Laskukoneet pähkinänsärkijöinä

Elämäntaidon oppaat ovat nykyisin muodissa. Tämä kertonee luottamuksesta onnen tavoitteluun konstien ja jippojen avulla – mutta myös siitä, että aikamme suosii nopeasti omaksuttavaa tietoa, jonka kautta voi tulla ”mystikoksi minuutissa”. Käytin itse muutaman tunnin ja vaivauduin lukemaan läpi markkinoille viime aikoina ilmestyneet elämäntaidon opaskirjat.

Sveitsiläisen liikemiehen ja kirjailijan Rolf Dobellin teokset Selkeän ajattelun taito (2012) ja Viisaan toiminnan taito (2013) ilmestyivät Suomessa HS-kirjojen kustantamina. Kiitänkin Helsingin Sanomia siitä, että se opettaa meitä jälleen ajattelemaan ja toimimaan oikealla tavalla. Molemmat oppaat luettelevat kaikkiaan 52 ajatusvirhettä tai toimintavirhettä, joten siinä on virheiden sisäistämistä jokaiselle vuoden viikolle parin vuoden ajaksi!

Dobelli on onnistunut kirjoittamaan menestysteokset esittelemällä tieteen ja filosofian vääriksi todistamia ajattelutapoja ja päättelyvirheitä helposti ymmärrettävässä muodossa. Hän on opiskellut liiketaloustiedettä ja toiminut muun muassa Swissairin palveluksessa. Toisen kirjansa alkulehdillä Dobelli myös korostaa yhteyksiään Mustista joutsenista (2007) tunnettuun Nassim Nicholas Talebiin – ehkä päästäkseen osalliseksi maineesta. Muutenkin Dobellin kirjoissa on hieman opportunistinen ja machiavelliläinen sävy, joka on sukua Francesco Alberonin hunajaisille kirjoille sekä Umberto Econ taannoiselle graduoppaalle.

En tarkoita, että näissä kirjoissa vikaa olisi. Mutta silmiinpistävää Dobellin oppaissa on pyrkimys hyötyä ”oikeasta ajattelusta” ja kiertää ”väärää” tappioiden välttämiseksi. Huomionarvoista on, että suosituimpia elämäntaidonoppaita kirjoittavat nykyään laskukoneet – filosofien, sosiologien, pappien ja psykologien sijasta. Myös newyorkilainen Taleb oli yksityispankkiiri ennen yksityisajattelijan uralle omistautumistaan. Nähtävästi se joko kannattaa paremmin tai on mukavampaa, sillä tämän elämänviisauden mukaan ihmisen toimintaa motivoivat ensisijaisesti taloudellinen hyöty ja nautinnonhalu. Tai sitten utilitarismin perusläksy on synkronoitu yhteen onnen tavoittelun kanssa tässä suoriutumista painottavassa kulttuurissamme.

Neuvoa uranvaihtoon sai jo (niin ikään entisen kiireisen miehen), lontoolaisen Tom Hodgkinsonin Vapauden ylistyksestä (2006), jossa hän puolestaan kehotti leikkaamaan luottokortin kahtia ja välttämään kaikkia sitoumuksia, joilla kaupustelijat yrittävät nyörittää uhrinsa riippuvuuteen, vapauden vihollisista pahimpaan. Katukauppiaat, feissarit, matkapuhelinliittymien ja TV-kanavien markkinoijat kun lupaavat ensin kaikkea hyvää mutta muuttuvat tylyiksi ehtojen asettajiksi heti saatuaan ihmiset allekirjoittamaan palvelusopimuksen.

Tätä nykyä Hodgkinson asuu Britannian maaseudulla. Jo Hodgkinsonin Joutilaisuuden opas (jonka täytyi olla jokaisen rekrytointiammattilaisen kauhukirja) opetti tähän: samaan kuin lääkäri Ray Bennetin Alisuorittajan manifesti (2012). Ne neuvovat, miten tärkeää tehokkaalle ja hyvinvointia edistävälle ajankäytölle on nimenomaan alisuoriutua.

Koska kirjoittajat ovat entisiä bisnesmiehiä tai muuten vain kiireisiä ihmisiä, heidän sanaansa liike-elämän juonikkuudesta voi varmasti luottaa. Vahinko vain, että järkevyys, onnellisuus ja hyvinvointi typistetään näissä elämäntaidonoppaissa pelkästään oikeanlaiseksi kalkyyliksi. Se kertoo teknisestä asenteesta, joka on kovin ohut. Ja se kertoo myös kyynisyydestä ja kylmyydestä. Entiset käpyjä keräilevät pankkiirit ovat nyt kuin oravia, jotka rikkovat puhdetöikseen päättelyn pähkinöitä ja paradokseja. Onpahan kuitenkin mitä särkeä.

