Kukaan tuskin olisi muistanut tai lukenut kansanedustaja Päivi Räsäsen toksisia homokirjoituksia, ellei häntä vastaan olisi nostettu syytteitä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.
Kun Räsänen ja hänen julkaisijansa nyt tuomittiin korkeimmassa oikeudessa, en vieläkään koe kiihottuvani Räsäsestä enkä hänen näkemyksistään millään tavalla. Kirjoitin aiheesta jo vuosina 2019 ja 2021, kun asiaa käsiteltiin alemmissa pilttuissa, joten en toista näkemyksiäni tässä, mutta voisin sanoa päivittäväni tilannetta, ellei kielellinen polysemia olisi turhan leikkisä.
Vaikka korkeimman oikeuden ratkaisuja pidetäänkin ennakkopäätöksinä, jotka sitovat tuomioistuinlaitoksen toimintaa, Räsäsen tapauksen vaikutus lain soveltamiseen jatkossa jäänee heikoksi.
Koska tuomio annettiin kansanedustajan ja poliittisen vaikuttajan tapauksessa, se ei ulotu kansalaiskeskusteluihin, eikä sitä voida laajentaa liioin koskemaan kansalaisten esittämää politiikkakritiikkiä.
Päätös syntyi äänestyksen jälkeen 3–2, joten sen voima on yhtä kyseenalainen kuin päätös on kiistanalainen. Lisäksi laki, johon tuomio perustuu, koostuu alaltaan ja sisällöltään tarkoin määrittelemättömistä käsitteistä, jolloin lain soveltaminen muodostuu mielipiteiden ja tulkintojen varaiseksi ja noudattaminen vaikeaksi.
En pidä Räsäsen ajatuksista siksi, että ne ovat kämäisiä ja tulevat tynnyristä. Mutta en pidä myöskään tuomitsemisesta, sillä sillä on yleistä sananvapautta sahaava vaikutus.
Rankaisemisen pragmaattinen toimimattomuus
Ongelmien ytimessä on rikoslain ideologisten lainkohtien, kuten kansanryhmää vastaan kiihottamisen ja uskonrauhan rikkomisen, ongelmallisuus sinänsä.
Vastakkain ovat normatiivisen ja kurinpidollisen rajoittamisen mahdollisesti tuottamat hyödyt ja toisaalta sananvapaudelle ja yhteiskunnallisen totuuden tavoittelulle koituvat haitat tapauksissa, joissa kriittinen puhe estetään (asiaa voidaan havainnollistaa alarmismia koskevilla esimerkeillä täällä). Tällaiset tuomiot vievät usein enemmän kuin tuovat.
Tuomioistuinlaitoksella olisi varmasti tärkeämpääkin käsiteltävää kuin Räsäsen kannanotot, joista hänet on tunnettu kymmeniä vuosia. Kukaan tuskin ottaisi niitä enää vakavasti, paitsi nyt kun syyttäjä ja tuomarit päättivät antaa hänelle julkisuutta, jonka Päivi otti vastaan maireasti. Tavanomaisen syyteoikeuden takaa kaivettu toistakymmentä vuotta vanha kirjoitus vuodelta 2004 sai aivan uutta blingiä, vaikka mikään historian tunkioilta kaivettu ei yleensä tonkimalla parane.
Räsäselle langetettu 1800 euron sakko on halpa hinta TV-näkyvydestä, jonka oikeussaleissa käyty draama tarjosi hänelle seuraavaa eduskuntavaalikampanjaa ajatellen. Ilman tuomiota hänet ja hänen asiansa olisi saatettu unohtaa 1800-luvulle.
Hullunkurista tuomiossa on, että keskiajalla tuomittiin Raamatun sanan noudattamattomuudesta, ja nykyisin tuomitaan, jos esittää ”tieteen vastaisiksi” arvioituja näkemyksiä. Tosiasiassa kenelläkään ei ole velvollisuutta noudattaa myöskään tieteen normeja tai menetelmiä, niin murheellista kuin se onkin. Oikeuksien tuomiot puolestaan ovat pelkästään normatiivisia, ja normatiivisen pakottamisen eetos on kaikkein ohuin, sillä se ei selitä yhteiskunnallisen eripuran syitä.
