6. joulukuuta 2015

Politiikan mätä moraali

Suomi ei ole ilmastoltaan yhtä mukava maa kuin Italia. Ei paista aurinko, ei kasva pinjoja eikä sypressejä, eikä valmisteta myöskään Alfa Romeoita. Mutta yhdessä suhteessa Suomi alkaa muistuttaa Italiaa: politiikan moraalin osalta.

Italiassa on vaikea saada asioitaan hoidetuksi ilman mafiaa tai ilman signorea, joka auttaa. Suomessa korruptio ei ole taloudellista vaan sosiaalista. Suomessa ei livautella setelitukkoja vaan vaihdetaan sosiaalista pääomaa, jonka tuloksena ihmiset on verkostoitu. Laskut on maksettu ja maksut saatu virkanimityksinä, joiden tuloksena poliittiset edustajat tekevät kytköstensä mukaisia päätöksiä.

Suomi on optimaalisen kokoinen yksikkö hyvä veli”-verkoston hallintamuodolle. Täällä kaikki tuntevat kaikki. Siksi myös kilpailevan puolueen kansanedustaja on usein naapuripuolueen edustajan parempi kaveri kuin hänen oma äänestäjänsä kentällä. He tietävät hallitsevansa Suomea.

Näyttönä tästä on vaikkapa viimeviikkoinen uutinen, että Sdp ei lähde mukaan vihreiden ja Vasemmistoliiton Stubb-välikysymykseen, vaikka puolueen oppositioasema suorastaan vaatisi sitä. Omassa maltillisuudessaan puolue ymmärtää ministeriä, joka ei vain erehtynyt tai salannut jotakin vaan tieten tahtoen valehteli vääristelemällä hallintarekisterien kannatussuhteet.


Kaikki konnat Linnassa

”Kaikki konnat linnaan” on tieteenfilosofian klassinen esimerkki huonosti laaditusta laista. Siinä ei ole määritelty, kuka on konna, mikä on rikos, mistä ihmisiä syytetään tai rangaistaan ja kuinka rangaistus pitää toteuttaa.

Nyt itsenäisyyspäivänä, kun kaikki konnat ovat taas Linnassa, on hyvä palauttaa mieleen politiikan mätä moraali. En tosin vaadi ankarampia rangaistuksia mistään; riittäisi kun poliitikot joutuisivat markkinataloudelliseen kuluttajavastuuseen reaaliajassa. ”Ankarampien rangaistusten” perääminen on niiden yksinkertaisten huvi, jotka eivät ajattele normiruuvin kiristämisen sivuseurauksia, kuten päätöksenteon katoamista syvemmälle kulisseihin, salailun lisääntymistä, poliittisiin tehtäviin hakeutumisen vähenemistä ja rangaistusten tehottomuutta väärinkäytösten ennakolta vaikuttavana estomuotona.

Niinpä poliittisen vastuun ei pidä olla rikoslaillista eikä ylipäänsä juridista vaan moraalista. Onhan toki poliitikkokin yksityishenkilö, joka ottaa suuren riskin ryhtyessään hoitamaan itseään isompia asioita.

Toivottavaa kuitenkin olisi, että poliittiseen vastuuseen joutuisi nykyistä helpommin myös Suomessa. ”Hyvä veli”-verkosto armahtaa, pois selittää, ymmärtää ja jopa palkitsee rötökset liian helposti. Poliitikon rikosrekisteri voi olla pitkä kuin elokuvan lopputekstit, mutta paikka hallituksen ministeriksi aukeaa helposti.


Muistoja Pohjolasta

Paavo Lipposen hallituksen jälkeen lähes kaikki pääministerit ovat joutuneet eroamaan tai ainakin eron partaalle jonkin väärinkäytöksen vuoksi.

