Yliopistojen vihervasemmistolaisen politrukkisiiven edustajat kokoontuivat viime lauantaina mielenosoituksiin järjestääkseen – kuten he itse asian ilmaisivat – ”marsseja ja iskuja totuuden jälkeistä aikaa vastaan”. Helsingin yliopisto houkutteli opiskelijoitaan ja palkollisiaan tähän ”tiedemarssiksi” kuvailemaansa tapahtumaan jutussa, jossa annettiin käytännön neuvoja poliittiseen mielenosoitukseen osallistumiseksi.
Paha sanoa teille rähinöitsijät, mutta totuuden eli tuttavallisemmin Pravdan aika on ollut ohi jo kauan sitten. Vaikka lehti onkin lopetettu, sitä lukenut väki näyttää riehuvan yhä.
Huvittavaa asiassa on muutamakin seikka. Ensinnäkin (1) paikallislehti Helsingin Sanomat on mainostanut itseään samalla sloganilla, jossa myös on paheksuttu siirtymistä ”totuuden jälkeiseen aikaan”. Kannanotto antaa ymmärtää, että totuus omistetaan lasitalossa ja että ihmisten tuleminen kriittisiksi valtamedioiden julistusta, salailua, asenteiden muokkausta ja mielipiteiden manipulaatiota kohtaan on muka jotenkin pahasta.
Aina naurettavammaksi tilanne menee, kun huomataan, että punavihreä media on nojannut pitkälti postmodernistiseen ja jälkistrukturalistiseen yhteiskuntateoriaan, jonka mukaan mitään ehdotonta totuutta ei pitäisi olla olemassakaan. Nyt kun median ja yhteiskuntatieteiden valtavirta velloo punavihreässä liemessä ja ”vaihtoehtoiseksi” leimataan puolueeton, EU-kriittinen tai yleensäkin ei-sosialistinen ajattelu, nämä vaihtoehdot eivät kelpaakaan vihervasemmistolle, joka pitää kriittistä ajattelua tuomittavana.
Toiseksi (2), kyseinen punavihreä porukka ja heidän kellokkaansa ovat itse halki vuosikymmenten edustaneet poliittisesti motivoitua tendenssitutkimusta yliopistoissa. Sen vuoksi heillä ei ole varaa sanoa todellisia kriittisiä tieteenharjoittajia ja ”toisinajattelijoina” pidettyjä vastaan yhtään mitään.
Ja kolmanneksi (3), Yhdysvalloista levinneet March for Science -mielenosoitukset ovat pelkästään poliittisia kannanottoja Donald Trumpin presidentiksi valintaa vastaan. Niiden kautta tiedettä ja tieteen organisaatioita yritetään käyttää Trumpin esittämien vaihtoehtojen vastaiseen lietsontaan.
Yliopistolliset punakaartit näyttävät edelleen uskovan tieteelliseen sosialismiin ja omaan objektiivisuutensa. Niihin vedoten tieteen kiilusilmät arvostelevat kaikkia vaihtoehtoisia totuuksia ja ”vaihtoehtoista mediaa” sekä paheksuvat laissez faire -politiikalle esitettyjä vaihtoehtoja.
Kyseinen mellakointi on heijastusta kommunistiseen totalitarismiin sisältyvästä oikeauskoisuuden periaatteesta. Ei ole ymmärretty että epäily ja vaihtoehtoiset näkemykset kuuluvat niin tieteelliseen totuuden tavoitteluun kuin kansanvaltaiseen ja vapaamieliseen yhteiskuntaankin.
Yleisradio selvensi asiaa jutussaan, jonka mukaan ”marsseilla vastustetaan presidentti Donald Trumpin suunnittelemia tutkimusrahoituksen leikkauksia ja ilmastonmuutoksen väheksymistä”. Väite voisi olla relevantti, jos sitä täydennettäisiin huomautuksella, että Trump leikkaa tutkimusrahoitusta samasta syystä kuin Suomen hallitus. Akateemisen vihervasemmiston vetoomuksillaan maahamme rääkymä haittamaahanmuutto on syönyt resursseja koulutuksesta, opintotuesta ja tutkimuksesta.
