O tempora, o mores!

Tässä pohdin, miksi luottamus on kadonnut yhteiskunnastamme ja kansakunta jakautunut. Miksihän?

Valtion eräs raha-apaja, Rahapaja, on tottunut haalimaan kassaansa rahaa valmistamalla maksamiseen huonosti soveltuvia ja kauppahinnaltaan nimellisarvoaan kalliimpia kolikoita, joita se julkaisee niin sanotuille postimerkkivaltioille tyypillisellä varainhankintaperiaatteella. On ymmärrettävää, että Suomen valtio yrittää tienata valmistamalla rahaa myyntiin, sillä euroalueen jäsenenä se ei voi tehdä rahaa enää suoraan kassaansa tai markkinoille.

Niinpä valtiovarainministeriön alainen Rahapaja päätti julkaista Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi juhlarahasarjan, jonka ensimmäinen kolikko julkistettiin viime tiistaina. Pahaksi onneksi kolikon kuva-aihe käsitteli traumaattista kipupistettä, kansalaissotaa, ja lantin kruunapuolella oli kuva vuoden 1918 teloituksesta, jossa niin sanotut lahtarit ampuvat punakaartilaisia.

Julkistamisesta ei ehtinyt kulua montakaan minuuttia, kun Vasemmistoliiton Li Andersson paheksui tapaa, jolla juhlarahan selkään oli lyöty kuva sisällissodan teloituksista. ”Mautonta” ja ”loukkaavaa”, parahti hän Twitterissä. Tiistain käännyttyä iltapäivän tunneille valtiovarainministeri Petteri Orpo ilmoitti toivovansa rahan pikaista pois vetämistä, ja tapahtumaa arvioitiin kaikkien asioiden legitimaatiopisteessä Helsingin Sanomissa pelkäksi poliittiseksi mikrokohuksi.

Jutussaan ”Kolmen tunnin juhlarahakohu - suomalaisten päivittäisen pöyristymisen tarve synnyttää merkityksettömiä mikroskandaaleja” toimittaja Jarno Hartikainen keskittyi julkaisupäätöksen allekirjoittaneeseen Petteri Orpoon ja kirjoitti, että on kaksi tapaa tulkita ministerin toiminta. Ensimmäinen on hänen mukaansa ”suotuisa”, koska Orpo korjasi päätöksensä. Toinen on toimittajan mukaan ”vähemmän suotuisa”, koska tapahtumaan liittyi ”mikrokohu” ja ”meemileikki”, jossa sosiaalisen median ”vääräleukaiset savolaisukot” tuottivat ”näppärää, kärkästä ja piruilevaa kommenttivirtaa vailla kytköstä tai paloa itse aiheeseen”.

Toimittajan mukaan kohu ”houkuttelee paikalle henkilöitä, jotka keksivät kyllä tavan valjastaa aiheen kuin aiheen vastustajien lyömiseen”, ”jos aiheella on minkäänlainen kytkös politiikkaan”.

Filosofisesti ja sosiaalipsykologisesti arvioiden juuri näissä tulkinnoissa ei ole asian ydin. Sikäli Hartikaisen arviot joko menivät metsään tai jäivät pinnallisiksi.

Paljastavaa tapahtumassa on se, että monien suomalaisten ihmisten kansallinen itsetunto ei näytä edelleenkään kestävän useiden sukupolvien takaisten poliittisten arpien käsittelyä. Ovatpa nuo tapahtumat sinänsä kuinka paheksuttavia tahansa, tärkein havainto koskee tapaa, jolla ihmiset asennoituvat niihin keskellä nykytärkeää arkipäivää.

Kansalaissodan aikaisen kuva-aiheen pikainen sensurointi ja puhdistus poliittisen historian esittämistä likaamasta osoittaa kaunistelun tarvetta ja kertoo väkevästi siitä, miten pahasti kansalaisten rivit ovat menneet halki tässä nykyisessä todellisuudessa. Sadan vuoden takaisia haavoja tuskin muutoin koettaisiin niin vaikuttaviksi, että niitä pitää parannella asian hautaamisella.

Sensuroinnin esiin nostama kirkasvalo osoitti laserin terävästi samaa symptoomia, josta kertoo moni muukin poliittisen korrektiuden vaatima sensuurihanke. Kohtalomaisen sattuman kautta myös juhlarahakohu symboloi erinomaisen hyvin suomalaisen yhteiskunnan nykytilaa.

Maahanmuutto, monikulttuurisen yhteiskunnan tuputtaminen ja Euroopan unionista sateleva määräysten suma ovat jakaneet kansakuntamme niin pahoin kahtia, että vastaavanlaista jakautumista joutuu hakemaan kansalaissodan vuosista.

Vastakkain eivät tosin ole punaiset ja valkoiset tai perinteinen vasemmisto ja oikeisto vaan kansallisen edun puolustajat ja ne, jotka eivät kansallisesta edusta mitään välitä. Kiväärin piippuihin ovat joutuneet (ainakin vertauskuvallisesti) katselemaan ne suomalaiset, joita on teloitettu tuomioistumissa ”vääristä sanoista”, eli islamin ja siihen liittyvän maahanmuuton arvostelemisesta.

Kieroa on, että haitta- ja massamaahanmuuton oikeutuksesta ei ole päätetty missään poliittisessa prosessissa kansanvaltaisesti, vaan väestöt on pyritty vaihtamaan Euroopassa pelkästään EU:n katakombeista tulevalla ripityksellä.

On mielenkiintoista havaita ja todistaa, millaisen kohtelun juhlarahasarjan viimeiseksi aiottu kolikko saa julkisessa sanassa ja sosiaalisen median hyrskeissä. Kyseisessä ”globaali oikeudenmukaisuus” -kolikossahan on kuvattuna pelastusviranomainen, joka kantaa kuollutta pakolaislasta.

Ilmentääkö tämä makaaberi vertauskuva jotenkin olennaisesti Suomen itsenäisyyttä syyllistäessään suomalaisia muiden kansojen karuista kohtaloista? Onko sen tarkoitus ohjata suomalaisia tuottamaan itselleen omantunnon parannusta toisten ihmisten jaloina auttajina? Kolikko ikään kuin vihjaa, että jos emme niin tee, olemme läpikotaisin paha kansakunta.

Tähän samaan viittaa myös natsidokumenttien jatkuva pyörittäminen Yleisradion TV-kanavilla. Niiden kautta pyritään syyllistämään nykyeurooppalaisia teoista, joilla ei ole mitään tekemistä nykyisin elävien sukupolvien kanssa. Syyllistämisen tarkoitus on tasoittaa tietä kehitysmaista tulevalle haittamaahanmuutolle ja oikeuttaa islamin tuella tapahtuvaa kansanmurhaa, jonka kohteina ovat nyt valkoiset länsimaiset ihmiset.

Luottamuspääoman katoaminen

Helsingin Sanomissa esitetyt arviot juhlarahakohun mediapoliittisesta ja julkisuusfunktiosta eivät myöskään osuneet kohdalleen. Pöyristymisissä ei liene kyse ensisijaisesti ”piruilevien savolaisukkojen” tai heidän suvakkisiskojensa välisestä ilkeilystä. Tosiasiassa media itse kaipaa ja rakentaa noita kohuja, joissa jokin asia nostetaan suuren draaman välineeksi vain siksi, että asiaan liittyy joku perussuomalainen poliitikko, jota halutaan murjoa toimituksissa.

Juhlarahakohukaan ei ole ohi painamalla asia villaisella ja väittämällä, että kyseessä oli vain ”harhakuva kansaa puhuttavasta asiasta” tai arvottamalla asiaa niin, että ”juhlarahan myyminen on onneksemme kielletty”. Helsingin Sanomien asennemuokkaus ja mielipiteiden manipulaatio näkyvät juuri tämän tapaisissa kannanotoissa. Yritys lopettaa kohu merkityksettömänä ja loppuun käsiteltynä osoittaa lehden halua vaieta siitä todellisesta konfliktista, jonka vallitessa maahanmuutto on sulattanut pois yhteiskunnallisen luottamuksen.

Tapauksen opetukseksi ei kelpaa se, että ministeri Orpon kannattaa jatkossa lukea allekirjoittamansa paperit paremmin eikä signeerata niitä samalla periaatteella, jolla hän on ilmeisestikin hyväksynyt myös vastaanottokeskusten perustamisia. Missä asian opetus sitten piilee?

Harvardin yliopiston sosiologian professori Robert D. Putnam painotti Suomessa vieraillessaan vuonna 2015, että sosiaalinen pääoma on Suomen todellinen voimavara, jota monilla muilla kansakunnilla ei ole. Koska toimintakykymme ei perustu suuriin luonnonrikkauksiin tai pääomiin vaan yhteisömme kiinteyteen ja yksimielisyyteen, yhteiskuntamme on myös hyvin haavoittuva. Tätä sosiaalista pääomaa monikulttuurisuuden ideologia ja maahanmuutto ovat nyt syöneet pahimman inflaation lailla.

Niinpä myös kansallisia erimielisyyksiä ja kahtiajakoja pintaan nostavat ilmiöt ovat paljon itseään suurempia merkkejä vaikeista yhteiskunnallisista oireista: luottamuspääoman menetyksestä ja toimintakyvyn heikkenemisestä.

Poliittisesti korrekti huumori ei naurata

Ellei viimeviikkoinen juhlarahakohu olisi ollut traaginen, se olisi ollut koominen. Vitseillä on yhteys mielen tiedostumattomiin kerroksiin, ja niinpä on usein ajateltu, että huumori laukaisee yhteiskunnallisia jännitteitä, kun asioita voidaan käsitellä leikkimielisen etäännyttämisen keinoin.

Vapun päivän lähestyessä on kaduilla jälleen kaupattu huumoripitoisia lehtiä. Karnevaaliaikana, jolloin rooliasetelmat käännetään tilapäisesti kumolleen, voidaan testata yhteiskunnallista luottamusta.

Oireellista on, että yhteiskunnassamme ei sallita nykyisin juuri minkäänlaista huumoria, vaan sen asemasta julistetaan tuomioita ja vaaditaan poliittista korrektiutta. Tämä näkyi juhlarahakohussa, mutta se näkyy myös tavassa, jolla huumori yritetään juuria pois kaikesta arkipäivästämme. Esimerkiksi muslimien yhteisö ei näytä edelleenkään sulattavan kerta kaikkiaan minkäänlaista uskontoonsa kohdistuvaa huumoria, ovatpa sen motiivit sitten hyväntahtoisia tai pilkallisia.

Paras ase uskontojen mielivaltaa vastaan on aina ollut nauru. Siksi paholaisenkin sanotaan pelkäävän naurunalaiseksi joutumista, ja nauraminen oli kielletty myös Umberto Econ romaanissaan Ruusun nimi kuvaamassa keskiaikaisessa luostarissa.

Totalitarismit eivät kestä naurunalaiseksi joutumista. Mikäli nauraa saa, se on oikeutettua vain siihen asti, jossa se vielä tasoittaa yhteiskunnallisia ristiriitoja ja pönkittää valtaapitävien asemaa, vähän niin kuin radio Jerevanin narskuva ja ahdistuneensävyinen huumori aikoinaan. Uskontojen arkuus arvostelulle puolestaan osoittaa, kuinka hurjaa niiden oma vallankäyttö on.

Poliittisesti korrekti ja sallitun rajoissa pysyttelevä huumori on perimmältään mitäänsanomatonta, sillä se ei pureudu ongelmien ytimeen. Todellinen huumori paljastaa ongelmat ja loukkaa jotakuta väistämättä. Sen sijaan sievistelty ja pyöristelty huumori merkitsee alistumista valtaapitävien mahdille, joka jää voimaan oman pakkovaltansa voimin, niin kuin viikonloppua seuraa aina arki.

Luottamus on kadonnut nyky-yhteiskunnastamme, ja sen asemasta on astuttu tosikkomaisuuden tielle, jolla monikulttuuristien ja tasa-arvoviranomaisten yhtäaikaiset liberalismin ja lailla pamputtamisen vaatimukset taistelevat jo keskenäänkin saattaen kansalaiset ymmälleen. Samaan aikaan, kun vihervasemmisto huutaa vapaamielisyyden perään, se kiljuu kitapurjeet lepattaen, että ei saa tehdä pilakuvaa profeetasta eikä nauraa munattomien lesborouvien transgenderistiselle uskonnolle, jonka mukaan he ovatkin nyt naisista tykkääviä miehiä.

Mitä voi enää laittaa vappulehteen, Äpyyn tai Tamppiin, kun parodiahorisontti on ylitetty kuusi kilometriä riman yläpuolelta?

QX-lehti kertoi äsken, että muslimiterroristin uhriksi Pariisissa joutuneen poliisimiehen puoliso julisti muistopuheessaan ”vihaamaan ette minua saa”. Tällainen toisen posken etiikka ja viholliselle pyllistäminen on niin lammasmaista, että sitä voidaan selittää vain oikeustajun katoamisella uhrikansan päänupista. 

Oikeutta juhlapaikanhakijoille

Pohdin tässä, milloin yliopistoväki kerää listan laitonta maahanmuuttoa vastaan.

