Suomen Nato-kantaa ratkottaessa on tärkeää, että myöskään vähemmistöön jäävä osapuoli ei katkeroidu vaan voi elää ratkaisun kanssa, joka toivokseni on liittoutumista puoltava.
Samoin on toivottavaa, ettei asiasta tarvitsisi päättää kansanäänestyksellä, vaan kansanedustuslaitoksen piirissä tehtävä ratkaisu riittäisi. Tällaisia tilanteita varten kansanedustuslaitos on.
Ylen televisiouutisissa 6.3.2022 ratkaisijan rooliin korotettiin pääoppositiopuolueet Perussuomalaiset ja Kokoomus, kun asiaa tiedusteltiin puolueiden puheenjohtajilta.
Ajatuksena lienee, liittyisikö oppositio hallituksen esitykseen, mikäli se päättäisi ehdottaa Natoon hakeutumista. Hyväksymiseen voitaisiin tarvita kahden kolmasosan määräenemmistö, vaikka perustuslaki mahdollistaa päätöksen tekemisen myös yksinkertaisella enemmistöllä.
Puolueet ovat asiassa joka tapauksessa vedenjakajalla. Tosiasiassa epävarmuus liittyy enemmänkin hallituksen sisäiseen mielipiteenmuodostukseen kuin oppositiopuolueiden toimintaan.
Nato-vastaisuus on ollut SDP:ssä pinttynyttä, ja Vasemmistoliitossa se on edelleen sitkeää.
Vihreiden liberaali siipi on hermostunut Venäjän toimista vasta viime aikoina ja kääntänyt kelkkansa kohti Natoa; tosin puolueessa on edelleen paljon kiilusilmäistä taistolaisuutta, joka on syystä tai toisesta (n)ostalgisesti itään päin kallellaan.
Hallituksen esityksen synnyttäminen voi olla työn ja tuskan takana, sillä myös sosiaalidemokraatteja varjostaa tuomiojalaisen rauhanaktivismin ryhditön perinne.
Myös Ruotsin sosiaalidemokraattinen pääministeri Magdalena Andersson toistelee Natoon liittymättömyyttä liturgiana, osaten läksynsä ilman paperia.
Tämä ei välttämättä kerro todellisesta tilanteesta, sillä Natoon hakeutuminen on samanlaista kuin valuutan revalvoiminen. Ei siitäkään kerrota etukäteen. Pelkään kuitenkin pahoin, että Suomen ja Ruotsin demarit ovat tosissaan tuossa empimisessään.
Nato-kysymys jakaa puolueet vastuullisiin ja populistisiin
Suhtautuminen Nato-kysymykseen erottelee jyvät akanoista niin Suomessa kuin Ruotsissakin.
Sitä kautta erottuvat toisistaan yhtäältä realistiset ja vastuulliset puolueet ja toisaalta populistipuolueet. Vihreät ja Vasemmistoliitto ovat perinteisesti olleet kaikkea vastustavia vasemmistopopulistisia puolueita, jotka eivät ole osoittaneet tervettä harkintaa muissakaan kysymyksissä.
Ne voivat uppoutua rooliinsa myös Nato-kysymyksessä ja asettua vastustamaan Natoa pelkästään varmistaakseen selustansa siltä varalta, että prosessissa jokin menee myttyyn. Sitten ne voivat julistaa jälkiviisaasti olleensa oikeassa! Myös seisova kello näyttää kahdesti vuorokaudessa oikeaa aikaa.
Tämä sopii vasemmistopopulistisille puolueille, jotka eivät halua kantaa poliittista vastuuta. Mutta ne eivät saa myöskään kunniaa oikeasta päätöksestä.
Natoon liittymistä kannattavat varauksettomasti vain Kokoomus ja RKP. Kokoomus otti asian ohjelmaansa jo vuonna 2004.
Nähdäkseni myöskään Perussuomalaisessa puolueessa ei pitäisi olla epäselvyyttä siitä, että Suomen tulisi olla Naton jäsen. Keskustelu olisi syytä tarkentaa vain siihen käytännölliseen kysymykseen, kuinka tämä tulos saataisiin nopeasti ja ongelmitta aikaan.
Vasta-argumentiksi ei kelpaa väite, että suomalaisia varusmiehiä lähetettäisiin Naton operaatioihin mukaan. Sen estää laki, ja osallistujat olisivat palkattuja sotilaita, kuten IFOR-joukoissa ja YK:n rauhanturvaoperaatioissakin.
