7. syyskuuta 2022

Niin kaunis on Kokoomus – ja vihervasemmiston varjoisat veet

Keneltäkään ei varmasti jäänyt huomaamatta tapa, jonka mukaisesti pääministeri Sanna Marin (sd.) katosi esittelemään toimintavalmiuttaan Instagram-videolla samaan aikaan, kun Uniperin miljardirahoituksesta päätettiin Saksassa Fortumin ja suomalaisten ihmisten suureksi tappioksi (kirjoitin aiheesta täällä ja täällä).

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue asettui kuitenkin horjumatta Marinin taakse, vaikka rahojen mukana meni myös maine, ja hallitus nuolee haavojaan pikavippaamalla Fortumille 2,35 miljardia lisää veronmaksajien killinkejä. Tosiasiassahan Suomella olisivat olleet kaikki neuvotteluvaltit käsissään, sillä Uniperin konkurssi olisi ajanut kaasusta riippuvaisen Saksan teollisuuden hetkessä perikatoon.

Mutta demaridiletantit luovuttivat päätösvallan Uniperissä saksalaisille, jatkoivat kaasun alennusmyyntiä ja ottivat tappiot Fortumin takkiin, jottei Putin voisi laittaa Fortumia polvilleen. Polvilleen olikin mennyt Sanna, ihan vain yleiseurooppalaisen solidaarisuuden merkiksi.

Hämmentävää on vihervasemmistolaisten puolueiden tapa puolustella poliitikkojensa tekemiä kakaramaisia virheitä.

Myös Pekka Haavisto (vihr.) on voinut jatkaa puolueelleen läänitetyissä tehtävissä huolimatta toistuvista kähminnöistään, joihin kuuluu suurempia ja pienempiä virheitä alkaen Suomen sähköverkkojen myynnistä ja päätyen tohtorintutkinnon tavoitteluun ilman akateemisia perusopintoja. Asioiden esilletuonti ei ole loanheittoa, kuten lehdistö puolustelee, vaan totuuden paljastamista, johon median faktantarkistus ei yllä.

Tehdäänpä vertailua, sillä vertailut usein paljastavat asioiden tilan. Oikeistopuolueissa ei ole nähty vastaavanlaisia valtavan suuruusluokan poliittisia tai taloudellisia asiavirheitä. Kohujen aiheet ovat liittyneet esitettyihin mielipiteisiin, joita muutamat ovat pitäneet epäsopivina ja joiden vuoksi puolueet ovat harjanneet piiristään edustajia tai ehdokkaita.

Viimeksi näyttöä saatiin, kun Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kai Mykkänen torjui Wille Rydmanin paluun eduskuntaryhmään, ja Rydman perusti oman ryhmän. Median tietojen mukaan järjestely on Rydmanille epämieluisa, ja vähintään yhtä epämieluisaa on ollut syyttömyysolettaman laiminlyönti.

Helsingin Sanomathan tuomitsi kansallismieliseksi ja maahanmuuttokriittiseksi tiedetyn Rydmanin poliittiseen ulkopuolisuuteen kohdistamalla häneen feministisiä syytöksiä epäasiallisesta käytöksestäja muuta seksuaalista ahdistelua.

Nykyään melkein mikä tahansa seksuaalinen kontaktinhaku ja muu ihmisille luonteenomainen käytös voidaan lavastaa feministien hallitsemassa mediassa ”epäasialliseksi käytökseksi”, josta jaellaan korvapuusteja. Kirjoitin aiheesta täällä.

Suurten poliittisten virheiden puuttuminen ja lillukanvarsiin takertuminen ei oikeistossa kerro kuitenkaan korkeammasta moraalista vaan siitä, että julkinen sana on oikeistoa kohtaan ankarampi. Kyse on Jeremy Clarkson -ilmiöstä, josta olen myös itse joutunut jonkin verran kärsimään.

Taustalla on myös vääntö kansallisen edun ja universaalin maailmanhalailun välillä.