Maahanmuuttoa ja monikulttuurisuuden ideologiaa propagoiva Helsingin Sanomat iloitsi tänään, että ”yli 200 professoria ja muuta asiantuntijaa vaatii parempaa turvapaikkapolitiikkaa ja arvostelee maahanmuuttoviranomaisia ja tuomioistuimia”.

Vaatimuslistan jatkoksi oli roiskaistu samanlainen nimilista kuin taannoisessa Image-lehdessä, jossa yliopistomaailman punakaartilaiset protestoivat juhlapaikanhakijoiden käännytyksiä vastaan.

Vasemmistolaisten vyörytykseen viitaten media pyrkii luomaan mielikuvaa, että kiristyneen turvapaikkapolitiikan vastustamisella on muka laajempaakin kannatusta ja tiedeyhteisön yleinen tuki, vaikka tiukennuksia vastaan jankuttaa aivan sama protestoijien lahko kuin aiemminkin.

Surkeimpienkin akateemisten pullasorsien pitäisi ymmärtää, että oikeusvaltio ei toimi niin, että laittomalle maahan pyrkijälle tehdään kielteinen päätös, ja sen jälkeen päätöksen tehnyt taho painostetaan pyörtämään ratkaisunsa leiriytymällä torille, kunnes päätös on peruttu. Tällainen menettely itse asiassa veisi pohjan koko viranomaistoiminnalta.

Nimilistalta löytyvät luonnollisesti yliopistoyhteisön pahimmat politrukit, kuten Lena Näre, Markus Jäntti, Tuomas Ojanen, Juha Lavapuro, Heikki Patomäki, Kimmo Grönlund ja Saara Pellander. Jopa vanha sotaratsu Kaarle Nordenstreng oli kaivettu eläkkeeltä tätä kommunistien listaa täydentämään.

Joukossa näyttää olevan huomiota herättävän paljon sosiaalitieteilijöiden edustajia ja muutama filosofian pieni nimi. Sosiaalipsykologian oppiainetta politisoivat yliopistollisen asemansa takaa annetulla kannanotollaan Anna-Maija Pirttilä-Backman ja Inga Jasinskaja-Lahti.

Lista on häpeäksi yhteiskuntatieteille ja toisille yhteiskuntatieteilijöille, sillä se ohjaa ajattelemaan, että kaikkien muidenkin yhteiskuntatieteilijöiden pitää olla samaa mieltä kuin kyseinen vihervasemmistolainen klusteri, joka yliopistoissa käyttää tiedepoliittista valtaa myös puolueellisten virkanimitysten, opiskelijavalintojen ja tutkimusten arvostelun muodossa.

Heidän olisi rehellisintä tunnustaa, että listansa on pelkkä symbolinen ja raihnainen läimäytys yliopistoleikkauksia tehnyttä hallitusta vastaan.

Tieteen punikkifasistit valittavat olevansa huolissaan siitä, miten ”pakolaisille taataan asianmukainen viranomaiskäsittely”. Tiedekuntien gangsterien kannattaisi olla huolissaan ihan vain siitä, miten taataan asianmukainen käsittely ei-vasemmistolaisille ihmisille yliopistoissa ja ettei yliopistojen toiminta olisi heidän käsissään sellaista koulukiusaamista, josta kerron tarkemmin teoksessani Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä.

Ulkopuoliset ihmiset voivat vain kuvitella, millaista yhteiskuntatieteiden opetus yliopistoissa on, kun opetusresurssit ovat punavihreän värisuoran hallussa. Siinä valossa jokainen eri tavoin ajatteleva on todellinen sortoa pakeneva poliittisen turvapaikan hakija, aivan kuten minäkin.

Listan allekirjoittaneet voivat kirkkain silmin tiedustella, ”mitä pahaa on oikeudenmukaisuuden vaatimisessa”. – Sitä pahaa, että ”ihmisoikeuksiin” viittaaminen toimii heidän tapauksessaan pelkkänä valloituksen ja väestöjen vaihdon verukkeena, jolle ei ole kansanvaltaista hyväksyntää, sillä itse hanke – luvaton maahantulo – on kantaväestön näkökulmasta oikeuttamatta.

Kieroa on, että media taivuttelee näkemään tieteen punakaartilaisten kutsuhuudon pakolaisille jonkinlaisena tieteellisenä ansiona, jonka kautta voi ilmentää ”hyveellisyyttä”, vaikka tosiasiassa kyseinen moraaliposeeraus osoittaa arvostelukyvyttömyyttä, todellisuustajun hämärtymistä ja pyrkimystä nähdä asiat aina vain ulkomaalaisten edun kannalta.

Yhteiskuntatieteilijöiden suurin ongelma on, että he eivät tiedä, millainen yhteiskunta on. Tässä tapauksessa se on sellainen, että jokainen lantti, joka annetaan juhlapaikanhakijoiden elättämiseen, merkitsee maamme velkaannuttamista tai on pois joltakin suomalaiselta ihmiseltä, esimerkiksi opintotuesta, asumistuesta tai yliopistojen resursseista.

Vastineeksi kehitysmaista tulleiden haittamaahanmuuttajien päästämisestä Eurooppaan ovat kantaväestöt saaneet islamilaisen terrorin, jolla mädätetään länsimaista yhteiskuntaa ja suoritetaan viattomiin ihmisiin kohdistuvaa kansanmurhaa.

Toivon tosiaan, että hallitus rahoittaa pakolaisten ylläpitoa ottamalla varat näille listoille nimensä kirjoittaneiden henkilökohtaisista palkoista, kun kerran halukkuutta näyttää olevan. Tällöin rasitus kohdistuu aiheuttamisperiaatteen mukaan oikeudenmukaisesti. Ja oikeudenmukaisuuttahan tässä ajetaan, eikö vain? Vastuun kantaminen merkitsee ennen kaikkea vastuun kantamista omista tyhmyyksistä.


Kirjoituksiani tieteen puolueellisuudesta: 

Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Internatsismia yliopistoissa
Historiallinen aivopieru
Ei saisi kärjistää
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka?
Sixten kuin ”sixteen”
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla 
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys 
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Sosiologian (n)ostalgia
Kun professori lausahtaa
Pravdan jälkeisestä ajasta

Tšetšenian homokaustin todellinen syy: islam

Lehtitietojen mukaan homoja viedään Venäjän federaatioon kuuluvassa Tšetšenian tasavallassa kuin sikaa korvasta keskitysleireille. Esimerkiksi QX-verkkolehti on raportoinut asiasta useassa jutussaan mainitsematta kuitenkaan sanallakaan maassa jatkuvien homovainojen todellisista syistä. Myös Suomen viranomaiset ovat pysyneet vaiti niin itse tapahtumista kuin niiden taustoistakin.

Totuus on, että seksuaalivähemmistöjen kaltoin kohtelu Tšetšeniassa ei johdu vain Venäjän homosensuurilaeista, vaan se johtuu eritoten islamista. Tšetšenia on erittäin muslimivaltainen maa, ja suurin osa tšetšeeneistä on profeetta Muhammadin traditiota palvovia sunnimuslimeja. Maassa on tämän merkiksi myös yksi Euroopan mahtavimmista suurmoskeijoista, joka toimii paikallisena eduskuntana ja sharia-lain päätäntäelimenä.

Länsimaisen median tavassa uutisoida Tšetšenian homovainoista on epätasapainoista ollut se, että pahoinpitelyistä syytetään ensisijaisesti Venäjän hallintoa. Näin on toiminut Suomessa Yleisradio, joka kertoi homojen joukkopidätyksistä ja kolmen ihmisen kuolemasta jo tämän kuun alkupuolella julkaisemassaan jutussa.

Sen sijaan islamin osuudesta asiaan on oltu hipi hiljaa, vaikka islamin rooli homojen pidätyksissä ja pahoinpitelyissä on aivan keskeinen. Myös seksuaalivähemmistöjen järjestöt ovat osoittaneet vastalauseitaan Venäjän lähetystöjen edessä, vaikka vika ei ole vain Venäjässä vaan islamissa, jonka vuoksi Venäjän homovastaiset lait ovat johtaneet ylilyönteihin ja kärjistymisiin Tšetšenian alueella.

Luotettavin tieto tapahtumista on tullut venäläisestä Novaja Gazeta -lehdestä, joka on paljastanut saaneensa tietoonsa kaksi leiriä ”Argun” ja ”Tsotsi-Yourt” -nimisissä kylissä. Tällä viikolla lehdessä kerrottiin myös neljästä muusta leiristä. Tuoreimmassa artikkelissa osoitetaan, että Tšetšenian kidutuskeskuksissa pidätettyjä on hakattu ja korvennettu sähkötuoleissa tavalla, joka tuo mieleen demokratian ja kansandemokratian välisen eron (erohan on sama kuin tuolilla ja sähkötuolilla).

Novaja Gazetan jutun mukaan Tšetšenian hallitus on kiskonut pidätettyjen sukulaisilta lunnasrahoja vapauttamisen vastineeksi. Jos lunnailta ei ole ilmaantunut kukaan maksamaan, ei leireiltä ole päästetty pois. Homoja on pakotettu ”tunnustamaan” homoseksuaalisuutensa suuremman joukon läsnä ollessa, ja parlamentin puhemies, ”Venäjän sankarin” arvonimellä palkittu Magomed Daudov on käynyt paikan päällä pitämässä puheita, joiden mukaan homoille ”ei ole sijaa Tšetšeniassa”.

Tämä kaikki on tietysti paheksuttavaa, mutta myös uutisoinnin kannalta kovin yksipuolista, salailevaa ja jopa valheellista, sillä homovainojen kärjistymisen keskeistä tekijää, islamia, ei ole mainittu.

Miten homoista tehdään syntipukkeja?

Merkille pantavaa on, että myöskään Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry ei ole koonnut mielenosoitusjoukkoja islamististen maiden lähetystöjen eteen, vaikka esimerkiksi Saudi-Arabiassa ja Iranissa homoja teloitetaan sharia-lain tuomioilla kirkkaassa päivänvalossa aivan jatkuvasti. Syynä länsimaiden kaksinaismoralistiseen asennoitumiseen voidaan pitää poliittisen korrektiuden varjelua. Pelätään terroria ja öljyhanojen kiinni menoa, vaikka Suomi ei ole tuonut vuosikausiin pisaraakaan öljyä Persianlahdelta.

Itse en toivo, että homoja aletaan käyttää poliittisena verukkeena minkään yhteiskunnallisen agendan ajamiseen. Niin tapahtuu kuitenkin monessa yhteydessä ja monella tavalla. Totalitaristisissa maissa, kuten Venäjällä, islamistisissa valtioissa, Kiinassa ja aikoinaan tietysti myös natsi-Saksassa homovihasta tehtiin kansakunnan yhtenäisyyttä pönkittävä generaattori, jonka tarkoitus oli luoda sosiaalista koheesiota, eli kiinteyttää kansakuntaa.

Samaa voi kohdata myös urheilun maailmassa, kun joukkueisiin koetetaan puhaltaa yhteishenkeä kitkemällä pois kaikenlaiset miesten väliset sympatian ilmaisut, jotka voitaisiin tulkita homoerotiikaksi tai homososiaalisuudeksi.

Tavallaan tämä on ymmärrettävää, sillä urheilujoukkueiden tehtävä ei ole fiilistellä vaan voittaa otteluita. Homokammolla koetetaan luoda aggressiota, jota epäilemättä syntyykin, kun ihmiset pakotetaan torjumaan myös omat homoseksuaaliset yllykkeensä tällä tavoin muodostettavassa ahdasmielisessä yhteisössä.

Samaan toimintalogiikkaan nojaa myös aggressiivista ulkopolitiikkaa harjoittavien valtioiden toiminta. Islamististen valtioiden homofobia juontaa juurensa islamin laajenemismotiiveista. Kun uskontojen oma sisäinen homososiaalisuus, homoeroottisuus ja homoseksuaalisuus sublimoidaan rakkaudeksi samaa sukupuolta olevaan patriarkaaliseen Jumalaan ja kun lihalliseen homoseksuaalisuuden toteuttamiseen puolestaan suhtaudutaan äärimmäisen torjuvasti, luodaan eräs voimatekijä uskontojen omalle yllä pysymiselle.

Teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena todistelin, että homoseksuaalisuutta torjumalla niin kristinusko kuin islamkin pyrkivät kiistämään omat homoseksuaaliset ja Jumalan rakastamisesta juurensa juontavat alkuehtonsa. Ne haluavat estää omaa homoerotiikkaansa näkymästä ja siten tekevät homovastaisuudesta oman jatkuvuutensa erään ylläpitäjän.

Homovastaisuus saa vahvistusta näiden alun perin vähemmistöasemassa olleiden uskontojen luontoperäisestä lajinsäilytysstrategiasta eli lisääntymisen ihanteesta. Se on kirjoitettu kyseisiin uskontoihin perimmältään epähengellisistä ja naturalistisista syistä. Maallistunutta kristinuskoa ei tosin homofobia paljon enää vaivaa – ehkä juuri siksi, että nykyinen kristillisyys ei rakennu aggressiolle, jonka käyttövoima ammennettaisiin jonkin yhden totuuden varjelusta tai naisten, homojen ja ”vääräuskoisina” pidettyjen ihmisten syrjinnästä, kuten islamissa.