Hullunkurisuutta sisältyy myös siihen, että Räsänen sanoi tiedotustilaisuudessa ottavansa tuomion vastaan kuin Jumalan kädestä, mutta samalla hän ilmoitti ”tältä seisomalta” valittavansa asiasta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen...
Ja erikoista on sekin, että Päivi ei millään tavoin arvostellut muita seksuaalivähemmistöjä kuin homoja ja lesboja, vaikka ajan pyörä on ajanut dualistisen sukupuolijaon yli.
Kaksiarvoinen sukupuolierohan on laajalti kyseenalaistettu sanomalla, että homoja ja lesboja ei voi olla olemassakaan, koska ei ole selkeästi miehiä eikä naisia, joihin seksuaalinen mielenkiinto voisi kohdistua. Esimerkiksi biseksuaalit ja polyamoristit Päivi jätti solvaustensa ulkopuolelle, joten ihmeellistä on, ettei häntä syytetty vaikkapa panseksuaalisen vähemmistön syrjinnästä saati koko seksuaalisen kirjon häpäisemisestä täysin epätieteellisellä tavalla...
Vainoriitojen vertauskuvallisuus
Vakavasti ottaen Räsäsen tuomitsemisella ja hänen mielipiteillään on viime kädessä symbolinen rooli muun yhteiskunnallisen kiistelyn vertauskuvallisina välineinä ja verukkeina. Homovihalla haetaan todennäköisesti omaa erottautumista ja ilmaistaan pahoinvointia, kateutta, katkeruutta tai ilkeyttä. Vihaisuuden tuomitsemisella puolestaan signaloidaan vapaamielisyyttä ja länsimaisia arvoja, mikä sekin saattaa vaikuttaa ristiriitaiselta asiaan liittyvän liberaalin dilemman vuoksi.
Oikeusfilosofisesti kiinnostavia asiassa ovat tuomion yhteiskunnalliset ja sosiaaliset seurausvaikutukset. Jos joku ei vihannut tai vastustellut seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä ennen tuomiota, saattaa nyt nähty rankaiseminen provosoida kantaansa pohtivia ihmisiä homovastaisuuteen, jolloin myös Räsäsen omat moraalienkelit voivat aloittaa entistä tulikivenkatkuisemman homojen kivittämisen omassa rigorismissaan.
Voipi olla, että Räsästä vastaan nostettujen (kaikkien) syytteiden hylkääminen olisi herättänyt homoja kohtaan sympatiaa, kun taas nyt niin sanottu sateenkaariliike nähdään woke-aktivistisena uhkana sananvapaudelle.
Tuomio voi nolata seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä, jos antaudutaan ajattelemaan, että vähemmistöt eivät kestä kritiikkiä, tarvitsevat erityiskohtelua ja ovat joko riittävän kainoja anoakseen avitusta tai liian vienoja kieltäytyäkseen siitä.
Tuomio saattaa haavoittaa sananvapautta myös peloteprevention kautta. Vaikka perustuslaillisen sananvapauden mukaan jokaisella on oikeus lähettää ja vastaanottaa viestejä kenenkään ennakolta estämättä, rikosoikeudellinen jälkikäteiskontrolli voi johtaa ihmisiä itsesensuuriin, jolloin tuloksena on hiljaisuuden spiraali.
Itsesensuurin myötä normit menevät ihon alle laajentaen viranomaisvaltaa ja tuottaen tottelevaisuutta. Lisäksi ihmiset eivät voi harjoittaa tuota foucault’laisen epäarvon pahinta muotoa (itsesensuuria) edes halutessaan, sillä lain epätarkkuudesta johtuen ihmiset eivät voi etukäteen tietää, millaiset kannanotot ovat lopulta rangaistavia ja mitkä nauttivat lain jumalattaren suopeutta.
Oikeudellista pakkovaltaa myös maahanmuuttopolitiikassa
Jälkikäteiskontrolli kiertyy helposti perustuslain vastaiseksi etukäteiskontrolliksi, ja vaikenemisesta tulee uusi normaali. Näin on käynyt etenkin maahanmuuttoasioissa, joissa on luettu suuri määrä yhteiskunnallisista huolenaiheista piittaamattomia tuomioita maahanmuuton kriitikoille eri puolilla Eurooppaa.