Koska maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta ovat vaatineet erityisesti vihervasemmistolaiset yliopistotoimijat, minusta olisi oikein, että niihin hupenevat kulut otettaisiin suoraan heidän henkilökohtaisista palkoistaan. Tieteelle ja yhteiskunnallemme tutkimusrahoituksen yleiset heikennykset ovat tietysti vahingoksi, niin kuin monet muutkin vihervasemmiston pyörittämät kuolontanssit, sillä vaarassa on nuorisomme tulevaisuus.
Trumpin hallinto ei myöskään väheksy ilmastonmuutosta vaan pitää nykyisiä ilmastonsuojelutoimia tehottomina ja siksi kannattamattomina ja epäoikeudenmukaisina. Totuushan asiassa on, että USA:n ja Euroopan on järjetöntä hirttää talouttaan ilmastonsuojeluun samanaikaisesti, kun Kiina avaa uuden hiilivoimalan lähes joka viikko.
Ilmastonmuutosta ei pysäytetä teollisuusmailta nyhdettävillä ilmastonsuojelumaksuilla eikä kehitysmaille suunnatuilla subventioilla vaan talouden ja teollisuuden innovaatioilla, kuten led-lampuilla ja sähköautoilla, jotka ovat ympäristöpolitiikan kaipaamia konkreettisia keinoja päästöjen hillitsemiseksi. Jos ympäristöliike olisi johdonmukainen, sen kannattaisi tukea länsimaiden autoteollisuutta liikenteen sähköistämiseksi ja uusien keksintöjen saamiseksi markkitantaloudellisesti kannattavaan tuotantoon.
Suomi pakotetaan nyt maksamaan ilmastonsuojelumaksuja Kiinalle, joka voisi kustantaa parannustoimet suoraan lihavasta valtionkassastaan. Totuus on, että ilmastonmuutosta koskeva totuus on kiistanalainen ja että näkemyksiä on useita. Niihin kuuluvat myös Massachusetts Institute of Technologyssa toimivan meteorologian professori Richard Lindzenin esittämät kontroversiaalit.
Kaksinapaiset suhteet moninapaisessa maailmassa
Yksi epätotuuden julistamisen laji vasemmistolaisen pseudotieteen penetroimissa yliopistoissa ja mediassa on kaksiarvoisen sukupuolieron kiistävä politikointi. Järjestö- ja vähemmistöpoliittisista intresseistään lähtien transgenderistit ja queer-teoreetikot ovat pyrkineet muokkaamaan tiedettä sekä biologian, fenomenologian että arkikokemusten vastaiseen suuntaan.
Näyttöä asiasta saatiin Ruben Stillerin juontamassa viime perjantaisessa Pressiklubissa, jossa feministipuolueen helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu, graafinen suunnittelija Katju Aro julisti aivan ehdottomana tieteellisenä tosiasiana, että ”biologia tuntee 30 sukupuolta”.
Vaikka tällaiseen päätelmään voitaisiinkin tulla sukupuolen käsitettä äärimmilleen venyttävässä retorisessa jongleerauksessa, kyseisen sössölogian pohjalta ei voida vaatia sen tapaista sukupuolen käsitteen uudelleen määrittelyä, joka pakottaisi kieltämään kaksiarvoisen sukupuolieron.
Tämän politikoinnin hullunkurisuus on siinä, että äärimmäisen pieniin ja määrällisiltä edustuksiltaan mitättömiin vähemmistöihin viitaten yritetään kiistää sekä biologiset, fenomenologiset että arkikokemukselliset tosiasiat. Biologisesti ihmisillä on joko XX-kromosomit tai XY-kromosomit, ja sen mukaan he ovat joko naisia tai miehiä. Biologisen ilmiötason poikkeukset voidaan edelleenkin määritellä lääketieteellisesti vaikkapa Klinefelterin syndroomiksi, jolloin ihmisellä voi olla esimerkiksi XXY- tai XXXY-kromosomisto.