Asummeko Absurdiassa?

Länsimaiden pitäisi oppia kohdistamaan arvostelunsa oikein. Esimerkiksi Tšetšenian tapauksessa vikaa pitäisi etsiä maan valtauskonnosta ja kritisoida sitä.

Nyt vaarana on, että arvosteltaessa Venäjää tullaan myös länsimaiden homoista lavastaneiksi ulkopoliittisesti arveluttavia idiootteja, jotka vaarantavat valtioiden idänsuhteet. Homojen kelju kohtelu Tšetšeniassa on tietysti tuomittavaa moraalisesti. Mutta paheksuntaa ei pitäisi esittää sellaisella tavalla, jolla homoja aletaan kohta vihata länsimaissakin vain siksi, että vaatimustemme katsotaan pilaavan valtioiden väliset suhteet.

Niinpä suositeltavaksi toimintamuodoksi jää vaikuttaminen EU:n tai oman valtionpolitiikan kautta, kunhan asiat otettaisiin esille diplomaattisella toimintatasolla eikä niitä käännettäisi näyttämään vaikeuksilta, joita ”ongelmallisiksi” lavastetut vähemmistöt tuottavat yksilö- ja pienryhmätasolla valtioiden välille.

Avainasemassa on islamin tunnustaminen ongelmien ytimeksi ja ideologiseksi syyksi. Totalitarismien rakentelun peruslähtökohtahan on joka tapauksessa virheellinen, jos luullaan, että kansallista yhtenäisyyttä voidaan luoda homovainojen kautta. Myös minä kannatan kansallismielistä ajattelua ja käsitystä, että kansallisvaltio on järjen instrumentti, jonka kautta hyvinvointiyhteiskunnat luodaan ja ylläpidetään.

Mutta hyvän kansallisvaltion ylläpitoa eivät homovainot edistä lainkaan, joten sellaiseen oletukseen nojaava sosiodynamiikka on täysin ennakkoluuloista, taikauskon varaista, järjen vastaista ja harhaista. Tokihan myös urheilujoukkueissa esiintyvä avoin homoseksuaalisuus voisi hitsata joukkueita paremmin toimiviksi, kun ihmiset voisivat olla omia itsejään. Sen sijaan aiheen välttely ohjaa epäluottamukseen ja kyräilyyn.

Asia on juurikin niin päin, että maissa, joissa homovastaisuuden käyrä nousee, kansanvalta, vapaudet, ihmisoikeudet ja hyvinvointi putoavat jyrkästi. Yhdessä homofobian kanssa kohoaa ja korreloi vain totalitarismin aste. Niinpä yhteiskunnassa vallitseva homovastaisuus onkin kelpo indikaattori sen arvioimiseen, millainen poliittisen totalitarismin taso kyseisessä maassa vallitsee.

Pravdan jälkeisestä ajasta

Yliopistojen vihervasemmistolaisen politrukkisiiven edustajat kokoontuivat viime lauantaina mielenosoituksiin järjestääkseen – kuten he itse asian ilmaisivat – ”marsseja ja iskuja totuuden jälkeistä aikaa vastaan”. Helsingin yliopisto houkutteli opiskelijoitaan ja palkollisiaan tähän ”tiedemarssiksi” kuvailemaansa tapahtumaan jutussa, jossa annettiin käytännön neuvoja poliittiseen mielenosoitukseen osallistumiseksi.

Paha sanoa teille rähinöitsijät, mutta totuuden eli tuttavallisemmin Pravdan aika on ollut ohi jo kauan sitten. Vaikka lehti onkin lopetettu, sitä lukenut väki näyttää riehuvan yhä.

Huvittavaa asiassa on muutamakin seikka. Ensinnäkin (1) paikallislehti Helsingin Sanomat on mainostanut itseään samalla sloganilla, jossa myös on paheksuttu siirtymistä ”totuuden jälkeiseen aikaan”. Kannanotto antaa ymmärtää, että totuus omistetaan lasitalossa ja että ihmisten tuleminen kriittisiksi valtamedioiden julistusta, salailua, asenteiden muokkausta ja mielipiteiden manipulaatiota kohtaan on muka jotenkin pahasta.

Aina naurettavammaksi tilanne menee, kun huomataan, että punavihreä media on nojannut pitkälti postmodernistiseen ja jälkistrukturalistiseen yhteiskuntateoriaan, jonka mukaan mitään ehdotonta totuutta ei pitäisi olla olemassakaan. Nyt kun median ja yhteiskuntatieteiden valtavirta velloo punavihreässä liemessä ja ”vaihtoehtoiseksi” leimataan puolueeton, EU-kriittinen tai yleensäkin ei-sosialistinen ajattelu, nämä vaihtoehdot eivät kelpaakaan vihervasemmistolle, joka pitää kriittistä ajattelua tuomittavana.

Toiseksi (2), kyseinen punavihreä porukka ja heidän kellokkaansa ovat itse halki vuosikymmenten edustaneet poliittisesti motivoitua tendenssitutkimusta yliopistoissa. Sen vuoksi heillä ei ole varaa sanoa todellisia kriittisiä tieteenharjoittajia ja ”toisinajattelijoina” pidettyjä vastaan yhtään mitään.

Ja kolmanneksi (3), Yhdysvalloista levinneet March for Science -mielenosoitukset ovat pelkästään poliittisia kannanottoja Donald Trumpin presidentiksi valintaa vastaan. Niiden kautta tiedettä ja tieteen organisaatioita yritetään käyttää Trumpin esittämien vaihtoehtojen vastaiseen lietsontaan.

Yliopistolliset punakaartit näyttävät edelleen uskovan tieteelliseen sosialismiin ja omaan objektiivisuutensa. Niihin vedoten tieteen kiilusilmät arvostelevat kaikkia vaihtoehtoisia totuuksia ja ”vaihtoehtoista mediaa” sekä paheksuvat laissez faire -politiikalle esitettyjä vaihtoehtoja.

Kyseinen mellakointi on heijastusta kommunistiseen totalitarismiin sisältyvästä oikeauskoisuuden periaatteesta. Ei ole ymmärretty että epäily ja vaihtoehtoiset näkemykset kuuluvat niin tieteelliseen totuuden tavoitteluun kuin kansanvaltaiseen ja vapaamieliseen yhteiskuntaankin.

Yleisradio selvensi asiaa jutussaan, jonka mukaan ”marsseilla vastustetaan presidentti Donald Trumpin suunnittelemia tutkimusrahoituksen leikkauksia ja ilmastonmuutoksen väheksymistä”. Väite voisi olla relevantti, jos sitä täydennettäisiin huomautuksella, että Trump leikkaa tutkimusrahoitusta samasta syystä kuin Suomen hallitus. Akateemisen vihervasemmiston vetoomuksillaan maahamme rääkymä haittamaahanmuutto on syönyt resursseja koulutuksesta, opintotuesta ja tutkimuksesta.

Koska maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta ovat vaatineet erityisesti vihervasemmistolaiset yliopistotoimijat, minusta olisi oikein, että niihin hupenevat kulut otettaisiin suoraan heidän henkilökohtaisista palkoistaan. Tieteelle ja yhteiskunnallemme tutkimusrahoituksen yleiset heikennykset ovat tietysti vahingoksi, niin kuin monet muutkin vihervasemmiston pyörittämät kuolontanssit, sillä vaarassa on nuorisomme tulevaisuus.

Trumpin hallinto ei myöskään väheksy ilmastonmuutosta vaan pitää nykyisiä ilmastonsuojelutoimia tehottomina ja siksi kannattamattomina ja epäoikeudenmukaisina. Totuushan asiassa on, että USA:n ja Euroopan on järjetöntä hirttää talouttaan ilmastonsuojeluun samanaikaisesti, kun Kiina avaa uuden hiilivoimalan lähes joka viikko.

Ilmastonmuutosta ei pysäytetä teollisuusmailta nyhdettävillä ilmastonsuojelumaksuilla eikä kehitysmaille suunnatuilla subventioilla vaan talouden ja teollisuuden innovaatioilla, kuten led-lampuilla ja sähköautoilla, jotka ovat ympäristöpolitiikan kaipaamia konkreettisia keinoja päästöjen hillitsemiseksi. Jos ympäristöliike olisi johdonmukainen, sen kannattaisi tukea länsimaiden autoteollisuutta liikenteen sähköistämiseksi ja uusien keksintöjen saamiseksi markkitantaloudellisesti kannattavaan tuotantoon.

Suomi pakotetaan nyt maksamaan ilmastonsuojelumaksuja Kiinalle, joka voisi kustantaa parannustoimet suoraan lihavasta valtionkassastaan. Totuus on, että ilmastonmuutosta koskeva totuus on kiistanalainen ja että näkemyksiä on useita. Niihin kuuluvat myös Massachusetts Institute of Technologyssa toimivan meteorologian professori Richard Lindzenin esittämät kontroversiaalit.

Kaksinapaiset suhteet moninapaisessa maailmassa

Yksi epätotuuden julistamisen laji vasemmistolaisen pseudotieteen penetroimissa yliopistoissa ja mediassa on kaksiarvoisen sukupuolieron kiistävä politikointi. Järjestö- ja vähemmistöpoliittisista intresseistään lähtien transgenderistit ja queer-teoreetikot ovat pyrkineet muokkaamaan tiedettä sekä biologian, fenomenologian että arkikokemusten vastaiseen suuntaan.

Näyttöä asiasta saatiin Ruben Stillerin juontamassa viime perjantaisessa Pressiklubissa, jossa feministipuolueen helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu, graafinen suunnittelija Katju Aro julisti aivan ehdottomana tieteellisenä tosiasiana, että ”biologia tuntee 30 sukupuolta”.

Vaikka tällaiseen päätelmään voitaisiinkin tulla sukupuolen käsitettä äärimmilleen venyttävässä retorisessa jongleerauksessa, kyseisen sössölogian pohjalta ei voida vaatia sen tapaista sukupuolen käsitteen uudelleen määrittelyä, joka pakottaisi kieltämään kaksiarvoisen sukupuolieron.

Tämän politikoinnin hullunkurisuus on siinä, että äärimmäisen pieniin ja määrällisiltä edustuksiltaan mitättömiin vähemmistöihin viitaten yritetään kiistää sekä biologiset, fenomenologiset että arkikokemukselliset tosiasiat. Biologisesti ihmisillä on joko XX-kromosomit tai XY-kromosomit, ja sen mukaan he ovat joko naisia tai miehiä. Biologisen ilmiötason poikkeukset voidaan edelleenkin määritellä lääketieteellisesti vaikkapa Klinefelterin syndroomiksi, jolloin ihmisellä voi olla esimerkiksi XXY- tai XXXY-kromosomisto.

Myös fenomenologisesti havaittavalla ilmiötasolla ihmiset ovat miehiä tai naisia sukupuolielintensä mukaan. Ristiriitaista transgenderistien argumentaatiossa on ollut se, että he ovat vedonneet fenomenologiseen filosofiaan pyrkiessään oikeuttamaan näkemystään kymmenistä sukupuolista. He ovat viitanneet ihmisen ”kehollisuuteen” yrittäessään kiistää sukupuolielinten ratkaisevan merkityksen sukupuolen kannalta, vaikka kehosta saatavat havainnot antavat nimenomaisen todistuksen siitä, että miehellä on kulli ja naisella pillu (Kotimaisten kielten keskuksen suosittamat nimitykset sukupuolielimille).

Tämän sukupuoleen liittyvän empiirisen ja ilmiötason totuuden he ovat yrittäneet jynssätä pois vähättelemällä sukupuolielinten merkitystä myös seksuaalisen kanssakäymisen kannalta. He ovat pyrkineet liudentamaan pois sukupuolielimiin liittyvän kaksiarvoisen sukupuolieron ja hämärtämään seksuaalisen kanssakäymisen erot (homoseksuaalisuus vs. heteroseksuaalisuus) sillä melko vulgaarilla ja epäolennaisella fraasilla, että lihavalla miehellä voi olla pienipovista naista suuremmat tissit. Tällöin myös seksi on yritetty hukuttaa läskiin.

Tosiasiassa ihmiset voivat olla homoja, heteroita ja biseksuaalejakin vain kaksiarvoisen sukupuolieron pohjalta. Tämä vastaa ihmisten valtaenemmistön tapaa kokea oma sukupuolensa ja seksuaalisuutensa. Paradoksaalista on, että transgenderismin ja queer-teorian pääideologit ovat pakottaneet myös seksuaalivähemmistöliikettä kiistämään oman alkuehtonsa, eli kaksiarvoisen sukupuolieron, jonka kautta ihmiset voivat olla homoja, heteroita tai biseksuaaleja.

Transgenderisteille ja queer-teoreettisen pseudotieteen edustajille ihmiset eivät ole homoja, heteroita eivätkä biseksuaaleja, vaan kyseinen liikehdintä pyrkii vastustamaan kaikenlaista olemusajattelua. Olemusten vastustaminen tarkoittaa kannanottoa, jonka mukaan ihmisillä ei muka ole ominaisuuksia. Tämä on ristiriitaista jo siksikin, että monet transgenderistit paljastavat kaksiarvoisen sukupuolieron merkityksen vaatimalla kynsin hampain sukupuolensa vaihtamista tai – kuten he itse sanovat – ”korjaamista”, ikään kuin he olisivat rikki.