Mikäli rikoslaissa oleva kiihottumisen käsite ei ole sarkasmia, se on yllyttämisen synonyyminä huonosti valittu, sillä sen kuvailemaa kausaalista vaikutusta ei ole osoitettu. Ihmiset eivät yleensä motivoidu toimimaan auktoriteeteiksi koettujen taikasanoista vaan yhteiskunnassa vallitsevien intressien konflikoitumisen vuoksi.
Esimerkiksi maahanmuuton vastustamista ei voida mieltää kenenkään kansankiihottajan sanoista johtuvaksi, vaan siihen johtavat maahanmuutosta itsestään sikiävät syyt, kuten kansanryhmien välisten etujen ja arvojen ajautuminen ristiriitaan kantaväestön ja maahanmuuttajien taistellessa työpaikoista, sosiaalieduista ja asunnoista sekä heidän käydessään kiistaa arvoista ja poliittisesta vaikutusvallasta Suomessa.
Niin sanotun vihapuheen syyt ovat tällöin väestörakenteen muuttumisessa eivätkä sitä koskevien mielipiteiden ilmaisemisessa, eikä vihapuhe siten ole syy vaan seuraus epäonnistuneesta maahanmuuttopolitiikasta.
Olen vastustellut vihapuheen kriminalisointiaikeita siksi, että tuokin käsite on sisällöltään epätarkka ja alaltaan diffuusi, eikä sitä voida määritellä univokaalisti (täydellisesti, yksiselitteisesti ja kaiken kattavasti) eikä ekvivokaalisti (toisten käsitteiden avulla, jotka olisi loppumattomasti edelleen määriteltävä). Kuitenkin KKO käytti vihapuheen käsitettä Räsästä koskevan tuomion (2026:27) tekstissä, vaikka sitä ei löydy Suomen laista. Rikollisuus kasvaa kriminalisoimalla, ja tuomitseminen hävittää yhteiskuntakritiikin.
Olisi mielenkiintoista tietää, miksi syyttäjälaitos ei nostanut syytteitä Mellunmäen imaamin Abbas Bahmanpourin esittämästä TV-kommentista, jonka mukaan homot pitäisi hänen uskontonsa mukaan tappaa. Uskonnonvapaudella kyseistä näkemystä tuskin voitaisiin puolustella, vai olisiko niin, että eräät uskonnot nauttivat Suomessa laajempaa sananvapautta tai ovat yhdenvertaisempia kuin toiset?
Mikäli niin on, oikeuslaitos vapauttaa uskontokilven taakse pakenevan ihmisen, eli armahtaa tietämättömyydestä, mutta tuomitsee tieteellisen maailmankuvan raskauttamat ja valistamat ihmiset tavalla, jolla tieto totisesti lisää tuskaa.
Lääketiede ja uskonto kipinöivät kristinuskon ohella myös islamin piirissä, jossa on tunnettu muhamettilaisia lääkäreitä aina Avicennasta suomalaisen islamilaisen yhdyskunnan imaamiin Anas Hajjariin. Avicenna (arabialaiselta nimeltään Ibn Sina) tunnetaan ensimmäisen Lääketieteen kaanonin (eräänlaisen ICD-10:n edeltäjän) kirjoittajana, ja Anas Hajjariin puolestaan tutustuin päätyessäni keskustelemaan hänen, Tuomas Enbusken ja Jaakko Hämeen-Anttilan kanssa Yleisradion ohjelmaan vuonna 2009 (aiheesta täällä ja täällä).
Ohjelman nimi oli ”Islmin ja länsimaiden arvot – Kohtaavatko ne koskaan?” Anas Hajjar esitteli itsensä – ja hänet myös juontajan toimesta esiteltiin – ohjelmassa lääkärinä, joka paheksui homoseksuaalisuutta, ilmoitti asettuvansa Päivi Räsäsen linjoille ja vaati Suomeen muslimituomareita sharia-oikeuden voimaan saamiseksi (kuten myös täällä). Harmikseen hän paljastui pian tuon jälkeen 2010 valelääkäriksi, niin kuin myös aivan äskettäin eräs poikien ympärileikkauksia valelääkärinä suorittanut toinenkin tapaus.
Hajjar ja Hämeen-Anttila ovat manan majoilla, joten rauha heille. Näin kai tässä täytyy ottaa yksin vastuuta tieteellisen maailmankuvan puolustamisesta.