Myös akateemiset filosofit ovat koettaneet jakaa onnen ohjeitaan, mutta ilmeisestikin liian perinteisellä tavalla. Esimerkiksi Julian Bagginin ja Peter L. Foslin hiljattain ilmestynyt teos Ajattelun pikkujättiläinen (2012) luettelee brittiläiseen tapaan listan paradokseja ja kehäpäätelmiä sekä selittää tavanomaisimmat loogiset virheet. Kirja ei kuitenkaan onnistu kytkemään päättelyohjeitaan laajempiin elämänyhteyksiin puhuttaakseen ihmisiä, jotka ovat tottuneet saamaan kaiken helposti omaksuttavassa muodossa. Thomas Cathcartin ja Daniel Kleinin Platon ja vesinokkaeläin menivät kapakkaan (2013) puolestaan kosii yleisöä vitsikkyydellä, mikä kertonee kirjoittajafilosofien jonkinlaisesta pitkästyneisyydestä ja turhautuneisuudesta akateemiseen filosofiaan.

Diilerien ja filosofien viisauksien rinnalle on myös ruotsalainen Henrik Fexeus -nimeä käyttävä omatekoinen psykologi kirjoittanut kasan erilaisia opaskirjoja. Ruotsiksi ovat ilmestyneet ainakin Konsten att lära tankar (2007) ja Konsten att få mentala superkrafter (2011). Suomeksi ilmestyi tänä vuonna Viettelyn jalo taito – 168 vinkkiä, miten saat hänet.

Fexeus on esiintynyt lisäksi ajatustenlukijana ja esitellyt manipulaation taitojaan television ohjelmasarjassa nimeltä Hjärnstorm (Aivomyrsky). Tieteellisesti arvioiden ajatustenluku perustuu alitajuiseen tai tietoiseen eleiden tulkitsemiseen, ja Fexeuksen kirjojen arvo onkin siinä, että hän esittelee helppotajuisella tavalla, miten tätä ihmisille luonteenomaista kykyä voi harjoittaa. Pohjan asialle voisi antaa vaikkapa symbolinen interaktionismi, jota pidetään sosiaalipsykologian eräänä perustavana teoriana ja jota olen itsekin käsitellyt kirjoissani.

Filosofisesti ja ideologiakriittisesti katsoen oireellista on, että myös Fexeus kertoo toimintansa motiiviksi vain hyötymisen: Näin voit ottaa hyödyn irti ihmissuhteistasi ja saada ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa! Keinotekoisuuteen viittaa myös Fexeuksen nimenvaihto; alkuperäiseltä nimeltään hän oli Bjarneskans.

Muutamat ruotsalaiset feministit tuomitsivatkin Fexeuksen flirttailukirjan ja iskuoppaan tuoreeltaan vanhentuneeksi. Se kun perustuu 1950-lukulaiseen naistenkaatomentaliteettiin eikä siten oikein istu aikaan, jolloin ihmisten motiivit loistavat läpi. Monet ihmiset tulkitsevat lähimmäisiään jo muutenkin niin taitavasti, että taidot ovat muuttuneet suorastaan ennakkoluuloiksi.

Yhteistä näille kirjoille on huoli siitä, miten päästä suosituksi, välttää tulemasta hyväksikäytetyksi ja kuinka käyttää toisia ihmisiä hyväksi. Luultavasti nämä ohjeet ovat hetken muodissa, kuten neurolingvistinen prosessointi tai ”tunneäly”. – Mutta tuntuuko, että jotain jäi puuttumaan?


Arvioidut teokset

Baggini, Julian ja Peter S. Forl, Ajattelun pikkujättiläinen. Suom. Tapani Kilpeläinen, alkut. The Philosopher’s Toolkit, 2. ed. 2010. Tampere: Niin & Näin, 2012.

Cathcart, Thomas ja Daniel Klein, Platon ja vesinokkaeläin menivät kapakkaan – Filosofiaa vitsikkäästi. Suom. Hannu Poutiainen, alkut. Plato and Platypus Walk into a Bar, 2007. Helsinki: Basam Books, 2013.

Bennett, Ray, Alisuorittajan manifesti – Opas vaatimattomiin saavutuksiin ja hyvään oloon. Suom. Sanni Aava, alkut. The Underachiever’s manifesto, 2006. Turku: Sammakko, 2012.

Dobelli, Rolf, Selkeän ajattelun taito. Suom. Ilkka Ahtiainen ja Juha Sainio, alkut. Die Kunst des klaren Denkens, 2011. Helsinki: HS Kirjat, 2012.
---, Viisaan toiminnan taito. Suom. Juha Sainio, alkut. Die Kunst des klugen Handelns, 2012. Helsinki: HS Kirjat, 2013.

Fexeus, Henrik, Konsten att få mentala superkrafter – Bli smartare, lyckligare och hitta meningen med livet utan att behöva anstränga dig (nästan). Stockholm: Forum, 2011.
---, Konsten att lära tankar – Hur du förstår och påverkar andra utan att de märker något. Stockholm: Forum, 2007.
---, Viettelyn jalo taito – 168 vinkkiä, miten saat hänet. Suom. Riie Heikkilä, alkut. Alla får ligga, 2009. Jyväskylä: Atena, 2013.