Yhden lähestymistavan asiaan tarjoaa analyyttis-käsitteellinen filosofia. Sen pohjalta sukupuoliero on apriorinen käsitteellinen tosiasia, joka ohjaa havaitsemaan sukupuolen kaksiarvoisessa konseptiossa. Se vastaa myös kielen kuvateorian mukaisesti sekä biologiasta että fenotyyppiseltä ilmiötasolta saatavaa todistusta.

Sitä vastaan transgenderistit ja queer-teoreetikot ovat pystyneet esittämään lähinnä yhden argumentin. He ovat vedonneet omaan subjektiiviseen tuntemukseensa sukupuolestaan. Koettu sukupuoli ei kuitenkaan ole sukupuoli, niin kuin itsensä kokeminen linnuksi ei tee kenestäkään lintua, jonka kannattaisi kokeilla taitojaan hyppäämällä räystäältä. Itsensä kokemista joksikin muuksi kuin on, pidetään usein myös mielenterveyden häiriönä.

On epäilemättä selvää, että pieni osa ihmisistä kokee sukupuolensa joksikin muuksi kuin sukupuolielintensä mukaiseksi. Ehkä heitä pitää myös kohtuullisesti tukea korjausprosesseissaan silloin, kun kokemisen adekvaattiudesta vallitsee varmuus. Mutta tästä ei voida johdella sellaista yleispäätelmää, että kaksiarvoinen sukupuoliero pitäisi kumota tai että kaikkien toisten ihmisten pitäisi määritellä sukupuolensa uudelleen.

Nythän transgenderistit ovat pyrkineet kieltämään oppilaiden sanomisen tytöiksi tai pojiksi kouluissa, ja liike neuvoo lopettamaan puheet naisista ja miehistä sekä puhumaan sen sijaan ”cis-naisista” ja ”cis-miehistä” (latinan sanasta ”cis”, joka merkitsee ”tällä puolella” toimien vastakohtana sanalle ”trans”).

Tytöistä ja pojista tai naisista ja miehistä puhuminen ei ole kuitenkaan mitään ”cisnormatiivisuutta” eikä ”cisgenderismiä”, joita pitäisi vastustaa poliittisin perustein, kuten transgenderistit pyrkivät tekemään. Juuri tällöinhän tieteellinen kysymys sukupuolten olemassaolosta käännettäisiin pelkäksi suvaitsevaisuuskeskusteluksi siitä, mitä poliittista mieltä saa tai pitää olla!

Tässä poliittisessa vaateliaisuudessa ei lainkaan huomata, että ihmisyksilöiden tapa kokea sukupuolensa voi olla häiriintynyttä ja vähintäänkin epäadekvaattia suhteessa omaan kehoon. Ontologisten totuuksien myöntämisen sijasta transgenderistit ja queer-teoreetikot vetoavat yksilöiden liberaaliin oikeuteen itse määritellä oman sukupuolensa.

Subjektiivinen kokeminen voi kuitenkin olla täysin vääristynyttä, niin kuin se psykopatologioissa yleensä on. Tämän toteajia he haukkuvat sitten ristiriitaisesti ”liberaaleiksi” tai ”populisteiksi”, kuten nyt esimerkiksi minua kirjoitettuani aiheesta erääseen vasemmistolaiseen kulttuuriaikakauslehteen (ikimuistettava vastineeni heille tässä; artikkeli sisältyy myös kokoelmateokseeni Filosofiset viuhahdukset).

Ristiriitaista on, että transgenderistien ja queer-teoreetikoiden taustalla vaikuttava postmoderni ja jälkistrukturalistinen yhteiskuntateoria on pyrkinyt vastustamaan medikalisointia pitäen lääketieteellisiä lähestymistapoja yksinkertaistavina. Nyt he kuitenkin itse torjuvat sukupuolen kokemisen yhteiskunnallisiin vaikutustekijöihin liittyvät seikat ja vaativat sukupuolen muokkaamista pillereillä ja kirurgien veitsillä. – Eikö tämä ole epä-älyllistä?

Asiassa kamppaillaan totuudesta siksi, että sukupuolieron tasaiseksi jyrääminen ei ole sen enempää tieteen kuin arkikokemuksenkaan mukaista. Vihervasemmiston hallitsemissa yliopistoissa kaksiarvoisen sukupuolieron pois taikomisesta on kuitenkin tehty valtavirta, jota pönkitetään Yleisradion ja Sanomien lehtien tuella.

Jakamalla taloudelliset toimintaresurssit, virat ja varat yksinomaan feministisen, transgenderistisen ja queer-teoreettisen hölynpölyn edustajille on yliopistoista tehty bunkkereita, joista näiden ideologioiden kannattajat julistavat omaa vääristynyttä ja järjestöpolitiikan määräämää totuuttaan sekä lavastavat ihmisten valtaenemmistön hyväksymän ja tähän asti vallinneen ontologisen totuuden ”vaihtoehtoiseksi ajatteluksi”, jolla ei muka ole oikeutusta.

Sitten he lukkiutuvat akateemisten turvamuurien taakse ja kutsuvat oman totuutensa varjelua paljastavan defensiivisesti ”turvallisen tilan politiikaksi”, ikään kuin heidän totuutensa olisi suuressa vaarassa murentua palasiksi pienimmästäkin vastaväitteestä.

Omassa kuplassaan elämistään vastaan kohdistetut epäilykset he pyrkivät leimaamaan ”väkivaltaisen miehen vihamielisyydeksi”, jota kohtaan naiskosmonautti Raisa Irina Gulakovan näköiset lesbottaret kailottavat omaa koleaa sanomaansa samalla, kun heidän argumentaationsa sinkoutuu jonnekin kokonaan omalle kiertoradalleen: arkitodellisuudesta vieraantuneeseen ulkoavaruuteen.

Vaikuttaa vahvasti siltä, että transgenderistien ja queer-teoreetikoiden retoriikka ilmentää naisten tapaa ymmärtää sukupuoli ja seksuaalisuus, eikä se vastaa sen enempää hetero- kuin homomiestenkään näkemyksiä. Siten aiheita koskevat mielipide-erot heijastelevat perimmältään feminismin kohottamista tieteen asemaan. Asiaa koskeva kiistely todistaa näin ollen kaksiarvoisen sukupuolieron vaikuttavuudesta, ja käsittelen asiaa tarkemmin teokseni Enkelirakkaus feminismikriittisissä osissa.

Ranskan oman arjattaren noitajahti

Näyttöä olkiukkojen rakentelusta ovat tarjonneet myös viime päivien maailmanpoliittiset tapahtumat. ”Totuuden jälkeiseen aikaan” liittyy vihervasemmistolaisen median kampanjointi kansallista etua puolustavia poliitikkoja ja valtioiden kansallista itsemääräämisoikeutta vastaan.

Vihervasemmistolaisilla toimittajilla täytetty media on tehnyt kaikkensa mustamaalatakseen Marine Le Penin presidentinvaalikampanjan moraalittomaksi ja Euroopan tuhoa enteileväksi. Noitavainoa on käyty koko kevään ajan.

Le Penin selviydyttyä vaalin toiselle kierrokselle median ja EU-eliitin vihanlietsonta Le Penia vastaan jatkuu tavalla, jolla myös Äiti Teresasta voitaisiin helposti lavastaa ”Lumikki ja seitsemän kääpiötä” -sadun paha kuningatar. Valtamedian mukaan Le Penin ainoa pyrkimys on pilata ranskalainen yhteiskunta ja eurooppalainen elämäntapa.

Totuus on tässäkin asiassa aivan päinvastainen. Le Penin haastaja Emmanuel Macron on luvannut pitää Ranskan rajat auki, kun taas Le Pen on vaatinut muutosta niin tähän asiaan kuin Ranskan keskeisiin valtiosopimuksiinkin. Juuri niitä eurooppalaisen yhteiskuntajärjestelmän pelastaminen Lähi-idästä vyöryvältä barbarialta vaatisi. Näyttää kuitenkin siltä, että ranskalaiset eivät ole vielä saaneet islamistisesta terrorismista tarpeekseen vaan haluavat sitä lisää.

Kiusallista asiasta uutisoimisessa on median ja EU-kritiikittömien poliitikkojen peittelemätön ja suorasukainen asettuminen vasemmistolaisen, poliittisesti täysin kokemattoman ja näyttöjä esittämättömän Macronin puolelle ja Le Peniä vastaan. Tilanteen kieroutumisesta kertoo myös Suomen porvaripuolueita edustavien Juha Sipilän ja Petteri Orpon iloitseminen sosialistisesta yhteiskuntanäkemyksestä juurensa juontavan Macronin puolesta.

Media ei ole ymmärrettävästi pitänyt kovin suurta melua tosiasiasta, että muslimiterroristin Champs-Elyseèsillä viime torstaina kuoliaaksi ampuma poliisi oli homoaktivisti. Tämän pitäisi kyllin selvästi osoittaa, että islamin levittämistä Eurooppaan ei voida perustella myöskään seksuaalivähemmistöjen selässä ratsastaen tai sateenkaarenvärinen rauhanlippu hulmuten.

Sen asemasta valheellinen valtamedia laatii vastauutisia, joilla se pyrkii viemään huomion muualle ja syyttää länsimaita (a) integraatiopolitiikan epäonnistumisesta sekä (b) viranomaisvaltaa siitä, että viranomaiset eivät pysty estämään muslimiterroristien muita vähemmistöjä vastaan tekemiä terrori-iskuja.

Tosiasiassa vika on aivan muualla kuin poliisien, terrorismintutkijoiden tai tiedustelupalvelujen toiminnassa. Se on muslimien ja poliittisen vihervasemmiston halussa yhteistoimin tuhota länsimaiden kulttuurinen järjestelmä ja etnis-sosiaalinen väestörakenne. Tämän totuuden puolesta ja kulttuurimädättäjien tarkoitusperiä vastaan tieteen ja median pitäisi taistella.

Ranskan presidentinvaalit: Auttaako Le Pen sosialistit valtaan?

Kun François Hollande päätti olla asettumatta ehdokkaaksi toiselle presidenttikaudelle, oli selvää, miten pesänjakajien kesken kävisi. Oikeiston ehdokkaista François Fillonilla olisi periaatteessa mahdollisuus kerätä taakseen yksinkertainen enemmistö viimeistään vaalin toisella kierroksella, mutta Marine Le Penillä ei ole.

Häneen kohdistuva vastustus on nimittäin niin suurta. Myös poliittinen vasemmisto äänestäisi mieluummin keskustaoikeistolaisen tasavaltalaispuolueen Fillonia kuin päästäisi oikeistolaisemmaksi sanotun Le Penin valtaan.

Koska Fillonin kannatus on laskenut ”Penelopegateksi” nimetyn skandaalin ryöpyttelemänä, hän ei selvinne toiselle kierrokselle. Niinpä toisella kierroksella nähtäneen Marine Le Penin lisäksi joko vasemmistolaisen En Marche!-puolueen Emmanuel Macron tai sosialistipuoleen Benoît Hamon. Kuitenkin vain Fillonin tapaisella maltillisella oikeistolaisella olisi mahdollisuus kerätä riittävän laaja kannatus Macronia tai Hamonia vastaan, joten etenemällä vaalin toiselle kierrokselle Le Pen tulee edistäneeksi sosialistisen ehdokkaan valituksi tuloa.

Näin voi toki käydä jo ensimmäiselläkin kierroksella. Koska Le Pen ei saane missään oloissa yli puolta äänistä, hän syö oikeiston äänisaalista ja mahdollistaa sen, että keskustalaisesti ajattelevat taktikoivat äänensä jo ensimmäisellä kierroksella vasemmiston ehdokkaalle.

Kuviossa toistuu Yhdysvaltain presidentinvaalin tilanne, mutta käänteisenä. Trump valittiin, koska Clinton oli niin mitäänsanomaton. Ranskassa taas vasemmiston ehdokas valitaan, koska Le Peniä vihataan niin paljon.

On kuitenkin filosofisten periaatteiden mukaista muistaa, ettei mikään tule hyväksi sanomalla jotain muuta huonoksi, kuten niin sanottu valtamedia on pyrkinyt tekemään töhrimällä Le Penin naamatauluun kaikenlaista. Esimerkkinä toimikoon vaikkapa Yleisradion eilen lähettämä Ulkolinja ”Marine Le Penin matka valtaan”, jossa paheksuttiin Le Penin maahanmuutto- ja EU-vastaisuutta sekä hänelle luettua syytettä.

EU:n tuomioistuinhan luki Le Penille poliittisesti masinoidun syytteen, sillä hänen on katsottu levittäneen ”väkivaltaista videomateriaalia”. Monetkaan ihmiset tuskin tietävät, mistä aineistosta oli kyse. Le Pen oli valistanut kansaa paljastamalla ISIS:in jakamaa raakalaismaista videomateriaalia, eikä hänen tekemänsä paljastus ollut varmastikaan suurempi rikos kuin järjestön jatkuvasti tekemät murhat.

