Blogini kymmenen vuotta

Blogini täyttää tänään kymmenen vuotta. Aloitin näiden verkkokolumnien kirjoittamisen ja julkaisemisen vuonna 2006, Yhdysvaltain terrori-iskun vuosipäivänä, korostaakseni aihepiiriä, jossa liikun.

Lähestymistapani on edelleen sama, ja sen voitte lukea tuosta vierestä. Uuden vuosikymmenen avautuessa 2010 aloin julkaista kirjoituksiani myös Uuden Suomen puheenvuoropalstalla, jossa juttujani on voinut kommentoida. Tämän pääblogini kommentointimahdollisuutta en ole pitänyt avoinna, sillä havaitsin pian, että joutuisin epäasiallisen räksytyksen kohteeksi kanssani eri mieltä olevien taholta. En ole velvollinen tarjoamaan heille esiintymislavaa tässä yhteydessä, sillä he saavat riittävästi julkisuutta Helsingin Sanomissa ja muissa merkitystään menettäneissä laareissa.

Kymmenvuotisen kirjoittamisperiodin aikana julkaisemisen ehdot ja mielipideympäristö ovat muuttuneet rajusti. Sananvapaus on vedetty pahasti huurteeseen. Liikkumatila myös Uuden Suomen puheenvuoropalsatalla kävi ahtaaksi, kun mediat alkoivat yhteispäätöksellään sensuroida maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta ja Euroopan unionia koskevia kriittisiä mielipiteitä.

Päätoimittajat puolustautuivat sanomalla, että ”jotakin oli tehtävä” ja että on vastuutonta, jos media ei ”puutu” asioihin. He eivät näköjään ymmärtäneet, että median tehtävä ei ole puuttua todellisuuteen eikä ihmisten mielipiteisiin vaan kertoa todellisuudesta totuudenmukaisesti ja esittää niistä analyysinsa reflektiivisesti. Jos tiedotusvälineinä esiintyvät mediat pyrkivät puuttumaan asioihin, kyse ei ole tiedonvälityksestä vaan propagandasta.

Mielipiteiden manipulaatio ja asenteiden muokkaus ovat johtaneet lukijoiden halveksumiseen, sillä toimittajat ovat olettaneet, että yleisöt eivät osaa tai saa päättää näkemyksistään itse. Puuttuminen on onneksi ollut vaikutuksetonta. Totuus on tullut internetin läpi niin sanotun vaihtoehtoisen median, blogien, YouTuben ja monen muun kanavan kautta, joista yksi on tämä blogini.

Julkaisin kirjoitukseni viideltä ensimmäiseltä vuodelta kolmena kirjana: Sensuurin Suomi (2009), Kansanvallan varkaat (2010) ja Valhe kaatuu (2012). Ensimmäisen teoksen suosio yllätti, sillä se kohosi Suomalaisen kirjakaupan tietokirjallisuuden nettimyyntilistalla ykköseksi, ohi Sofi Oksasen ja Imbi Pajun samaan aikaan julkaiseman teoksen, jota rummutettiin mediassa. Sensuurin Suomea ostettiin myös enemmän kuin oikeustieteellisen pääsykoekirjaa, joka oli listalla viidentenä. Monikulttuurista ideologiaa edistämään sitoutuneiden julkisten kirjastojen hankintaosastot ovat kirjojani karttaneet ja siten edistäneet niiden menekkiä.

Kirjoituksistani rakentuu tarina suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta: sananvapauden kuristumisesta, maahanmuuton ongelmista, monikulttuurisuuden ristiriidoista, liberaalien eurooppalaisten ihanteiden kuoleentumisesta ja Euroopan unionin mätänemisestä käsiin. Myös vaihtoehtoja olen etsinyt ja esittänyt teoksessani Kansallisfilosofinen manifesti – Tie tulevaisuuden Suomeen.

Politiikan ja viestinnän ongelmista oirehtii tätä nykyä kielen militarisoituminen, esimerkiksi ”informaatiosodan” ja ”kyberhyökkäysten” kohoaminen puheenaiheiksi. Kokonaisanalyysini tilanteesta voi lukea painettujen kolumnikokoelmieni johdanto- ja loppuluvuista, joita ei ole julkaistu verkossa.

Kiitän satoja ja tuhansia lukijoitani perehtymisestä näkemyksiini (vaikka ette olisi samaa mieltäkään) ja palautteesta, jota on silloin tällöin kilissyt sähköpostiini. Muutamat ovat kehuneet minua erääksi maamme ”fiksuimmista filosofeista”, mikä on imarrellut minua vaarallisesti. Siinä nimittäin piilee omahyväisyyden ansa.

Filosofina muistutan itseäni ja kaikkia muitakin ihmisyksilön ja hänen ominaisuuksiensa erosta. Ei kukaan filosofi ole fiksu (eli ”hieno” ruotsin kielen sanasta fin), vaan enintään hänen menetelmänsä on. Filosofian menetelmä on johdonmukainen ja epäilevä ajattelu, joka perustuu kriittisyyteen ja joka edistää totuutta. Kiitän siis filosofiaa itseään, ja olkoon blogini temppeli totuuden etsimiselle!