Hodgkinson, Tom, Joutilaisuuden ylistys. Suom. Risto K. Träff , alkut. How to be Idle, 2005. Helsinki: Basam Books, 2006.
---, Vapauden ylistys. Suom. Osmo Saarinen, alkut. How to be Free, 2006. Helsinki: Basam Books, 2007.

Taleb, Nassim Nicholas, Musta joutsen – Erittäin epätodennäköisen vaikutus. Suom. Kimmo Pietiläinen, alkut. Black Swan, 2007. Helsinki: Terra Cognita, 2010.

Suomen marsalkka – Pelkkää performanssiako?

Itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa ei ole varmaankaan epäisänmaallista lukea marsalkka Mannerheimin elämäkertaa. En tosin tarkoita sitä omaelämäkerrallista teosta, joka tunnetaan Muistelmina 1–2, tai hänen Aasian-matkastaan 1906–1908 kertovaa kuvitettua päiväkirjaa, joka on aina lukemisen arvoinen. Sen sijaan tarkoitan Juhani Suomen kirjoittamaa historiateosta marsalkan elämän lopulta, hänen tänä syksynä ilmestynyttä teostaan Mannerheim – Viimeinen kortti? (Siltala 2013).

Professori Suomi tunnetaan parhaiten 8-osaisesta Kekkos-historiastaan, ja myös hänen massiivinen Mannerheim-teoksensa viittaa epäsuorasti Kekkoseen. Teoksen eräs argumentti nimittäin on, että kukaan maamme presidenteistä ei ole pitänyt hallussaan niin suurta valtaa kuin Mannerheim syksyllä 1944, ollessaan ylipäällikkö ja presidentti sekä toimiessaan aika ajoin omana pää- ja ulkoministerinään. Ei edes Kekkonen.

Mannerheimin muodollinen valta-asema oli huipussaan poikkeuslailla tapahtuneesta presidentiksi nimittämisestä, eli elokuun 1944 alusta, saman vuoden marraskuuhun ja J. K. Paasikiven hallituksen virkaanastumiseen asti. Juhani Suomen mukaan tämä lähes diktatorinen asema ei tosin merkinnyt, että tuolloin jo vakavasti sairas valtion päämies olisi voinut valtaansa käyttää. Sen sijaan valtakeskittymä oli eräänlainen tietoisesti luotu ja poliittisesti tarpeellinen myytti.


Marsalkka mannekiinina

Mannerheim oli messias jo siksi, että hänen hahmostaan on voitu sommitella sekä ”musta Marski” että ”homo-Mannerheim”. Hänen persoonansa venyy ja paukkuu kuin Jeesus vapautuksen teologien käsissä.

Myös Juhani Suomi on sikäli omaperäinen kirjoittaja, että hänelle ei ole näyttänyt kelpaavan mikään muu kuin Kekkonen, jonka tekemiset hän on selittänyt parhain päin. Jäädessään eläkkeelle muutama vuosi sitten Suomi haukkui Alexander Stubbin toimet ulkoministeriössä ”kohkaamiseksi”, ja nyt hän on muovaillut myös Mannerheimista harvinaisen pisteliään kuvan. Tieteellisen lähestymistapansa ja todesta otettavuutensa vuoksi Juhani Suomen tulkinta onkin paljon kärkevämpi kuin yksikään marsalkasta tehdyistä puoli-ironisista taiteellisista performansseista.

Suomi kuvaa Marskin hienohipiäiseksi vaatteilla koreilijaksi, jonka vaatimusten tyydyttämiseksi adjutanttien oli käytävä taisteluita neulan ja langan kanssa sekä kelloa, säitä että matkatavaroiden pakkausta vastaan. Mikäli Suomen esille tuomia kertomuksia on uskominen, yhtä pikkutarkkaa oman egonsa ehostajaa tuskin voisi löytää kaikkein pintakiiltomaisimmistakaan bling-bling-homobaareista. Sikäli marsalkan mannekiinimaisuus lähinnä vahvistaa taannoista nukketeatteritulkintaa ja epäilystä Yrjönkadun uimahallissa viihtymisen sekä Kadettikoulusta erottamisen syistä.

On muistettava, että marsalkkakin on vain ihminen. Juhani Suomen mukaan marsalkan huolitellulla pukeutumisella oli joka tapauksessa syy. Hänen mukaansa marskin arvovalta perustui suureksi osaksi maagisen myytin luomiseen, ja hän luonnehtiikin Mannerheimia ”suureksi näyttelijäksi” (mikä pitää varmasti paikkaansa myös Kekkosesta). Kirjoittajan mukaan Mannerheim pyrki luomaan itsestään kuvaa jälkipolvia ajatellen, ja vallan kulissiksi sitä kuvaa myös tarvittiin. Tietoinen myytin- ja imagonrakentaminen ei ole mitään ihmeellistä sikäli, että jo Nietzschen mukaan vallantahto on hengissäsäilymisviettiä voimakkaampi.


