Korona-ajalle ominainen etätyöskentely sopinee erityisesti tietomurtoja tekeville hakkereille, sillä he ovat olleet koko ajan mitä mieluimmin ”etätyössä”.
Psykoterapiakeskus Vastaamoon tehty tietomurto ei ole mitenkään erityinen, vaan nyt paljastuneen kaltaisia on tehty valtiontalouksiin, yliopistoihin, kännyköihin, kotitietokoneisiin ja esimerkiksi autojen elektroniikkaan jatkuvasti.
Aiheesta on vetistelty laajasti, ja on vaadittu teknisiä parannuksia sekä parempia turvamuureja verkkoon. Itse asia on kuitenkin immanentti eikä poikkea moraaliselta statukseltaan taskuvarkaudesta, mikäli ryöstelyn kohteena on vain raha.
Nyt meni kuitenkin tietoa ja luottamus tieto- ja yksityisyydensuojaan. Tämä osoittaa, että yksityisyydellä on edelleenkin merkitystä, vaikka muutamat ovat julistaneet yksityisyydensuojan kuolleeksi kirjaimeksi. Yksityisyys vaikuttaa käyvän sitä arvokkaammaksi mitä kalliimmaksi sen tavoittelu ja suojeleminen tulevat. Harvinaistuvan hyödykkeen arvo kasvaa.
Hakkeroinnin moraalisen aseman arvioimiselle olennaista on, missä tarkoituksessa palvelimia korkataan ja koodeja rikotaan. Monet krakkerit tekevät hämärät hommansa osoittaakseen järjestelmien haavoittuvuuden ja herätelläkseen ihmisissä tervettä epäluuloa tietojärjestelmiä kohtaan. Moraalista toimintaa siis, aivan niin kuin Émile Durkheim ajatteli Sosiologian metodisäännöissään: Rikos on välttämätön ja auttaa yhteiskuntaa kehittymään.
Pelkästään käytännöllisessä merkityksessä tapauksesta voi oppia sen, että ei kannata luottaa liikaa tietoverkkoihin ja -järjestelmiin eikä antautua digitaalisen todellisuuden varaan.
Vastaamoon tunkeutuneen tarkoitus ei ollut tosin mikään testaus, vaan asiakastiedoilla kiristäminen. Viisaampi olisi tunkeutunut valtiovarainministeriön kassaholviin, mutta siellä ei taida olla enää mitään vietävää. Varmaan siksi hän puserteli mielenterveyspotilaita, sillä he ovat ehtymätön ja uusiutuva luonnonvara.
Todellisia tietomurtoja päivänvalossa
Potilastietojen ja henkilötunnusten paljastumisesta kyynelehtiminen on sikäli hullunkurista, että useat ihmiset joutuvat itse esittämään henkilötunnuksensa joka päivä ollessaan tekemisissä viranomaisten tai liiketoimijoiden kanssa. Tietomme ja tunnuksemme ovat heidän silmiensä edessä jatkuvasti. Ihmisten koko elämä läpivalaistaan viranomaisissa, kuten Kelassa, terveysasemilla sekä pankeissa ja muissa yksityisissä liikelaitoksissa, ja tarkkailua sekä valvontaa lisätään koko ajan.
Pääongelma on siinä eikä missään satunnaisissa tietomurroissa, jotka ovat melko harvinaisia. Useat ihmiset saavat valtiosysteemin valtuuttamina haltuunsa kaikki tärkeät tietomme, eikä heille säädetty vaitiolovelvollisuus takaa mitään. Viranomaisurkinta on niin laajaa ja institutionalisoitunutta, että siitä on tullut eräänlainen julkisuuden muoto, ja tietojen saaja on aina joku viranomaishenkilö. Erityisesti pienillä paikkakunnilla yksityisyydensuoja rikkoutuu herkästi, kun naapurukset saavat toistensa tiedot palvellessaan toisiaan vuoroin asiakkaina ja jonkin liikelaitoksen tai hallinnon keskusneiteinä.
Vaitiolovelvollisuus puolestaan ei ole sama asia kuin vaitiolohalukkuus tai vaitiolotaito, eikä mikään omertàn laki riitä tekemään elämäämme läpivalaisevista urkkijoista moraalin jumalattaria. Yksityisyydensuojahan murretaan jo siinä, kun joku viranomaishenkilö tonkii tietojamme viranomaisrooliinsa tukeutuen.
Kuinka voidaan erottaa viranomaisena toimiva yksityishenkilö hänen roolistaan? Tai kuinka hän itse erottaisi nämä kaksi puolta toisistaan, vai erottaako lainkaan ilman asiaa skitsofreniapsykiatrin vastaanotolle Vastaamoon?