Puoliksi venäläistaustainen Kai ”MarrakechMykkänen tunnetaan yhtenä Kokoomuksen pahimmista internationalisteista Alexander Stubbin, Petteri Orpon, Jyrki Käteisen ja pirtu-Sirpan rinnalla, joten ei ole ihme, että Rydmanin paluu eduskuntaryhmään viipyy. Lopulta siitä ei tule mitään.

Rydmanin pois harjaamisessa ei olekaan kyse vain siitä, että hän on saattanut tehdä seksuaalisia aloitteita, kuten kuka tahansa ihminen.

Kyse on Kokoomuksen omasta jakautuneisuudesta yhtäältä äärimmäisiin internationalisteihin, jotka kannattavat maahanmuuttoa, pääomien maastavientiä, kansainvälistä kapitalismia, työvoiman tuontia, hallintarekistereitä ja julkisen omaisuuden myyntejä – sekä toisaalta konservatiiveihin, jotka kokemukseen nojaten ajavat kansallista etua talouskysymyksissä.

Samantyyppisten erimielisyyksien vuoksi Kokoomuksesta irtautui jo tuo Harry Harkimokin perustaen Nyt-liikkeen.

Rydmanin tapauksessa ei ole siis kyse ainoastaan feministien harjoittamasta seksuaalisesta ahdasmielisyydestä ja syyttelystä. Kyse on halusta savustaa politiikasta pois lupaavilta näyttävät oikeistopoliitikot, joilla on munaa sanoa internatsismille ei kiitos.

Annankin Rydmanille yhden ohjeen: Älä tavoittele paluuta Kokoomuksen ryhmään! Siten vain nolaat itsesi. Älä siis ano mitään. Ei Ano Turtiainenkaan ano.

En ole samaa mieltä Ano Turtiaisen kanssa juuri mistään – en varsinkaan koronakriisin hoidosta enkä Venäjästä – mutta yhdessä asiassa hän tekee oikein. Tultuaan erotetuksi Perussuomalaisten ryhmästä hän on oivaltanut, että puolue voi pettää luottamuksen omaa kansanedustajaansa kohtaan vain kerran.

Ehkä oikeistopuolueissa kannattaisi asettua jäsentensä tueksi samaan tapaan kuin vihervasemmistossa tehdään.

Oikeistossa nähdyt kohut ovat joka tapauksessa mitättömiä mielipide- ja arvostuskiistoja verrattuina siihen, mitä heppatyttöhallitus on saanut toimillaan aikaan.

Ilmeisesti kohun täytyy olla todenperäinen, kuten Sanna Marinin itsensä järjestämä kohu on ollut. Tulos: SDP tukee täysin palkein, media silottelee ja pääministeri saa jatkaa. Onhan kyseessä nuorehko nainen. Ja iltapäivälehdistö hehkuttaa otsikolla Sanna Marinin Instagram-suosio kasvaa räjähdysmäisesti – lähes miljoona seuraajaa”.

Kansalaisten uteliaisuus ei kuitenkaan kerro välttämättä suosiosta vaan sensaatioiden janosta, vasemmistopopulismista, voyerismista, itsensäpaljastamisen halusta ja politiikan sietämättömästä tyhmistymisestä.

Ongelmana on, että puolueet eivät päästä ehdokkaikseen toimintakykyisiä ja asiantuntevia ihmisiä. Todennäköisesti seuraavakin hallitus kootaan moppitukkaisista plantuista. Hyvää siinä on vain, että silloin virkamieskunnan vaikutusvalta kasvaa.

Annan fatwan (ohjeen) myös Kokoomukselle ja Perussuomalaisille: Älkää pyrkikö hallitusvastuuseen, vaan antakaa vihervasemmistolaisten korjata virheensä ihan itse!

Sääliksi käy suomalaisia, kun seuraava hallitus joutuu rämpimään suossa laittaen Suomen taloutta kuntoon.

Tässä maassa tarvittaisiin poliittisesta kannatusvastuusta riippumaton hätätilahallitus, joka pitäisi koota parhaista yhteiskuntapolitiikan ja taloustieteen asiantuntijoista.