Myös fenomenologisesti havaittavalla ilmiötasolla ihmiset ovat miehiä tai naisia sukupuolielintensä mukaan. Ristiriitaista transgenderistien argumentaatiossa on ollut se, että he ovat vedonneet fenomenologiseen filosofiaan pyrkiessään oikeuttamaan näkemystään kymmenistä sukupuolista. He ovat viitanneet ihmisen ”kehollisuuteen” yrittäessään kiistää sukupuolielinten ratkaisevan merkityksen sukupuolen kannalta, vaikka kehosta saatavat havainnot antavat nimenomaisen todistuksen siitä, että miehellä on kulli ja naisella pillu (Kotimaisten kielten keskuksen suosittamat nimitykset sukupuolielimille).
Tämän sukupuoleen liittyvän empiirisen ja ilmiötason totuuden he ovat yrittäneet jynssätä pois vähättelemällä sukupuolielinten merkitystä myös seksuaalisen kanssakäymisen kannalta. He ovat pyrkineet liudentamaan pois sukupuolielimiin liittyvän kaksiarvoisen sukupuolieron ja hämärtämään seksuaalisen kanssakäymisen erot (homoseksuaalisuus vs. heteroseksuaalisuus) sillä melko vulgaarilla ja epäolennaisella fraasilla, että lihavalla miehellä voi olla pienipovista naista suuremmat tissit. Tällöin myös seksi on yritetty hukuttaa läskiin.
Tosiasiassa ihmiset voivat olla homoja, heteroita ja biseksuaalejakin vain kaksiarvoisen sukupuolieron pohjalta. Tämä vastaa ihmisten valtaenemmistön tapaa kokea oma sukupuolensa ja seksuaalisuutensa. Paradoksaalista on, että transgenderismin ja queer-teorian pääideologit ovat pakottaneet myös seksuaalivähemmistöliikettä kiistämään oman alkuehtonsa, eli kaksiarvoisen sukupuolieron, jonka kautta ihmiset voivat olla homoja, heteroita tai biseksuaaleja.
Transgenderisteille ja queer-teoreettisen pseudotieteen edustajille ihmiset eivät ole homoja, heteroita eivätkä biseksuaaleja, vaan kyseinen liikehdintä pyrkii vastustamaan kaikenlaista olemusajattelua. Olemusten vastustaminen tarkoittaa kannanottoa, jonka mukaan ihmisillä ei muka ole ominaisuuksia. Tämä on ristiriitaista jo siksikin, että monet transgenderistit paljastavat kaksiarvoisen sukupuolieron merkityksen vaatimalla kynsin hampain sukupuolensa vaihtamista tai – kuten he itse sanovat – ”korjaamista”, ikään kuin he olisivat rikki.
Yhden lähestymistavan asiaan tarjoaa analyyttis-käsitteellinen filosofia. Sen pohjalta sukupuoliero on apriorinen käsitteellinen tosiasia, joka ohjaa havaitsemaan sukupuolen kaksiarvoisessa konseptiossa. Se vastaa myös kielen kuvateorian mukaisesti sekä biologiasta että fenotyyppiseltä ilmiötasolta saatavaa todistusta.
Sitä vastaan transgenderistit ja queer-teoreetikot ovat pystyneet esittämään lähinnä yhden argumentin. He ovat vedonneet omaan subjektiiviseen tuntemukseensa sukupuolestaan. Koettu sukupuoli ei kuitenkaan ole sukupuoli, niin kuin itsensä kokeminen linnuksi ei tee kenestäkään lintua, jonka kannattaisi kokeilla taitojaan hyppäämällä räystäältä. Itsensä kokemista joksikin muuksi kuin on, pidetään usein myös mielenterveyden häiriönä.
On epäilemättä selvää, että pieni osa ihmisistä kokee sukupuolensa joksikin muuksi kuin sukupuolielintensä mukaiseksi. Ehkä heitä pitää myös kohtuullisesti tukea korjausprosesseissaan silloin, kun kokemisen adekvaattiudesta vallitsee varmuus. Mutta tästä ei voida johdella sellaista yleispäätelmää, että kaksiarvoinen sukupuoliero pitäisi kumota tai että kaikkien toisten ihmisten pitäisi määritellä sukupuolensa uudelleen.
