Yliopistopolitiikan mädännäisyydestä

Yleisradion tuoreen jutun mukaan työ- ja elinkeinoministeriö aikoo antaa eduskunnalle tänä syksynä lakiehdotuksen, jonka mukaan työttömät voisivat jatkaa keskeytyneitä opintojaan tai opiskella uuteen ammattiin menettämättä työttömyysetuuksiaan. Koulutuksen pitää olla kuitenkin ammattiin tähtäävää, suunnitelma on tehtävä yhdessä työviranomaisen kanssa, ja tukea voisi saada korkeintaan 24 kuukaudeksi. Erona entiseen on, että opintoja voisi suorittaa ihan oikeissa oppilaitoksissa eikä vain työviranomaisten mitättömillä kursseilla.

Kuten jo kirjassani Työttömän kuolema (2005) totesin, opiskelun ja työelämän suurena ongelmana on pitkään ollut se, että opiskelun estävä työttömyysetuusjärjestelmä ohjaa pelkkään passivoitumiseen ja on yksilöiden ja yhteiskunnan kannalta täysin tuhoisa. Kyseiseen malliin on päädytty työnantajien ja ammattijärjestöjen uppiniskaisuuden tuloksena, kun työttömyys on mielletty kiristyskeinoksi työn hinnan määrittämisessä, eikä opiskelua ole haluttu suoda työttömänä lorvailun vaihtoehdoksi.

Oman näkemykseni mukaan opiskelusta pitäisi tehdä työttömyysaikoina suorastaan velvollisuus eikä rangaista itsensä kehittämiseen tähtääviä ihmisiä pakottamalla heitä tulemaan toimeen työttömän etuuksia heikommalla opintotuella. Ratkaisuksi ehdotin perustulojärjestelmää, joka tasapainottaisi opiskelijoiden ja työttömien aseman.

Liekö kirjani sanoma mennyt perille, sillä lykkäsin yhden niteen työministerille viime toukokuun radiokeskustelussa? Asiassa edetään parempaan suuntaan, mutta uuteenkin malliin liittyy pulmia. Käytännössä se johtaisi siihen, että yliopistoihin kasautuisi kahden kerroksen väkeä.

Pääsykokeissa valitut päätoimiset opiskelijat, joita muutamiin oppiaineisiin valitaan vain tusinan verran, saisivat valtion opintolainaa ja opintorahaa. Samoja aineita opiskelee huomattavasti suurempi joukko avoimessa yliopistossa. Uuden mallin mukaan he voisivat rahoittaa opintonsa opintotukea paremmalla työttömyysetuudella ja toimeentulotuella. Tämä olisi väärin, ja parhaalla panoksella pitäisi tukea varsinaisia opiskelijoita, jotta opinnot eivät pääsisi ensinkään katkeamaan. Ongelma ei siis poistu, ennen kuin työttömien ja opiskelijoiden taloudellisen aseman keinotekoinen erottelu poistetaan perustulojärjestelmällä.


Lahjoja lahjattomille

Yliopistouudistuksen astuessa voimaan vuoden 2010 alussa Suomessa siirrytään sivistysyliopistoista yritysyliopistoihin. Uudistus on saanut kaikenlaista mahdollista kritiikkiä: yhdistymiset ovat keinotekoisia, rikkovat tieteenalarajat ja vahingoittavat ihmissuhteita – uusi palkkausjärjestelmä on hiostava ja tuhoaa vapaan tieteen – säätiöittäminen ja lahjoitusten keruu avaavat tien ostoksille yliopistoihin ja lopettavat tieteen puolueettomuuden – ja niin edelleen. Olen kriitikoiden kanssa lähes kaikesta samaa mieltä.

Tänään uutiset kertoivat, että yliopistot alkavat kerätä rahaa entisiltä opiskelijoiltaan! Uuden käytännön mukaan niillä on ensi vuosi aikaa hankkia vähintään miljoona euroa yksityistä rahaa pääomiinsa, jotta ne saisivat valtiolta 2,5-kertaisen vastaantulon.

