 |
| Tässä pohdin, miksi luottamus on kadonnut yhteiskunnastamme ja kansakunta jakautunut. Miksihän? |
Valtion eräs raha-apaja, Rahapaja, on tottunut haalimaan kassaansa rahaa valmistamalla maksamiseen huonosti soveltuvia ja kauppahinnaltaan nimellisarvoaan kalliimpia kolikoita, joita se julkaisee niin sanotuille postimerkkivaltioille tyypillisellä varainhankintaperiaatteella. On ymmärrettävää, että Suomen valtio yrittää tienata valmistamalla rahaa myyntiin, sillä euroalueen jäsenenä se ei voi tehdä rahaa enää suoraan kassaansa tai markkinoille.
Niinpä valtiovarainministeriön alainen Rahapaja päätti julkaista Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi juhlarahasarjan, jonka ensimmäinen kolikko julkistettiin viime tiistaina. Pahaksi onneksi kolikon kuva-aihe käsitteli traumaattista kipupistettä, kansalaissotaa, ja lantin kruunapuolella oli kuva vuoden 1918 teloituksesta, jossa niin sanotut lahtarit ampuvat punakaartilaisia.
Julkistamisesta ei ehtinyt kulua montakaan minuuttia, kun Vasemmistoliiton Li Andersson paheksui tapaa, jolla juhlarahan selkään oli lyöty kuva sisällissodan teloituksista. ”Mautonta” ja ”loukkaavaa”, parahti hän Twitterissä. Tiistain käännyttyä iltapäivän tunneille valtiovarainministeri Petteri Orpo ilmoitti toivovansa rahan pikaista pois vetämistä, ja tapahtumaa arvioitiin kaikkien asioiden legitimaatiopisteessä Helsingin Sanomissa pelkäksi poliittiseksi mikrokohuksi.
Jutussaan ”Kolmen tunnin juhlarahakohu - suomalaisten päivittäisen pöyristymisen tarve synnyttää merkityksettömiä mikroskandaaleja” toimittaja Jarno Hartikainen keskittyi julkaisupäätöksen allekirjoittaneeseen Petteri Orpoon ja kirjoitti, että on kaksi tapaa tulkita ministerin toiminta. Ensimmäinen on hänen mukaansa ”suotuisa”, koska Orpo korjasi päätöksensä. Toinen on toimittajan mukaan ”vähemmän suotuisa”, koska tapahtumaan liittyi ”mikrokohu” ja ”meemileikki”, jossa sosiaalisen median ”vääräleukaiset savolaisukot” tuottivat ”näppärää, kärkästä ja piruilevaa kommenttivirtaa vailla kytköstä tai paloa itse aiheeseen”.
Toimittajan mukaan kohu ”houkuttelee paikalle henkilöitä, jotka keksivät kyllä tavan valjastaa aiheen kuin aiheen vastustajien lyömiseen”, ”jos aiheella on minkäänlainen kytkös politiikkaan”.
Filosofisesti ja sosiaalipsykologisesti arvioiden juuri näissä tulkinnoissa ei ole asian ydin. Sikäli Hartikaisen arviot joko menivät metsään tai jäivät pinnallisiksi.
Paljastavaa tapahtumassa on se, että monien suomalaisten ihmisten kansallinen itsetunto ei näytä edelleenkään kestävän useiden sukupolvien takaisten poliittisten arpien käsittelyä. Ovatpa nuo tapahtumat sinänsä kuinka paheksuttavia tahansa, tärkein havainto koskee tapaa, jolla ihmiset asennoituvat niihin keskellä nykytärkeää arkipäivää.
Kansalaissodan aikaisen kuva-aiheen pikainen sensurointi ja puhdistus poliittisen historian esittämistä likaamasta osoittaa kaunistelun tarvetta ja kertoo väkevästi siitä, miten pahasti kansalaisten rivit ovat menneet halki tässä nykyisessä todellisuudessa. Sadan vuoden takaisia haavoja tuskin muutoin koettaisiin niin vaikuttaviksi, että niitä pitää parannella asian hautaamisella.
Sensuroinnin esiin nostama kirkasvalo osoitti laserin terävästi samaa symptoomia, josta kertoo moni muukin poliittisen korrektiuden vaatima sensuurihanke. Kohtalomaisen sattuman kautta myös juhlarahakohu symboloi erinomaisen hyvin suomalaisen yhteiskunnan nykytilaa.
