Kustantamojen hallitsema Suomen Kirjasäätiö jakaa Finlandia-palkinnot jäsenyhtiöidensä kirjasuosikeille 27.11.2019.
Tietokirjaehdokkaiden joukossa on jälleen vihervasemmistolaisen kustannusportaan suosikkien, kuten Anu Kantolan, Ville-Juhani Sutisen, Aapo Roseliuksen, Oula Silvennoisen ja Taina Tervosen sekä heidän kollegojensa protestikirjoja ympäristönsuojelusta, Suomen heimosodista, huipputuloisista ja Välimerellä hukkuneista. Myös Gulagin valokeilaan noston syynä lienee halu pelotella vihjauksella, että pakolaisuuden pysäyttäminen rajoille olisi muka jonkinlainen ”uusi Gulag”.
Viidestä ehdokkaasta neljällä on selvästi vasemmistolaisväritteinen kustantamo (2 x Like, Vastapaino ja Gaudeamus). Vihervasemmistolais-feministinen tendenssi toistuu myös kaunokirjallisuuden ehdokasvalinnoissa sekä näennäisen liberaalissa lautakunnassa ja valitsijoissa.
Koska kustannusala on viime vuosina räikeästi politisoitunut ja kirjaehdokkaista sekä palkitsijoista päätetään täysin omahyväisesti, tämä puolueellisuus on heittänyt Finlandia-vivutuksen päälle oman varjonsa. Niinpä päätin nimetä vaihtoehtoiset palkintokirjani, joiden katson tuovan tiedon valoa lukijoille, Valo-Finlandian siis!
Palkinnon jakavat tällä kerralla kaksi poliittiseen lähihistoriaan liittyvää tietokirjaa: Arto Luukkasen Suomi hajoavan imperiumin sylissä (Otava 2019) ja Jukka Seppisen Kun presidentti Koivisto esti Karjalan palauttamisen (Minerva 2019).
Suomessa on tehty kahdenlaista Venäjän-tutkimusta. Toinen on arkistoja avaavaa ja valheita paljastavaa, ja toinen on Neuvostoliittoa (n)ostalgisesti muistelevaa, eli suomettunutta ja edelleenkin Venäjälle päin kallellaan.
Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutti on johtonsa puolesta usein asettunut jälkimmäiselle kannalle, josta Luukkanen kirjoitti jo täällä, täällä ja täällä. Sen sijaan kriittinen tutkimus on Suomessa ollut haastajan asemassa. Kriittisestä tutkimuksesta näyttöä antavat nyt Luukkanen ja Seppinen äskettäin julkaistuissa kirjoissaan.
KGB-arkistojen opetukset peilautuvat nykypäivään
Kommunismin vastavallankumousta Venäjällä on usein sanottu kertomukseksi siitä, mitä tapahtui, kun venäläiset saivat uskonnonvapauden. Palvonnan kohteet vain vaihtuivat.
Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen lehtorina Helsingin yliopistossa toimivan Arto Luukkasen teoksessa on neljä päälukua, joista ensimmäisessä (1) käsitellään Venäjän nykyjohdon yritystä muuttaa maataan. Vapaamielisenä mutta epävakaana pidetyn Jeltsinin tilalle tuli Putin, jolta odotettiin olojen vakiinnuttamista ja Venäjän länsimaalaistamista suotuisan turvallisuuskehityksen ja kaupallisen toiminnan takaamiseksi. Toisin kuitenkin kävi.
Luukkasen mukaan länsimaat kehittivät Venäjän tilannetta analysoidakseen kokonaisen disipliinin eli transitiologian. Sen tarkoitus oli selvittää, miten Venäjä muuttuu länsimaaksi.
 |
| Arto Luukkanen kirjan julkaisutilaisuudessa; oikealla Otavan Jarkko Vesikansa. |
Luukkasen Venäjä-kirja on suureksi osaksi valtioiden ja valtioliittojen hajoamista koskevaa yleistä pohdintaa, ja tässä on nähdäkseni sen syvin merkitys nykypäivälle.