Tilannetta voi viime hetkellä muuttaa Pariisissa eilen tehty rynnäkkökivääri-isku, josta tiedetään varmasti se, että epäilty on 39-vuotias muslimi Karim Cheurfi (Abu Yusuf al-Baljik) ja että vastuun teosta on ottanut islamilaiseksi valtioksi itseään kutsuva islamilainen terroristiryhmittymä ISIS. Tämän tuloksena Ranskaan on julistettu jälleen hätätila.

Terrorin vuoksi myös demokratian toteuttaminen vaaleissa on ajautunut pelkäksi taktikoinniksi. Tässä kamppailussa eivät ole vastakkain perinteiseen tapaan oikeisto ja vasemmisto vaan kansallisen edun tavoittelijat ja ne, jotka eivät piittaa kansallisesta edusta vaan pyrkivät ajamaan asioita ”yleiseurooppalaisen” politiikanteon kautta. Viimeksi mainitun toimimattomuus on kuitenkin nähty, ja niinpä tässäkin vaalissa äänestetään EU:n tulevaisuudesta.

Itse en toivo EU:n repeämistä, sillä periaatteessa EU olisi edelleenkin hyvä instrumentti esimerkiksi ulkorajojen hallintaan, mutta sen pitäisi perääntyä kunnianhimoisista tavoitteistaan muutaman askeleen verran. Ilman valuuttaunionia ja vapaata liikkuvuutta EU voisi edelleenkin palvella eurooppalaisten ihmisten yhteistä etua, vaikkapa EEC:n tapaiseksi vapaakauppaliitoksi kavennettuna.

Toisaalta toivon Le Penin valituksi tuloa, sillä hän on luvannut muun muassa irrottaa maansa epäreiluksi osoittautuneesta Schengenin sopimuksesta, järjestää kansanäänestyksen työllisyys- ja asuntopolitiikasta sekä poistaa kaksoiskansalaisuuden jihadistiyhteyksistä tuomituilta. Siinä olisi opiksi otettavaa myös muilla Euroopan mailla.

Erikoista onkin valtamedian kampanjointi Le Peniä vastaan. Hänen politiikkansa ei ole populistista vaan realistista, kansanvaltaista, järkevää ja periaatteellisia suunnanmuutoksia artikuloivaa. Ihmeellistä on myös feministien osoittama vastustus; nythän olisi mahdollisuus valita Ranskaan kaikkien aikojen ensimmäinen naispresidentti!

”Tämä terrori-iskusta tiedetään”

Maahanmuuttoon kannustava, monikulttuurisuutta suosiva ja islamin leviämistä edistävä valtamedia aloittaa yleensä terrori-iskuista raportoivat uutisensa muotoilulla ”tämä terrori-iskusta tiedetään”. Näin on etenkin siinä tapauksessa, että terrorin sikiäminen islamista on ilmiselvää.

Media, joka on itse pyrkinyt edistämään islamin ja (puolihuomaamattaan myös) ääri-islamismin leviämistä, koettaa tietenkin peitellä omaa osuuttaan terrori-iskujen arkipäiväistymiseen. Niinpä tiedotus- ja toitotusvälineissä odotellaan viimeiseen asti ehdottoman varmoja tietoja iskujen tekijöistä, heidän taustoistaan ja motiiveistaan. Toimittajat haluavat ikään kuin säilyttää toivon kipinän elättääkseen mahdollisuutta, että terrori-iskun tekijä olisi joku muu kuin muslimi, jotta poliittinen vihervasemmisto pääsisi sillä tavoin juhlimaan pakolaispolitiikan onnistumista.

Esimerkiksi Yleisradio kertoi eilen Dortmundissa tehdystä terrori-iskusta jutussaan ”Tämän tiedämme Dortmundin räjähdeiskusta: Poliisi tutkii henkirikoksen yrityksenä”. Tapahtumaa ei kuvailla terrori-iskuksi vaan ”räjähdeiskuksi”. Korostamalla tietämisen tarpeellisuutta ilmaistaan, että aiheesta ei saisi esittää epäilyksiä, vaikka media muutoin esittääkin epäilyksiä ja spekulaatioita kymmenissä toisissa asiakysymyksissä.

Terrorismi on kuitenkin medialle sellainen pyhä aihe, josta vähäisimpienkin aavistusten esittäminen on lähes jumalallisella tuomiolla pois suljettu asia niin pitkäksi ajaksi, kunnes on aivan ehdottoman varmaa, että asialla on ollut ääri-islamistinen terroristi ja media joutuu pakon edessä kertomaan, kuinka asia on.

Esimerkkejä varman tiedon kaipuusta löytyy useita. Tukholman terrori-iskusta Yleisradio kertoi varovasti jutussaan ”Tämä tiedetään Tukholman iskusta – Neljä kuollut, loukkaantuneiden joukossa kaksi lasta”. Helsingin Sanomat otsikoi aiheesta kirjoituksessa ”Tämä Tukholman tapahtumista tiedetään: Kaksi loukkaantuneista lapsia, uhreissa ei tiettävästi suomalaisia”. Ilmiötaso ja seuraukset raportoidaan kylmän viileään tapaan, mutta ei esitetä aavistustakaan tapahtumien mahdollisista taustoista saati että ne tuomittaisiin moraalisella yleislauselmalla.

Ilta-Sanomat laittoi otsikoksi ”Tämä kaikki Tukholman iskusta tiedetään nyt: näin kaikki tapahtui, tällainen on iskusta pidätetty...” ja Iltalehti ”Tämä Tukholman iskusta tiedetään – pidätetty on 39-vuotias neljän lapsen isä”.

Suomenmaa otsikoi juttunsa sanoin ”Tukholman kuorma-autoisku: Mitä iskusta tiedetään nyt?”, ja Suomen Kuvalehti puolestaan ehti kirjoittaa Nizzan terrori-iskusta jutussaan ”Nizzan terrori-isku: Tämä tiedetään toistaiseksi”, kunnes koko totuus tuli juurta jaksaen ilmi.

Myös maakuntamediassa osataan. Kymen Sanomat kirjoitti aiheesta jutussa ”Nizzan terrori-isku tiiviisti: nämä asiat iskusta tiedetään” ja Savon Sanomat otsikolla ”Tämä Berliinin iskusta tiedetään nyt”. Savolaishuumoria taisi olla Keskisuomalaisen jutussa ”Tämä tiedetään ja tätä ei tiedetä Lontoon hyökkäyksestä”, sillä siinä ikään kuin myönnettiin tiedossa olevan myös jotakin sellaista, jota ei muka tiedetä. Esimerkiksi sitä ei tiedetty, että asialla oli muslimi, kunnes asia tiedettiin.

Terrorismista uutisoimisen sitominen varmaan tietoon on sikäli onnetonta pieteettisyyden varjelua, että olennaista ei ole enää pitkään aikaan ollut yksittäisten tapausten tarkka motiivi. Terrorismista on nimittäin tullut ilmiö. Vaikka Dortmundin iskun tekijäksi paljastuisikin jokin muu kuin islamistinen taho, islamilla on joka tapauksessa yhteys iskuun siksi, että muslimien harjoittama terrori antaa myös muille ryhmille toimintamallin.

Terrorismissa niin kuin muussakin rikollisuudessa voidaan erottaa motiivi, malli ja mahdollisuus. Olennaista on, että islamilainen terrorismi on antamassa toimintamallin myös muulle väkivaltaiselle toiminnalle. Esimerkiksi nuorisokulttuureissa kyseinen ideologia leviää rap-musiikin, graffitien, vandalismin ja yleisen epäjärjestyksen palvonnan kautta.

Niinpä islamistista terrorismia voidaan epäillä ja syyttää mallien antamisesta siinäkin tapauksessa, että terrori-iskun tekijänä olisi joku muukin kuin muslimi. Tavasta on tullut trendi.

Oikea Media liippasi aiheen läheltä mustaa huumoria viljelevässä jutussaan ”Terroritekojen uutisointi alkaa muistuttaa tavanomaista sään kertomista”. Ehkä uutisstruktuurien rituaaleihin kannattaisi liittää ”päivän terrori-iskutiedote” jonnekin sääennusteen ja urheiluruudun väliin. Sitä kautta kansalaiset ottaisivat vastaan tietoja kuolonuhreista ja haavoittuneista kuin urheilutuloksia.

Voitaisiin antaa myös lähipäivien terrori-iskuennuste: ”Odotettavissa huomisiltaan asti. Pohjois-Skandinaviassa oleva monikulttuurisen yhteiskunnan alennustila syvenee, ja sen seurauksena terrori-iskun mahdollisuus kasvaa. Terroripaine liikkuu maamme yli koilliseen, ja väkivallan mahdollisuus lisääntyy etelä- ja länsirannikolta alkaen. Iskun mahdollisuus pääsiäisen lähestyessä kasvaa mutta ramadania kohden hälvenee, ja aurinkokin saattaa jälleen pilkahdella, ainakin sikäli kuin asiasta mitään tiedetään. Huomenna tiedetään sekin, mitä tänään ei tiedetä, ja varoitukset näkyvät kartalla.”

Terrori-iskuja tapahtuu niin tiheään, ettei tiedekään pysy perässä. Mutta englanninkielinen Wikipedia pitää melko luotettavaa ajantasaista kirjaa vuosittain tapahtuvista iskuista. Siitä jokainen voi itse laskea, miten suuri osuus länsimaissa tehdyistä terroriteoista on muslimien tekemiä. Osuus on niin suuri, että terroristien paljastuminen muslimeiksi ei ole mikään erityinen uutinen.

Perinteisen median haluttomuus uutisoida terrorismin kytköksistä islamiin on tunnettua. Totuuden sijasta kerrotaan iskun tekijän olevan ”perheenisä”, ”afgaani”, ”tunisialainen” tai ”uzbekki” mutta ei muslimi, vaikka islam on juuri se yhteinen tekijä, joka yhdistää terroristien valtaosaa. Yhteys salafismiin salataan, ja näin on saatu uusi määritelmä sille, mitä on salafismi.

Jussi Halla-aho on oikeassa vaatiessaan, että kaikki kielteisen päätöksen saaneet turvapaikanhakijat olisi otettava säilöön aina palautuksen toimeenpanoon asti, ja esitin samaa jo Rautatientorin mielenosoitusta koskevassa kirjoituksessani.

On muistettava, että Tukholman, Berliinin ja Ikean taannoisen terroriteon tekijät olivat käännytyspäätöksen saaneita turvapaikanhakijoita. Tämä helpostikin ohjaa lukemaan tilannetta niin, että turvapaikanhakijat yrittävät pakottaa länsimaita myöntämään oleskelulupia väkivallan uhalla. Logiikka on: ”hyväksykää turvapaikkahakemuksemme, tai tapamme teidät”. Tämä on pyhän sodan metodi, sen, jonka vihervasemmiston ja löperöliberaalin oikeiston harjoittama vastaanottopolitiikka on tuonut länsimaiden kaduille ja kujille ja arkipäivämme osaksi. Ja kansa kiitti vaaleissa.

Kummallisvaalit: kansa kosti itselleen

Kunnallisvaalit ovat sikäli kummalliset vaalit, että niissä saavat asettua ehdokkaiksi ja äänestää myös muut kuin Suomen kansalaiset.

Lain mukaan vaalikelpoisuus ja äänioikeus on kunnassa asuvien Suomen kansalaisten lisäksi (A) muun EU:n jäsenvaltion taikka Islannin tai Norjan kansalaisella ja jonka kotikunta kyseinen kunta on 51. päivänä ennen vaalipäivää ja (B) muun valtion kansalaisella, jonka kotikunta kyseinen kunta on 51. päivänä ennen vaalipäivää ja jolla on ollut yhtäjaksoisesti kotikunta Suomessa kahden vuoden ajan laskettuna 51. päivästä ennen vaalipäivää ja (C) joka on EU:n tai Suomessa toimivan kansainvälisen järjestön palveluksessa ja jolla on asuinpaikka kyseisessä kunnassa 51. päivänä ennen vaalipäivää.

Niinpä ei kannata ihmetellä, miksi vihreät lisäsivät kannatustaan kuntavaaleissa 3,7 prosenttiyksiköllä. Puolue on jo monen vuoden ajan kamppaillut maahanmuuttajien rahtaamiseksi itselleen vaalikarjaksi.

Puolustamalla maahanmuuton ja monikulttuurisuuden tendenssejä myös vasemmistopuolueet ovat koonneet riveihinsä maahanmuuttajia tukemaan muutoin alenevaa kannatustaan. Tiedättehän, että vasemmistopuolueiden jäsenkunta on keski-iältään vanhaa. Kunnallisalan kehittämissäätiön Turun yliopistolla teettämän tuoreen tutkimuksen mukaan demarien keski-ikä on 61,5 vuotta ja vasemmistoliittolaisten 55,9 vuotta.

