Luokkajako ja praktinen syllogismi

Filosofi-kirjailija Jean-Paul Sartre kynäili vuonna 1944 kirjoittamansa näytelmän Huis clos (suom. Suljetut ovet, 1947) erääseen repliikkiin seuraavat kuolemattomat sanat: ”Helvetti, se on toiset ihmiset!” Lauselmaa on sittemmin pidetty Sartren eräänä ydinteesinä, tosin hieman virheellisesti, sillä hänen kannanottonsa ei kohdistunut ihmisiin yksilöinä eikä persoonina vaan toisiin ihmisiin joukkona ja massana, siis ihmisiin yhteisönä, jonka on usein vaikea päästä sopimukseen mistään.

Tämä kuitenkin nyt tällä kertaa vieraudesta, toiseudesta, erilaisuudesta ja muukalaisuuden pelosta (jotka kaikki ovat sitä paitsi eri asioita). Koetan seuraavassa lähestyä ihmisten hyvyyttä ja pahuutta sekä heidän konfliktejaan sillä sartrelaisella, immanentilla ja materiaalisella tasolla, jolla heidän etupyrkimyksensä ja pyyteensä kohtaavat ahdistusta herättävässä massakulttuurissa.

Olen kieltämättä joskus myös itse ajatellut, kuinka paljon helpompaa elämä olisi ilman vastustajia. Yksi syy edellisessä kolumnissa käsittelemääni ihmisten kiistelyyn on varmaankin yhteiskunnallinen luokkajako. Tuloerot ovat Suomessa jatkuvasti kasvaneet. Kansalaisten keskiarvopalkka on noussut, mutta se on samalla etääntynyt palkkojen mediaanista. Sillä tarkoitetaan keskimmäistä palkkaa, joka löydetään, kun palkat laitetaan suuruusjärjestyksessä jonoon. Kun mediaanipalkka on paljon alempi kuin keskiarvopalkka, tulonsaajien joukossa on paljon pienituloisia mutta vähän erittäin suurituloisia, joiden mukanaolo korottaa keskiarvopalkan mediaanin yläpuolelle. Suomessa luokkakuilu repeää sitä mukaa kuin mediaanin ja keskiarvon välimatka kasvaa. Ja nykyään tämä railo sen kun syvenee sartrelaisen ahdistuksen ja inhon levitessä leipäjonoissa.

Poliitikkojen tajunnassa puolestaan kilahtaa varoituskello heti kun joku lausuu sanan ”luokkayhteiskunta”. Alkaa luokkayhteiskunnan kiistäminen. Suomessa on pelätty kansanryhmien jakautumista jo vuodesta 1918. Siksi poliitikot haluavat torjua pienimmätkin vihjaukset kansakunnan kahtia jakautumisesta, ja muutamat haluaisivat kieltää jo pelkän puheen luokkayhteiskunnasta.

Luokkayhteiskunnan olemassaolon ja voimaan astumisen kiistäminen palvelee vallassa olevien etua. Kun luokkajakoa ei tunnusteta, ei tunnusteta olevan myöskään riistoa eikä epäoikeudenmukaisuutta, ei köyhien kyykyttämistä eikä mitään muutakaan kansanvallan varkautta: ei mitään, mikä on väärin. On helpompi käyttää valtaa, kun luokkajaon olemassaoloa ei myönnetä. Itse asiassa tuo kieltäminen on valtaa. Siksi monille valtavirran kulkijoille tulee kiire kiistää luokkayhteiskunnan olemassaolo, vaikka totuus on, että Helsingin väestöstä yli kymmenen prosenttia elää köyhyysrajan (eli 750 euron) alittavilla kuukausituloilla. Suomessa niin huonosti toimeentulevia on yhteensä noin 700 000.

Muutamat ovat epäilleet hankkeitani ja syyttäneet minua politisoitumisesta. Lisäksi ne, jotka eivät vastusta politisoitumista sinänsä, ovat arvostelleet siitä, että kieltäydyn ”osallistumasta politiikkaan sellaisena kuin se on”, vaikka ilmoitankin haluavani tuoda poliittiseen toimintaan järkeä. Nähdäkseni tässä ei ole mitään ristiriitaa. Perusaksioomanihan on, ettei politiikassa ole nykyisellään järkeä.

