen kerran jatkosodassa.

Joka tapauksessa Helsingistä näkyy Venäjän maaperälle ja Venäjältä Helsinkiin, ja muutenkin maamme ei ole vain lähellä Venäjää vaan Venäjässä kiinni.

Niin sanottua pienten erojen politiikkaa hyödyntäen läheiset valtiot pyrkivät usein korostamaan erojaan identiteettinsä ja itsemäärämisoikeutensa vahvistamiseksi. Erottautumisella on perusteltu tehtävänsä, eikä läheinen kontakti suinkaan aina lisää yhteisymmärrystä Gordon W. Allportin läheisyysolettamuksen mukaisesti, vaikka kontakti olisi ”pitkäaikainen ja hallittu”, kuten teorian täydennyksissä oletetaan. Esimerkiksi Samuel P. Huntingtonin teoksen Clash of Civilizations mukaan pienetkin erimielisyydet riittävät aiheuttamaan suuria konflikteja kulttuuripiirien rajavyöhykkeillä.

Sama pätee Venäjän ja Ukrainan suhteeseen. Ukrainan sota tuo mieleen poikaleirikokeet, joita yhdysvaltalainen sosiaalipsykologi Muzafer Sherif teki 1950-luvulla. Hän pyrki selvittämään, aiheuttavatko ristiriitaiset intressit ja tavoitteet väkivaltaista käyttäytymistä ryhmien kesken.

Niinpä hän valitsi kokeeseensa 11-vuotiaita pikkupoikia, jotka hän jakoi ”Kotkat” ja ”Kalkkarokäärmeet” -nimisiin ryhmiin ja alkoi tuottaa ryhmien välille tutkijoiden toimesta ristiriitoja. Varsin pian ilmeni, että keskenään tuntemattomat leiriläiset hitsautuivat nopeasti yhteen ja alkoivat suhtautua naapurileiriläisiin vihamielisesti perimmältään hyvin keinotekoisten ja symbolisten syiden vuoksi. Jo pelkkä jako ryhmiin näytti riittävän epäluuloisuuden tuottamiseksi ja ryhmäidentiteetin vahvistamiseksi.

Tutkimuksen lopussa ryhmien välisiä suhteita pyrittiin parantamaan. Sherif järjesti leirien välille keinotekoisia ”kriisejä”, joiden ratkaiseminen edellytti osapuolilta voimien yhdistämistä. Esimerkiksi leirillä ollut kuorma-auto ei käynnistynyt, ja kaikki pojat tarvittiin sen käyntiin vetämiseen. Hän myös katkaisi vedentulon yhdestä leiristä, jolloin ilman vettä jääneet syyttivät toista leiriä tihutyöstä, kunnes vedenjuoksun katkettua molemmista leireistä leiriläiset alkoivat tehdä yhteistyötä veden kantamiseksi leireihin.

Myöhemmin on pohdittu, olisiko leirien sekoittaminen poistanut väkivaltaisuutta, mutta myöskin todettu, ettei pelkkä läheisyys tai yhteistyö johda ryhmien yhdentymiseen. Elämä voi jatkua erillään, vaikka vihamielisyys vähenisikin, ja siksi tarvitaan ulkoista vaikuttamista muutoksen aikaansaamiseksi. Ryhmäkäsitteiden, kuten monikulttuurisuuden, lisääminen ei kuitenkaan vaikuta tuottavan toivottua tulosta, mikä on nähty muun muassa entisen Jugoslavian alueella, jonne saatiin rauha vasta itsenäisten kansallisvaltioiden myötä. Toisaalta myös ulkoryhmiin eristämisestä on saatu huonoa näyttöä.


Ukrainan ja Venäjän sodasta ei selvitä ilman ulkopuolisten väliintuloa

Aikuisten suhteet muistuttavat lasten asenteita. Nyt kun Venäjä toimii ”koulukiusaajana” ja valtaa Euroopan toiseksi suurinta maata, kansainvälisen yhteisön pitäisi aiheuttaa Ukrainan hallituksen ja kapinallisten välille ja toisaalta myös Ukrainan ja Venäjän valtion välille sellaisia ylimääräisiä kriisejä, jotka taivuttaisivat osapuolet rauhaan.