Pakolaisina tulleiden siirtolaisten valtaosa näyttää hakeutuneen vihreiden riveihin, sillä puolueen maahanmuuttomyönteisyys on ollut räikeintä, ja tämä näkyi myös ehdokasasettelussa. Selitystä vihreiden kannatuslisäykseen voi siis etsiä siitä, että maahanmuuttajat äänestivät. Vaikutusta tehosti myös Yleisradion A-studion raportissaan 4.4.2017 esittämä valittelu, jossa korostettiin, kuinka laimeaa maahanmuuttajien ennakkoäänestys on ollut. Sitä kautta rohkaistiin etenkin vierasperäisiä käymään äänestämässä.

Poliittisen vaikutusvallan löperö luovuttaminen myös ei-kansalaisille on kuitenkin suuri periaatteellinen ongelma. Jos esimerkiksi Venäjän kaikki noin 143,5 miljoonaa asukasta muuttaisivat jostakin syystä pakolaisina Suomen kuntiin, heillä olisi parin vuoden kuluttua oikeus asettua ehdokkaiksi ja äänestää, vaikka he olisivat vieraan valtion kansalaisia!

Tämä ei ole vitsi, pelottelua eikä myöskään pelkkä hypoteettinen mahdollisuus. Monessa Suomen kunnassa pakolaisten vastaanottokeskukset ovat kääntäneet kuntien väestölliset voimasuhteet kumoon. Muutaman sadan asukkaan kunnissa pitkäaikaisen oleskeluluvan saaneet pakolaiset ja turvapaikanhakijat voivat äänestää itsensä näköisen valtuuston valtaan.

Periaatteessa tämä voi synnyttää samanlaisia tilanteita kuin Krimillä, Venäjän järjestettyä miehittämillään alueilla ”vapaat ja yhdenvertaiset vaalit”. Niinpä kyseessä on politiikan todellinen legitimaatio-ongelma, joka pitäisi korjata lainmuutoksella, toisin sanoen asettamalla Suomen kansalaisuus vaalikelpoisuuden ja äänioikeuden ehdoksi myös kuntavaaleissa.

Kansa kostoäänesti

Muutoin kuntavaalit sujuivat yllätyksettömästi. Vaalipaneeleissa länkyteltiin asioista, jotka ovat monille ihmisille täysin yhdentekeviä. Sote-uudistus ratkaisee ongelmia, joita ihmiset eivät ole koskaan kokeneet ongelmiksi. Ja kaikki puheenjohtajat Timo Soinia myöten livertelivät tukeaan myös sellaiselle haittamaahanmuutolle, jota suomalaiset eivät halua. Äänestysprosentin jääminen 58,8 prosenttiin kertoo kansalaisten ja puolueiden vieraantumisesta toisistaan.

Se, että vihreät ja Vasemmistoliitto nostivat kannatustaan, ei ole ihme, sillä suomalaiset ovat kaunaisia ja äänestivät kostaakseen. Hallituksen tekemät leikkaukset verottivat ankarimmin perussuomalaisten ääniä, sillä valtiontalouden säästöt eivät ole koetelleet yhtä pahoin keskustan ja kokoomuksen kannattajia.

Perussuomalaiset joutuivat kantamaan vaikeiden taloudellisten päätösten taakan yksin, ja selitys 3,6 prosenttiyksikön kannatusheilahduksesta vihervasemmiston suuntaan löytyy siitä, että äänestäjät ovat unohtaneet, millaista politiikkaa vihreät ja vasemmistopuolueet hallituksessa ollessaan tekivät.
 
On järkyttävää, että samaan hengenvetoon, jossa vaaditaan lisää asuntotuotantoa pääkaupunkiseudulle, kannatusta virtaa vihreisiin, joka on direktiiveillään ja sertifikaateillaan tehnyt kaikkensa pysäyttääkseen rakentamistoiminnan kaikkialla missä voi.

Ei tarvitse muistella vain sitä tapaa, jolla vihreät viivyttivät Vuosaaren sataman valmistumista kymmenellä vuodella ja estivät sitä kautta Jätkäsaaren vapautumista asuntorakentamiseen. Puolue on saanut aikaan myös järjenvastaisia rakentamisnormeja, joilla tehokkaasti estetään asuntojen tuottaminen niin kasvukeskuksissa kuin kaikkialla muuallakin.

Kruunuvuoren sillan pyhittäminen pelkästään raitiovaunuille ja polkupyöräilylle on fillarikommunismia, jolla tehokkaasti haitataan uuden asuinalueen saavutettavuutta. Nollanenergialuokitus vastustaa jo fysiikan lakejakin, ja Helsingin hiilivoimaloiden sulkeminen poistaa käytöstä Euroopan ympäristöystävällisimmiksi todetut hiilivoimalat.

Vaihtoehto metropolipolitiikalle

Puolueiden puheenjohtajat kiittelivät viime viikoisissa vaalitenteissä yhteen ääneen metropolipolitiikan onnistumista ja sitä, että Suomeen on saatu pääkaupunkiseudun kaltainen kansainvälinen ja monikulttuurinen konglomeraatti.

Samalla paheksuttiin asumisen kalleutta ja pyrittiin peittämään näkyvistä se ikävä tosiasia, että asumisen kallistuminen pääkaupunkiseudulla johtuu nimenomaan tuosta maahanmuuton aiheuttamasta väestön paisumisesta ja kansainvälistymisestä, joiden vuoksi koko metropolialue on nyt internationalistisen kiinteistökeinottelun kohteena. Eivät ole tuoneet monikulttuurisuus ja kansainvälistyminen onnea myöskään alue- ja asuntopolitiikkaan.

Jälkikäteen hieman harmittaa, etten lähtenyt mukaan vaaleihin ehdokkaana, vaikka Perussuomalaiset ystävällisesti pyysivät. Minulla olisi ollut kotikaupunkiani Helsinkiä ajatellen kokonaan toisenlainen linjaus kuin se, jonka Helsingin valtavirtapuolueet ja pormestariehdokkaat ovat esitelleet. He suitsuttivat metropolipolitiikkaa, vaikka suurkaupungistumista ei ole asetettu päämääräksi missään kansainvaltaisessa prosessissa, eikä siitä puhuttu myöskään vaalikampanjoissa. Kyseessä on maahanmuuton suosijoiden oikeuttamaton agenda.

Hyvän valtuustoryhmän Perussuomalaiset kuitenkin Helsingissä saivat. Asioita riittää edistettäviksi, esimerkiksi Malmin lentoaseman pelastaminen, yksityisautoilun ja pysäköimisen helpottaminen, Keskuspuiston rakentaminen asuntoalueeksi ja suurmoskeijahankkeen estäminen. Yhteistyö muiden samoja tavoitteita ajavien puolueiden kanssa osoittautuu Helsingissä tärkeäksi.

Uhrina olisin voinut olla minä – tai sinä!

Pietarin metroon viime keskiviikkona tehdyn terrori-iskun ruumiit tuskin olivat ehtineet kylmetä, kun terroristi iski tänään Tukholmassa. Olin jo Lontoon parin viikon takaisen terrori-iskun jälkeen aavistellut, että terroriruletti lähtisi kevättä kohti pyörimään vinhemmin.

Vaikka Yleisradio ja niin sanottu valhemedia tekivätkin kaikkensa salatakseen Pietarin terroristien taustat, voidaan myös tämänkertaisen iskun metodologiasta lukea, että siinä näkyy islamin sormenjälki. Siksi yllättyisin, mikäli poliisin kiinni ottamat epäillyt eivät osoittautuisi muslimeiksi.

Minulla on tapana käydä ottamassa kesää vastaan Tukholmassa, sillä kevät saapuu läntisen naapurimaamme pääkaupunkiin hieman aikaisemmin kuin Helsinkiin. Niinpä terrori-isku kosketti minua myös henkilökohtaisesti, sillä kuljin viime keskiviikkona juuri sen saman paikan ohi, jossa joku ihmisvihaaja ajoi nyt päin Åhlensin tavarataloa Sergelintorin kulmalla!

Drottninggatan 5.4.2017.

Minua ei pöyristytä vain muslimien säälittävä ja raukkamainen ”pyhä sota”, jonka laittomat maahantunkeutujat ovat tuoneet muuttoliikkeen mukana länsimaiden kaduille ja kujille. Halveksun myös sitä välinpitämättömyyttä, sievistelyä ja kaunistelua, jota asiantuntijoina esiintyvät Ulkopoliittisen instituutin mika aaltolat harjoittavat käyttäessään median suomia tilaisuuksiaan terrori-iskujen merkityksen pois selittelyyn.

Yleisradion jutussa ”Asiantuntija: Iskulla Pohjoismaihin halutaan pelotella ideaaliyhteiskuntaa” ohjelmajohtaja Mika Aaltola uskotteli jälleen, että ”ideaalinen” eli monikulttuurinen yhteiskunta vaarantuu kantaväestön pelon vuoksi.

Ei se niin mene tyhmä-Mika.

Vaan se menee näin: muslimiterroristit ovat tuoneet yhteiskunnallisen helvettinsä Lähi-idän kaduilta tänne Eurooppaan ja sitä kautta tuhonneet yhteiskunnallisen luottamuksen ja vapaan yhteiskunnan länsimaissa. Siksi meidän on syytä torjua ja lyödä takaisin kyseinen hulluus ja mahdollisimman pian. Kyse ei ole pelossa tärisemisestä vaan poliittisesta vallan käytöstä.

Terrorin tekopaikat vilahtelevat nykyisin maailmalta saapuvissa breaking newseissä kuin suurkaupungit parfyymimainoksissa: Paris, Bryssel, Nizza, London, St. Petersburg, Stockholm... Kysymys kuuluu, koska Helsinki? Sitä odotellessanne voitte kuunnella vaikka Global Deejaysin versiota hippi-liikkeen klassisesta biisistä Sounds of San Francisco.

Monietnisen yhteiskunnan mahdottomuus

Tiedän kyllä, että nämä mika aaltolat liennyttelevät ja laannuttelevat vain yhdestä syystä: jotta sama ei tapahtuisi Suomessa. Mutta siinä logiikassa on kuitenkin paha vika: silloin kyseiset vellihousut ovat jo antaneet periksi.

Yleishavaintonani rakkaasta naapuristamme Ruotsista voin lausua sen, että Ruotsi on valtiona täysin pilalla. Ruotsi ei ole vain monikulttuurinen, vaan maahanmuuton vaikutuksesta siitä tullut viimeksi kuluneiden vuosien aikana myös monietninen tavalla, joka ei ole ollut eduksi. Siitä kertovat Tukholman lähiöiden no-go-vyöhykkeet, Malmön kurjat maahanmuuttajaslummit ja tietysti myös maan mainion Paavo Tajukankaan lahjomattomat raportit.

Surkuhupaisaa on, että monikulttuurisuuden ihanne ei ole toteutunut oikeastaan missään. Monikulttuurisina pidetyt suurkaupungit, kuten New York, ovat etnisesti täysin jakautuneita kiinalais-, juutalais-, italialais- ja neekerikortteleineen. Surkuhupaisimman esimerkin akkulturaatio- eli sopeuttamispolitiikan epäonnistumisesta antoivat kiinalaisten ja muslimien väliset viimeviikkoiset konfliktit, joiden yhteydessä poliisi ampui muuan kiinalaisen Pariisissa. Sosiaalipsykologinen havainto on, että etniset vähemmistöt eivät assimiloidu eli sulaudu sen enempää valtakulttuuriin kuin toisiinsakaan vaan eriytyvät.

Kungsträdgårdenin kirsikkapuut alkavat kukkia jo huhtikuun alkupuolella.

Tästä kaikesta syytetään tietenkin viranomaisia, jotka eivät pysty suojelemaan jotakin tiettyä etnistä vähemmistöä toisen etnisen vähemmistön väkivallalta. Tosiasiassa kaikkien pitäisi tietää, että syy etnisten vähemmistöjen keskinäisiin kähinöihin ei ole viranomaisvallassa eikä kantaväestössä vaan etnisissä vähemmistöissä itsessään ja heidän kulttuuristen erityispiirteidensä yhteensopimattomuudessa.

Tosiasia on sekin, että valkoiset ovat muiden etnisten ryhmien väkivallan kohteena moninkertaisesti useammin kuin aggression lähteenä, mitataanpa asiaa absoluuttisin tai suhteellisin luvuin. American Renaissance -järjestön tutkimuksesta raportoi Suomessa ansiokkaasti MV-lehti.

Säälittävistä säälittävintä on se Turmiolan Tommin politiikka, jolla ruotsalaiset ovat juoneet talonsa ja jonka tuloksena sosiaalidemokraattinen pääministeri Stefan Löfven tunnusti vuoden 2015 terroriuhan keskellä, että ”olemme olleet naiiveja”.

Minä vastaan teille: Niin olette. Ettekä pelkästään naiiveja vaan myös anteeksi antamattoman ja peruuttamattoman tyhmiä.

Ruotsin kansalliskemisti Jöns Jacob Berzelius muistuttaa Ruotsin kulttuuripolitiikan perseilystä.

Nykyisin Tukholman kaduilla ei enää juuri valkoista naamaa näe, ja jos jostakin sellaisen bongaa, hänen täytyy olla vanhaa ja väistyvää sukupolvea, suomalainen turisti tai mohikaaneista viimeinen eli Ruotsin kuningas, joka tosin hänkin on tuontitavaraa ja ranskalaisen Bernadotte-suvun jäsen. Muu porukka on joko neekereitä, pizzaa pyörittäviä karvakäsiä tai kaakaonvärisiä valkoisten feministien kostoja.

