Tulppaaneja kriittisille

Hollannissa demokratia toimii, kun hallitukset hajoavat myös kesken vaalikauden. Kristillisdemokraattisen pääministeri Jan Peter Balkenenden (suom. Palkinpään) johtama hallitus kaatui viime helmikuussa erimielisyyteen siitä, pitäisikö Hollannin vetää joukkonsa Afganistanista. Koalitiohallituksessa kristillisdemokraatit (CDA) kannattivat jatkoaikaa, kun taas työväenpuolue (PvdA) vastusti sitä.

Toisaalta hallitus olisi voinut saada puukenkää myös Kreikan velkakriisin vuoksi, sillä myöskään sen ratkaisukeinoista ei vallinnut yksimielisyyttä. Kiintoisaa on, että syyt hallituksen hajoamiseen ovat tulleet sisäpolitiikan ulkopuolelta, toisin sanoen Nato- tai EU-politiikasta.

Suomessa hallituksen hajoamiseen olisi ollut lukuisia sisäpoliittisia syitä (muiden muassa vaalirahoitusskandaali), mutta politiikanteko mielletään tässä maassa pelkäksi autoritaariseksi vallankäytöksi eikä kansanvallan toteuttamiseksi. Sen vuoksi ministerit pitävät kynsin hampain vallastaan kiinni ja kokoavat rivinsä valtansa menettämisen pelossa.

Kulttuureina Suomi ja Hollanti muistuttavat toisiaan. Molemmissa vallitsee monipuoluejärjestelmä ja liberalismin perinne. Yhtenevyydet ovat kuitenkin vain mielikuvamaisia, sillä ne ovat voimassa eri syistä. Vapaamielisyyttä ja kansanvaltaa pidetään korkeassa kurssissa Suomessa, sillä suomalaiset ovat kärsineet kahden valtion harjoittamasta imperialismista. Hollannissa vapauden ja itsenäisyyden arvostus taas perustuu siihen, että Hollanti hallitsi 1700-luvulla maailman meriä ja toteutti imperialismia itsekin eikä ole myöhemminkään halunnut päästää omien etujensa puolustamisesta irti. Hollannissa vapaus mielletään itsemääräämisoikeudeksi ja vapaudeksi johonkin, kun taas Suomessa vapaus on ollut vain riippumattomuutta eli vapautta jostain.

Kooltaan yhtä Suomen lääniä vastaavassa Hollannissa avointa maahanmuuttopolitiikkaa on harjoitettu siirtomaaimperialismin ajoilta periytyvien velkojen hyvittämiseksi, kun taas suomalaisille moraalisia velkoja ei ole kertynyt mihinkään suuntaan. Siksi suomalaisten linjanveto voisi olla myös suhteessa Euroopan maihin suoraviivaisempaa, eikä meidän tarvitsisi myötäillä vanhoja EU-maita.

Hollannin tämänkertaisen vaalituloksen ratkaisivat eurovaalien tapaan maahanmuuttoa ja EU-politiikkaa koskevat kannat. Äänestäjät ovat saaneet tarpeekseen sekä siirtolaisten ylimäärästä että rahan haaskaamisesta muiden euromaiden tukemiseen. Tästä syystä ei ole ihme, että tappion vaaleissa kärsi EU-myönteisintä politiikkaa vetänyt paikallinen ”kokoomus”, toisin sanoen kristillisdemokraatit.


Äärivasemmisto hävisi

Helsingin Sanomien kielellä vaaleissa punnittiin ”äärioikeiston kannatus” eli Geert Wildersin vetämän vapauspuolueen (Partij Voor de Vrijheid, PVV) suosio. Tosiasiassa PVV on kansanvaltainen ja kansallismielinen puolue, jonka leimaaminen Hesarin tapaan ”ulkomaalaisvastaiseksi” on harhaanjohtavaa. Wilders on intialaissyntyisen äidin poika ja naimisissakin unkarilaisnaisen kanssa, eikä puoluetta voida haukkua sen enempää ulkomaalaisten sorsimisesta kuin suosimisestakaan.

