Vaalihurrikaani

Amerikan vaalien aamenta ei kannata odottaa henkeään pidätellen, sillä odottavalta saattaa loppua happi. Lampaiden laskeminen näinä yllätysten öinä on viisaampaa kuin äänten laskeminen, sillä tilastostatistina toimiminen on tiukassa tasatilanteessa epä-älyllinen näkökulma politiikkaan.

Vaivataanpa aivoja hieman ja pohditaan, miksi Yhdysvaltain presidentinvaaleista on tullut niin vaikeat. Sanasota vallitsee, vaalivilppiä epäillään, ja tulokset ratkaistaan lakituvissa. Vastakkainasetteluako? Ehkä, mutta miksi? Miten on käynyt, kun näin on käynyt?

Sen enempää Donald Trump kuin Joe Bidenkaan eivät nauti kovin suurta suosiota. Ikänsä puolesta he joutaisivat eläkkeelle, mikäli heille itselleen eläke kelpaisi tai he sitä kaipaisivat.

Vaalissa on kaiken aikaa ollut kyse siitä, kumpaa vihataan tai vastustetaan enemmän. Näissäkään vaaleissa ei ole äänestetty erityisesti kummankaan puolesta vaan toista vastaan: sen toisen äänestämiseksi pois pelistä. 

Kansalaiset ovat mieltäneet vaalit perinteisen kreikkalaisen ostrakismoksen tapaiseksi poistoäänestykseksi. Se on käynyt luontevasti, sillä Yhdysvaltain presidentinvaalit esivaaleineen ovat Grand Slam -turnauksen tapainen pudotuspeli. Vaalissa ei kuitenkaan voi antaa kieltoääniä vaan ainoastaan yhden puoltoäänen kukin.

Koska puoltoäänestämistä yritetään käyttää kieltoäänenä, tilanteesta on tullut hullunkurisen kompleksinen. Tämän mukaan jokaisen kannattaa äänestää ketä tahansa ehdokasta, kunhan hän suistaa vallasta toisen vielä epämieluisamman. Näin kyse on ”pienemmäksi pahaksi” mielletyn ehdokkaan valitsemisesta, ja kansa huutaa sutta, jottei tulisi karhua. Juostessa pakoon toista tulee toinen vastaan.

 

Äänestyskopeissa eivät päätä yksilöt vaan ryhmät

Usein kuulee sanottavan, että politiikassa asiat ratkaistaan äänestyskopin yksinäisyydessä. Medioitumisen vaikutuksesta eivät äänestyskopeissa päätä kuitenkaan yksilöt vaan ryhmät. Tämä selittää, miksi vasemmistoa äänestää Suomessakin kolmasosa kaikista, vaikka sosialismin ja kommunismin kannatus on paljon heikompaa. Vasemmiston kannatus kasvaa median mankelissa, sillä media klusteroi ihmiset ryhmiin ja sitouttaa heidät puolueiden ulkopuolisessa toiminnassa.

Tällaista toimintaa on aktivismi ay-liikkeessä, työpaikoilla, Elannossa ja kaikkialla, missä plebeijit vihjaisevat toisilleen, että käyhän sitten äänestämässä vihervassareita: ihan vapaasti saat päättää, kunhan lippuun menee vihervasemmistolaisen ehdokkaan numero.

Oikeistolaiset taas äänestävät useammin yksilöinä ja yksilöllisesti, sillä se on oikeiston kannattaman yksilönvapauden ja itsemääräämisoikeuden mukaista. Sen sijaan vasemmistolainen media luo puoluejärjestelmän ulkopuolisen sitouttamispropagandan, jolla ihmisiä velvoitetaan äänestämään ”kuten kaikki muutkin” painottamalla asiaa kouluissa, työpaikoilla, ay-liikkeessä ja kansalaistoiminnassa.

Näin syntyy joukkoliikkeitä, kuten ”Me Too”, ”Suostumus 2018”, ”Elokapina”, ”Climate Strike”, ”Black Lives Matter” ja aivan viimeksi myös kannabiksen laillistamista koskeva kansalaisaloite, jonka muutamat vinkukuikelot kävivät äskettäin jättämässä pylvästaloon.

Niin sanotun aktivismin ja siihen liittyvän identiteettipolitiikan tuloksena äänestyskopissa ei äänestä tosiasiassa yksilö vaan ryhmä, jonka mielipide perustuu joukkohenkisyyteen ja sitouttamiseen.

Tämä merkitsee, että vasemmistolaisten ajatussuuntien kannatus on todellisuudessa paljon pienempi kuin niiden edustus äänestäjien määrässä mitattuna. Vasemmistolla on siis suhteettoman paljon valtaa.

Oikeistolaisilta vastaava järjestäytyminen tärkeinä pitämiensä hankkeiden puolesta kielletään ankarilla syytöksillä. Ryhmittymistä kansallisten etujen hyväksi haukutaan rasismiksi, fasismiksi, natsismiksi, paternalismiksi ja vähintäänkin protektionismiksi. Yhdistykset lopetetaan tuomioilla. Kun järjestäytyminen kielletään, viedään pohja kansallismieliseltä identiteettipolitiikalta.

Klusteroitumisen tuella vasemmiston eturyhmät puolestaan saavat läpi päätöksiä, jotka ovat yleisen edun vastaisia. Hyväntekeväisinä esiintyneet moraaliposeeraajat lunastavat pelimerkkinsä sosiaalisen vaihdon kautta. Eturyhmiä auttaessaan yritysten, ammattiliittojen tai yhdistysten edustajat, poliitikot, tieteilijät ja virkamiehet kokevat itsensä tärkeiksi ja voimakkaiksi ja esiintyvät sellaisina medioissa. Tämä tuottaa heille suoraa korruptiivista hyötyä ja myöhemmin hyvän työpaikan.