Viranomaisten tekeytyminen anonyymeiksi ja persoonattomiksi ei merkitse, että heidän inhimilliset paheensa katoaisivat samalla, vaan esimerkiksi lääkäri tai sosiaalityöntekijä, myös psykologi, voi nauttia asiakkaansa kärsimyksistä ja omasta asemastaan vallankäyttäjänä. Luottamista heihin kannattaa siis harkita yhtä tarkkaan kuin nettinörttien ja kaikenlaisten operaattorien palveluihin. Heillä on pääsy elämääsi niin kuin psykoterapeuteilla potilaidensa pään sisään.
Nyt muutamien potilaiden tajunnan sisäkalustukseen pääsi livahtamaan myös psykoterapiakeskuksen kömmähdysten kautta monienkin sittemmin kiinni kaipaama hakkeri. Hän ei ole välttämättä pahempi kuin psykoterapeutti itse, joka enimmäkseen vain kuuntelee ja tyhjentää terapioitavan taskut kilisevistä. Erona on, että terapeutti rahastaa suoraan ja kiristäjä vain välillisesti. Hänen tosin saattaa olla vaikeampi levitellä tietojaan kuin työpäivänsä päättäneen psykologin tai pöpilääkärin, joka keskustelee kollegansa kanssa potilaistaan ruuhkabussissa.
Vastaamo-murron yhdistäminen vaihtoehtoiseen mediaan osoittaa valtamedian vääristelynhalua
Ihmisten valtiollinen läpivalaisu voi olla vaarallisempaa kuin yksityisten tahojen satunnainen tirkistely ja pihistely, sillä se on järjestelmällistä ja perustuu systemaattiseen tietojen keruuseen. Myös suuret Internetissä toimivat yhtiöt käyttävät digivaltaa tehdessään ihmisistä profiileja kaupallisiin tarkoituksiin. Niitä on lisäksi velvoitettu säilyttämään palvelimillaan kaikkea sinne ladattua aineistoa kahden vuoden ajan.
Myös median harjoittama yksityisten tietojen kaivelu on eräänlaista kirkkaassa päivänvalossa tapahtuvaa hakkerointia, ja tietojen julkaisemisella on eräänlainen kiristysvaikutus. Ajatelkaa vaikkapa Donald Trump -parkaa. Jos aseita kiristyksen välineiksi ei löydy, sitten keksitään.
Arvelisin, että valtavirtamediaa ja erityisesti iltapäivälehtiä sekä muita roskajulkaisuja kuumottaa pääsy Vastaamon asiakastietoihin, sillä sieltä voi löytyä monta uutispommia, skuuppia ja lööppijuttua, jotka voisivat olla julkaisijoille selvää rahaa.
Luulisin, että toimittajat odottavat vesi kielellään jonkin tahon juoruavan tiedoistaan laajemmalti etenkin, jos Vastaamon ovista sisään hiippailleiden asiakkaiden joukosta löytyy julkisuuden henkilöitä ja heidän psykoterapeuteilleen tilittämää avautumista.
Mikä ilo se olisikaan iltapäivälehdistölle, joka elää sosiaalipornosta, ja irti päässeet tiedot voitaisiin julkaista hopeinen sädekehä pään päällä kimaltaen ”uutisina” ja esimerkkeinä tiedoista, jotka lähtivät kuin itsestään lentoon! Oletettavasti vain laki on se linja, joka estää niitä julkaisemasta. Juorulehdistö elää nimenomaan luomalla ”paljastuksia” ja ”julkisuutta”.
Kyllä myös minua kiinnostaisi, jos Vastaamon asiakkaana olisi sattunut piipahtamaan esimerkiksi joku hallituksen ministeri. Demokratiaan kuuluu tietää, missä psyykkisessä kunnossa kansalaisten ministeripalvelijat ja muut virkamiesplebeijit ovat, joten turhaan media salailee ja peittelee.
Pahin onkin tässä: valtavirtamedia on tekemässä myös Vastaamon tietomurrosta aseen kaikkea omasta ideologisesta viestinnästään poikkeavaa tiedonvälitystä vastaan. Esimerkiksi Iltalehden pääkirjoittaja Erja Yläjärvi moralisoi 28.10.2020 tietomurtojen kamaluudesta ja koristeli kirjoituksensa journalistisilla velvoitteillaan, jopa niin, että voisin epäillä takaa kajastavan halun päästä arkaluontoisiin tietoihin käsiksi.
Tässä tapauksessa lehdelle riittänee vain, että se voi itse orkestroida aihetta koskevaa julkisuutta ja viestintää, ja vallanhalu vaikuttaa joka tapauksessa taustalla. Kieroa on, että pääkirjoittaja laajentaa Vastaamon tietomurtajaa tai -murtajia koskevan tuomiomielensä koskemaan nimenomaan vaihtoehtoista mediaa.