Omahyväinen, vallanhaluinen ja häilyvä

Suomi kertoo tähdänneensä poliittisen historian mukaiseen rekonstruktioon sotapäällikkö ja valtiomies Mannerheimista, mutta käytännössä kirjan kohteena on yksityishenkilö Mannerheim.

Suomi on nostanut esiin paljon kielteisiä piirteitä marskin persoonasta. Niihin liittyi omahyväisyyttä, vallanhalua, pitkävihaisuutta ja kostonhimoa. Suomi esimerkiksi kertoo, että sotatoimien keskellä päämajassa vallitsi suorastaan ilkeä ja häijy tunnelma ja että marsalkka saattoi olla yhtä aikaa häilyvä, pelottava ja pelokas. Suomen mukaan Mannerheimille oli ominaista horjuvuus päättäjänä ja taipumus antaa muiden johdatella itseään. Toisaalta jos näin ei olisi ollut, olisi varmaan syytetty ”epädemokraattisesta johtajuudesta”.

Suomen tekemien tutkimusten mukaan Mannerheim lykkäsi päätöksiä aselevosta ja myöhemmin välirauhasta tarpeettoman pitkälle. Raskaasta vastuusta puolestaan kertoo se, että marski pelkäsi hysteerisesti neuvostoliittolaisten hyökkäystä, rintamien repeämistä ja maan valtausta. Siksi esikuntaupseerit eivät uskaltaneet kertoa Mannerheimille todellista tilaa puna-armeijan suurkeskityksistä Kannakselle kesällä 1944.

Risto Rytille Mannerheim oli Suomen mukaan kateellinen vuoden 1937 valitsijamiesten jatkaessa tämän virkakautta vuonna 1943 ja Rytin pysyessä siten asemassa, jota hän itse ei ollut saavuttanut valtionhoitajuuden päätyttyä 1919. Suomen mukaan Mannerheim olisi halunnut syrjäyttää Rytin vaaleissa, mutta hanke jäi marskin epäröinnin vuoksi. Marsalkka ei uskaltanut laittaa itseään likoon, sillä vaalitappion kohdatessa arvovallan menetys olisi ollut liian drastinen. Nimitystä presidentiksi 1944 Suomi pitää marskin voittona ja revanssina aiemmin koetuista pettymyksistä.

Suomi kuvaa Mannerheimin vanhanaikaisena strategina sekä poliittisena jahkailijana, joka halusi ensisijaisesti turvata oman sankarimaineensa ja sen vuoksi varoi ottamasta riskejä. Toisaalta Suomi on marsalkkaa kohtaan armollinen siinä, että hän myöntää tilanteiden vaikeuden ja tunnustaa, että niin imagonrakentamiseen kuin varovaisuuteenkin liittyi viisautta.

Objektiivisen tieteellisen kuvan jatkosodan tilanteista saakin Pekka Visurin uudesta teoksesta Mannerheimin ja Rytin vaikeat valinnat – Suomen johdon ratkaisut jatkosodan käännekohdassa (Docendo 2013), jota voi suositella luettavaksi Juhani Suomen teoksen rinnalla. Tässä uutta lähdeaineistoa hyödyntävässä kirjassa osoitetaan hyvin selkeästi, millaisessa umpikujassa jatkosodan ajan ratkaisuja tehtiin, miksi rauhantunnustelut eivät onnistuneet ja miksi puna-armeijan hyökkäys pääsi niin pahasti yllättämään suomalaiset. Visurin teos myöntää siis yhtä aikaa sekä sodanjohdon ansiot että vaikeudet.


Etevää lähteiden käyttöä

Lukukokemuksena Juhani Suomen 836-sivunen opus on melko raskas, eikä teksti ole yksityiskohtaisuudessaan kaikkein mukaansatempaavinta. Mutta mielenkiintoa pitävät yllä – paitsi vahva tarina sinänsä – myös kirjoittajan esille nostamat ja paljastuksenomaiset seikat, joiden puolesta teosta lukee kuin Seiskaa.

Kerrontaa elävöittää Mannerheimin oman kielenkäytön lainailu, esimerkiksi hänen heikkenevään terveydentilaansa liittyvä itseironinen jermuilu. Ollessaan matkalla Helsingistä Tukholmaan leikattavaksi syksyllä 1946 Mannerheim ärähti kyyditsijöilleen, että tuntui kuin häntä saattamassa olisi ollut ”koko Suomen lääkäriliitto” (s. 694).