Näihin nojaa Maalaisliitto
Kovin korkeaa kuvaa minulla ei Räsäsen tarkoitusperistä ja näkemyksistä ole. Jos hänen tuomitsemisessaan puolestaan jotakin hyvää on, se sisältyy muistutukseen, että ei pitäisi olla kauhean ilkeä eikä tehdä sitä ainakaan tavalla, jolla pahanilkiset motiivit jäävät läpinäkyviksi.
Räsänen toisti vuonna 2004 ensijulkaisemansa näkemykset homoseksuaalisuudesta ”negatiivisena kehityshäiriönä” vielä 2019 ja vertasi sitä alkoholismiin ja rikollisuuteen, vaikka homoseksuaalisuuden sairausleima kumottiin 1981 ja kehottamisen (informaation jakamisen) kriminalisointi 1999, joten lääkäri Räsäsen seilaaminen tieteen ja uskonnon välillä kertonee hänen maailmankuvansa horjahtelusta, samoin kirkosta eroamisen lupaukset, jotka kirkon liberaalit ottivat vastaan kiitoksella.
En väitä, etteivätkö Räsäsen käsityskannat vihloisi silmiä, mutta informaation saatavuuteen ja demokratian edellytyksiin liittyvistä syistä hänelle täytyisi kai suoda mahdollisuus näyttää sekä viisautensa että tyhmyytensä julkisesti, jotta äänestäjät saavat tietää, mitä hänen päänsä sisällä liikkuu. Sananvapauteen sisältyy ilmaisunvapauden lisäksi myös rajoittamaton oikeus ottaa vastaan viestejä kaikkien kanavien kautta, ja tämä on kaikkien äänestäjien etu.
”Rajoitettu sananvapaus” on tunnetusti oksymoroni, ja sananvapaus luotiin Magna Chartan aikoina nimenomaan puolustamaan kansalaisia julkista valtaa vastaan. Sananvapaus ilmenee nimenomaisena oikeutena esittää häiritsevinä pidettyjä näkemyksiä. Myös tieteellinen falsifioitavuuden periaate vaatii, että kiistanalaiset ja valtavirrasta poikkeavat näkemykset voi esittää, jotta ne voidaan kumota, ja näin vältetään tukahaduttamiseen liittyvää kielletyn hedelmän houkutusta.
Mikäli sanavapautta pidetään tarpeellisena suitsia rikosoikeudellisesti, olisi uskonrauhan rikkomista ja kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevia lainkohtia syytä rajoittaa koskemaan vain tapauksia, joissa ne ovat johtaneet johonkin objektiivisesti lainvastaiseen toimintaan ja joissa uhri tai uhrit ovat selvästi osoitettavissa (luettelin mahdollisia syyteperusteita täällä).
Muutoin oikeudenkäynnit saavat poliittisten näytösoikeudenkäyntien luonteen ja tuomiot makutuomioiden leiman, kun vastakkain ovat Raamattu ja lakikirja tai muut pyhät kirjoitukset.
Ihmettelen, että Räsänen ei reklamoi uskonrauhansa rikkomisesta, vaikka hän jaksaa räksyttää samaa sukupuolta olevien rakkaudesta ja seksistä. Ehkä uskonto ei olekaan hänelle se ensisijainen missio.
Vaikuttaa, että Räsänen nauttii siitä, kun saa vitsaa ja onnistuu tekemään itsestään sananvapauden marttyyrin. Tosiasiassa hänen kristillisyytensä ei poikkea mitenkään Jeesus Nasaretilaisen arvostelemien kirjanoppineiden ja fariseusten ulkokultaisuudesta.
Kuinka kompleksisia ontologiseen Jumala-kuvaan nojaavat uskonnot sinänsä ovatkaan omassa oidipuskompleksia ilmentävässä homokammossaan? Sitä tarkastelin eräässä pääteoksessani, joka ylittää poliittisen ja moralistis-journalistiselle tasolle jäävän päivittelyn.
---
Aiheista aiemmin
Modernit kinkerit ja autodafé: PR:ää VKSV:lle? (2021)
Ohjeita orwellilaiselle oikeuslaitokselle (2019)
”Varokaa, talo on tulessa!” (2010)