Maahanmuutto, monikulttuurisen yhteiskunnan tuputtaminen ja Euroopan unionista sateleva määräysten suma ovat jakaneet kansakuntamme niin pahoin kahtia, että vastaavanlaista jakautumista joutuu hakemaan kansalaissodan vuosista.
Vastakkain eivät tosin ole punaiset ja valkoiset tai perinteinen vasemmisto ja oikeisto vaan kansallisen edun puolustajat ja ne, jotka eivät kansallisesta edusta mitään välitä. Kiväärin piippuihin ovat joutuneet (ainakin vertauskuvallisesti) katselemaan ne suomalaiset, joita on teloitettu tuomioistumissa ”vääristä sanoista”, eli islamin ja siihen liittyvän maahanmuuton arvostelemisesta.
Kieroa on, että haitta- ja massamaahanmuuton oikeutuksesta ei ole päätetty missään poliittisessa prosessissa kansanvaltaisesti, vaan väestöt on pyritty vaihtamaan Euroopassa pelkästään EU:n katakombeista tulevalla ripityksellä.
On mielenkiintoista havaita ja todistaa, millaisen kohtelun juhlarahasarjan viimeiseksi aiottu kolikko saa julkisessa sanassa ja sosiaalisen median hyrskeissä. Kyseisessä ”globaali oikeudenmukaisuus” -kolikossahan on kuvattuna pelastusviranomainen, joka kantaa kuollutta pakolaislasta.
Ilmentääkö tämä makaaberi vertauskuva jotenkin olennaisesti Suomen itsenäisyyttä syyllistäessään suomalaisia muiden kansojen karuista kohtaloista? Onko sen tarkoitus ohjata suomalaisia tuottamaan itselleen omantunnon parannusta toisten ihmisten jaloina auttajina? Kolikko ikään kuin vihjaa, että jos emme niin tee, olemme läpikotaisin paha kansakunta.
Tähän samaan viittaa myös natsidokumenttien jatkuva pyörittäminen Yleisradion TV-kanavilla. Niiden kautta pyritään syyllistämään nykyeurooppalaisia teoista, joilla ei ole mitään tekemistä nykyisin elävien sukupolvien kanssa. Syyllistämisen tarkoitus on tasoittaa tietä kehitysmaista tulevalle haittamaahanmuutolle ja oikeuttaa islamin tuella tapahtuvaa kansanmurhaa, jonka kohteina ovat nyt valkoiset länsimaiset ihmiset.
Luottamuspääoman katoaminen
Helsingin Sanomissa esitetyt arviot juhlarahakohun mediapoliittisesta ja julkisuusfunktiosta eivät myöskään osuneet kohdalleen. Pöyristymisissä ei liene kyse ensisijaisesti ”piruilevien savolaisukkojen” tai heidän suvakkisiskojensa välisestä ilkeilystä. Tosiasiassa media itse kaipaa ja rakentaa noita kohuja, joissa jokin asia nostetaan suuren draaman välineeksi vain siksi, että asiaan liittyy joku perussuomalainen poliitikko, jota halutaan murjoa toimituksissa.
Juhlarahakohukaan ei ole ohi painamalla asia villaisella ja väittämällä, että kyseessä oli vain ”harhakuva kansaa puhuttavasta asiasta” tai arvottamalla asiaa niin, että ”juhlarahan myyminen on onneksemme kielletty”. Helsingin Sanomien asennemuokkaus ja mielipiteiden manipulaatio näkyvät juuri tämän tapaisissa kannanotoissa. Yritys lopettaa kohu merkityksettömänä ja loppuun käsiteltynä osoittaa lehden halua vaieta siitä todellisesta konfliktista, jonka vallitessa maahanmuutto on sulattanut pois yhteiskunnallisen luottamuksen.
Tapauksen opetukseksi ei kelpaa se, että ministeri Orpon kannattaa jatkossa lukea allekirjoittamansa paperit paremmin eikä signeerata niitä samalla periaatteella, jolla hän on ilmeisestikin hyväksynyt myös vastaanottokeskusten perustamisia. Missä asian opetus sitten piilee?
Harvardin yliopiston sosiologian professori Robert D. Putnam painotti Suomessa vieraillessaan vuonna 2015, että sosiaalinen pääoma on Suomen todellinen voimavara, jota monilla muilla kansakunnilla ei ole. Koska toimintakykymme ei perustu suuriin luonnonrikkauksiin tai pääomiin vaan yhteisömme kiinteyteen ja yksimielisyyteen, yhteiskuntamme on myös hyvin haavoittuva. Tätä sosiaalista pääomaa monikulttuurisuuden ideologia ja maahanmuutto ovat nyt syöneet pahimman inflaation lailla.