Ohjelmallisesti PVV on puolustanut kansallista etua ja liberaalia demokratiaa sekä arvostellut islamia ja maahanmuuttoa. Pitkälti samanlaisella ohjelmalla toimiva EU-kriittinen puolue nauttii Sveitsissä peräti 29 prosentin vaalikannatusta. Sitäkään tuskin voitaisiin sanoa äärioikeistolaiseksi, kun puolue peittää osan keskustankin paikoista maan parlamentissa. Journalismia Helsingin Sanomien sanankäyttö ei ole, mutta vääristelevää kirjoittelua kylläkin.

Lehti muuten vaihtoi aiemman otsikkonsa ”Äärioikeiston asema punnitaan Hollannin vaaleissa” muotoon ”Keskusta-oikeisto nousemassa vaalivoittoon Hollannissa” myöhemmin. Miten tämä on mahdollista lähinnä ainoan ”keskusta-oikeistolaisen puolueen” eli kristillisdemokraattien hävittyä, ellei myös vapauspuolueen paikkaa ole siirretty lehden toimituksessa äärioikeistosta keskustan suuntaan? Tai sitten äärivasemmistolainen toimittaja on itse liikkunut jakkaransa kanssa johonkin päin. Lopulta internetsivuilla julkaistun jutun otsikko vääntyi muotoon ”Liberaalit ja työväenpuolue menossa vaalivoittoon Hollannissa”. Asiat näyttävät olevan Helsingin Sanomissa aivan niin kuin yliopistoissa, joissa demareitakin pidetään ”äärioikeistolaisina”.


Kansanvalta ei ole populismia

Helsingin Sanomat on huolissaan myös populismista. Viime keskiviikon pääkirjoituksessa lehti paheksui Perussuomalaisten gallupkannatusta, joka lähestyy kymmentä prosenttia. Lehti leimaa puolueen kolmeen kertaan ”populistiseksi”.

Populismi on kansan kannatuksen kalastelua hinnalla millä hyvänsä. Näin arvioiden Perussuomalaiset ei ole populistinen vaan konservatiivinen puolue. Puolueellahan on hyvinkin vankkoja perusarvoja, joiden varaan se vannoo. Sen sijaan niin sanotut suuret puolueet ovat syyllistyneet populismiin kääntyessään aina sen mukaan, mistä tuuli puhaltaa. Jos populismin kriteerinä pidetään myös ehdokasasetteluja, on syytä huomata, keitä Tupu, Hupu ja Lupu houkuttelevat listoilleen: lavalaulajia, urheilijoita ja missejä. Heitä on kokkareiden, kepun ja demarien ryhmässä aika monta myös eduskunnassa.

Popparit ja pintajulkkikset ovat puolueille helppoja tapauksia, ja siksi heitä suositaan ehdokasasetteluissa. Populististen ehdokkaiden ajatellaan tuovan ääniä, mutta samalla he ovat puoluejohdon kannalta helposti hallittavia: heillä ei ole poliittista ohjelmaa, asiantuntemusta, kirjallista tuotantoa, tieteellistä koulutusta eikä näkemyksiä. Heistä voidaan tehdä pelkkiä napinpainajia, mikä puolestaan keskittää valtaa puolueen johdolle. Tämä jos mikä on kansanvallan halveksuntaa ja halpahintaista populismia!

Tietenkin myös populismin käsitteen määrittely vaihtelee. Monet perussuomalaiset määrittelevät populismin kansanomaisuudeksi ja kansanvaltaisuudeksi, ja siltä pohjalta he pitävät populismia myönteisenä mainesanana ja ilmiönä. Kansanvaltaisuudelle olisi kuitenkin täsmällisempi vastine: demokratia. Populismi sen sijaan voidaan mieltää käsitteeksi, joka sisältää kielteistä arvostelua, ja tämä merkitys sillä on myös monissa Euroopan maissa.

Mielestäni on väärin leimata liberaalia yhteiskuntajärjestelmää, demokratiaa ja valistusihanteita puolustavat liikkeet populistisiksi. Esimerkiksi Geert Wildersin johtama PVV on kansanvaltainen puolue, joka lisäsi kannatustaan 15 edustajalla ja päätynee saavuttamillaan 24 paikalla hallitukseen yhdessä työttömyyttä vastaan kamppailleen ja 31 paikkaa saavuttaneen liberaalipuolueen (VVD) sekä 30 paikkaa saaneen työväenpuolueen kanssa.