Juuri siitä pakotteiden asettamisessa on kyse, mutta pelkään pahoin, että ne eivät riitä. EU tulee vain ampuneeksi itseään jalkaan, kun taas Leningradin piiritystä muistelevat venäläiset kulkevat kuin täi syvimmänkin rotkon läpi ”isäntämaan” oravaskettä ravinnokseen nauttien. Sitkeän vastarinnan vuoksi Yhdysvalloille ja Natolle ei taida jäädä muuta vaihtoehtoa kuin toimia ”Sherifinä” ja polttaa taivaallisella tulella poroksi jokin Moskovan tai Harkovan katedraaleista, niin saavat Ukrainan puolelle eksyneet pienet vihreät miehet muuta ajateltavaa...

Ukrainan sota on siis umpikuja, josta ei selvitä ilman ulkopuolista puuttumista ja voiman käyttöä. Mikään ei yhdistä niin kuin ulkoinen vihollinen, ja näin tuotetun propagandan kannatusvaikutus Putinin ”Yhtenäinen Venäjä”-puolueessa toki osataan hyödyntää. Sama pätee myös Natoon, joka harjoittelee kauttakulkua Suomessa pidettävissä sotaharjoituksissa. Mutta milloin isot pojat päättävät pitää rauhanharjoitukset?

Suomen liittymistä Natoon vauhditettava

Pääministeri Alexander Stubb kertoi Yleisradion haastattelutunnilla, että Suomi olisi pääsemässä ”erityiskategoriaan” Nato-kumppanuuden ja mahdollisen jäsenyyden suhteen. Tämä on hyvin ymmärrettävää, sillä pitkään rakennettu rauhankumppanuusohjelma, johon myös Venäjä kuuluu, horjuu. Käytännössä se on romuttunut Ukrainan kriisissä. Siksi Nato pohtii asiaa uudelleen syyskuun kokouksessaan, ja siksi myös Suomen asema väistämättä muuttuu.

Edellisten presidenttien suurimpia ulko- ja turvallisuuspoliittisia virheitä olivat Nato-vastaisuus ja jalkaväkimiinoista luopuminen. Natoon olisi kannattanut hakeutua hyvän sään aikana. Tällä hetkellä Suomessa kähistään sekä Venäjän että Naton pelossa, ja monien ihmisten Nato-vastaiset puheet tuovatkin mieleen 1970-luvun kannanotot, joiden mukaan suomalaisten on turvallisinta elää Venäjän kainalossa tai talutusnuorassa. Sen sijaan Sauli Niinistön vetämä Nato-myönteinen linja on osoittanut vastuuntuntoa nykyisessä tilanteessa.

Koska suuri osa kansasta jarruttelee Natoon liittymistä, jonka korkeimmat upseerimme ja muut sotilasasiantuntijat puolestaan tietävät välttämättömäksi uskottavalle puolustukselle, Suomea on jouduttu reivaamaan lähemmäksi Natoa kansan selän takana. Upseeriliiton tänä vuonna julkaiseman tutkimuksen mukaan Suomen kenraaleista ja eversteistä 68 prosenttia kannattaa Natoon liittymistä ja ainoastaan 26 prosenttia vastustaa.

Vastustajistakin suuri osa on niitä, jotka pitävät Natoon kuulumista sinänsä toivottavana, mutta he ovat arvioineet asiaa pragmaattisesti peläten maanpuolustustahdon heikentymistä, jota puolustusliiton jäsenyys voisi aiheuttaa. Huomiota herättävää on, että Lissabonin sopimukseen sisältyvät turvatakuut (joiden takana ei ole sotilaallista voimaa), eivät heidänkään mielestään riitä.

Arvelen, että Suomen nykyisessä ulkopoliittisessa johdossa vallitsee syvä ymmärrys siitä, että Natoon kuulumattomuus on maallemme valtava riski, ja siksi olisi tärkeää, että Suomi olisi Naton jäsen. Tämän ajatuksen varaan puolustuspolitiikkaa on rakennettu jo pitkään.

