Ihmisoikeusteollinen kompleksi

Filosofian historia tuskin tuntee jyrkempää vastakohtaa kuin sen, joka vallitsi Kungfutsen perustaman konfutselaisuuden ja Laotsen luoman taolaisuuden välillä 500-luvun Kiinassa ennen ajanlaskumme alkua. Kungfutse tunnettiin ylimyksenä ja virkamieskunnan lojaalina edustajana, kun taas Laotsen viisaus oli maanläheisempää, ja hänet muistetaan kaikkien aikojen ensimmäisestä anarkistisesta ohjelmastaan. Toinen yhtä kärkevä vastakkainasettelu muistetaan modernilta ajalta: hegeliläisen idealismin ja marxilaisen materialismin väliltä, mutta sitäkin joudutaan täydentämään esimerkiksi Kierkegaardin ja Nietzschen vaikutuksella, jotta vastakohta-asetelmasta tulisi yhtä jyrkkä.

Suomessa samantyyppinen vastakkainasettelu vallitsee nyt kansallismielisyyden ja niin sanotun vihervasemmistolaisuuden kesken. Tämä kiista on myös omalla tavallaan houkutellut kansallisvaltioon uskovan hegeliläisyyden ja kansainvälisyyttä hoilaavan marxilaisuuden välisen konfliktin uudelleen esiin.

Järjellä ja utopistisella haihattelulla on historian kuluessa aina ollut tietyt puolestapuhujansa. Samaan tapaan kuin filosofian historiasta, myös nykypolitiikan riveistä löytyy järkiperäinen ja hyvin järjestetty maailma, joka muistuttaa valistusfilosofien todellisuutta. Toisaalla taas on ihanteiden ja sekavien kuvitelmien sekä houreiden maailma, jossa kaikki mitat ja rajat häipyvät olemattomiin, esimerkiksi taju ajasta, paikasta, valtionvelan tai maahanmuuttajien määrästä ja sotatilan todennäköisyydestä.

Yhtäällä on luja usko kohota työn ja ponnistelun avulla paremmille päiville sekä siihen liittyvä kausaalisen meritokratian (eli ansioon perustuvan syy–seuraus-suhteen) ajatus. Toisaalla taas on syvä epäily kaikkea sellaista kohtaan, joka on järjestetty rationaalisen tieteen avulla kuntoon – mutta yhtä peittelemätön on myös luottamus siihen hyvyyteen, esimerkiksi monikulttuurisen yhteiskunnan paratiisiin, joka alkaa heti ja itsestään kasvaa esiin, kunhan vain kaikki paha, eli rasistinen ja sovinistinen miessukupuolen edustaja, saadaan pois tätä kukkeaa kehitystä häiritsemästä.

Nämä ajatuslinjat ovat toistuneet satojen vuosien ajan filosofian historiassa, joten ne toistuvat tietysti myös meidän aikanamme. Onhan perusteltu tieteellinen ja filosofinenkin ajattelu edennyt pitemmälle, joten aina vesikauhuisempia ovat kriitikoiden suista leviävät vaahdot.

Poliittisten aatteiden lisäksi vastakkain näyttävät olevan nykyisin myös kansallisissa perustuslaeissa säädetyt perusoikeudet ja kansainvälisissä sopimuksissa solmitut ihmisoikeudet. Ongelma on, että ihmisoikeuksilla yritetään heikentää suomalaisten perusoikeuksia; yleismaailmallisiksi tai yleiseurooppalaisiksi aiotut ihmisoikeudet kun asettavat yleensä huonomman standardin kansalaisten oikeusturvalle kuin Suomen perustuslait.

Ihmisoikeuksia koetetaan nyt tuottaa kuin liukuhihnalta. Kutsunkin tätä ”ihmisoikeusteolliseksi kompleksiksi” (the complex of industrial-human rights). Sen piirteenä on, että keskentekoiset demokratiat yrittävät opettaa meille, mitä perusoikeudet ovat. Samalla ne pyrkivät määräämään, mitä saa sanoa ja kuinka saa, ei saa tai pitää syrjiä. Parempien ”ihmisoikeuksien” vaatijat ovat tinkineet suomalaisten perusoikeuksia ja varsinkin sananvapautta huonommiksi.

Ihmisoikeusteollisessa kompleksissa tuomioistuimet ymmärretään tehtaiksi, joissa tuotetaan oikeudenmukaisuutta kuin tiiliskiviä. Sen sijaan todellisissa demokratioissa oikeuden laillisuusperustus syntyy kansalaisten oikeustajun ja yhteiskuntakäytäntöjen tuloksena. Laki ei legitimoidu paperilla eikä tuomioissa vaan ihmisten asenteissa.

Euroopan unionissa ja monissa muissa ylikansallisissa organisaatioissa tunnutaan ajattelevan, että ihmisten asenteita ja elämänkäytäntöjä voidaan muuttaa kuin jokien kulkusuuntaa: direktiiveillä. Monetkaan ihmiset eivät ymmärrä, että kaikki oikeus on voimassa ihmisten hyväntahtoisuuden tuloksena, ei vaatimalla. Esimerkiksi Kungfutsen ja Laotsen kiistasuhde oli jyrkkä ja puhdasoppinen, mutta sen vallitessa noudatettiin hyviä tapoja. Tämä ei tarkoita, että yhteiskunnan laivaa pitäisi ohjata tapaoikeuden keinoin, mutta kylläkin sitä, että todellinen sivistys ei asu lakiteksteissä vaan ihmisten tahdonmuodostuksessa ja elämänkäytännöissä.

Myös meidän aikamme ihmisillä olisi paljon opittavaa kiinalaisilta. Usein valitetaan, kuinka kauheaa on joutua syrjityksi tai alistetuksi yhteiskunnassa. Niinpä. Mutta on myös tärkeää myöntää, että suuri osa kielteisenä koetusta suhtautumisesta tähtää ihmisten hyvään. Tuskin minäkään olisin päässyt elämässäni edes näin pitkälle, ellen olisi joskus joutunut ottamaan arvostelua vastaan. Kaikki ihmisoikeusteollisen kompleksin vastaisuus ei siis ole syrjintää, vaikka osa tietysti on. Kun suden huudetaan olevan aina ja kaikkialla, on vaikea nähdä, missä susi milloinkin piilee.

Ja kuten viisas Kungfutse aikoinaan sanoi: ”Kun sanat menettävät merkityksensä, ihmiset menettävät vapautensa.”