Nythän transgenderistit ovat pyrkineet kieltämään oppilaiden sanomisen tytöiksi tai pojiksi kouluissa, ja liike neuvoo lopettamaan puheet naisista ja miehistä sekä puhumaan sen sijaan ”cis-naisista” ja ”cis-miehistä” (latinan sanasta ”cis”, joka merkitsee ”tällä puolella” toimien vastakohtana sanalle ”trans”).
Tytöistä ja pojista tai naisista ja miehistä puhuminen ei ole kuitenkaan mitään ”cisnormatiivisuutta” eikä ”cisgenderismiä”, joita pitäisi vastustaa poliittisin perustein, kuten transgenderistit pyrkivät tekemään. Juuri tällöinhän tieteellinen kysymys sukupuolten olemassaolosta käännettäisiin pelkäksi suvaitsevaisuuskeskusteluksi siitä, mitä poliittista mieltä saa tai pitää olla!
Tässä poliittisessa vaateliaisuudessa ei lainkaan huomata, että ihmisyksilöiden tapa kokea sukupuolensa voi olla häiriintynyttä ja vähintäänkin epäadekvaattia suhteessa omaan kehoon. Ontologisten totuuksien myöntämisen sijasta transgenderistit ja queer-teoreetikot vetoavat yksilöiden liberaaliin oikeuteen itse määritellä oman sukupuolensa.
Subjektiivinen kokeminen voi kuitenkin olla täysin vääristynyttä, niin kuin se psykopatologioissa yleensä on. Tämän toteajia he haukkuvat sitten ristiriitaisesti ”liberaaleiksi” tai ”populisteiksi”, kuten nyt esimerkiksi minua kirjoitettuani aiheesta erääseen vasemmistolaiseen kulttuuriaikakauslehteen (ikimuistettava vastineeni heille tässä; artikkeli sisältyy myös kokoelmateokseeni Filosofiset viuhahdukset).
Ristiriitaista on, että transgenderistien ja queer-teoreetikoiden taustalla vaikuttava postmoderni ja jälkistrukturalistinen yhteiskuntateoria on pyrkinyt vastustamaan medikalisointia pitäen lääketieteellisiä lähestymistapoja yksinkertaistavina. Nyt he kuitenkin itse torjuvat sukupuolen kokemisen yhteiskunnallisiin vaikutustekijöihin liittyvät seikat ja vaativat sukupuolen muokkaamista pillereillä ja kirurgien veitsillä. – Eikö tämä ole epä-älyllistä?
Asiassa kamppaillaan totuudesta siksi, että sukupuolieron tasaiseksi jyrääminen ei ole sen enempää tieteen kuin arkikokemuksenkaan mukaista. Vihervasemmiston hallitsemissa yliopistoissa kaksiarvoisen sukupuolieron pois taikomisesta on kuitenkin tehty valtavirta, jota pönkitetään Yleisradion ja Sanomien lehtien tuella.
Jakamalla taloudelliset toimintaresurssit, virat ja varat yksinomaan feministisen, transgenderistisen ja queer-teoreettisen hölynpölyn edustajille on yliopistoista tehty bunkkereita, joista näiden ideologioiden kannattajat julistavat omaa vääristynyttä ja järjestöpolitiikan määräämää totuuttaan sekä lavastavat ihmisten valtaenemmistön hyväksymän ja tähän asti vallinneen ontologisen totuuden ”vaihtoehtoiseksi ajatteluksi”, jolla ei muka ole oikeutusta.
Sitten he lukkiutuvat akateemisten turvamuurien taakse ja kutsuvat oman totuutensa varjelua paljastavan defensiivisesti ”turvallisen tilan politiikaksi”, ikään kuin heidän totuutensa olisi suuressa vaarassa murentua palasiksi pienimmästäkin vastaväitteestä.
Omassa kuplassaan elämistään vastaan kohdistetut epäilykset he pyrkivät leimaamaan ”väkivaltaisen miehen vihamielisyydeksi”, jota kohtaan naiskosmonautti Raisa Irina Gulakovan näköiset lesbottaret kailottavat omaa koleaa sanomaansa samalla, kun heidän argumentaationsa sinkoutuu jonnekin kokonaan omalle kiertoradalleen: arkitodellisuudesta vieraantuneeseen ulkoavaruuteen.