Vasta-argumentiksi ei käy sekään, että Nato kuppaisi Suomen puolustusmäärärahat ja aseet. Tosiasia on, että Nato-maa Tanskalla oli esimerkiksi Irakin campaignissa vähäisemmät sotilasvoimat kuin Suomella on ollut Nato-johteisissa Afganistanin operaatioissa.
Naton jäsenyys ei tarkoita, että Suomeen tuotaisiin ydinaseita, eikä sitä, että täällä olisi välttämättä muiden maiden sotilastukikohtiakaan.
Erinomaisen tietopaketin siitä, mikä Nato on ja mitä jäsenyys merkitsee, on julkaissut Suomen Atlantti-seura, ja sen voi lukea verkkoversiona täältä sekä tallentaa PDF:nä täältä.
Kannattaako Nato-kauppa?
Natoon liittymättömyys ei ole pidäke Venäjälle, vaan liittoutumattomuus voi a fortiori houkutella hyökkäämään tänne niin kauan kuin se on mahdollista: ennakolta vaikuttavana varotoimena.
Natosta olisi Suomelle enemmän hyötyä kuin mahdollista haittaa, vaikka selvää onkin, että ilman vastavuoroisuutta mikään liittoutuminen ei ole mahdollista.
Liittoutumisen myötä Suomen Puolustusvoimien uskottavuus kohoaisi, kun takeena oleva potentiaalinen voima lisääntyisi.
On luonnollista, että Nato ei ole ryhtynyt itseään ja palveluksiaan Suomelle erityisesti markkinoimaan, sillä liika innokkuus sotilasliiton puolelta pohjustaisi sille huonon neuvotteluaseman, jos sopimusta ryhdytään sorvaamaan.
Tästä johtuu, että Suomella on säilynyt anojan rooli.
Samasta syystä Nato ei ole ryhtynyt tarjoamaan sotilaallista apuaan millekään liittokunnan ulkopuoliselle maalle. Puolustusliiton kyseessä ollessa se ei olisi mahdollistakaan, mutta passiivisuutta edellyttää myös mahdollisen neuvotteluposition säilyttäminen.
”Avoimien ovien politiikka” merkitsee, että Suomen kutsuminen Naton jäseneksi puolustusliiton aloitteesta on epätodennäköistä. Mutta tie Natoon lyhenisi, mikäli Nato-maat neuvottelisivat etukäteen konditionaalisen sopimuksen siltä varalta, että Suomi jättäisi Nato-hakemuksen.
Suoranaisen vaaran prosessille muodostaa Turkki. Recep Tayyip Erdoğanin eilisellä puhelinsoittelulla Putinille on selvät syynsä, jotka eivät liity välttämättä vain Ukrainan sodan rauhanvälitystarjoukseen.
Vastavetona Suomen ja Yhdysvaltain yhteistyölle Venäjä voi painostaa Turkkia olemaan hyväksymättä Natoon lisää jäseniä.
Nato-konsultaatioiden rinnalla kohoavat arvoltaan nyt käynnissä olevat neuvottelut Suomen, Ruotsin ja Yhdysvaltain puolustusyhteistyöstä. Se voisi koskea koko Pohjolaa tai Pohjoismaita (Nordic), joista Biden puhui Niinistön kanssa Washingtonissa.
Kahdenvälinen sopimus Suomen ja Yhdysvaltain puolustusyhteistyöstä ei ole Nato-jäsenyyden vastakohta tai poissulkeva vaihtoehto, mutta se voi toimia perustana myös Naton jäsenyydelle.
Natoa suppeamman puolustusyhteistyön etuna on, ettei päätösten tekemiseen tarvita Natolle tyypillistä kankeaa organisaatiota, ja Yhdysvalloille voi riittää vastasuoritteeksi, että Suomi lähestyy määrätietoisesti Natoa.
Venäjä puolestaan ei voisi paheksua Natoon liittymistä, sillä Suomen liittoutumaton status muodollisesti säilyisi.
Tähän puolustusyhteistyön kehittämiseen sisältyy jo sinänsä eräänlainen turvatakuu, niin kuin Yhdysvalloista tehtyihin asehankintoihinkin.
Turvatakuun käsite on kelluva merkitsijä, joka voi koostua monesta asiasta. Käytännössä jo F-18- ja F-35-koneiden hankintaan liittyvät ylläpitosopimukset ovat turvatakuiden osatekijöitä.
Toivotan menestystä Antti Kaikkosen (kesk.) matkalle Yhdysvaltoihin. Nyt kannattaa laittaa tupailtojen suomettuneet soraäänet hetkeksi mutingiin.