Mikäli muutoksia tehdään äkillisten vallankumousten kautta, on vaarana joko kaaos tai totalitarismi. Jos taas muutoksia padotaan perin konservatiivisesti, kuten Venäjällä nyt, voivat uudistuspaineet kasautua, ja tuloksena on jälleen dramaattinen vallankumous. Vastakohtien ja äärimmäisyyksien maa Venäjä on saanut maineensa ja kärsii tästä.
Luukkasen teoksen toisessa (2) luvussa käsitellään suomalaisen Venäjän-tutkimuksen ”tuohiesirippua”, jota ensinnä raotti Suomessa Timo Vihavainen teoksellaan Kansakunta rähmällään (1991). Juuri siinä ilmaistiin kriittisen tutkimuksen tarve, johon Luukkanen omalta osaltaan vastaa.
Kirjan kolmannessa (3) luvussa Luukkanen tekee analyysia Neuvostoliiton salaisen poliisin KGB:n arkistoista, jotka Ukraina avasi vuosina 2014–2015. Kirjoittaja onnistuu välttämään arkistotutkimukseen liitetyn kuivahkon leiman tekemällä Ukrainan Venäjä-suhteen analysoimisesta vertailukohdan Suomen Venäjä-suhteiden arvioimiselle.
Tavallaan vertailu toimii, mutta samalla olisi muistettava, että Suomen ja Ukrainan asema, olot ja historia poikkeavat täysin toisistaan. Suomi ei ollut koskaan osa Neuvostoliittoa, eikä Ukraina ole osa EU:ta. Käsittelin aihetta itse kolmisen vuotta sitten tässä kirjoituksessani.
Luukkasen mukaan KGB oli organisaatio, joka meni aina vallassa olevien poliitikkojen puolelle. Se oli kuin liekanaruun kytketty koira, joka räksytti kyllä ja tiesi kaikesta kaiken mutta jota ei aina päästetty irti. Se olisi voinut vielä enemmänkin kuin teki.
Kun KGB vuonna 1991 lopetettiin ja korvattiin toisella organisaatiolla, mikään ei muuttunut. Välittämättä siitä, oliko rakenne hierarkkinen puu, rihmasto vai verkosto, asenne pysyi samana. Olennaista on, että tiedustelu piti antennit ylhäällä ja anturit kaikkialla. Se myös vaihtoi puolta aina sen mukaan, miten sen johto parhaiten turvasi asemansa ja pelasti oman nahkansa. Tämä luikerteleva käärme muodosti moraalia vailla olevan opportunistisen organismin, joka toimi yhteistyössä vallassa olevien poliitikkojen kanssa, aivan niin kuin byrokraattiseen järjestelmään ja poliittisen poliisin yhteiskuntaan tietysti kuuluu.
Jos asian haluaa nähdä laajemmin, Luukkasen arkistotyö johdattaa kysymään myös, miten paljon meistä kaikista on nykyisin kerättynä tietoa Googlen, Facebookin ja muiden palvelujen arkistoihin. Nämä Internet-palvelut eivät tosin esiinny salaisina palveluina. Käyttäjinä palvellessaan ne tallentavat huomaamattomasti meidän henkilötietomme, selaushistoriamme, sijaintimme ja aivan kaiken, minkä irti saavat, jopa niin, että tiedon sirpaleista voidaan rakentaa kokonaisia persoonia ja psykologisia profiileja sekä myydä ne kaupustelijoille tai kenelle tahansa! Valtiomuodostelmat hajoavat, mutta persoonia rakennetaan.