Tällaista yleistystä ei voisi järjen nimissä missään tapauksessa tehdä. Yläjärvi muun muassa kirjoittaa vastaavan päätoimittajan rooliaan korostettuaan:
”Samaa ei vastuun osalta voi sanoa kaikista yrityksistä tai toimijoista, jotka ylläpitävät erilaisia foorumeita, myös Suomen rajojen ulkopuolella. Tällaista ylikansallista toimintaa on äärimmäisen vaikeaa kaikilta osin hallita, eikä näiltä tahoilta löydy useinkaan nimettyä vastuuhenkilöä, jota tarvittaessa saattaa julkaisupäätöksistä oikeuteen.”
Hän myös puolustelee uutistoiminnassa ja julkaisupolitiikassa yleistynyttä ideologista suodatusta ja sensuuria ”avoimuuden” nimissä:
”On jokaisen julkaisijan omista periaatteista kiinni, mitä se julkaisee. Mitä avoimemmat periaatteet alustoilla on, sitä parempi. Jos joltain toimijalta ei löydy päivänvaloa kestäviä periaatteita – ja julkaisuun pääsyy siten myös yksityisyydensuojan kannalta epäilyttäviä tietoja – on Suomen ja viranomaisten koitettava osaltaan vaikuttaa siihen, miten tällaisia julkaisijoita valvotaan.”
Tämäkin ajattelemaan pysähtymätön paasaus on hurjan ristiriitaista, sillä siinä mainitaan periaatteet. Niin tosiaankin, ne aatteet, joiden vangiksi mediajulkisuus on ajettu identiteettipoliittisella klusteroinnilla, ilmastopolitiikalla, monikulttuuri-ideologialla ja muulla ”arvojen” nimissä tapahtuvalla hössötyksellä. Kirjoittaja näyttää asettavan sananvapauden ja julkaisukäytäntöjen
ihanteeksi kontrollin. Kontrollissa oleminen puolestaan on filosofisesti
katsoen epäarvo, niin kuin kaikki muukin pääkirjoittajan ylistämä normatiivisuuden palvonta (journalismin ihanteiden ajautumista älyllisesti latteaan juridiseen viitekehykseen arvostelin mediatutkimukseni Totuus kiihottaa luvussa 8).
Kieroa on, että pääkirjoituksessa naulittiin itsestään selvästi julkisuussaartoon ihmisiä, jotka media on dramatisoinut rikollisiksi. Siksi myös maininta ”julkisuuden antamista rikollisille on aina harkittava erikseen” joutuu outoon valoon samoin kuin se, että ”usein harkinnassa punnitaan nimenomaan uhrin asemaa”.
Monet ideologisista rikoksista syytetyt ja tuomitut ovat itse uhreja, ja uhreiksi ovat päätyneet myös useat seksuaalirikoksista tuomitut, kun on paljastunut, että heitä on rangaistu perättömien ilmiantojen vuoksi. Joskus lehdistö korjaa virheensä mutta imagovahinkoja hyvittämättä, kuten täällä ja täällä. Iltapäivälehdistön harjoittamassa mielipiteiden manipulaatiossa ja asennemuokkauksen mankelissa kaikki on yksinkertaisen yksiselitteistä, vaikka todellisessa elämässä ei olisikaan.
Kun kyseisen moraalipaatoksen vallassa tehdään sitten julkaisupolitiikkaa ja vaaditaan tarkkailua, turvallisuutta, sensuuria ja ”vastuuta” (eli syyllistämistä ja tuomitsemista) kaikkialle, unohdetaan, että ne, jotka haluavat taata turvallisuutemme, ovat yleensä niitä, jotka haluavat maksuksi vapautemme.
Monet poliittisesti motivoituneet tietomurtajat ja -vuotajat, jotka ovat tehneet muutamien mielestä pahaa, ovat tehneet toisten mielestä kansanvallalle moraalista hyvää, kuten pysyvästi merkityt Edward Snowden ja WikiLeaksin perustaja Julian Assagne.
Heidän toimintaansa voidaan perustella vastaamalla kysymykseen, millainen maailma olisi ilman tietojen kaivelua vallankäyttäjien ja valtamedian omista komeroista. Vallanpitäjät itse ovat tietenkin vastustaneet heidän vääryyksiensä esilletuontia jyrkästi ja reagoineet jopa kiristyksellä, jolla opetus- ja kulttuuriministeriö lähestyi äskettäin ajatuspaja Suomen Perustaa! Siinä sitä on malliesimerkki black mailista.