Ei siis ole mikään ihme, että Sverigedemokraterna-puolue on ollut maahanmuuton keulaporttien avaamisen jälkeen vuodesta 2015 asti suurinta kannatusta nauttiva puolue, ja myös täällä Suomessa on syytä miettiä tarkoin mitä ja ketä äänestää. Sillä kysymys on nimenomaan poliittinen. Itse olen jo äänestänyt ja toivon teidän muidenkin äänestävän sellaisia henkilöitä, jotka aktiivisesti vastustavat esimerkiksi moskeijoiden rakentamista ja muiden terroristien värväys- ja rahoituskeskuksina toimivien salafisti- ja jihadistihankkeiden rantautumista Suomeen.

Kirsikan kukinnot muistuttavat ihmiselämän katoavuudesta. Kunnia ja rauha terrorismin uhreille.

Kun professori lausahtaa

Eräänlaisen nepotismin merkiksi Yleisradio on käyttänyt Sami ”Olavin poika” Borgin asiantuntemusta vaalilähetyksissään, ja MTV3 puolestaan on ostanut asiantuntemusta Tarkan dynastiaa edustavalta Jukka Tarkalta. Vaalilähetysten vallanperimys antaa hegemonisen kuvan suomalaisista kansanvallan karnevaaleista, eli äänestystapahtumista ja niiden rituaaleista.

Joskus tuntuu siltä, että vaalit ja niissä valitut ehdokkaat muodostavat vain jalustan kommentaattorien ja toimittajien patsaille. Poliitikkoja nousee ja putoaa, mutta patsaat pysyvät.

Kuntavaalien lähestyessä on jälleen mielenkiintoista havaita ja todistaa, millaisen spektaakkelin TV-kanavat järjestävät tehdäkseen vaalikommentaattoreista sankarillisia ”populismin”, ”rasismin” ja ”nationalismin” vastustajia omassa monikulttuurisuutta edistämään pyrkivässä viestinnällisessä kudelmassaan.

Vaalit ovat olemassa etupäässä vaaliasiantuntijoiden ja kommentaattorien glorifioimiseksi ja toimittajien seppelöimiseksi hyvyyden laakereilla. Donald Trumpin, Geert Wildersin, brexitin ja monen muun asian saamasta mediakohtelusta päätellen Perussuomalaisten vaaliromahdusta odotetaan tiedotus- ja toitotusvälineissä vesi kielellä ja hihat palaen.

Edellä mainitsemani asiantuntijat dosentti Borg & tohtori Tarkka eivät ole kuitenkaan kaikista pahimpia. Vaihtelua kommentaattorien kaaderiin on tuonut jo muutaman vuoden ajan Åbo Akademista studioon hälytetty ja heitä nuorempi tutkija, valtio-opin professori Kimmo Grönlund, josta on tullut MTV3:n maskotti ja päivänsäde. Hänen todesta otettavuuttaan heikentää kuitenkin ratkaisevasti tosiasia, että hänen kätensä ovat kyynärpäitä myöten politiikan mämmissä ja mudassa mukana.

Tavaksi on tullut, että kun Kimmo röyhtäisee, lehdistö siteeraa. Ja Kimmo röyhtäisee usein Twitterissä, josta on tullut hänen pääasiallinen viestintämuotonsa. Hän on oppinut populisteilta sen, että parhaiten mediassa menee läpi yhden lauseen totuus, vaikka hänenkin pitäisi toki tietää, ettei politiikassa, mediassa, maailmassa eikä tieteessä ole yhden lauseen totuuksia.

Media aloittaa Kimmon kannanottoja valaisevat uutisensa usein sanoilla ”professori sanoo” korostaakseen mielipiteiden objektiivisuutta. – Mutta katsotaanpa nyt, mitä professori Kimmo Grönlund on sanonut.

”Voima-lehden maksullisena liitteenä” tunnetun Helsingin Sanomien 29.7.2015 julkaisemassa jutussa ”Professori Grönlund: Alle viidennes suomalaisista suhtautuu nuivasti monikulttuurisuuteen” Kimmo Grönlund piti suomalaisten suhtautumista monikulttuurisuuteen suopeana. Todellisuudessa asiasta on saatu EU:n tekemissä kansainvälisissä tutkimuksissa aivan toisensuuntaisia tuloksia, joita käsittelin tarkemmin tässä. Kyse oli siis pelkästään Sanomien toimituksen halusta lavastaa monikulttuurisuuden tendenssi suositummaksi kuin se on, mihin saatiin Kimmolta tuki. Aihetta koskeva kiinnostava peruskysymys olisi, miksi maahanmuuton oikeutuksesta ja monikulttuurisuuden toteuttamisesta ei ole missään voinut oikeasti äänestää, vaan asia on pidetty kansanvaltaisen prosessin ulottumattomissa.

Kun Perussuomalaiset oli valittu hallitukseen, Kimmo Grönlund osoitti yllätyksettömyytensä yrittämällä hajottaa hallitusta keskustalaisen Suomenmaan 6.11.2015 julkaisemassa jutussa ”Professori: Uudella hallituksella voi olla hankaluuksia pysyä yhtenäisenä”. Näin sanoi yliopistollisesta ja puolueettomasta asemastaan Kimmo Grönlund, jota lehdistö palvoo politiikasta perillä olevana syväkurkkuna.

Kansanedustaja Olli Immosen lausahdettua omat näkemyksensä maahanmuutosta Kimmo Grönlund sormetti Twitterissä, kuinka paha Immosen viaton mielipide muka oli. Käytännössä kohu Immosen kiltistä ja asiallisesta Facebook-parahduksesta oli Kimmo Grönlundin keittämä. MTV3:n internetsivut otsikoivat 25.7.2015 julkaiseman juttunsa sanoin ”Professori: Ilman Immosen eroa jopa hallituskriisi on mahdollinen”. Otsikon takana piileskelevä mystinen professori, jonka ”asiantuntemuksella” lehdistö jälleen ratsasti, oli Kimmo Grönlund, joka tällä tavoin koetti lyödä kiilaa hallituksen työskentelyyn ja taivutella perussuomalaisia ripittämään omia kansanedustajiaan. Aika hupsuja täytyy poliitikkojen olla, mikäli he Kimmon verkkoihin ja juoniin sekoavat.

Hieman myöhemmin Yleisradio siteerasi Kimmo Grönlundia 12.7.2016  julkaistussa jutussa ”Professori perussuomalaisten EU-kannoista: ’Jos tämä puhe ei lopu, Sipilä voi näyttää ovea ulos hallituksesta’”. Tällä tavoin tieteellisesti puolueeton Kimmo Grönlund pyrki puolueettoman Yleisradion tuella päättämään hallituksen luottamuksesta, ikään kuin asia ei olisikaan eduskunnan käsissä vaan – kuten Timo Soini on hauskasti kuvaillut – joidenkin nappitatteroiden hyppysissä. Mutta Kimmo paiskoi ovia kuin vihainen vanhapiika. Hänen mukaansa politiikassa on asioita, joista ei saisi puhua, mikä on aika kummallinen kannanotto niin tiedettä kuin politiikkaakin koskien.

Kimmoa on käyttänyt tietenkin myös hänen oma punainen vasemmistomediansa. Kun vasemmistopuolueet kauhistelivat hallituksen sote-uudistusta nähden siinä perustuslain vastaisuutta, sosiaalidemokraattien Demokraatti otsikoi 19.12.2016 julkaisemansa jutun sanoin: ”Valtio-opin professori: Perustuslain muuttamisen ei pidäkään olla helppoa – ’Ihmettelen, mitä tapahtuu’”. Haastateltu professori oli jälleen Kimmo Grönlund, jolla olisi syytä ihmetellä, mitä hänen omalle uskottavuudelleen tapahtuu. Sote-uudistus on perustuslain mukainen aivan niin kuin myös ne paljon paheksutut toimeentulotukioikeuden rajaukset, jotka koskevat laittomasti maassa olevia. Sote-uudistuksen toteuttaminen ei edellytä mitään maanvyörymänomaista perustuslainraivausta, kuten Kimmo maalailee omassa kauhistelevassa ja kirkkotätien sormenheristelyä edustavassa moralismissaan.

Kun aiheesta käytiin kädenvääntöä eduskunnassa, Kimmo Grönlund piipitti jälleen Twitterissä. Yhdessä erään toisen Åbo Akademin professorin kanssa hän sai näkemyksensä läpi muun muassa Uudessa Suomessa, joka otsikoi 18.12.2016 julkaistun jutun raflaavasti: ”Professorit pöyristyivät: ’Oikeusvaltion säilyminen vaatii hallituksen eroa’”. Jos asia ei ole tullut joillekin selväksi, olen argumentoinut oman näkemykseni kirjoituksessani ”Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia”, eikä se ole vastaväitteitä herättänyt.

Kun Jussi Halla-aho ilmoittautui tavoittelemaan Perussuomalaisen puolueen puheenjohtajuutta, oli selvää ja helposti ennustettavaa, että Kimmolta menisi kuppi nurin. Iltalehti otsikoi 6.3.2017 Kimmon painajaisen näin: ”Professori: Soinin päätöksen taustalla häviämisen pelkoa – Halla-aho lietsoo Trump-ilmiötä”.

Entä kuka on tuo puolueettoman tieteen edustaja Kimmo Grönlund, joka tällä tavoin toimii lehdistön sylikoirana ja vasemmistolaisten toimittajien myötäkarvaan silittämänä salonkipuudelina? Kimmo Grönlund kävi 1980-luvun alkupuolella samaa pohjoissatakuntalaista lukiota kuin minä, tosin vuotta alemmalla luokalla.

Hänen mutsinsa toimi kaupungin rakennusvirastossa demaritaustaisena suunnittelijana, jota monet paikkakuntalaiset pelkäsivät, sillä hän uhkasi kaavoittaa porvarien maatilkut eritasoliittymiksi ja omakotitalojen puutarhat virastotalojen parkkipaikoiksi. Mutta Kimmo oli kelpo oppilas, joka kehitti ruotsin kielen taitojaan toimimalla Pohjola-Nordenissa.

Hän sai myöhemmin opiskelupaikan Åbo Akademista, sillä sinne oli helppo päästä. Tiedättehän, että ruotsinkielisiä yliopistopaikkoja riittää opiskelemaan haluaville suhteellisesti avokätisemmin kuin suomenkielisille. Valinta ei ollut huono, sillä samoista syistä ja poliittisen sopivuutensa vuoksi hän onnistui ylenemään melko mitättömin ansioin asemaan, jonka vuoksi media siteeraa tätä koulupoikaa maininnalla ”professori sanoo”.

Median olisi kuitenkin syytä huomata, että Kimmo Grönlundin kannanotot eivät ole mitään tieteellisiä analyysejä, jollaisina media pyrkii ne esittämään koristellessaan hänen vasemmistolaiset ja persuvihamieliset näkemyksensä akateemisella tehtävänimikkeellä. Toisella tavalla sanottuna Kimmo Grönlund käyttää virka-asemaansa väärin pyrkiessään naamioimaan poliittisen tendenssin motivoimat tarkoitushakuiset lausuntonsa tieteen kaapuun.

Tässä mielessä hän toimii tieteen etiikan kannalta yhtä epäluotettavasti kuin perustuslakituntijoina paljon käytetyt Juha Lavapuro, Tuomas Ojanen, Martin Scheinin ja Kimmo Nuotio, joista kirjoitin tässä – puhumattakaan Saara Pellanderin ja Lena Näreen tapaisista näennäistieteenharjoittajista, jotka ovat kirkkain silmin politisoineet tieteenalansa ja rymistelleet nykyajan kommunismin eli maahanmuuton ja monikulttuurisuuden edistämiseksi kuin norsu posliinikaupassa.

Jälleen osoitus yliopistojen vasemmistolaisuudesta ja vasemmistolaisen tiedepolitiikan vaikuttavuudesta! En tietenkään sano näin pyrkiäkseni parantelemaan omaa asemaani vaan halutakseni estää heidän työnantajinaan toimivia yliopistoja ajautumasta entistäkin surkuhupaisampaan tilaan. Yliopistot ovat kuin Yleisradio: ne rahoittavat toimintansa pakko-ottoihin perustuvilla verovaroilla mutta eivät käytä niitä puolueettomaan tai edes poliittisesti tasapuoliseen toimintaan niin kuin pitäisi vaan vasemmistolaisten toimijoiden harjoittamaan propagandatyöhön.

Ja ei – minulla ja Kimmolla ei ole koskaan ollut seksi- tai rakkaussuhdetta, joka varmaankin kelpaisi lehdistön jutunaiheeksi. Sen sijaan katson, että Kimmo Grönlundin mediaesiintymisissä on ollut niin paljon kreisiä komiikkaa ja hervotonta hirnahtelua, että hänen kannattaisi ottaa rooli seuraavassa Ace Ventura -elokuvassa Jim Carreyn sijaisnäyttelijänä.