Luukkasen kirjan neljäs (4) pääluku onkin sitten analyysia siitä, mitä Ukrainasta saadut opetukset voivat merkitä Suomelle ja suomalaisille. Kysymys liittyy esimerkiksi siihen, onko Venäjällä edelleen jonkinlainen veto-oikeus Suomen Nato-jäsenyyteen. Näihin kysymyksiin en pyri vastaamaan tässä. En myöskään spoilaa kirjan sisältöä, vaan lukekoon jokainen itse.
Eräs houkutteleva kysymys Suomen, Venäjän ja Ukrainan triangelissa on, mitä DDR:n arkistoista vielä löytyisikään. Yhdysvaltain tiedusteluhan toimitti sieltä suomalaisten yhteistoimintahenkilöiden listan, jota ei vieläkään ole julkaistu ja jonka Seppo Tiitinen sulki Supon kassakaappiin ja jota sen takia sanotaan ”Tiitisen listaksi”. Nimi on hämäävä, sillä se ei ole suinkaan (eduskunnan pääsihteerinäkin toimineen) Tiitisen omaisuutta vaan kuuluu Suomen valtiolle. Siksi koko kansalla olisi oikeus viimeinkin tietää, keitä tuolla listalla oikein on tai ei ole.
Vielä yleisempi kysymys, joka Luukkasen KGB-tutkimusten pohjalta voisi avautua, on se, mikä mahdollinen piirre ihmisissä johdatti monet toimimaan KGB:n hyväksi. Oliko kaiken takana pelko tai palkkion toivo, sosiaalisen arvostuksen tavoittelu, kunniattomuus vai kunnia, jonka osoittamiseksi N-liitossa jaettiin tonneittain mitaleita? Oliko syynä sadismi tai pahuus?
Sosialistinen ”yhteisen hyvän” tavoitteluun nojaava järjestelmä ilmeisesti hyödynsi (periaatteidensa vastaisesti) ihmisten individualismiin ja utilitarismiin liittyvää toimintalogiikkaa, joka on: ”ilmianna lähimmäisesi ennen kuin he ilmiantavat sinut”. Hyveellisyydestä tulee usein paheellisuutta, kun se rakentuu valheellisuuden varaan.
Nähdäkseni juuri siinä olisi oppimista myös nykyisellä EU:lla, jonka hajoamista voivat selittää valtioliiton pyrkimykset kurittaa jäsenmaitaan pelkän idealismin säilyttämiseksi ja utopian koossa pitämiseksi. Ihanteellisuutensa särkymistä pelkäävät poliitikot projisoivat oman kyvyttömyytensä hallita itseään pyrkimykseensä hallita muita. Näin myös Neuvostoliitossa.
Kaukopartiomies ja Karjalan palauttaminen
Pitkän uran ulkoministeriössä tehnyt Jukka Seppinen puolestaan liikkuu Arto Luukkasen kuvaamien konjunktuurien aalloilla. Seppinen pohtii teoksessaan, miksi Mauno Koivisto esti Karjalan palauttamisen. Hän selvittää perusteellisesti, miksi Karjalan palauttamiseen suhtauduttiin penseästi. Monet muistavat, että myös ulkoministeri Paavo Väyrynen vastusti Karjalan palauttamista ja muita nopeita reaktioita pitäen Neuvostoliiton luhistumista vain tilapäisenä palatsivallankumouksena.
Geopoliittisen kehityksen valossa voidaan ajautumista tietynlaiseen uusstalinismiin pitää ilmeisenä. Suhdanteiden vaihtelun vuoksi Karjala-kysymys onkin seilannut kuin lastu laineilla. Nykyisin ei liene toivoakaan minkäänlaisiin alueluovutuksiin Venäjän suunnalta, ja vihjauksiakin asian puolesta voitaisiin pitää provokaatioina. Tämä ei silti merkitse, että 1990-luvun historia olisi menettänyt merkityksensä, vaan kyllä se on tarpeen selvittää.
