Näin ei voi jatkua

Sukeltaminen on syytä lopettaa silloin kun on pohjalla. Suomalaiset ovat kyllästyneet voivottelun, jankuttelun ja jahkailun ilmapiiriin, joka estää hyvinvointiyhteiskunnan, julkistalouden ja kansallisvaltiomme pelastamisen. Luulen, että monet suomalaiset olisivat valmiita vähäsen maksamaankin ja luopumaan jostain, jos he voisivat olla varmoja, että siitä on hyötyä yhteisen etumme kannalta: velkaantumisen pysäyttämisessä ja kääntämisessä laskuun.

Suomalaiset pakotettiin maksamaan toisen maailmansodan jälkeen kohtuuttomat sotakorvaukset, jotka saneltiin meille epäoikeudenmukaisesti rauhansopimuksessa. Myöhempi historiankirjoitus koristeli tämän kansakuntaamme vastaan tehdyn rikoksen lohduttelemalla ja laastaroimalla asiaa näkemällä siinä vain myönteiset puolet. Tuttu väite on, että Neuvostoliiton harjoittama ryöstely ikään kuin ohjasi meidät luomaan metalli- ja metsäteollisuuden, jota emme muuten olisi tulleet perustaneiksi.

Suomalaisilla on kokemusta ylivoimaisten vihollisten ja vastoinkäymisten voittamisesta. Muutamat ihmiset jopa luovuttivat kultaiset kihlasormuksensakin sodan jälkeisiin keräyksiin voidakseen auttaa kansakuntaa, ja tulivat toimeen lopun ikänsä rautaisilla.

En ihannoi sitkeyttä enkä armeliaisuutta sinänsä, sillä nekin osoittavat pohjimmiltaan alistumista ja taipumista vastustajien edessä. Ne edustavat nöyrtymistä korjailemaan vahinkoja, joita toiset maat ja niiden kanssa solmitut sopimukset ovat meille aiheuttaneet.

Nyt kun valtiomme kansallinen varallisuus on tuhlattu ja velkaa on enemmän kuin lääkäri määrää, olisi syytä syyttää niitä poliittisia tahoja, jotka ovat meidät tähän suohon polkeneet.

Arvelen, että suomalaisissa kytee kipinä tämänkin asian oikaisemiseksi. Jos suomalaisiin saataisiin täysi into ja yhteen hiileen puhaltamisen henki päälle, jopa sadan miljardin velkakuormasta selvittäisiin melko lyhyessä ajassa.

Mikä sitten estää asioihin tarttumisen? Suomalaiset potevat lamaannusta, koska he ovat huomanneet, että kansakuntamme ja valtiomme yhteiseksi hyväksi työskenteleminen ei auta, vaan ihmisten ponnistukset valuvat hukkaan, toisin sanoen kehitysapuun, EU-jäsenmaksuun, toisten kansakuntien velkojen hoitoon, ilmastomaksuihin, maahanmuutosta johtuviin sosiaalikustannuksiin ja muuhun hömpötykseen.

Suomalaiset kokevat, että yhteisiin talkoisiin osallistuminen ei kannata, koska valtio antaa jokaisen vaivalla säästetyn ja kansalaisilta pois otetun lantin lahjaksi ulkomaalaisille. Näin Suomen kansalaisilta puuttuu motiivi työskennellä meidän omaksi yhteiseksi hyväksemme. Sen mukana on kadonnut myös kansallinen yhteisvastuu toisista suomalaisista ja omasta maastamme.

Tätä kielteistä tulosta sanotaan tieteen kielellä fragmentoitumiseksi ja postmoderniksi desentralisaatioksi. Siinä, missä 1960- ja 1970-lukujen yhteiskuntatieteellä nähtiin olevan konstruktiivinen funktio yhteiskunnan rakentamisessa, nykyinen sosiaalitiede ihannoi ja palvoo nomadiutta ja desentralisaatiota ja tulee oikeuttaneeksi ihmisten näkemistä beduiinimäisinä kiertolaisina. Vallitsee laissez faire tietoisen suunnittelun ja ohjailun sijaan. Ja mikäpäs siinäkään, paitsi että tämä tie johtaa lopulta pakkotilanteisiin.

Alkanut vuosi 2015 tuo eteen suuria muutoksia. Tarvitaan valtion ja kuntien menoja säästävä rakenneuudistus. Tärkeintä olisi vähentää työttömyyttä, sillä huono työllisyystilanne on suurin syy korkeisiin sosiaalimenoihin. Siksi nykyinen, 1980-luvun tilannetta olennaisesti parempi, BKT:kaan ei pelasta valtiota velanotolta. Myöskään työllisten määrän lisäys ei auta, vaan työn tuottavuuden pitäisi nousta. Siksi ei pitäisi lisätä sekundaarisektorilla olevia hoito- ja holhoustyöpaikkoja, vaan tarvitaan vaihto- ja myyntikelpoisten arvojen tuotantoa sekä jo olemassa olevien innovaatioiden saattamista tuotantoon.