Keskeinen kysymys on, miten saada Suomi Naton jäseneksi, kun tilanteesta tietämätön kansa sitä vastustaa. Naton jäsenyydestä ei koskaan voida järjestää kansanäänestystä, sillä olisi harmillista, jos poliittinen johto ilmaisisi Nato-myönteisyytensä pitämällä asiasta äänestyksen ja kansa sanoisikin ”ei”. Tällöin halukkuus Natoon olisi kerrottu, mutta kansa vetäisi poliitikoilta housut kinttuihin venäläisten nauraessa.

Siksi tie Natoon on kulkenut Nato-option, kumppanuusohjelman ja yhteensopivuuden lisäämisen kautta. Viimeisimpänä uutuutena Suomi on solmimassa Naton kanssa kauttakulkusopimuksen, joka parantaa Suomen valmiutta ottaa vastaan muiden maiden sotilaita sekä huoltaa laivoja ja lentokoneita. Isäntämaasopimuksena (Host Nation Support Memorandum of Understanding) tunnettu pöytäkirja ei ole kansainvälinen sopimus vaan poliittinen asiakirja, joka seuraa valtioneuvoston jo vuosituhannen vaihteessa linjaamaa päätöstä lisätä Suomen valmiutta ottaa vastaan sotilaallista apua.

Tämä käytännössä sivuutti Suomen 1992 Venäjän kanssa tekemän valtiosopimuksen, jonka mukaan Suomi ei salli aluettaan käytettävän hyökkäykseen Venäjää vastaan. Tämän sopimuksen rikkomisesta Nato-sopimuksessa ei kuitenkaan ole kyse, sillä Nato on nimenomaan puolustusliitto. Juuri siksi ulkoministeri Erkki Tuomioja tyrmäsi Putinin entisen talousneuvonantajan vihjailun siitä, että Kreml voisi vedota sopimukseen ja uhata Suomea väkivallalla. Myös Jyrki Katainen piti mahdottomana, että naapurivaltio yrittäisi vaikuttaa Suomen itsemääräämisoikeuteen.

Ongelma on, miten saada maamme Naton täysivaltaiseksi jäseneksi. Suomen Nato-viivyttelyä voidaan jatkossa käyttää koulukirjaesimerkkinä siitä, mitä merkitsee sana ”jahkailu”. Jäseneksi liittymistä edeltää yleensä Membershit Action Plan -ohjelma, mutta George W. Bush olisi ollut valmis ottamaan Ukrainan ja Georgian Naton jäseneksi jopa ilman sitä. Suomessa tämä vaihe on käyty läpi yhteensopivuutta lisäämällä, ja nykyisin Suomi on niin lähellä Natoa, että lähemmäksi ei liittymättä pääse.

Muissa EU-maissa Suomen viivyttelyä on pidetty hidasjärkisten politiikkana. Natosta ulkona olevia EU-maita ovat Irlanti, jolla ei ole paljoa rajanaapureita, Itävalta, jossa Nato-jäsenyyden estää Saksan-pelossa säädetty perustuslaki, Kypros, jota hiertävät Kreikan ja Turkin jäätävät suhteet, sekä Ruotsi ja Suomi, jotka varjelevat liittoutumattomuuttaan. Jopa Albania ja Kroatia ovat jäseniä! Nimenomaan Suomen kaltaiselle maalle jäsenyydestä olisi eniten hyötyä, sillä Naton rajat ovat pyhät.

Liittoutumattomuutemme johtuu vain liittymisvaiheen mahdollisesti tuottamasta epävakaasta tilanteesta. Juuri siksi Nato-hakemuksemme on luvattu käsiteltävän ja hyväksyttävän pikavauhtia, jos sellainen tehtäisiin.

Toinen tie olisi se, että puolueissa ymmärrettäisiin liittymisen tarpeellisuus ja asiaa alettaisiin ajaa puolueohjelmiin kirjattuna tavoitteena. Tämä edellyttäisi kansan kouluttamista ajattelemaan omaa etuaan. Lopulta eduskunta voisi tehdä asiasta päätöksen.