Hiipuneet puheet vuonna 1944 menetetyn Karjalan palauttamisesta saivat tilapäisesti uutta pontta, kun NKP esitti vuoden 1991 kesällä, että se voisi luovuttaa Karjalan takaisin Suomelle. Ajatus kuumotti monia, sillä Karjalan evakoita ja heidän jälkeläisiään oli paljon elossa.Seppinen nojaa tutkimuksensa muun muassa Mauno Koiviston yksityisarkistoihin ja Karjalan liiton arkistoihin sekä omiin kokemuksiinsa ulkoministeriön virkamiehenä. En paljasta tämänkään kirjan argumentteja, mutta tuon esille muutaman tosiasian.
Jeltsinin Venäjä pyrki eroon Karjalasta, sillä sodassa valloitettu alue koettiin rasitteeksi ja Viipuri oli pitkälle rappeutunut. Venäjän uusi hallinto ei kokenut olevansa edellisen jatkaja eikä vastuussa edeltäjiensä vääryyksistä vaan niiden korjaaja.
Suomessa taas asia nähtiin Siperian opetusten valossa, eikä kaukopartiomiehenä sodassa toiminut presidentti Koivisto halunnut lyödä päätään Karjalan mäntyyn. Sen sijaan muutamat kyllä pitivät palauttamista mahdollisena jälkeenpäinkin. Esimerkiksi Helsingin Kauppakorkeakoulun professori Arto Lahti pyrki presidentiksi Karjala-kysymyksellä väittäen vielä vuonna 2005, että palautus maksaisi vain 28 miljardia euroa. Ja mitkä rikkaudet!
Hän tuskin kuitenkaan huomasi, että kaikkea ei voida laskea euroina eikä sentteinä. Kansainvälisen oikeuden mukaan jokaisella alueella syntyneellä on oikeus jäädä luovutettavalle alueelle, joten palautettuun Karjalaan olisi voinut jäädä usean sadantuhannen venäläisen väestö.
Karjalaa ei olisi voinut saada tyhjänä. Karjalan evakoiden majoittaminen asutustoimikunnan johtajan Veikko Vennamon toimesta ratkaisi aikoinaan yhden maailman suurimmista pakolaiskriiseistä. Alueelle tuskin haluttaisiin toista väestöpoliittista mullistusta.
Kun Venäjän ulkopolitiikan osana on ollut Krimin sodasta asti periaate, että se puolustaa venäläisten asemaa myös Venäjän rajojen ulkopuolella, tuo väestö voisi nyt muodostaa suuren turvallisuusriskin ja konfliktin aiheen Suomen ja Venäjän välille, mikäli Karjala olisi palautettu. Lisäksi Suomen rajat nuolisivat Pietarin portteja. Pragmaattisesti ajatellen tämä ei olisi hyväksi Suomelle.
Venäjä on suomalaisille kuin hellan vieressä pullia paistava äitimuori, joka on hyödyllinen ja yleensä harmitonkin, mutta jota ei saisi missään tapauksessa loukata tai ärsyttää, jotta ei joutuisi huitaistuksi kaulimella. Venäjän hameenhelmojen alta ei toisaalta itse pitäisi erehtyä etsimään turvaa, ja siksi olenkin aina sanonut, että Suomessa ei koskaan voi olla liian länsimielinen.
Puutteena Jukka Seppisen tutkimuksessa on, että se tulee kolmisen vuosikymmentä liian myöhään vaikuttaakseen politiikkaan. Mitä näiden asioiden paljastuminen olisikaan saanut aikaan tullessaan julki 1990-luvulla? Totuus on joka tapauksessa parempi tuoda esille myöhään kuin ei milloinkaan, sillä tiedolla on aina itseisarvo.
Tiedejulkaisemisen periaatteista
Jukka Seppinen onnistuu perkaamaan Karjalan palauttamista koskevan valtionpolitiikan lähihistorian, ja Arto Luukkanen aukaisee ansiokkaasti KGB:n arkistot. Nämä tiedot kuuluvat suomalaisille, ja siksi Valo-Finlandiat heille!
