Ikuisen nuoruuden lähteillä

Olin eilen Guns N’ Rosesin konsertissa Helsinki Live -tapahtumassa. W. Axl Rose on mainio mies huiveineen ja lavakoreografioineen. Juuri muuta alkuperäisestä yhtyeestä ei olekaan jäljellä. Paitsi tietysti klassikkobiisit. Kun tekee kerran jotakin kunnolla, ei tarvitse tehdä joka päivä uudestaan.

GNR on menettänyt parinkymmenen vuoden takaisen suosionsa, mutta kannatusta on edelleen tiettyjen kuuntelijaryhmien joukossa. Keski-ikäiset olivat paikalla uusintaakseen omaa nuoruuttaan ja uskotellakseen, että mikään ei vanhene – tai ainakin luodakseen kokemuksen yhdessä vanhenemisesta. Nuorten hevilettien kiinnostus 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa suosionsa huipulla olleeseen semioottiseen kokonaisuuteen onkin sitten vaikeammin selitettävä asia.

Monet nykyfanit ovat syntyneet vuoden 1987 jälkeen, jolloin yhtye julkaisi läpimurtoalbuminsa Appetite for Destruction. Onnittelin ohimennen myös muutamaa lakkiaisistaan paikalle saapunutta ylioppilasta, joille setä sai selittää olleensa tuohon aikaan ”armeniassa”. Musiikkikulttuurien kieli on ilmiönä kiinnostava: minun nuoruudessani 25 vuotta sitten oli mahdotonta, että nuoret ihmiset olisivat suostuneet kuuntelemaan mitään, mikä oli tehty neljännesvuosisata sitten. Abban ja Modern Talkingin sukupolvi olisi pyörtyillyt Elviksen tai Metro-tyttöjen vuoksi? – Mahdoton ajatus.

Sen sijaan nykynuorille kelpaavat heidän vanhempiensa musiikkityylit. Tämä kertoo, että kulttuurimme kokonaisuus on tullut valmiiksi. Kaikki merkityksellinen luotiin jo 1980-luvulla, ja siitä pitäen juuri mikään ei ole muuttunut. Kaikki istuvat vihdoin samassa kiertopulkkakyydissä, jossa ideat vain toistuvat.

Tämä näkyy myös siinä, että nykyaikana mikään ei ole erityisesti muotia eikä muodista pois. Retrotyylit kukoistavat. Elämä tuli valmiiksi 1980-luvulla. Mitä kulttuurikuvaa uudistavaa sen jälkeen onkaan luotu? Ehkä internet ja litteät televisiot.

Matka 1950-luvulta 1980-luvulle on henkisesti paljon pitempi kuin matka 1980-luvulta 2010-luvulle. Viimeksi kuluneet parikymmentä vuotta olemme eläneet yhteisessä ja entistä paremmin jaetussa todellisuudessa ainakin niin sanotuissa länsimaissa. (Tiedän kyllä, että 1950-lukua eletään vielä monissa kehitysmaissa ja esimerkiksi Kuubassa, joka tosin sekin on täältä katsoen lännessä.)

”November Rain” ja ”Paradise City” voivat tietysti saada nuoremmankin polven syttymään ihan omilla ansioillaan, eikä sen kummempia selityksiä tarvita.

W. Axl Rosen ja Kimi Räikkösen ystävyys on joka tapauksessa semiologisesti kiintoisa asia. Muiden muassa Iltalehti kertoi Räikkösen saunottavan huvilallaan vanhaa frendiään, ja onpa Rose puolestaan kiittänyt Räikköstä jo uuden levynsä kansipapereissa.

Ystävyys on mukavaa. Ei tarvitse olla vain itsensä kanssa kahden. Molempia leimaa lisäksi tunnettu heleä-äänisyys ja läsnä-oleva katse. Kummankin uran vetopyörä on hakenut viime aikoina pitoa myös off roadin puolelta, mutta edelleen se rapa molemmilta roiskuu.

Vaikka mikäpä minä olen mitään sanomaan. Myös minulla on filosofian piirissä oma ”bändimenneisyyteni”, joka on rohkaissut soolouralle lähtemiseen. Ja näin tehtyäni en ole katunut. Se on oikeastaan kaiken jatkuvuuden ehto.