Sen sijaan sitovaan kansanäänestykseen alistettavaksi asia on liian tärkeä. Kansan enemmistön nimittäin kääntäisi Nato-myönteiseksi vain lupaus, jonka Stalin antoi Paasikivelle uhkauksenomaisesti: ”Tulette saamaan kaikki äänet!”

Natoon liittymistä myös siinä tilanteessa, että kansan enemmistö ei sitä sattuisi kannattamaan, puoltaa tosiasia, ettei kansan enemmistö tiedä kaikkia turvallisuuspoliittisia näkökohtia. Kansa ole yleensäkään osannut toimia omaksi parhaakseen kuin vasta ääritilanteissa.

Julkisuudessa on esitetty ripitystä, jonka mukaan Alexander Stubbin vetämä Nato-myönteisyys on ajattelematonta nyt, kun Venäjä möyrii rajanaapuriensa tonteilla. Olen toista mieltä. Ajankohta Suomen Nato-hakemukselle on aina yhtä otollinen.

Kun Venäjä on osoittanut yhteistyökyvyttömyytensä ja -haluttomuutensa EU:n ja Naton kanssa ja maa on korviaan myöten ongelmissa Ukrainan kriisissä, se ei varmasti aloita ”kahden rintaman sotaa” käymällä Suomen kimppuun, vaikka maamme jättäisi Nato-hakemuksen heti. Ja mahdolliseen noottiin voisi vastata, että Venäjä itse rikkoi turvallisuustilanteen ja teki Natoon hakeutumisen tärkeäksi aggressiivisella ulkopolitiikallaan ja itsenäisen valtion suvereniteettiin puuttumisellaan. Varmaa on, että palovakuutus kannattaa tehdä ennen kuin pirtti palaa, eikä sitä enää saisikaan sitten kun talo on tulessa.

Venäjää ei pidä pelätä siksi, että maan johdon oletetaan olevan täyttä ymmärrystä vailla, epävakaa, horjuva ja altis fataalille ja itsetuhoisellekin politiikalle. Venäjää pitää pelätä siksi, että sen tiedetään olevan täysin harkitseva ja määrätietoinen sekä valloittavan maita yksi kerrallaan. Erään analyysin asiasta antoi Ilkka Kanerva, joka totesi, ettei Putinin juna näytä pysähtyvän.

YYA-sopimusta opiskelleet voivat tietenkin jatkaa piehtaroimistaan spekulaatioissa, joiden mukaan maanpuolustusta ei pidä siirtää muiden vastuulle eikä pitäisi luottaa vieraaseen apuun. Selvää on, ettei maanpuolustusta voida ulkoistaa, mutta ei pidä myöskään luoda tilannetta, jossa vähäväkinen maamme jäisi kriisin sattuessa yksin. Se on liittoutumisen riskejä paljon pahempi vaihtoehto.

Maanpuolustustahto ja Naton tuki eivät ole toisensa pois sulkevia vastakohtia, eikä ole mitään syytä olettaa, että Naton jäsenyys heikentäisi armeijaamme, kunhan yleinen asevelvollisuus pysyy voimassa.

Pomminvarmaa on, että Suomen asema Naton jäsenenä olisi huomattavasti parempi kuin näennäisesti itsenäisenä maana, jonka puolustaminen on vain oman armeijan varassa mutta jonka Venäjä voi lukea etupiiriinsä sisältyväksi ja kuin tarjottimella olevaksi maapalaksi. Naton kautta olisi saatavissa muun muassa tiedustelutieto, joka on ratkaisevaa nykyajan sodankäynnissä.

Naton jäsenenä Suomella olisi sekä parempi sotilaallinen toimintakyky että parempi ennakolta vaikuttava pelote, joka perustuu väkivaltapotentiaaliin. – Siis mikäli maamme Natoon enää kelpaa. Onhan tärkeää myös se, mitä meistä ajatellaan lännessä, eikä aina vain se, mitä mieltä ollaan idässä.