Anneli Jäätteenmäki joutui jättämään eroanomuksen ennen kuin hallitustyöskentely oli ehtinyt edes alkaa. Häntä ei tosin tuomittu mistään. Käsitykseksi jäi, että Anneli-parka oli vain polttanut hihansa pyytämällä salassa pidettäviä asiakirjoja nähtäväkseen ja perehtyäkseen ulkopolitiikkaan etuajassa. Niinpä muuan presidentinkanslian virkamies lähetti hänelle niitä runsain mitoin eduskuntafaksiin. Hämärän peittoon jäi, keneltä määräys urkkijaksi lavastamiseen tuli vai tuliko keneltäkään, mutta kyseinen virkamies siitä ainoastaan tuomittiin. Suomen kansa palkitsi Annelin lähettämällä hänet europarlamentaarikoksi Brysseliin.

Matti Vanhanen puolestaan muistetaan vaalirahaskandaalista. Kehittyvien Maakuntien Suomi ry:n tarkoitus oli perustaa Suomeen järjestelmällinen korruptioautomaatti, aivan kuten professori Esko Riepula ja tutkija Petri Koikkalainen kuvaavat teoksessaan Näin valta ostetaan. Tämä yhdessä lautakasajupakan kanssa aiheuttivat sen, että Matti Vanhanen luopui pääministerin ja kansanedustajan tehtävistään näennäisen vapaaehtoisesti mutta käytännössä poliittisen paineen takia. Ero hoidettiin elegantisti puheenjohtajavaihdoksen kautta keskustan puoluekokouksessa. Hänen seuraajastaan Mari Kiviniemestä tuli sattumapääministerinä tunnetun Vanhasen sijainen, joka ei ehtinyt rötöstellä lyhyen toimikautensa aikana. Vanhanen siirtyi Anne Bernerin johtaman Perheyritysten liiton toimitusjohtajaksi, ja Berner palkittiin ministerinviralla nykyhallituksessa.

Jyrki Katainen osti filosofiaa Pekka Himaselta 700 000 eurolla ilman, että hanketta olisi kilpailutettu. Tämä kultainen kädenpuristus oli syy oikeuskanslerin nuhteluun, epäluottamusäänestykseen eduskunnassa ja epäsuosioon ajautumiseen. Niinpä Katainen ilmoitti (Vanhasen tapaan) luopuvansa pääministerin tehtävästä ja puolueensa puheenjohtajuudesta. Hän kapusi samaan pelastusveneeseen kuin Anneli Jäätteenmäki ja suuntasi Brysseliin. Euroopan unionin komission puheenjohtaja Barroso ”ymmärsi” Kataisen tilanteen ja siirsi talouskomissaarin tehtävät EU-parlamenttiin valitulta Olli Rehniltä Kataiselle.

Suomen pääministereitä vaihdetaan nykyisin pääministeripuolueiden puoluekokouksissa, joten Kataisen seuraajaksi tuli kokoomuksen juppisiiven Alexander Stubb. Stubb pyöritti diskurssia levyn loppuvaimennukseen asti. Hän sämpläsi itsensä valheen urakierteille vasta nykyhallituksessa, jonka asema ei puoli vuotta istuttuaan näytä erityisen vahvalta. Stubb on jäänyt kiinni eduskunnalle valehtelemisesta, ja myös pääministeri Juha Sipilä petti ensi töikseen kansalle antamansa koulutuslupaukset. Perussuomalaisilla puolestaan on muurahaisia sukissa, sillä Suomi on saanut jotakin aivan muuta kuin tilasi.

Onko Paavo Lipposen jälkeen ollut yhtään rehellistä pääministeriä? Hän vei Suomen eurovaluutan jäseneksi pelkkänä ilmoitusasiana, vaikka edeltäjänsä Esko Aho oli luvannut, että asiasta ei päätetä Suomen liittyessä Euroopan unioniin vaan kysymyksestä järjestetään erillinen äänestys. Lipposen mestariteko oli, että hän ikään kuin petti Ahon lupauksen hänen puolestaan. Lisäksi Jäätteenmäen tietourkinnan tarkoitus oli paljastaa, että Lipponen kaupitteli Yhdysvaltoihin kranaatinheittimiä, jotka ovat vientikiellossa sotaa käyviin maihin.

Entä Harri Holkeri? Tällä kohden muistini alkaa jo horjua, joten minä juon nyt kahvia. Ei mulla muuta. Sori siitä.