Pelkästään tieteellisesti ajatellen tappiona on se, että suomenkielisinä heidän tutkimuksensa menevät helposti ohi tiedeyhteisön, joka näyttää lukevan vain englanninkielisiä kansainvälisiä kertakäyttöartikkeleita.
Primaaritutkimusten kirjajulkaiseminen suomalaisille ja suomen kielellä on kuitenkin korvaamatonta, sillä nämä asiat kiinnostavat nimenomaan suomalaista tiedeyleisöä, poliitikkoja sekä mediaa.
Suomenkielinen tiedejulkaiseminen on tärkeää etenkin yhteiskunta-, talous- ja humanistisissa tieteissä sekä historiantutkimuksessa, sillä sitä kautta tieto palautuu merkitysyhteyteen, josta se on lähtöisin ja jota se koskee: yhteiskuntaan.
Jos suomeksi julkaisemista pidetään epäansiona tieteissä, tullaan helposti estäneeksi kotimaisen yhteiskunta- ja kulttuurikritiikin esittäminen. Tämä taas on pahasta, mutta juuri siihen anglo-amerikkalainen kieli-imperialismi johtaa, ja siksi liputan suurella lakanalla suomenkielisen tiedejulkaisemisen puolesta.
Suomen kielestä ei saa tulla tieteen marginaalikieli, eikä maamme pidä alkaa näyttää Ambomaalta myöskään kotimaisen tiedejulkaisemisen osalta. Varsinkin filosofiassa kotimaisella tiedejulkaisemisella on ollut perinteisesti tärkeä rooli koko kulttuurimme kannalta.
Se kansainvälinen tiedeyhteisö, jota Suomen asiat kiinnostavat, on vielä pienempi kuin suomalainen, vaikka tiedeyhteisö sinänsä suuri onkin. Mutta suotavaa on toki välittää asiat myös maailmankielillä. Ongelmana on, että elävää akateemista proosaa on kirjoittajien itsensä yhtä mahdotonta kääntää tai kirjoittaa englanniksi kuin kaunokirjailijoiden olisi vaihtaa kielensä toiseksi. Siksi he eivät niin tee, en myöskään minä.
Itse nautin siitä, että voin kotoutua omaan kieleeni ja lukea asioista nimenomaan suomen kielellä, joka koostuu meille suomalaisille tutuista ilmaisuista ja jotka vain me voimme kulttuurimme puolesta ymmärtää.
Oman kielen ja kulttuurin säilyttäminen ja siihen liittyvä omakulttuurisuus puolestaan on itseisarvo, sillä sillä on merkitys sen omistavalle subjektille: kansakunnalle. Sen sijaan monikulttuurisuudelta puuttuu omistava subjekti, ja siksi myös universaaliin kansainväliseen tiedeyhteisöön suunnatut artikkeliraportit muodostavat usein vain ritualisoidun julkaisumuodon, joka kaikuu tyhjään avaruuteen.
Kiitosta ja kunniaa siis niille kustantamoille, jotka Suomen Akatemian suositusten vastaisesti rikkovat tieteellisiä julkaisuihanteita ja painavat kirjoja myös suomeksi, riippumatta monikulttuurisista, kosmopoliittisista ja internationalistisista normeista.
Arvioidut teokset
Luukkanen, Arto, Suomi hajoavan imperiumin sylissä. Helsinki: Otava, 2019.
Seppinen, Jukka, Kun presidentti Koivisto esti Karjalan palauttamisen. Helsinki: Minerva Kustannus, 2019.
Kirjoituksiani kirjallisuuspalkinnoista
Svenlandia-rangaistukset lukijoille
Kirjojen missikisat pahinta populismia
Vastuullisesta journalismista ja tieteestä
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Poliittisesti korrektit Finlandiat
Kireää kirjallisuuspolitiikkaa
Kirjallisuutemme kaikki palkinnot
Finlandiasta Wunderbaumiin