Vaikuttaa vahvasti siltä, että transgenderistien ja queer-teoreetikoiden retoriikka ilmentää naisten tapaa ymmärtää sukupuoli ja seksuaalisuus, eikä se vastaa sen enempää hetero- kuin homomiestenkään näkemyksiä. Siten aiheita koskevat mielipide-erot heijastelevat perimmältään feminismin kohottamista tieteen asemaan. Asiaa koskeva kiistely todistaa näin ollen kaksiarvoisen sukupuolieron vaikuttavuudesta, ja käsittelen asiaa tarkemmin teokseni Enkelirakkaus feminismikriittisissä osissa.
Ranskan oman arjattaren noitajahti
Näyttöä olkiukkojen rakentelusta ovat tarjonneet myös viime päivien maailmanpoliittiset tapahtumat. ”Totuuden jälkeiseen aikaan” liittyy vihervasemmistolaisen median kampanjointi kansallista etua puolustavia poliitikkoja ja valtioiden kansallista itsemääräämisoikeutta vastaan.
Vihervasemmistolaisilla toimittajilla täytetty media on tehnyt kaikkensa mustamaalatakseen Marine Le Penin presidentinvaalikampanjan moraalittomaksi ja Euroopan tuhoa enteileväksi. Noitavainoa on käyty koko kevään ajan.
Le Penin selviydyttyä vaalin toiselle kierrokselle median ja EU-eliitin vihanlietsonta Le Penia vastaan jatkuu tavalla, jolla myös Äiti Teresasta voitaisiin helposti lavastaa ”Lumikki ja seitsemän kääpiötä” -sadun paha kuningatar. Valtamedian mukaan Le Penin ainoa pyrkimys on pilata ranskalainen yhteiskunta ja eurooppalainen elämäntapa.
Totuus on tässäkin asiassa aivan päinvastainen. Le Penin haastaja Emmanuel Macron on luvannut pitää Ranskan rajat auki, kun taas Le Pen on vaatinut muutosta niin tähän asiaan kuin Ranskan keskeisiin valtiosopimuksiinkin. Juuri niitä eurooppalaisen yhteiskuntajärjestelmän pelastaminen Lähi-idästä vyöryvältä barbarialta vaatisi. Näyttää kuitenkin siltä, että ranskalaiset eivät ole vielä saaneet islamistisesta terrorismista tarpeekseen vaan haluavat sitä lisää.
Kiusallista asiasta uutisoimisessa on median ja EU-kritiikittömien poliitikkojen peittelemätön ja suorasukainen asettuminen vasemmistolaisen, poliittisesti täysin kokemattoman ja näyttöjä esittämättömän Macronin puolelle ja Le Peniä vastaan. Tilanteen kieroutumisesta kertoo myös Suomen porvaripuolueita edustavien Juha Sipilän ja Petteri Orpon iloitseminen sosialistisesta yhteiskuntanäkemyksestä juurensa juontavan Macronin puolesta.
Media ei ole ymmärrettävästi pitänyt kovin suurta melua tosiasiasta, että muslimiterroristin Champs-Elyseèsillä viime torstaina kuoliaaksi ampuma poliisi oli homoaktivisti. Tämän pitäisi kyllin selvästi osoittaa, että islamin levittämistä Eurooppaan ei voida perustella myöskään seksuaalivähemmistöjen selässä ratsastaen tai sateenkaarenvärinen rauhanlippu hulmuten.
Sen asemasta valheellinen valtamedia laatii vastauutisia, joilla se pyrkii viemään huomion muualle ja syyttää länsimaita (a) integraatiopolitiikan epäonnistumisesta sekä (b) viranomaisvaltaa siitä, että viranomaiset eivät pysty estämään muslimiterroristien muita vähemmistöjä vastaan tekemiä terrori-iskuja.
Tosiasiassa vika on aivan muualla kuin poliisien, terrorismintutkijoiden tai tiedustelupalvelujen toiminnassa. Se on muslimien ja poliittisen vihervasemmiston halussa yhteistoimin tuhota länsimaiden kulttuurinen järjestelmä ja etnis-sosiaalinen väestörakenne. Tämän totuuden puolesta ja kulttuurimädättäjien tarkoitusperiä vastaan tieteen ja median pitäisi taistella.
