Tehokkuuden tavoittelu kumoaa itsensä yliopistoissa

Yliopistojen pylväskaltereiden takaa maailmaa katselevat ovat saaneet tuntea kriitikoiden vihan viime aikoina karvaasti, kun pääministeri Juha Sipilä murjoi heitä maininnalla ”kaiken maailman dosenteista” (hänen lausuntonsa on tosin linjassa dosenttien muuallakin saaman palautteen kanssa). Alexander Stubb puolestaan kadehti professorien pitkiä kesälomia (todellisuudessa professoreilla ei ollut entisten virkaehtosopimusten mukaan kesälomia lainkaan).

Työelämäprofessoriksi tituleerattu Pekka Mattila Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulusta töräytti nyt, että ”[e]n ole nähnyt eläessäni niin tehottomia työpaikkoja kuin yliopistot”. Tavallaan toteamus on oikeutettu, mutta sen muotoilu on viallinen. Mattilalla ja Stubbilla on yhteistä paitsi hammastahnan mainostamiseen soveltuva säihkyhymy, myös se, että he molemmat ovat juppeja ja uranousukkaita.

Filosofina minun on pakko puuttua muutamaan kurvien suoristeluun, mikä Mattilan mielestä osoittaa tietenkin taantumuksellisuutta ja epätrendikkyyttä ja toimii jarruna tehokkaamman työskentelyn tiellä. On kysyttävä ja vastattava siihen, mitä tuo Mattilan peräämä tehokkuus oikeastaan on. Tehokkuus ilmaisee hyötysuhteen, jonka mukaisesti tavoitteeksi asetetut päämäärät saavutetaan. Se on liikkeenjohdollinen käsite siinä missä ’strategia’ ja ’tulosjohtaminenkin’.

Jotta tehokkuutta voitaisiin tavoitella, pitäisi vallita yksimielisyys siitä, mitä nuo päämäärät ovat. Yliopisto ja tiede ovat kuitenkin organisaatioita, joissa päämääristä ei vallitse yksimielisyyttä. Yksimielisyyttä päämääristä ei pidäkään vallita, sillä niiden selvittäminen on kunkin tutkimuksen tai hankkeen prosessissa selvitettävä asia eikä etukäteen asetettavissa oleva tavoite.

Niinpä ”tehokkuuden tavoittelu” on itseään vastustava paradoksi, ainakin yliopistoissa harjoitettavan toiminnan kannalta. Joskus on jopa toivottavaa, ettei työskennellä liian tehokkaasti, sillä tehottomuudessa luodaan ja ylläpidetään ajattelutilaa. Sitä vaativat myös kriittisyys ja luovan sekä kekseliään olotilan ja vaihtoehtojen tavoittelu.

Tehokkuus voi olla johdettua, kun taas todellisessa tieteessä tieteenharjoittajat löytävät ja asettavat päämääränsä itse aina sen mukaan, mitä pitävät totena, hyvänä ja oikeana. Kun ihmisillä on koulumaailmassa myös joutilasta aikaa (kreikan kielen sana skholee merkitsi alun perin ’joutilasta aikaa’), he pohtivat mahdollisuuksia tehdä toisin. Tuloksena voi olla hyödyllisiä keksintöjä tai jopa suuryrityksiä.

Valitettavasti yliopistoissa puhutaan entistä enemmän Pekka Mattilan ja muiden puupäiden opettamaa kieltä, jonka mukaisesti päämääriä ja strategioita hiotaan ”tiedepoliittisten linjausten” tekemiseksi, ”painopistealueiden” määrittelemiseksi ja ”huippuyksiköiden” nimeämiseksi.

Tiedättekö mitä se on? Se on vallan käyttöä. Vallan käyttäminen puolestaan on metodi, jonka ei lainkaan pitäisi kuulua tieteeseen.

Ymmärrän toki nuoren tutkijan Pekka Mattilan turhautumista, kun yliopistolla ei tunnu saavan aikaan mitään, ilmeisesti myöskään hän itse. Olen kuitenkin sitä mieltä, että oikea käsite kuvaamaan kurjaa tilaa ei ole ’tehottomuus’ vaan ’sairaus’.

Myös omasta mielestäni yliopisto on kipeimpiä työyhteisöjä, joita maa päällään kantaa. Mutta syy ei ole tieteilijöiden eikä tutkijoiden, vaan hiostajien, piinaajien, taloudellisella hirttosilmukalla uhkaajien ja muiden sormenkatkojien, sekä erityisesti kansainvälisyyteen pakottajien, joiden vuoksi yliopistoissa tehtävällä tutkimuksella ei ole ollut enää kosketuspintaa suomalaiseen yhteiskuntaan lainkaan.

Huomautan vielä lopuksi kuriositeetista, joka liittyy Pekka Mattilan titteliin. Suomen Professoriliitto mainitsee sivuillaan, että ”[y]liopistot ovat ottaneet käyttöön myös muita professorijohdannaisia nimikkeitä, joiden haltijat eivät ole yliopistolain mukaisia professoreja. Nämä henkilöt eivät saisi esiintyä professori-nimikkeellä, vaan heidän olisi aina käytettävä koko nimikettään. Tällaisia nimikkeitä ovat mm. Professor of Practice (työelämäprofessori tms.) ja assistant/associate professor (usein suomennettuna apulaisprofessori).”