Jos työttömyys pysyisikin korkealla tasolla, pitäisi ainakin varmistaa, että työttömät voivat osallistua arvotuotantoon, kuten omaehtoiseen yrittämiseen ja opiskeluun. Omaehtoinen opiskelu, yrittäminen ja työelämään osallistuminen pitäisi tehdä suorastaan velvollisuudeksi työttömyysturvalla ja sen aikana, eikä näitä toimeliaisuuden muotoja pitäisi kieltää työttömyysetuuksien saajilta. Samoin pitäisi karsia pois kaikki perustoimeentuloon riittävää määrää korkeammat työttömyysetuudet, ansiosidonnaiset päivärahat ja muut tekemisen ja osallistumisen esteet.

Jokaiselle työelämän ulkopuoliselle, niin opiskelijalle, työttömälle kuin eläkeläisellekin pitäisi maksaa sama, elämiseen juuri ja juuri riittävä määrä rahaa – ei enempää mutta ei myöskään vähempää. Sosiaalietuuksien tilkkutäkki pitäisi korvata sen tyyppisellä perustulojärjestelmällä, jota olen luonnostellut kirjassani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan. Muista malleista poiketen ideana on, että perustuloa maksettaisiin negatiivisen tuloveron tavoin niin opiskelijalle, työttömälle kuin eläkeläisellekin, ja oikeus perustuloon olisi jokaisella, jonka muut tulot eivät riitä asumisesta ja toimeentulotuen perusosasta koostuviin menoihin.

Perustulon toteuttamiseen ei ole päästy, koska ay-liike vastustaa ansiosidonnaisten poistamista. Mahdollisuus selviytyä ansiosidonnaiselle päivärahalle kellottelemaan onkin lähes ainoa ammattiyhdistyksiin liittymisen peruste nykyisin. Toisaalta perustuloa ovat vastustaneet myös työnantajat, jotka pelkäävät, että perustulon tapainen sosiaaliturvajärjestelmä maksaisi liikaa, vaikka tosiasiassa sen kautta ei jaettaisi etuisuuksia entistä enempää. Vain rahan osoite vaihtuisi mahdollistaen arvotuotantoon osallistumisen.

Myös eläkekatto pitäisi saattaa voimaan. Jos joku haluaa eläkkeellä ollessaan enemmän, tehköön yksityisen eläkevakuutuksen, tai olisi tehnyt jo. Eläkeyhtiöiden varallisuus pitäisi sulattaa suurten ikäluokkien eläkkeiksi ja palauttaa tällä tavoin varat niiden tuottajille. Sen jälkeen pitäisi siirtyä perustulomaiseen tasaeläkejärjestelmään, joka rasittaisi budjetteja nykyistä vähemmän. Selvää on, että nykyisin voimassa olevat eläkelupaukset ovat täysin mahdottomia kattaa.

Uskon, että kansalaiset innostuisivat valtiomme ja kuntiemme talouden pelastamisesta, jos he voisivat nähdä tuloksia. Tulosten saavuttamisen estää jäsenyytemme Euroopan unionissa ja eurossa, toisin sanoen taloudellisen itsemääräämisoikeutemme menetys, jonka seurauksena jokainen säästetty euro pilkotaan palasiksi ja lähetetään lahjana Kreikkaan tai Portugaliin, Britannian jäsenmaksun kuittaamiseen, ilmastonsuojeluun, kehitysapuun tai vieraiden kansakuntien uskonsodista johtuville ”kriisialueille”. Suomen itsenäisyys on kuin Matti Nykäsen mitalit: asetettuna näytteille museoon, josta niiden voittaja ei saa niitä takaisin eikä pois.

Pahin tulevaisuuden skenaario on, että menetämme oikeuden itsenäiseen ulkopolitiikkaan ja sitä kautta valtiollisen suvereniteettimme. Putinin Venäjän kohtalo nähdään parin seuraavan vuoden kuluessa. Ärsytettynä Venäjä on entistäkin vaarallisempi, sillä se ei piittaa enää mainetekijöistä julkisuuskuvan ollessa muutenkin pilalla. Niinpä venäläisten houkutus myös Suomen joidenkin osien saattamiseksi hallintaan Ukrainan rytäkän osana kasvaa.

Liputan tänäkin vuonna kansallisen edun ja kansallisen itsemääräämisoikeuden puolesta. Oikein hyvä olisi, jos suurimmat puolueet päättäisivät tulevissa eduskuntavaaleissa linjata Nato-jäsenyyden puolesta.