Naiskiintiöministereistä

Hallituksen ovet käyvät, kun opetusministeri Sari Sarkomaa ilmoitti nyt eroavansa tehtävistään perhesyiden vuoksi. Minä en tosin ymmärrä, miten äitiys haittaa Helsingissä asuvan Sarkomaan ministerintoimia pahemmin kuin kaukana pohjoisessa asuvan Suvi Lindénin, mutta sinänsä hänen ratkaisunsa on perusteltu. On parempi hoitaa perhettä kuin roikkua kahden maailman välillä työelämässä. Muutoin ministeriero on yhtä turha kuin Ilkka Kanervan viimekeväinen erottaminen tehtävistään.

Oireellista politiikan kannalta on, että ministeri eroaa taaskin vain henkilökohtaisen syyn vuoksi. Monilla ministereillä olisi poliittinen syy erota. Suvi Lindén vetäytyi Ouluun hoitamaan adoptiolastaan jättäytymättä kuitenkaan asianmukaisesti äitiyslomalle, ja lisäksi hänen eroaan vaati kansalaisadressi, jossa moitittiin Lindénin puuttumattomuutta lapsipornonestolain varjolla harjoitettavaan sensuuriin. Astrid Thorsin eroa ovat kansalaisten lisäksi vaatineet muun muassa Kokoomuksen nuoret, jotka näyttävät ymmärtävän, mihin Thorsin kaavailema ulkomaalaislaki johtaisi. Tuija Braxilla puolestaan olisi syytä erota sähköiseen äänestämiseen liittyvän kommeltelun takia ja Anne Holmlundilla siksi, että hän vastusti Euroopan unionin aselakien tiukennuksia viimeiseen asti, vaikka Jokelan tragedia oli juuri takana ja Kauhajoen ampumistapaus edessä.

Mikä yhdistää kyseisiä naisia? No tietysti se, että he ovat naisia. Miehillä ei ole ollut vastaavia poliittiseen harkintakykyyn ja johtamistaitoon liittyviä ongelmia – ei myöskään sellaisia median kanssa koettuja vastoinkäymisiä kuin Tanja Karpelalla oli aikoinaan tai aikomusta jättäytyä äitiyslomalle heti viran saatuaan niin kuin Paula Lehtomäki. Tämä herättää kysymyksen, onko perusteltua täyttää ministerintuoleja aina vain sukupuolikiintiöperiaatteella. Naiskiintiöministerien ongelmana on se, että he eivät hoidakaan virkaansa sen saatuaan, ja lisäksi on ollut vaikea löytää tehtäviin päteviä naisia. Samalla on jouduttu sivuuttamaan pätevämpiä ja kokeneempia miehiä.

Naiskiintiöitä vaatiessaan feministit rakentavat tietoista vastakkainasettelua miesten ja naisten välille. Sen merkiksi he kieltäytyvät myöntämästä, että miesten ja naisten välillä on objektiivisia fyysisiä ja psyykkisiä eroja, jotka vaikuttavat työssä suoriutumiseen. Esimerkkinä voi mainita vaikka metsurin työn, joka on fyysisesti raskaasta ja jossa miehet pärjäävät paremmin keskimääräisen fyysisen vahvemmuutensa ansiosta. Feministit puolestaan näkevät ammattien sukupuolittumisen syynä vain syrjinnän, ja he nostavat itseisarvoksi sen, että naisia ja miehiä on kaikilla aloilla yhtä paljon. Tosiasiassa työelämän oman toimintalogiikan mukaista olisi maksimoida tehokkuutta eli palkata tehtäviin pätevimmät henkilöt.

Muu johtaa itse asiassa käänteiseen syrjintään, jonka mukaisesti ihmisiä valitaan tehtäviin heidän pätevyytensä sivuuttaen ja käyttäen verukkeena heidän sukupuoltaan. Näin ollen feminismi ei poista vaan luo itse syrjintää ja tuota sukupuolittunutta todellisuutta, jossa ihmisiä arvioidaan kuin kissoja ja koiria tai omenoita ja appelsiineja: niiden olemuksellisten piirteiden mukaan.

Paljon järkevämpää olisi arvioida ihmisiä sellaisten ominaisuuksien perusteella, jotka ovat relevantteja ja vertailukelpoisia kaikkien asiaan liittyvien muuttujien suhteen. Esimerkiksi ministerin tehtävissä menestymiseen vaikuttavat nimenomaan muut ominaisuudet kuin sukupuoli. Vai vaikuttavatko? Tämänpäiväinen ministeriero kertoo siitä, että sukupuolen mukainen asema perheessä voi estää ihmisen menestymisen työtehtävissään, mutta suosittava tekijä se ei välttämättä ole.