Suomen argumentaatiota heikentävät (ilmeisen harkitut) dokumentaation puutteet. Paikoin lähteitä on käytetty tendenssimäisesti, ja viitteitä on mukana vain näennäisesti: oikeuttamassa omaa mielipidettä marsalkasta. En tarkoita, ettei viiteapparaatin käyttö olisi riittävää tai ettei lievää aukollisuutta voisi sallia kirjoittajan ollessa luotettava taho. Mutta tarkoitan sitä, että jos tämä olisi väitöskirja tai muun akateemisen tarkastuksen kohde, jokaisen tiedon alkuperä olisi osoitettava lauseenkulmassa olevalla viitteellä. Nyt niin ei ole.

Olisi kuitenkin kiinnostavaa tietää, mistä Suomi on loppujen lopuksi saanut tietonsa marskin eturauhasvaivoista ja munuaiskivistä – lääkärintodistuksista, potilaspöytäkirjoista, marskin omista kirjallisista lausunnoista vai muiden historioitsijoiden töistäkö?


Marsalkka maanpaossa

Ansiokasta Suomen teoksessa on se, että siinä lausutaan selvästi marskin motiivit ulkomaille lähtöön. Kyse oli paosta. Sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä syytetyksi joutumista hän pelkäsi niin, että pakeni Portugaliin asti, ja omaisuuttaan hän alkoi siirtää länsinaapuriin miehityksen varalta. Esimerkiksi itämaiset mattonsa hän lähetti Suomen Ruotsin-suurlähetystöön.

Inhimillisestä hädänalaisuudesta kertoi marsalkan pelko joutua neuvostoliittolaisten kaappaamaksi ja kiduttamaksi, vaikka ja koska oli presidentti. Mutta myös sotasyyllisyysoikeudenkäynti piinasi häntä kovin. Monien syytöspenkkiin joutuneiden mielestä sodan aikainen ylipäällikkö oli vyöryttänyt syyt poliitikoille ja paennut ulkomaille turvaan, kunnes oli varma, ettei itse saa syytettä. Suomen mukaan Mannerheim aavisti, että entinen presidentti Ryti voisi arvostella häntä tapahtumien kulusta, ja näinhän oikeudenkäynnin aikana myös tapahtui. Miesten välit olivat alkaneet tosiasiassa särkyä jo vuonna 1943, ja Mannerheim pysyi Portugalissa aina siihen asti, kunnes syytteet muille oli luettu.

Suomen sodanaikaisen Saksan-suurlähettilään, entisen 1930-luvun pääministerin ja sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomitun oikeustieteen professorin, T. M. Kivimäen, mukaan Mannerheimin olisi pitänyt ”kuoleman uhallakin” jäädä Suomeen. Juhani Suomi ihmetteleekin teoksessaan sitä, miksi Ryti ja monet muut kääntyivät sotasyyllisyysoikeudenkäynnin aikana niin voimakkaasti Mannerheimia vastaan, sillä hänen tietojensa mukaan sekä Ryti että hänen asianajajansa Hjalmar Procopé olivat vapaamuurareita, ja Mannerheim saattoi olla Ranskassa toimivan Grand Orient -loosin jäsen. Ilmeisesti vapaamuurariveljeys ei painanut tällä kertaa riittävästi!

Sveitsissä marsalkka eli käytännössä maanpaossa, mikä oli kai selvää kaikille muille kuin suomalaisille, joille tuntui vaikealta kuvitella rakastettu johtajansa pakolaisena ja olosuhteiden pakosta kansalaisille selkänsä kääntäneenä. Terveydelliset syyt – jotka ovat varmaankin maailman yleisimmin käytettyjä tekosyitä mutta usein myös salattuja faktoja – tekivät pakolaisuudesta uskottavaa ja pehmensivät tilannetta saaden sen näyttämään marsalkalle vähemmän tappiolliselta.


Suomen pelasti myytti

Olipa Mannerheim sellainen kauniisti askeltava keikari ja showmies, jollaisena Suomi hänet kuvaa, tai ei, häntä joka tapauksessa tarvittiin sodankin jälkeen yhdistämään oikeistoa ja vasemmistoa sisäpolitiikassa, pitämään sodan jatkamista kannattaneet kenraalit ruodussa, välittämään ankarat rauhanehdot kansalaisille ja herättämään riittävästi luottamusta Neuvostoliitossa. Suhteiden ”normalisoiminen” itänaapuriin alkoi tuolloin, jatkui Paasikiven–Kekkosen-linjan mukaisena kehittämisenä, lujittamisena ja edelleen kehittämisenä, eikä niitä suhteita ole vieläkään saatu täysin normaaleiksi – tuskin koskaan saadaankaan johtuen kansojen, maiden ja kulttuurien perustavanlaatuisista eroista.

Presidenttikaudellaan Mannerheimista tuli tahtomattaan uuden ulkopolitiikan takuumies, joka joutui hyväksymään monia kielteisiä ratkaisuja, kuten suojeluskuntien lakkauttamisen ja kommunistien tulon hallitukseen, ja jonka nauttiman luottamuksen katsottiin varmistavan, ettei venäläisten kanssa käytyjä neuvotteluja pidettäisi Moskovassa petoksena.

Juuri tämä suurmiehen myytti – eivät niinkään teot – pelasti Suomen mukaan Suomen. Marsalkan itsensä puolestaan pelastaa liialta kritiikiltä se, että hän oli presidentiksi tullessaan jo 77-vuotias ja terveydentilaltaan heikentyvä mies, joka yritti tehdä parhaansa. Vaikka Mannerheim ei olisikaan ollut myyttinsä mittainen, hänen maineensa varmasti kestää tämänkin tulkinnan. Niinpä jokaisen suomalaisen on edelleen syytä olla ylpeä ja arvostaa tämän poikkeusyksilön työn tuloksia: jatkaen ja pitäen niitä voimassa sekä torjuen kaikki maahamme kohdistuvat suorat, epäsuorat ja taloudelliset hyökkäykset, jotka voisivat kiistää tai kyseenalaistaa kansamme itsemääräämisoikeuden, väestörakenteen ja valtiollis-poliittisen suvereniteetin.


Kirjallisuus

Suomi, Juhani, Mannerheim – Viimeinen kortti? Helsinki: Siltala, 2013.
Visuri, Pekka, Mannerheimin ja Rytin vaikeat valinnat – Suomen johdon ratkaisut jatkosodan käännekohdassa. Helsinki: Docendo, 2013.

En olisi uskonut, että se romahti

Ollessani nuori 1980-luvulla en olisi uskonut maamme koskaan ajautuvan nykyisenlaiseen tilaan, jossa valtiolla on 600 miljardia markkaa velkaa ja kuntien taloudet huutavat Hoosiannaa. Kolmannes kansasta on syrjäytynyttä ja nuoriso potee toivottomuutta. Masennus on niin yleinen kansantauti, että sen voisi luulla johtuvan vesijohtovedestä.

Globalisaatio, Euroopan unioni ja rahaunionin jäsenyys ovat vieneet kansallisen itsemääräämisoikeuden, eivätkä Euroopan kansakunnat saa itse asioistaan päättää. Mikäli tähän olisi tultu nopeasti, yhdessä yössä, kansalaiset olisivat ryhtyneet ehkä kapinaan. Koska tähän on tultu hitaasti ja vähitellen, kansalaisilla on ollut aikaa tottua, turtua ja tulla sokeiksi.

Lennämme tätä nykyä tyhjän päällä, ja maa on kadonnut altamme jo kauan sitten. Kun muistelen Suomen onnellisia vuosia, eli 1970- ja 1980-lukua, jolloin valtiolla oli varallisuutta ja työttömyys alle 100 000, rakennettiin siltoja, teitä, kouluja, kirjastoja sekä varuskuntia, uimahalleja ja jäähalleja. Ongelma oli vain se, mihin kaikkeen runsaita verotuloja ja julkisen sekä yksityisen sektorin tuottoja voidaan käyttää.

1950- ja 1960-luvuilta puolestaan muistan perinteisillä Suomi-aiheilla kuvitetut dokumenttielokuvat, joissa selostaja elävällä ja jonkin verran yli-innostuneella äänellä selittää kansakuntamme raivaavan tietä yhteiseen onneen. Tässä haaveellisessa ja idyllinomaisessa kuvassa (jota vastaavan todellisuuden olemassaoloa tosin epäilen), viljapellot lainehtivat ja kaikilla oli paikkansa yhteiskunnassa. Toteutumattomuudestaankin huolimatta se kertoi, että välittämisen ilmapiiri vallitsi kaikkialla. Sen sijaan nykyvuosikymmentä pimeämpää, synkempää ja epätoivoisempaa aikaa en ole vielä nähnyt.

Nykyisin voi lähinnä mykistyä sen järkytyksen vuoksi, jonka nykyinen poliitikkosukupolvi on Euroopan unionin jäsenyyden aikana tuottanut. EU-jäsenyys ja siihen liittyvä uusliberalistinen rajojen avaaminen pääomien ja väestöjen liikkeille ovat raunioittaneet Suomen julkistalouden, ja jäljet johtavat Brysselin ja Strasbourgin sylttytehtaille sekä Frankfurtissa toimivaan Euroopan keskuspankkiin. Joskus tuntuu siltä, että eurooppalaiset ihmiset elävät jonkinlaisessa syvässä unessa tai horteisessa, josta herääminen merkitsee havahtumista painajaiseen.

Suomen tulevaisuudenratkaisut eivät löydy valtion- ja kunnallistalouden leikkauksista tai hyvinvoinnin romuttamisesta vaan tuotannon tehostamisesta ja itsenäisen rahapolitiikan palauttamisesta, jolla voidaan taata esimerkiksi metsäteollisuuden kilpailukyky. Kansainvälisyyden vaatima rahahorna on tukittava, ja varat on suunnattava oman kansakuntamme ylläpitoon. Poliittisen eliitin harjoittaman porsastelun aikakaudella on tullut aika tehdä loppu poliittisista virkanimityksistä, kultaisista kädenpuristuksista ja siitä sosiaalisesta ja taloudellisesta korruptiosta, jota kaikkeen suosimiseen, etuoikeuttamiseen ja väestöjen väliseen hyysäämiseen sekä epätasa-arvon kasvattamiseen liittyy. Myöskään filosofien ei pitäisi kesyyntyä sirkusmarakateiksi, joilla hallitus korostaa omaa viisauttaan antaen palkinnoksi karkin ”hyvin tehdystä työstä”.

Mikäli ihmiset eivät ryhdy toimenpiteisiin ja käännä historian kulkua oman kansamme hyväksi, en voi nähdä tulevaisuuden tuovan mitään hyvää. Minussa onkin sen verran meedion vikaa, että näen tapahtumia etukäteen ja pystyn aavistamaan tulevaisuuden kehityskulkuja. Euroopan unioni on aikapommi, joka räjähtää ennemmin tai myöhemmin kansakuntien keskinäiseksi ja valtioiden väliseksi avoimeksi sodaksi. Aivan niin kuin Titanicin kannella, ihmiset eivät nytkään näe edessä olevaa eurooppalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan katastrofia, vaikka haaksirikko on jo tapahtunut.

Katsellessanne televisiosta itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoa, on hyvä muistaa, että kaikki esillä oleva kimallus on vain poliittisen ja taloudellisen vallan kiiltäväksi laminointia: konkurssitilan meikkausta, pakkelointia ja kuorrutusta, ikään kuin meikkitaiteilijat, pukusuunnittelijat ja kampaajat voisivat valtiontalouden pelastaa. Minä en tuohon porukkaan kuulu, enkä halua kuulua. En löydä siitä itseäni, ja mikäli minut jostakin muistetaan, niin mieluummin jostain muusta.

Paljonko sinä autoilit kesällä?

Menneen kesän lämpö ylsi aina joulukuulle asti. Kulunut kesä oli minun muistini mukaan kaikkien aikojen lämpimin ja sateettomin. Esimerkiksi parasta pyöräilykeliä ja uinti-ilmaa riitti läpi koko kesän, aina myöhäiseen syksyyn asti. Uimastadion meni kiinni jo syyskuun alussa, mutta uintikilometrejä kertyi silti kesän aikana yhtä monta kuin käyntejä kantakortilla, eli 44.

Maantiepyörän mittariin puolestaan ajoin kesän aikana 5000 kilometriä, ja lisäksi sekalaista ajoa maastopyörällä noin tuhat kilometriä, kiitos hyvien ilmojen. Matka on suunnilleen sama kuin linnuntietä Helsingistä Dakariin. Huippunopeudeksi kirjautui 64,94 kilometriä tunnissa, alamäkeen ja myötätuuleen tietysti.


Pyöräilyharrastusta pystyy jatkamaan niin kauan, kunnes tiet jäätyvät tai taivaalta sataa vettä. Marraskuun loppuun tiet pysyivät kuivina täällä rannikkoseudulla, ja pyyhkäisin vielä lokakuussakin yhtenä viikonloppuna yhteensä 294 kilometriä sekä ajoin sadan kilometrin päivälenkkejä aina joulukuuhun asti.

Älköön siis kukaan lentotomaattikuorman päällä istuva Brysselin-turisti sanoko, ettei ole harrastettu pyöräilyä!

Nyt ovat tiet lumessa ja jäässä jo täällä Etelä-Suomessakin, joten lienee aika siirtyä luistimille. Se, että laittaisi nastat maantiepyörään, on kuin asentaisi lumiketjut Ferrariin. Onneksi huhtikuuhun on enää neljä kuukautta aikaa.

Bob Dylanille tyly rasismisyyte

 
Monet varmaan muistavat tavan, jolla entinen filmitähti Brigitte Bardot tuomittiin Ranskassa 15 000 euron sakkoon vuonna 2008 yllyttämisestä kansanryhmää vastaan. Tuomion peruste oli lausunto, jossa Bardot oli vaatinut eläinten tainnuttamista ennen muslimien toimeenpanemia rituaaliteurastuksia.

Nyt Ranskassa on nostettu syyte rock-ikoni Bob Dylania vastaan perusteena epäily kansanryhmää vastaan kiihottamisesta! Dylan oli verrannut serbien ja kroaattien välisiä suhteita juutalaisten ja natsien suhteisiin aikakauslehti Rolling Stonesille antamansa haastattelun sivuhuomautuksessa vuonna 2012. Tämän tuloksena kroatialaiset radiokanavat olivat lakanneet soittamasta Dylanin musiikkia, ja aloitteen syytteen nostamiseksi teki Ranskassa asuvien kroaattien neuvosto.