Sosiologian (n)ostalgia

Aprillipäivä tuli Yleisradioon tänä vuonna etuajassa, sillä Ylen verkkosivut julkaisivat noin viikko sitten toimittaja Harri Palmolahden kirjoittaman jutun ”Yhteiskuntaa selitetään taskulaskimella – Ennen siihen tarvittiin sosiologi” (24.3.2017). Kirjoitus ja sen ihanteet vaikuttivat olevan kotoisin jostakin täysin toisesta todellisuudesta, ja arvelin, että kyseessä täytyi olla aprillipäivän pila.

Toimittaja Palmolahti oli kaivanut esiin vanhat sotaratsut, professorit Antti Eskolan ja Risto Alapuron, jotka tunnettiin 1970-luvun radikaaleina ja Parta-Kallen perillisinä. Esimerkkinä etevästä nuoremman polven sosiaalitieteilijästä he puolestaan esittelivät Vihreän liiton puoluejäsenen, Heikki Hiilamon, joka sai poliittisen professuurin Kelasta ja joka käytti hänelle suotua virkaa ponnahduslautana päätyäkseen professoriksi Helsingin yliopistoon.

Toinen jutussa kehuttu nuorempi sosiaalitieteilijä on Itä-Suomen yliopiston professori Juho Saari, joka valehteli Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Anna-Stina Nykäselle, että satakaan tuhatta pakolaista ei ”väräyttäisi” Suomen sosiaaliturvajärjestelmää mitenkään.

Palmolahden jutussa siteerataan laajasti Risto Alapuroa, joka ruikuttaa seuraavasti: ”Ajan henki on sellainen, että yhteiskuntapolitiikkaa kommentoivalla asiantuntijalla pitää olla laskin taskussa. Siinä pelissä ekonomisti on vahvoilla. [...] Kun pitää kuvata ilmiö, jota ei oikein osata selittää, luodaan matemaattinen malli, jonka oletuksilla ilmiötä testataan. Tällaisessa malli-keskustelussa taloustieteilijät ovat vahvoilla, sillä heillä on aina lukuja taskussaan.”

Alapuro valittelee sosiologian huonoa suosiota, ja toimittajan johtopäätös on: ”Nyt eletään populismin aikaa. Vaikka ekonomistit näyttävät julkisuudessa pärjäävän, kaiken kaikkiaan asiantuntijuus on suuressa kriisissä.”

Ahaa, siis kyky laskea eurot ja sentit tarkasti ei olekaan asiantuntemusta tai yhteiskunnallinen välttämättömyys, vaan se on vain ”ajan henki”. – Jo valkenee. Ja halu laskea yhteiskuntamme suoriutumiskyky ei olekaan yhteiskunnallista realismia vaan ”populismia”. – Onpa aikoihin eletty! Pitäiskö kriittinen ja laskutaitoinen ajattelu sekä siihen liittyvä vastuullinen yhteiskuntapolitiikka korvata sosiaalisen konstruktionismin tapaisella haaveilulla?

Entä eivätkö sosiologit itse lentäneet taskulaskimen päällä heti, kun se oli keksitty? Jo niin sanotun reikäkorttisosiologian valtavirta pyrki tekemään yhteiskuntafilosofiasta lukumystiikkaa korvaamalla puheet merkityksistä, arvoista ja päämääristä pelkällä mittaavan ja laskennallisen metodimanian kielellä. Sellaista, mitä ei voitu kääntää numeromagian sanastolle, he pitivät mielettömänä. ”Teoreettisena” tutkimuksena he hyväksyivät vain jämeräpartaisten professori Marxin, professori Engelsin ja professori Leninin katkerat luokkastrategiset visiot. Selitysvoimaisia malleja he näyttävät karsastavan edelleen.

Ymmärrän toki varttuneiden tieteenharjoittajien, kuten Antti Eskolan, pettymystä siihen, että yhteiskuntatieteissä ei puhuta enää paljoakaan arvoista, päämääristä eikä toiveista, ei myöskään hänen itsensä puhki kirjoittamista uhista. Mutta en syyttäisi tästä pelkästään laskutaitoisia ihmisiä.

Syitä voisi etsiä heidän oman sukupolvensa tekemistä valinnoista. Juuri he ovat eläneet siinä punavihreässä hyvinvointibunkkerissa, joka on johtanut suomalaisen yhteiskunnan raunioitumiseen niin, että taistelua taloudellisista resursseista käydään nyt tilintarkastaja-kamreerien sinipunakynillä, ja aivojen paikalla raksuttavat tradenomien laskukoneet.

Juuri siksi sosiologiaa on pidetty kuolleena, ja sosiologien paikan ovat perineet taloudellisten tutkimuslaitosten sixten korkmanit, joilla on Stockmannin kanta-asiakaskortti povitaskussaan ja shekkivihko siiselinnahkaisessa kainalokotelossaan. Ajattelun tilaa ei ole enää filosofiassakaan, paitsi siinä muodossa, jossa sitä itse edustan: pyrkimyksenäni ankaran totuuden kautta raivata Lebensraumia todellisuuden tunnustamiselle.

Myllykirjeiden, saunaseurojen ja hallitusrunnausten aika ja ihanuus

Yleisradion jutussa esitetty populismikäsitys on aivan absurdi ja uskomaton. Samaan hengenvetoon, jossa haukutaan taloudellisia ja laskennallisia metodeja sekä positivistia arviointiperusteita ”populismiksi”, piehtaroidaan Kekkosen-aikaisessa nostalgiassa ja ylistetään monilta jo unohtunutta mutta tavan takaa naftaliinista esiin kaivettua tieteen ja politiikan vispilänkauppaa näin:

”Presidentti Urho Kekkonen seurasi tiettävästi aika tarkkaan, mitä minä tai muut sosiologit kirjoittivat. Myös pääministeri, ja myöhemmin presidentti, Mauno Koivisto oli kiinnostunut – varmaan siksi, että hän oli itsekin sosiologi, Eskola muistelee. [...] Alapuro muistuttaa, että muun muassa suomalaisen politiikan suuri linjapäätös hyväksyä kommunistit ja SKDL hallituskelpoisiksi, oli vahvasti sosiologien idea. [...] Nimenomaan sosiologeilta tuli se ajatus, että sulkemalla joku ryhmä politiikan ulkopuolelle, saadaan paljon ongelmia aikaan, Alapuro sanoo. Alapuro lisää, että sosiologien liberaali ajattelutapa siirtyi pikkuhiljaa instituutioihin ja valtionhallintoon. [...] Monet sosiologit ottivat asiantuntijoina osaa erilaisiin lainsäädäntöhankkeisiin ja vaikuttivat sitä kautta koko yhteiskuntapolitiikkaan.

Johtopäätös naulataan yksiselitteisesti: ”Sillä tavalla suomalainen hyvinvointivaltio on 1960- ja 1970 -lukujen sosiologien perillinen, Alapuro sanoo.”

Tosiasiassa tämä tarkoittaa, että poliitikot käyttivät valtapoliittisten päämääriensä edistämiseen vasemmistolaisia yhteiskuntatieteilijöitä (aivan niin kuin nykyäänkin) ja tekivät tieteestä retorisen warrantin (eli näennäisoikeutuksen) tavoitteitaan puolustamaan. Samalla tiede politisoitui; esimerkkinä on juuri se, että kommunistit sisällytettiin hallitukseen sosiologien kätilöiminä, ja yhteiskuntatieteilijät palkittiin suopeudestaan poliittisilla viroilla. Tätä kautta sosiologiasta ja sen lähialoista tuli akateemista piilokommunismia.

Eikö tämä politiikan ja tieteen keskinäinen sekoittaminen muistuta millään tavalla populismia? Vaikuttaa vahvasti siltä, kuin sosiologian politrukit haikailisivat tieteellisen sosialismin ja siihen liittyvän objektiivisuuden ihanteen perään – vaikka he sitä vastustivatkin aina silloin, kun sitä toteutettiin laskemalla markkoja ja pennejä. Vasemmistolaisten sotaratsujen mielestä aika, jolloin professorit ja muut pikkupoliitikot kyynärpäätaktikoivat Kekkosen edessä kylkimyyrynä, oli tieteen ja yhteiskunnan kannalta mukamas onnellista ja ongelmatonta, ja sitä he nyt kaipaavat takaisin (n)ostalgian kyynel silmäkulmassaan.

Risto Alapuron paheksuessa ”ulkopuolelle sulkemista” ja hänen kiittäessään Kekkosta ja itsensä kaltaisia sosiologeja SKDL:n sisällyttämisestä hallitukseen hän unohtaa aktiivisesti sen tosiasian, että Kekkonen piti Kansallisen Kokoomuspuolueen hallituksen ulkopuolella 21 vuoden ajan! Sama kurja kohtalo on ollut edessään perussuomalaisilla, jotka on pidetty visusti poliittisen vaikutusvallan ulkopuolella, vaikka puolueen kautta artikuloituu tärkeää yhteiskuntakritiikkiä.

Tähän samaan ulkoryhmään on yliopistoista suljettu myös ei-sosialistiset yhteiskuntatieteilijät meidän päiviimme asti. Ei tarvitse ihmetellä, miksi yhteiskuntaa tarkastellaan mittarimatojen logiikalla ja kapealla kauppiaan järjellä, sillä asiaan liittyvä immanenssi on nimenomaan vasemmistolaisen metafyysisen materialismin perua.

 

Sosiaalitieteiden politisoituneisuudesta

Nostalgia on nykyhetken kieltämistä, ja sitä harrastavat ne, jotka eivät kestä todellisuutta. Harhassaan, että ”ennen oli paremmin”, he kieltäytyvät näkemästä myös menneisiin nykyaikoihin liittyneitä epävarmuustekijöitä.

Mikäli sosiologian osakekurssi on nykyään laskussa, se johtuu politrukkiprofessorien oman agendan, heidän poliittisen tendenssimäisyytensä ja politikointinsa aiheuttamasta luottamuksen menetyksestä, joka jatkuu heidän kellokkaidensa toimesta yliopistoissa. Nämä 60-lukulaiset kusimutterit nimittäin jakavat edelleen akateemiset tutkimusresurssit omille vihervasemmistolaisille suosikeilleen ja pitävät kriittiset tieteenharjoittajat virkojen ulkopuolella.

Tällä tavoin yliopistoihin on muodostunut pysyvä kommunististen kiilusilmien kopla, joka kulmainsa alta velmusti kyräillen konfiskoi haltuunsa tutkimuksen määrärahat, pesee ne omien puoluetoimistojensa pirullisissa vertaisarviointimenettelyissä ja kääntää kassan myös hyväuskoisia hölmöjä edustavan kosmopoliittisen porvariston sekä globaalin kapitalismin säätiöissä. Esimerkkinä olkoon nyt vaikka historiankirjoitusta sosiologisoineen Miika Tervosen heikkotasoisen seminaariesitelmän palkitseminen Koneen Säätiön ruhtinaallisella rahalahjuksella.

Alasuutarin näkemys populismin nykymuodoista on aivan outo, mutta tuttu se on demariretoriikasta: ”Usko markkinoiden järkeen on pudottanut asiantuntijat jalustaltaan ja se on luonut tilaa populismille. No, nyt kun populistit ovat vallassa, he julistavat sulkevansa rajoja ja rajoittavansa vapaakauppaa.”

Vasemmisto on aina vastustanut vapaakauppaa ja valittanut kaupallisen vapauden olevan ”populismia”. Nyt, kun oikeiston uudet vallanpitäjät haluavat rajoittaa liikkuvuutta ja vapaakauppaa, vasemmistolaiset valittavat myös sen olevan populismia. Ottakaa ihmeessä selvää, mitä populismi on, ennen kuin teette näitä arvioitanne, ja apua saatte tästä.

Entä sitten nykysosiologien oma toiminta? Yhtä hakoteillä kuin ennenkin. Yhteiskuntatieteilijät penkovat apinan raivolla ”populismin”, ”EU-vastaisuuden” ja ”rasismin” ongelmia, vaikka kiinnostavia aiheita löytyisi niiden käänteispuolelta ja todellisista syistä: maahanmuuton haitoista, monikulttuurisuuden ristiriitaisuudesta, monietnisyyden tuottamista peruuttamattomista geneettisistä vaikutuksista, ulkomaalaisten tekemistä rikoksista, EU:n omasta korruptoituneisuudesta, kansanvallan kaventamisesta, valtiollisen suvereniteetin loukkauksista, kansallisen itsemääräämisoikeuden rikkomuksista, rahaunionista, liittovaltiopolitiikasta ja niin edelleen.

Ellei minua itseäni lasketa mukaan, näitä aiheita ei tutki kriittisesti kukaan, ei myöskään niiden yhteiskuntadynaamisia syitä. – Ei tutki, koska näiden oikeasti kiinnostavien ongelmien filosofista analyysia varten ei anneta resursseja eikä rahaa, mutta alta lähtee penkki.

– Eikö teitä yhtään hävetä, tieteen politrukit?


Kirjoituksiani tieteen puolueellisuudesta: 

Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Internatsismia yliopistoissa
Historiallinen aivopieru
Ei saisi kärjistää
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka?
Sixten kuin ”sixteen”
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla 
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys 
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi