Islam ja väkivallan arkipäiväistyminen

Martin Heideggerin assistenttina toiminut filosofi Hannah Arendt kirjoitti Amerikan-vuosinaan teoksen Eichmann in Jerusalem – A Report on the Banality of Evil (1963), jossa hän analysoi syitä pahuuden arkipäiväistymiseen. Kirjassaan hän yritti selittää, miksi väkivalta hyväksyttiin kovin helposti jokapäiväisten yhteiskuntakäytäntöjen osaksi Hitlerin ajan Saksassa. Mutta teos sopii myös nykyisen ääri-islamismin tarkasteluun.

Yhteistä islamissa ja fasismissa on hurja auktoriteettiuskoisuus ja luottamus oman agendan oikeutukseen. Toiminnan aatteellisia alkujuuria ei kyseenalaisteta, ja juuri siitä syntyy pahuutena havaittava välinpitämättömyys. Nykyterroristit ovat Eichmannin tapaan aivan tavallisia ihmisiä, jotka syyllistyvät hirmutekoihin, koska he seuraavat ”oikeiksi” arvotettuja sääntöjä eivätkä kyseenalaista ylhäältä annettuja ohjeita. Arkipäiväistymisen tuloksena hyvän ja pahan ero katoaa kokonaan.

Psykologisissa kokeissa on havaittu, että kun ärsykettä (esimerkiksi koskettamista) jatkuvasti toistetaan, koe-eläimen reaktio sammuu. Samoin käy terrori-iskujen toistuessa ja median selitellessä pois terrorismin kytkeytymistä islamin olemukseen. Ihmiset yksinkertaisesti tottuvat väkivaltaisuuteen, ja kaava on seuraava:

1. Jossakin Euroopan kolkassa räjähtää muslimiterroristien pommi.

2. Ihmiset ilmaisevat järkytyksensä ja huolestumisensa hukuttaen ne hyvää tarkoittaviin nyyhkytyksiin, keskusteluohjelmiin ja toimenpiteiden toiveisiin. Käsiään levitellen he lausuvat, että ”vastaava ei saa toistua”.

3. Poliittisen korrektiuden mädättämät tiedotus- ja toitotusvälineet julistavat, että ongelmana ovatkin eurooppalaisten ihmisten rasismi ja meidän haluttomuutemme avata ovia Lähi-idästä ja Afrikasta saapuville massoille.

4. Näennäisasiantuntijat jauhavat valtamedian säestyksellä, että terroristien tavoitteena on lietsoa eripuraa ja rasismia. Media ja kaiken suvaitsevat ammattiymmärtäjät tuomitsevat teon mutta eivät syytä eivätkä tuomitse väkivallan harjoittajia eivätkä väkivaltapotentiaalilla uhkaajia tai painostajia. Sen sijaan he syyttävät eurooppalaisia maahanmuuttokriitikoita ”rasismista” ja kiistävät kaikki selitykset, jotka väittävät terrorismin liittyvän vähänkin tekijöiden uskonnolliseen vakaumukseen. Helsingin Sanomien toimittelijat pesevät mustaa valkoiseksi väittämällä ja selittelemällä, että Euroopan maat ovat epäonnistuneet muslimien ja afrikkalaisten kotouttamisessa, mutta kiertävät kaikki ne vaihtoehdot, jotka etsivät vikoja muslimien ja afrikkalaisten omista asenteista tai ominaisuuksista. Ongelma koskee kuitenkin vain muslimeja ja afrikkalaisia, sillä niin perulaiset kuin thaimaalaisetkin ovat kotoutuneet hyvin, vaikka erilaisista kulttuureista tulevatkin.

5. Riippumattomat asiantuntijat kumoavat poliittisesti sitoutuneiden näennäisasiantuntijoiden väitteet huomauttamalla, että syynä terrorismiin ei voi olla terroristien halu lisätä rasismia, sillä rasismin lisääntyminen olisi terroristien ja muslimien etujen vastaista. Niinpä terroristien todelliseksi tavoitteeksi paljastuukin vain kauhun lisääminen ja islamin vaikutusvallan kasvattaminen sekä tietysti (niin kuin terroristit itse katsovat) profeetan kunnian kirkastaminen.

6. Havaitaan, että ristiriita länsimaisten asiantuntijoiden selityksissä johtuu siitä, että me filosofit emme voi sovittaa sanojamme poliittis-pragmaattisesti, toisin sanoen sen mukaan, mitä mahdollisia haittavaikutuksia lausumillamme voi olla joidenkin väestönosien keskuudessa, vaan meidän täytyy sanoa asiat niin kuin ne ovat.

7. Kansakuntien omat rivit jakautuvat ”pahoina” pidettyihin kriitikoihin ja kaiken ymmärtäviin ja anteeksi antaviin mukahyviksiin. Pöllämystyneet kansalaiset tuhertelevat itkunsekaisia kouluaineita nettiin. Suvaitsevaisto terrorisoi jäljellä olevan älymystön (Halla-aho, Hirvisaari, Hännikäinen, Immonen, Vihavainen jne.) toimintaedellytykset lokaamis- ja mustamaalauskampanjoilla. Viranomaisten mielestä ei ole tärkeintä estää tulevia terrori-iskuja vaan se, etteivät terrori-iskut vaikuttaisi negatiivisesti ihmisten käsityksiin islamista.