Tiedän kyllä, kuinka vaikeaa maailman muuttaminen on. Uskonkin sen muuttuvan itsestään, jos kukaan ei pane vastaan. On paljon näyttöä siitä, että ihmiset ovat kyllästyneitä ja pettyneitä nykymenoon. Politiikkaa leimaa halpa populismi, ja poliittista teatteria pyöritetään television tanssikilpailuilla, vaikka samanaikaisesti vaalirahoitusskandaalit paljastavat, että kulissien takana käytetään raakaa valtaa. Uskon, että ennen pitkää ihmisten aggressiot tulevat sirkushuvituksilla nuudutetun viihteellisyyden läpi.

Alun perin Aristoteleelta periytyvä ja G. H. von Wrightin teonteoriassaan kehittelemä praktinen syllogismi kuuluu suurin piirtein näin: Jos A haluaa asiantilaa B ja lisäksi A tietää, että B ei toteudu ilman C:tä, A:n on perusteltua ryhtyä tekemään C:tä. Tämä teonteoreettinen ajatusmalli on tietenkin hieman välineellinen. Se on myös rajoittunut siksi, että se jättää huomiotta ei-tarkoitetut sivuseuraukset, joita kaikesta toiminnasta syntyy. Mutta muutoin se on pätevä.

Miksi sitten nostan kaavan esiin? Siksi, että siihen verrattuna havainnollistuu eräs tosiasia. Nykypolitiikkaa leimaa piirre, että ihmiset eivät enää miellä poliittista toimintaa järkiperäiseksi kausaalisuhteeksi, eli syiden ja seurausten jatkumoksi, jonka kautta voisi saada aikaan tuloksia. He eivät usko, että toiminnalla voisi mitenkään muuttaa oloja, kuten vielä sosialismin kukoistuskaudella, kuohuvalla 1860-luvulla ja 1960-luvulla.

Olojen korjaamiseksi tarvittavan reseptin pitääkin olla nyky-yhteiskunnassa toisenlainen kuin se oli edellä mainittujen vuosikymmenten välisenä satavuotisjaksona. Globalisoitunutta maailmaa hallitseviin pääoman ja työvoiman siirtoihin ei voida reagoida globaalin samapalkkaisuuden vaatimuksella eikä työnantajien ja -tekijöiden välisellä taistelulla, kuten marxismi opetti, vaan puhaltamalla yhteen hiileen kansallisella tasolla. Totuus on, että länsimainen hyvinvointiyhteiskunta voidaan säilyttää vain kansallisella ja valtiollisella päätöksentekotasolla, ei esimerkiksi paikallisen sopimisen tasolla, jolla yksittäinen ihminen on täysin vaikutusvallaton. Sitä ei voida säilyttää myöskään globaalilla tasolla, joka on liian etäinen ja mittasuhteiltaan väärä. Esimerkiksi globaali samapalkkaisuus ei voi toteutua, sillä jokaisella kansakunnalla on suvereeni oikeus itse määritellä maassaan vallitseva hintataso.

Pahinta on, että globalisaatiota glorifioivan propagandan tuloksena monet ihmiset on saatu uskomaan, ettei heidän teoillaan ja toimillaan ole merkitystä. Näin he eivät usko myöskään teonteoreettisiin syy–seuraus-suhteisiin ja toimi niiden suosittamien kausaaliyhteyksien pohjalta. Uskottelu on ollut tehokasta, sillä ennennäkemätön lannistuneisuuden ilmapiiri vallitsee kaikkialla. Kenenkään länsimaalaisen ei toivota uskovan kansalliseen strategiaan, vaikka entiset kehitysmaat nousevatkin uppoavan Lännen ohitse juuri kansallisen edunvarjelun tuella. Länsimaissa vastaavaa asennoitumista moitittaisiin nationalismiksi.

Itse uskon, että länsimaiden kurjistumisen jatkuessa tarpeeksi pitkään ihmisten kärsivällisyys ja sietokyky ylittyvät, ja silloin on pakko kaivaa tosiasiat esiin. Niin tässä kuin tuossakin asiassa olisi kuitenkin tärkeää kiirehtiä ajoissa. Paljon vaikeampaa on kiirehtiä myöhässä, ja myös korjaamisen hinta on silloin kovempi. Nähdäkseni vain yhteisen kansallisen edun tunnustaessamme me suomalaiset ihmiset voimme lakata näkemästä toisemme vihollisina ja vapautua siitä sartrelaisesta vankilasta, jonka ahtaisiin rotanloukkoihin globalisaatio on uhannut meidät työntää. Kansallisen politiikan päämäärät ja keinot tunnustamalla voidaan myös praktiseen syllogismiin sisältyvä toimintamekanismi saada jälleen toimimaan.