Niinpä myös kansallisia erimielisyyksiä ja kahtiajakoja pintaan nostavat ilmiöt ovat paljon itseään suurempia merkkejä vaikeista yhteiskunnallisista oireista: luottamuspääoman menetyksestä ja toimintakyvyn heikkenemisestä.
Poliittisesti korrekti huumori ei naurata
Ellei viimeviikkoinen juhlarahakohu olisi ollut traaginen, se olisi ollut koominen. Vitseillä on yhteys mielen tiedostumattomiin kerroksiin, ja niinpä on usein ajateltu, että huumori laukaisee yhteiskunnallisia jännitteitä, kun asioita voidaan käsitellä leikkimielisen etäännyttämisen keinoin.
Vapun päivän lähestyessä on kaduilla jälleen kaupattu huumoripitoisia lehtiä. Karnevaaliaikana, jolloin rooliasetelmat käännetään tilapäisesti kumolleen, voidaan testata yhteiskunnallista luottamusta.
Oireellista on, että yhteiskunnassamme ei sallita nykyisin juuri minkäänlaista huumoria, vaan sen asemasta julistetaan tuomioita ja vaaditaan poliittista korrektiutta. Tämä näkyi juhlarahakohussa, mutta se näkyy myös tavassa, jolla huumori yritetään juuria pois kaikesta arkipäivästämme. Esimerkiksi muslimien yhteisö ei näytä edelleenkään sulattavan kerta kaikkiaan minkäänlaista uskontoonsa kohdistuvaa huumoria, ovatpa sen motiivit sitten hyväntahtoisia tai pilkallisia.
Paras ase uskontojen mielivaltaa vastaan on aina ollut nauru. Siksi paholaisenkin sanotaan pelkäävän naurunalaiseksi joutumista, ja nauraminen oli kielletty myös Umberto Econ romaanissaan Ruusun nimi kuvaamassa keskiaikaisessa luostarissa.
Totalitarismit eivät kestä naurunalaiseksi joutumista. Mikäli nauraa saa, se on oikeutettua vain siihen asti, jossa se vielä tasoittaa yhteiskunnallisia ristiriitoja ja pönkittää valtaapitävien asemaa, vähän niin kuin radio Jerevanin narskuva ja ahdistuneensävyinen huumori aikoinaan. Uskontojen arkuus arvostelulle puolestaan osoittaa, kuinka hurjaa niiden oma vallankäyttö on.
Poliittisesti korrekti ja sallitun rajoissa pysyttelevä huumori on
perimmältään mitäänsanomatonta, sillä se ei pureudu ongelmien ytimeen.
Todellinen huumori paljastaa ongelmat ja loukkaa jotakuta väistämättä. Sen sijaan sievistelty ja pyöristelty huumori merkitsee alistumista valtaapitävien mahdille, joka jää voimaan oman pakkovaltansa voimin, niin kuin viikonloppua seuraa aina arki.
Luottamus on kadonnut nyky-yhteiskunnastamme, ja sen asemasta on astuttu tosikkomaisuuden tielle, jolla monikulttuuristien ja tasa-arvoviranomaisten yhtäaikaiset liberalismin ja lailla pamputtamisen vaatimukset taistelevat jo keskenäänkin saattaen kansalaiset ymmälleen. Samaan aikaan, kun vihervasemmisto huutaa vapaamielisyyden perään, se kiljuu kitapurjeet lepattaen, että ei saa tehdä pilakuvaa profeetasta eikä nauraa munattomien lesborouvien transgenderistiselle uskonnolle, jonka mukaan he ovatkin nyt naisista tykkääviä miehiä.
Mitä voi enää laittaa vappulehteen, Äpyyn tai Tamppiin, kun parodiahorisontti on ylitetty kuusi kilometriä riman yläpuolelta?
QX-lehti kertoi äsken, että muslimiterroristin uhriksi Pariisissa joutuneen poliisimiehen puoliso julisti muistopuheessaan ”vihaamaan ette minua saa”. Tällainen toisen posken etiikka ja viholliselle pyllistäminen on niin lammasmaista, että sitä voidaan selittää vain oikeustajun katoamisella uhrikansan päänupista.