Monet lehdet, etupäässä Helsingin Sanomat, ovat ennustaneet hallitusneuvotteluja ”tuskallisiksi” PVV:n voiton johdosta ja kuvanneet kannatustaan lisänneiden ryhmien tavoitteita ”ristiriitaisiksi”. Mitä ristiriitaista on työttömyyden torjunnassa ja maahanmuuton rajoittamisessa? Tulppaaneja voittaneille! Mutta pidän edelleen mahdollisena, että veret seisauttaneen vaalivoiton saanut PVV pelataan vielä hallituskoalition ulkopuolelle cordon sanitaireen vedoten.


Wilders ja vähemmistöt

Geert Wildersiä vastaan on käyty myös näytösluonteista oikeutta, ja hänelle on vaadittu vuoden vankeusrangaistusta islamkriittisten puheiden sekä Fitna-elokuvan vuoksi. Suomalainen media on keskittynyt tuomaan esille vain Wildersiä vastaan suunnatut syytökset, joiden mukaan muslimien fanaattisuus on rinnastettu fasismiin Fitna-elokuvassa. Sen sijaan yhä kesken olevan oikeudenkäynnin yksityiskohdista media on pysytellyt hipi hiljaa.

On unohdettu, että Wilders on vakuuttanut olevansa länsimaisen vapauden kannattaja esimerkiksi nais- ja homokysymyksissä. On unohdettu, että Wilders on joutunut elämään poliisin vartioimana Fitna-elokuvan julkaisemisesta asti. On unohdettu, että PVV-puolueen puheenjohtaja on menettänyt kansalaisoikeutensa niin pahoin, että hän on maan ainoa poliitikko, jonka osoitetta ei voida mainita julkisesti missään.

On unohdettu, että Wilders ei oleskele kahta päivää pitempään samalla paikkakunnalla, ja hänestä on tehty maankierturi muslimien tappouhkausten pelossa. On unohdettu, että Britannian sisäministeri, työväenpuoluetta edustava Jacqui Smith, kieltäytyi päästämästä Wildersiä kutsuvierailulle Lontooseen muslimien reaktioiden pelossa, kunnes Britannian maahanmuuttoviranomaiset kumosivat kiellon.

On unohdettu, että Hollannissa myös hindut tukevat Wildersiä, sillä hekin kokevat olevansa muslimien ahdistelemia. On unohdettu, että sekularisoitunut musliminainen Ayaan Hirsi Ali on asioista samaa mieltä kuin Wilders. On unohdettu, että Wilders ajaa myös juutalaisväestön etua ja tunnustautuu Israel-faniksi, koska pitää Israelia liberaalina valtiona verrattuna autoritaarisiin Lähi-idän muslimimaihin. On unohdettu, että Hollannissa kansa on laajalti samaa mieltä kuin Wilders.

Myös homot ja lesbot ovat antaneet tukensa Wildersille, sillä he ovat joutuneet kärsimään runsaan maahanmuuton haitoista, islamin leviämisestä ja syrjintähierarkioista, joiden kautta maahanmuuttajat on asetettu kansallisten vähemmistöjen edelle. Hollannin eräänlaisena ”kansallisomaisuutena” pidetyn vapaamielisyyden väheneminen on johtunut ensinnäkin konservatiivisen islamin leviämisestä ja toiseksi kantaväestön omien asenteiden jyrkentymisestä, joka sekin on juontanut juurensa maahanmuutosta.

Homojen ja lesbojen tukea Wildersille selittää se, että maahanmuuttokriitikkona ja katolilaisena homoseksuaalina tunnetun Pim Fortuynin vuonna 2002 toimeenpantu murha on institutionalisoitunut eräänlaiseksi käännekohdaksi seksuaalivähemmistöjen riveissä. Tässä kirjoituksessa mainitun selvityksen mukaan homojen ja lesbojen suosikkipuolueet ovat Pimin työtä jatkava vapauspuolue PVV ja oikeistoliberaali VVD.

Hollannissa ja monessa muussa Euroopan maassa on oivallettu, ettei kansallista etua voida ajaa yhtäkään kansallista vähemmistöä diskriminoimalla. Sama linja voisi sopia myös perussuomalaisille.