Tämän merkiksi muutamat valmistuneet maisterit ja muut alumnukset ovat saaneet entisiltä opinahjoiltaan kerjuukirjeitä, joissa toivotaan almuja alma materille. NHL-kiekkoilijat, kaljamiljonäärit ja pörssikeinottelijat voivat ehkä ostaa lahjoituksillaan kunniatohtorin arvon. Mutta arvatkaapa, paljonko itse lahjoitan niille kahdellekin yliopistolle, joista olen valmistunut mutta jotka eivät koskaan tukeneet tieteellisiä opintojani ja tekemääni tutkimusta punaisella puupennillä saati viroilla?

Kun yliopisto nyt lähestyy taloudellisessa ahdingossa olevia akateemisia hattu kourassa, siinä ainoastaan parodia paranee. On myös järjetöntä kerätä varoja yrityksiltä ja kansalaisilta suorina lahjoituksina, kun samat varat voitaisiin periä tasapuolisesti veroina, jolloin tieteen puolueettomuus pysyisi yllä.


Feminismi: yliopistolaitoksen mätäpaise

Peruskysymys on, miksi tukea lainkaan sellaisia yliopistoja, joissa ei ole enää muita kuin feministejä. Esimerkiksi tämänpäiväinen uutinen, jonka mukaan vuoden tieteentekijän palkinto luovutettiin taas ”sukupuolta ja valtaa” pohtivalle naistutkijalle, on mätä klisee. Palkitsemisessa on yritetty ennakoida odotettavissa oleva arvostelu julistamalla palkinnon saaja oikein leimallisesti ”neroksi”. Palkitsijoilla on ilmeisesti ollut mielessään tiettyjen filosofien esittämä kritiikki, joka on ampunut alas koko feminismin, puhkaissut naisten narsistisen itsensä kehumisen kuplan ja tehnyt selvää jälkeä eräiden naistutkijoiden, kuten Judith Butlerin, palvomisesta jonkinlaisena tieteen jumalattarena ja maailman älykkäimpänä ihmisenä.

Palkitun Johanna Kantolan syvällisin lahja tieteelle näyttää sisältyvän hänen ajatukseensa, että ”lasikatto näkyy dosentuurien kitsaana myöntämisenä naisille”. Feministit ja naistutkijat eivät ole puhuneet juuri mitään filosofian ja tieteen sisältökysymyksistä vaan lähinnä omasta asemastaan vaatien itselleen lisää rahaa ja virkoja. Tämän myös Kantolan kannanotto todistaa. Tohtorien mekaanisen liikatuottamisen tuloksena yliopistolaitoksen ympärillä surisee ja pörisee puoliksi oppineita nousukkaita, joita kiinnostaa vain oma ura ja sinänsä ällöttävä ay-diskursiivinen ”työn ja perheen yhteensovittaminen”. Ja Suomen Akatemia myöntää rahansa vain vihervasemmistolaisille feministeille. Heidät pitäisi kai laittaa jonkinlaiseen tyttöjen käytöskouluun, jossa heille opetettaisiin tieteen pelisäännöt ja filosofisen ajattelun periaatteet.

Jos minä olisin opetusministeri, lopettaisin kaiken julkisen tuen feministiselle tiedepolitiikalle heti. Sitten nähtäisiin, kuka tuota palvottua naistutkimusta oikein ostaa ja keitä se kiinnostaa – ilmeisesti vain Naisasiaunionia. Ainakin tähän asti feministien keskeisin ajatussisältö on ollut he itse: heidän feminisminsä ja vaatimuksensa. Tarkemmat perustelut näkemyksilleni esitän teokseni Filosofiset viuhahdukset (2007) artikkelissa ”Tyttöjen kanssa saunan lauteilla – Tirkistysreikiä sukupuolierolla politikoivaan filosofiaan” (s. 246–292). Samassa yhteydessä kerron, miksi naistutkimusyksiköt pitäisi lopettaa ja korvata sukupuolijärjestelmien tutkimusyksiköillä, joihin olisi sisällytetty myös miestutkimus – miesten itsensä tekemänä.