 

Symbolinen viestintä sekavuustilassa

Klusteroituminen on johtanut myös niin sanottuun signalointiäänestämiseen. Äänestämisen paradoksin mukaan kansalaisen todennäköisyys vaikuttaa päätöksiin on niin pieni, että siitä keskimäärin koituvat hyödyt alittavat asioihin perehtymisen vaivan.

Siksi ihmiset usein äänestävät pikemminkin signaloidakseen eli viestiäkseen muille tietynlaisia symbolisia asioita itsestään, koska hyödyt siitä koituvat itselle. Politiikan tutkijat Geoffrey Brennan ja Loren Lomasky arvioivat, että tämän vuoksi poliitikot keskittyvät vaikuttamaan ekspressiivisiin eli ilmaisullisiin motiiveihin sisällöllisten motiivien kustannuksella.

Tämä puolestaan on johtanut äänestyskäyttäytymisen irrationalisoitumiseen, joka näkyy nyt Yhdysvaltain presidentinvaalissa. Käsittelin asiaa myös tutkimuksessani Totuus kiihottaa, jossa osoitin, että politiikkaa tehdään nykyään etupäässä tunteenomaisin tarkoitusperin järjellisten sijasta.

Feministeille kelpaakin nyt 77-vuotias setämies, kunhan hänen kauttaan voi ilmaista pyhää vihaa joviaalia Donald Trumpia vastaan. Sikarinsa tumppaava musta porvari antaa äänensä demari Joe Bidenille samoin kuin juutalainen investointipankkiiri, sillä heidän identifikaationsa omiin etnografisiin ryhmiinsä on voimakkaampaa kuin samastuminen kapitalistiseen Trumpiin. Hiilikaivoksista kaikuva työläisen ääni puolestaan menee Trump Towerista maisemia ihailevalle toverille.

Ihmiset saattavat kannattaa vasemmistoa ilmaistakseen esimerkiksi liberalismiaan, vaikka vasemmisto perinteisesti vastustaa vapauksia. Samoin seksuaalivähemmistöt voivat äänestää vihervasemmistoa, vaikka naturalistiseen ajatteluun on sisältynyt näkemys homoseksuaalisuuden luonnonvastaisuudesta, ja Frankfurtin koulukunnan vasemmistolainen ideologi Herbert Marcuse kirjoitti 1950-luvulla, että jokaisessa homossa piilee fasisti (teoksessa Minima moralia, ajatelma 24).

Vastaavasti tietenkin myös monet oikeistolaiset klusteroituvat helposti niin, että he kannattavat poliisivaltiota ja poliisien lisäämistä, vaikka lisääntyvä tarkkailu ja valvonta vähentävät oikeiston ihanteenaan pitämää vapaamielisyyttä ja kansalaisvapauksia.

Tämän symbolisen ja tunteenomaisen viestinnän jalkoihin jää politiikan tärkein asia, jonka varassa koko hyvinvointia pyöritetään: talouden hoito.

Irrationalisoituminen johtuu tietämättömyydestä. Tuloksena klusteroitumisesta on populismia, korruptiota, lehmänkauppoja ja lobbaamista sekä välistävetoa, sääntelyhäiriöitä ja vapaamatkustajan ongelma, sillä joku hyötyy aina muita enemmän, kuten velvoitteita epätasaisesti jakavassa globaalissa ilmastopolitiikassa.

Tämä on myös politiikan yleinen ongelma: demokratia toimii heikosti, sillä yksittäisen ihmisen ei kannata perehtyä riittävästi poliitikkojen tekemisiin, kun järkevän äänestämisen hyödyt koituvat kaikille kansalaisille eivätkä perehtyville äänestäjille itselleen. Aiheesta ovat kirjoittaneet muiden muassa edellä mainitut ja ilmeisestikin minua viisaammat Brennan ja Lomansky teoksessaan Democracy & Decision sekä Kenneth Arrow Nobel-palkitussa kirjassaan Social choice and individual values.

 

Miten voi käydä Suomen presidentinvaaleissa?

Myös Suomessa voi syntyä vastaavanlainen tilanne, jossa viestitään symbolisilla arvostuksilla. Seuraavista presidentinvaaleista tulee todennäköisesti hyvin mielenkiintoiset, mikäli ennusteeni toteutuvat.

Oikeiston poliitikoista kenelläkään ei ole yhtä suurta henkilökohtaista kannatusta kuin Jussi Halla-aholla. Vihervasemmiston klusterilla puolestaan ei ole heittää kehiin ketään muuta laajaa suosiota nauttivaa ehdokasta kuin kierrätettävä Pekka Haavisto.

Molemmilla on kyllä laajaa kannatusta ja arvostusta, mutta vaalin ratkaisee se, kumpaa vastustetaan enemmän.

Mistä tämä sitten johtuu? Siitä, että molemmilla on jo omat korvamerkityt äänensä ja äänestäjänsä. Äänten enemmistöön yltää se ehdokas, joka onnistuu mobilisoimaan toisen ehdokkaan vastustajat äänestämään itseään, vaikka he eivät muuten tekisi niin.

Keskeinen kysymys on siis se, auttaako Pekka Haavisto vaaliin osallistumalla Jussi Halla-ahon presidentiksi? Vai tuleeko Jussi Halla-aho vaaliin osallistumalla auttaneeksi Pekka Haaviston presidentiksi? Näin molempien osallistuminen paradoksaalisesti edistää kilpailijan valituksi tuloa. Missä on Nobel-palkintoni? Minussa muuten yhdistyvät molempien hyvät puolet, enkä olisi Puolustusvoimien komentajana sivari.