Tapaus antaa jälleen näyttöä siitä, kuinka hölmöksi rasismisyytöksillä politikoiminen on mennyt. Vuosien 1992 ja 1995 välillä käyty Bosnian sota oli erittäin verinen vaatien noin 97 000 kuollutta, ja sodan motiivit olivat nimenomaan kansallisia ja etnisiä. Sotaan liittyi sekä etnisiä puhdistuksia että keskitysleirejä, joten Dylanin rinnastus juutalaisten ja natsien suhteeseen ei ollut kaukaa haettu tai huono.

Serbien identiteetti perustui ortodoksisuuteen ja kroaattien katolisuuteen, tosin sodan alku- ja loppuvaiheessa kroaatit tekivät yhteistyötä myös muslimien kanssa kukistaakseen serbit. Tämä yhteistyö johtikin viimein sodan loppumiseen. Eniten paheksuntaa sodan aikana herättivät serbien harjoittamat julmat etniset puhdistukset, Srebrenican verilöyly ja Dubrovnikissa toimeenpannut kroaattisiviilien pommitukset. Esimerkiksi serbien johtajaa Radovan Karadžićia syytetään edelleenkin sotarikoksista YK:n tuomioistuimessa Haagissa. Toisaalta Kroatiassa on jatkuvasti esitetty mieltä serbien käyttämiä kyrillisiä kirjaimia ja katukylttejä vastaan, ja maassa on tehty aloite serbian kielen kieltämiseksi.

Jakoipa Dylan ”juutalaisten” ja ”natsien” roolit kroaattien ja serbien kesken miten päin tahansa, selvää on, että yksikään sodan osapuoli ei ollut puhdas pulmunen. Siksi kroatialaisten puolustelu vaikuttaa lähinnä omaa syyllisyyttä paljastavalta.

Absurdia syytteen nostossa Dylania vastaan on se, että hän on koko ikänsä puhunut ihmisten välisen yhteisymmärryksen puolesta ja rasismia vastaan. Hänelle myönnettiin myös Ranskan Kunnialegioonan arvomerkki tunnustuksena Ranskan etujen ja ranskalaisten arvojen, kuten vapauden, veljeyden ja tasa-arvon, edistämisestä. Niinpä ei voi välttyä vaikutelmalta, että rauhantrubaduurin syyttely on eräänlaista persoonaan kohdistuvaa väkivaltaa.

Aivan samanlaista on ollut suhtautuminen myös moniin muihin länsimaisiin ihmisiin, jotka ovat sanoneet mielipiteensä esimerkiksi maahanmuuton ongelmallisuudesta. Sen enempää järkiperustein kuin tunneperusteinkaan esitettyjä näkemyksiä ei ole haluttu ymmärtää, vaan ihmiset on leimattu suoraa päätä rasisteiksi.

On syytä muistaa, että liitoksistaan revenneen Jugoslavian alueelle saatiin rauha vasta, kun kansojen erot ja kansallinen itsemääräämisoikeus oli tunnustettu ja rajat saatettu voimaan. Etnisten erojen myöntäminen on siis myös rauhaa, vapautta ja hyvinvointia tuottava menetelmä, ja sikäli ”rasisteiksi” moitittuja voitaisiin useasti palkita pyrkimyksestään taata yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja järjestys.

Mielipiteen- ja ilmaisunvapautta rajoittavissa oikeudenkäynneissä outoa on oletus, että ihmiset eivät saisi ajatella ja sanoa totuudenmukaisesti, mitä haluavat. Filosofi Adam Smithin mukaan ihmisyksilö on suhteessa omiin sanomisiinsa ja tekemisiinsä oman itsensä täydellinen valtias, eikä kukaan ihminen voi itse päättää siitä, mitä toiset ihmiset hänestä ajattelevat ja sanovat. Niinpä ajatuksista ja niiden esittämisestä tuomitseminen on perusolemukseltaan järjetöntä ja tukahduttaa totuuden löytämistä.

Rasismisyytöksillä politikoimisesta on tullut samanlaista kiusantekoa kuin kunnianloukkausten kansanhuveista. Myös kunnianloukkauksia koskevien ilmoitusten vuosittainen määrä on räjähtänyt ja hipoo jo neljää tuhatta. Suomalainen sananlasku sanoo, että vain huorat ja varkaat huutavat kunniansa perään, mutta jokainen kunniallinen kansalainen pitää itse huolta maineestaan. Mikäli siis tuntuu siltä, että oma maine ei kestä kritiikkiä, voi olla syytä tarkistaa omaa toimintaansa joiltakin osin. Vika ei aina ole palautteessa.

Rasismikielloilla pamputtaminen ja hienohipiäisyyden varjeleminen näyttävät myös toimivan varsin huonosti. Vaikuttaakin omituiselta, mikäli julkinen valta kuvittelee saavansa tietyt ajatukset katoamaan kielloilla ja rajoituksilla.

Siteeraan lopuksi Eppu Normaalia:

”Dylan on messias
Dylan on vapahtaja
Dylan meidät pelastaa
Nyt mennään Dylania kumartamaan
Come on
Mennään Dylania kumartamaan.”