Tuulahdus Egyptistä

Kävellessäni tasan viisi vuotta sitten Kairon kaduilla oli vaikea kuvitella, että jonakin päivänä samoilla sijoilla jyrisisivät panssarivaunut. Egypti on luettu niihin kansanvaltaisiin muslimimaihin, joita sanotaan islamilaisiksi erotukseksi islamistisista maista. Viimeksi mainittujen liidereinä toimivat hengellisistä johtajista muodostetut hallitukset din wa-dawlah -periaatteen mukaisesti; se puolestaan tarkoittaa, että islamin pitää ohjata politiikkaa.

Alkuvuoden tapahtumat osoittavat, millainen demokratia Egyptikin loppujen lopuksi on. Kansanvallan perinne on ohut ja hauras, ja uskonnollisen johtamisen vaihtoehtona näyttää olevan kansanvallan kaapuun verhottu sotilasdiktatuuri. Liberaalia valistusfilosofista yhteiskuntaa ei näissä maissa tunneta. Aasian muslimimaiden epävakaudesta taas kertovat yllättävät vallankeikaukset.

Egyptin tilanne on ristiriitainen, sillä demokratian opetteluun olisi ollut kosolti aikaa. Faaraoiden ajan yhteiskunnat olivat tunnetun historian ensimmäisiä kansallisvaltiota; tosin myöskään niissä pyramidiorjien asema ei ollut kehuttava.


Ihmisoikeuksien polkemista

Demokratian pintasilaus karisi pois Tunisian kansannousun levittyä Egyptiin. Kannatankin itse todellisen demokratian luomista muslimien hallitsemiin maihin; tosin kansanvaltaa ei voida koskaan perustaa ulkopuolisilla mahtikäskyillä, jotka olisivat demokratian idean vastaisia. Kansanvalta voi kasvaa vain omaehtoisesti ja valtion sisältäpäin.

Esimerkiksi Yhdysvallat on pyrkinyt lähinnä tukkimaan suut rahalla antaessaan 20 miljardin dollarin velat anteeksi Egyptin osallistuttua Irakin sotaan vuonna 2003. Pakolaisvirtoja muslimimaista voitaisiin vähentää luomalla länsimaalaistyyppisiä poliittisia järjestelmiä Afrikan ja Lähi-idän maihin. Sen sijaan nyt menetellään päinvastoin ja yritetään perustaa islamilaistyyppisiä järjestelmiä Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan.

Egypti on ollut virallisesti poikkeustilassa aina siitä asti, kun maa hävisi itse aloittamansa hyökkäyssodan Israelille lokakuussa vuonna 1973. Egyptin tiedonvälitys ei ole ollut vapaata myöskään 2000-luvulla. Sen merkiksi melkeinpä jokaisen asuinrakennuksen katolla on lautasantenni uutisten ja viihteen vastaanottamiseksi ulkomailta. Ihmisoikeuksia on poljettu jatkuvasti, kuten vuoden 2001 Kairo-52-tapaus osoitti: poliisi otti tuolloin kiinni puolisen sataa homoseksuaalia Niilin jokiristeilijässä järjestetystä tapahtumasta ja tuomitsi heidät islamilaisen sharia-lain mukaisesti monivuotisiin vankeusrangaistuksiin, vaikka tuomioille ei olisi ollut pohjaa maan kirjoitetussa laissa.

Turistipoliiseilla on rynnäkkökiväärit kupeella, ja maan koptivähemmistön oikeuksia on poljettu esimerkiksi teurastamalla sikafarmareina toimineiden kansalaisten kotieläimet ”sikainfluenssan torjumiseksi”. Tosiasiassa kyse on ollut ”saastaisena” pidetyn karjan takavarikoinnista ja elinkeinon lopettamisesta.

Erinomaista Egyptissä ovat ystävälliset ihmiset ja ensiluokkaisen maukas ruoka, mikä selittynee sillä, että raaka-aineet ja mausteet tuodaan tuoreeltaan Niilin suistoalueelta. Siksi olisi suotavaa, että arvokkaaseen kulttuurihistoriaan perustuvan maan poliittiset olot saataisiin kuntoon.


Miten kriisi ratkeaa?

Maan presidentti Hosni Mubarak on ollut vallassa liki 30 vuotta, ja eräissä spekulaatiossa seuraajana on nähty hänen toinen poikansa. Politiikan tutkimuksen kannalta kiintoisa on tapa, jolla valta personifioituu ja kangistuu tiettyihin käsiin varsinkin niissä maissa, joihin demokratia ei ole juurtunut ja joissa kansallinen identiteetti on heikko. Liittoutumalla suurten johtajien taakse kansakunnat kursivat kokoon omaa hajanaisuuttaan tai kompensoivat henkistä rähmällään oloaan, aivan niin kuin Kekkosen ajan Suomessa.

Mubarak on istunut vallassa pitempään kuin moni faarao, ja hänen laaja kannatuksensa johtuu epävarmoista oloista ja epävapaista vaaleista. Viime vuoden lopulla järjestetyissä parlamenttivaaleissa sappirakkoleikkauksesta toipumassa olevan 81-vuotiaan Mubarakin puolue sai peräti 419 paikkaa 508-paikkaiseen parlamenttiin. Nopeasta väestönkasvusta johtuva lähes 25 prosentin työttömyys ja ihmisoikeusongelmat eivät korjaannu vaihtamalla hallitusta tai nimittämällä uusia pääministereitä sekä varapresidenttejä, kun ihmiset kaduilla sanovat toivovansa vaihdosta presidentinvirkaan.

Paras keino, jolla konflikti voi ratketa, on se, että istuva presidentti luopuu vallasta ja uudeksi johtajaksi nimitetään joku, jolla on sekä kansan enemmistön että armeijan tuki. Itse laittaisin korttini likoon IAEA:n entisen johtajan Mohamed El-Baradein puolesta, sillä hänellä on myös länsimaiden luottamus. Pahin skenaario on se, että ääri-islamistit käyttävät tilannetta hyväkseen ja tuovat maahan islamilaisen harmonian ja rauhan, kuten Iranissa vuonna 1979. Todennäköistä on, että Tunisiasta ja Egyptistä alkanut vellonta ei jää tähän vaan leviää kauas yli koko arabimaailman ennustaen muutoksia ja vallankumouksia moniin maihin. Seuraava on varmastikin Libya.

Vallasta luopujalla ei ole ymmärrettävästi kiire. Valtaa pitävien kannalta pieni levottomuus on yleensä vain hyväksi, kun hallitsijalta aletaan vaatia tiukempia otteita. Saman logiikan mukaan myös Suomen hallitus toimii nyt ripeästi evakuoidessaan suomalaisia, jotka näiden ”vaalikuljetusten” tuloksena saadaan ajoissa äänestyspaikalle.