8. Muslimiyhteisö ei sanoudu selvästi irti väkivallasta eikä tee mitään uskonveljiensä tekojen estämiseksi, ei ilmoita oppinsa tarkasta sisällöstä eikä käske ääriaineksiaan noudattamaan yleisiä ihmisoikeuksia eikä EU-lainsäädäntöä. Tämä ohjaa ajattelemaan, että muslimiyhteisö antaa väkivallalle hiljaisen hyväksyntänsä.

9. Jossakin Euroopan kolkassa räjähtää muslimiterroristien pommi.

10. Ymmärtääksesi tapahtumien kulun palaa kohtaan 2 ja jatka siitä.

Näiden tuiki turruttavien tapahtumasarjojen keskellä terrorismi alkaa tuntua jokapäiväiseltä ja itsestään selvästi eurooppalaisten ihmisten arkipäivään kuuluvalta. Yksi vakava seuraus onkin juuri se, että islamiin liittyvä mielivalta aletaan hyväksyä monikulttuurisuuden ideologian verukkeella, siis juuri sen, joka johtaa arvo- ja eturistiriitojen kasvuun.

Entä onko terrorismissa kyse muusta kuin väkivaltaisesta TV-viihteestä, jonka ainoana varjopuolena on yleisöjen kyllästyttämisen vaara? Fiksuimmat asiantuntijat kun näkevät muslimiterrorismin vain poliittisena performanssina tai sosiaalisena representaationa, joka indikoi kehitysmaiden kurjuutta. Yksinkertaisimmat näkevät itsemurhaiskujen syyt vain terroristien yksilörationaalisena hyöty/haitta-puntarointina, joka kannustaa joko kuolemaan tai jatkamaan kurjaa elämää.

Tällaisten mutu-analyysien ainoa valopilkku on, että niiden kautta avautuu tie myös vastaväitteisiin. Terroristit eivät ensinkään toimi länsimaisen rationaalisen harkinnan pohjalta, vaan he identifioituvat voimakkaasti itsensä ulkopuolisiin oppeihin, yhteisön normeihin ja uskonnolliseen ideologiaan, joka on aivan ratkaisevassa asemassa, kun yksilö päättää, mitä hän tekee, tai kun uskonnolliset johtajat päättävät hänen elämästään tai elämänsä. Puhutaanhan yleisesti ”terroristien värväyksestä”, ja sitä kautta islamin sisällöt määräävät pitkälti kannattajiensa tekoja ja toimintaa.

Modernina aikana mikään muu uskonto kuin islam eli ole toiminut terroristisin menetelmin, ellei mukaan lasketa muutamia eksentrisiä uskonlahkoja, ensisijaisesti poliittisia järjestöjä (kuten IRA) ja marxismia, joka muistuttaa uskontoa dogmaattisuudessaan ja auktoriteettikeskeisyydessään.

Sodankäynti on jätetty kristillisissä maissa valtion legitiimin ja väkivallan minimoimiseen pyrkivän järjestyneen väkivaltamonopolin haltuun, vaikka pitääkin toki paikkaansa, että kristilliset kirkot ovat siunanneet myös kanuunoita. Kyse on ollut kuitenkin Augustinuksen tarkoittamista oikeutetuista sodista, eli puolustussodista, sodista vielä suuremman väkivallan välttämiseksi tai diktaattorien syrjäyttämisistä. Buddhalaisuus korostaa rauhaa ja harmoniaa, ja hindulaisuuteen kuuluu ahimsa-oppi, jota gandhilainen passiivisen vastarinnan idea korostaa. Sen sijaan islam ja muslimikulttuuri kokonaisuudessaankin muodostavat surullisen luvun koko ihmiskunnan historiassa jo vuosisatojen ajan jatkuneiden Lähi-idän sotien sekä kristittyihin ja juutalaisiin kohdistuneiden vainojen muodossa.

Monikulttuurisuuden ”välttämättömyyttä” ja sen näennäistä itseisarvoisuutta saarnaava media ei ole suinkaan syytön kasvualustan luomiseen muslimiterrorismille. Päinvastoin: se on yksi syypää kriittisten reaktioiden tukahduttamiseen, eurooppalaisten ihmisten esittämien vastalauseiden (eli resismin) sensuroimiseen ja sitä kautta syntyvään hyvyyden ja pahuuden välisen tosiasiallisen eron katoamiseen.

Myös meillä täällä Suomessa niin sanottu valtamedia on hurahtanut eurooppalaisista arvoista koostuvien yhteiskuntiemme tuhoa toivovien rabulistien puolelle tässä hybridisodankäynniksi muodostuneessa taistelussa. Toisaalta tämä ei ole ihme, sillä toimittajakunta koostuu suurelta osin puolikoulutetuista Toimittajaliiton tovereista, jotka ovat imeneet oppinsa Ylioppilaslehden, Voima-lehden, Tiedonantajan ja muiden ”kriittisinä”, ”älyllisinä” ja lähes ”tieteellisinä” itseään pitävien propagandatuuttien harjoitustoimituksista, joissa toivotaankin porvarillisena pidetyn elämänmenon luhistumista sekasortoisuuteen.

Pahin ihminen on sellainen, joka julistautuu jonkin ehdottoman hyvän lipunkantajaksi, kuten muslimiterroristit ”oikeudenmukaisuuden” airueiksi ja itseään kunnioittavat suvakkitoimittajat ”rasisminvastaisuuden” tukijoiksi, sillä nämä absoluuttisen ”hyvän” edustajat ovat kyvyttömiä tunnistamaan itsessään olevaa pahuutta. Juuri siksi heistä tulee pahimpia kaikista.

Tulosta sanotaan sokeaksi idealismiksi. Sen vallassa hyvinvointiyhteiskuntaamme tuhotaan, ja se tuhoutuu, aivan kuten eurooppalaista kulttuuria ja arvomaailmaa palasiksi nakertavat termiitit haluavat omat vaikuttimensa tiedostaen. Järjestynyttä elämänmenoa moititaan kurin ja järjestyksen ylläpitämisestä. Ja kun ihmisten yksityiselämän läpivalaisu terrorismin torjunnan tuloksena kasvaa, tarkkailun, valvonnan ja epäviihtyisyyden lisääntymisestä syytetään George W. Bushin ja Donald Trumpin tapaisia patriootteja, vaikka syy on terroristeissa ja heitä puolustelevissa länsimaisen elämäntavan haudankaivajissa itsessään.

On kenties totta, että terrorismia lietsoo osittain rasismi, mutta rasismiksi sanottua muukalaisvastaisuutta aiheuttavat puolestaan terrorismi ja laaja maahanmuutto. Ongelmien alkujuuri on kansainvaellus, jonka seurauksena väestöryhmien edut ja arvot ovat konflikoituneet Euroopassa. Niinpä olisi viimeistään nyt aika sulkea Euroopan ulko- ja sisärajat laittomilta maahanmuuttovirroilta. Jos alueellamme ei olisi muslimeja, ei olisi muslimiterroristejakaan.

Voitaisiinko Eurooppaan jo tähän mennessä pesiytyneen terrorin jatkumista sitten jotenkin estää tai kierre katkaista? Tehokkaimpia kontrollin muotoja on sosiaalisten ryhmien harjoittama itsekontrolli. Mikäli jokaista muslimiterroristien murhaamaa eurooppalaista kohti palautettaisiin 100 000 muslimisiirtolaista takaisin kotikonnuilleen, muslimiyhteisö voitaisiin saada valvomaan omaa jäsenkuntaansa nykyistä paremmin, paljastella keskuudestaan näitä erityisen eettisiä ja moraalisia ”hyviksiä”, ja moskeijoissakin voisivat alkaa raikua toisenlaiset sävelet.

Huomiota herättää, että muslimiyhteisö ei ole toistaiseksi tehnyt mitään aktiivisia tekoja väkivallan kitkemiseksi. Luulisi, että jokaisella muslimiyhteisön liiderillä olisi terroritekojen sattuessa tulenpalava kiire antaa virallisia lausuntoja ja järjestää valtavia julkisia tiedotustilaisuuksia, joissa he selvästi sanoutuisivat irti väkivallasta ja kieltäisivät yhtäkään muslimia syyllistymästä jihadiin, mutta tällaisia ei ole juuri nähty. Näyttö rauhanuskonnon rauhantahtoisuudesta puuttuu.

On tietysti kurjaa, että muslimiterroristien hyökkäyksistä joutuu kärsimään koko uskontokunta. Olisi yleistävää liittää terrorismi kaikkiin muslimeihin, mutta täysin johdonmukaista on väittää, että terrorismi liittyy islamin ideologiaan ja toimii sen tuella. Vaikka kaikki muslimit eivät tue terrorismia, tarpeeksi monet (noin 1/5) tukevat, jotta terroristit saavat heiltä suojaa Euroopan kaupunkien no-go-vyöhykkeillä.

Koko ryhmään kohdistuva yleispoliittinen toimenpide (muslimien maahanmuuton lopettaminen, tulijoiden yksiselitteinen takaisin käännyttäminen ja islamin ideologian perinpohjainen ruoppaustyö) on tarpeen, mikäli halutaan estää terrorismia ja muokata uskontokunnan asenteita nykyistä suvaitsevammiksi. Jos taas muslimit eivät tähän suostu, siitä on tehtävä tietyt johtopäätökset.

Poliittisten emämunausten arkkityyppi on kaikkina vuosisatoina ollut ovien avaaminen vieraille kansakunnille, ja sitä tyhmyyttään ovat tuhotut kansat ja kulttuurit joutuneet katkerasti katumaan.