Turvapaikanhakijoille työvelvollisuus

Mediassa ja politiikassa vellovaa maahanmuuttokeskustelua rikastuttamaan minulla on tarjota lähinnä kaksi kannanottoa. Niistä ensimmäisen (1) olen esittänyt jo aiemmin. Pakolaisina ja turvapaikanhakijoina saapuvien maahantulo aiheuttaa Euroopassa suurempia ongelmia kuin se ratkaisee lähtömaissa. Siksi vastaanottoon perustuva politiikka pitäisi lopettaa ja rajat sulkea.

Suomen hallitus on kokoomuksen ja kepun vaatimuksesta peräämässä maahanmuuttoon 452 miljoonaa euroa lisää – tänä vuonna jo kuluneiden 600 miljoonan lisäksi. Näin siis tilanteessa, jossa suomalaisten ihmisten opintotuesta, lääkemenoista, sosiaaliturvasta ja yliopistojen toimintamenoista vaivoin säästetyt kymmenet miljoonat uhrataan muualta tulevien hyväksi.

Jotain myönteistäkin ollaan vihdoin saamassa aikaan: Olli Immonen on jättänyt Petteri Orpolle kysymyksen, jossa vaaditaan terrorismiin kytkeytyneiden henkilöiden karkottamista Suomesta, ja ministeri Hanna Mäntylä on saamassa maahanmuuttopoliittisia linjauksia uudistettua niin, että Orponkin mukaan ”voidaan puhua jo pikakäännytyksistä”.

Sekä yhteiskuntaan sopeuttaminen, tilapäinenkin asuttaminen että palauttaminen tulevat yhteiskunnallemme joka tapauksessa erittäin kalliiksi. Voisitko esimerkiksi itse sanoa, milloin valtio olisi kustantanut Sinulle, hyvä lukija, ilmaisen lentomatkan Lähi-itään tai Afrikkaan? Palauttamista tavalla tai toisella tulee silti pitää ensisijaisena vaihtoehtona, mutta oleskeluluvan saavista tulee varmasti myös niin sanottuja ”ikuisia turisteja.”

Niinpä toinen (2) kannanottoni koskee tulijoiden integraatiota. Kovin vähän on ehditty ajatella, mihin tulijat sijoittuvat vastaanottokeskuksista. Koska kaikkia oleskeluluvan saavia ei ilmeisesti voida ainakaan heti palauttaa, pitää maahan jäävien integroimisen suomalaiseen yhteiskuntaan alkaa välittömästi. Tämä noudattelee toimintafilosofiani perusperiaatetta, jonka mukaan kaikki hyvät ja menestyvät hankkeet alkavat viipymättä. Jos ne eivät ala heti, ne eivät ala todennäköisesti koskaan, ja pitkittyessään asiat mutkistuvat.

Samalla kun rajoja laitetaan soukemmalle, olisi huomiota keskitettävä maahan saapuneiden integraatioon. Toimeton ihminen turhautuu. Niinpä toimettomille maahantulijoille pitäisi heti osoittaa työtä. Koska suuri osa maahan saapuneista näyttää olevan melko hyväkuntoista ja nuorta porukkaa, ehdotan, että yhteiskunta teettäisi heillä sellaisia töitä, jotka suomalaisilta jäävät suorittamatta työn kalleuden ja muiden ay-poliittisten pullonkaulojen vuoksi.

Tekemätöntä työtä kyllä löytyy, ja ainoastaan palkanmaksaja puuttuu. Palkka on kuitenkin jo tavallaan maksettu sosiaalietuuksina. Pakolaisina ja turvapaikanhakijoina tulleita voitaisiin rekrytoida esimerkiksi maatalouden piiriin tekemään voimaa ja kuntoa vaativia maatalous- ja metsätöitä. Koska maataloustöitä on tarjolla lähinnä haja-asutusalueilla, joiden liepeillä suuri osa vastaanottokeskuksistakin on, tulijat voisivat palvella paikallisia maatalousyrittäjiä omalla työpanoksellaan sekä auttaa metsien hoidossa ja raivauksessa. Sama pätee valtion metsiin ja maaomaisuuteen.

Vastaanottokeskusten paikalliseen elämään sitouttaminen estäisi maahanmuuttajien kasautumista kasvukeskuksiin ja sitä kautta torjuisi asuntopulaa, ghettoutumista ja omalle saarelleen linnoittautumista lähiöissä. Näin estettäisiin syrjäytymistä, joka on pitkäaikaistyöttömyyden yksi oheisilmiö.

Aikaa myöten osa heistä voisi hankkia työllään oman maatalousyrityksen asiasta mahdollisesti innostuttuaan. Samaan tapaan monet suomalaiset vuokraviljelijät lunastivat torpan aikoinaan omaksi, ja syntyi juureva oman tuvan ja luvan identiteetti. Ja sanoohan toki kiinalainen sananlaskukin, että ammateista ensimmäinen on maanviljelijän ammatti.

Salskeita maahanmuuttajia voitaisiin hyödyntää myös rakennusteollisuudessa. Tämä antasi näyttöä oman kodin hankintaan liittyvästä vaivasta, joka aikanaan palkitsee tekijänsä. Jos koulutusta alalle ei ole, sitä voitaisiin antaa työssäoppimisen periaatteella. Pitkästä teoreettisesta koulutuksesta ei ole näillä aloilla muutenkaan paljoa hyötyä. Monessa kasvukeskuksessa kaupungit joutuvat teettämään uusilla kaava-alueilla suuria maansiirtotöitä, joiden kalleus ja tekijäpula ovat esteinä rakentamisen aloittamiselle. Niinpä kaupungit ja valtio voisivat teettää osan tämäntyyppisistä töistä maahanmuuttajilla.

Ongelmana on, että suomalainen ay-liike vastustaa työn siirtämistä maahanmuuttajien hyväksi pitäen sitä kahden kerroksen työmarkkinoihin johtavana politiikkana. Ilman tällaista ratkaisua tietyt työt jäävät kuitenkin kokonaan hoitamatta. Suomalainen tekijä ei kerta kaikkiaan ole käytettävissä näihin töihin millään kilpailukykyisellä hinnalla. Seurauksena on hintakilpailukyvyn romahtamista ja kustannustason nousua niin, että myöskään palkansaajat eivät pysty enää ostamaan työn tuloksia. Tämä puolestaan syventää lamaa.

Mikä sitten oikeuttaisi pakolaisina ja turvapaikanhakijoina tulleiden maahanmuuttajien käyttöä näillä aloilla? Olenhan itsekin kirjoittanut teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (3. painos 2015), että moiset hätäaputyöt kuuluvat sotien ja katastrofien jälkeisiin yhteiskuntiin. Vastaus on, että me olemme juuri nyt tuollaisessa katastrofaalisessa tilanteessa.

Maahanmuuttajien käyttö esimerkiksi tonttien raivauksessa ja asuinalueille perustettavien puistojen rakentamisessa johtaisi rakennusteollisuuden elpymiseen ja helpottaisi sitä kautta asuntopulaa, jota maahanmuutto itsessään syventää. Myös hallitusohjelmassa olevaa tieverkon parantamista voitaisiin toteuttaa maahanmuuttajatyövoimalla, aivan kuten myös ympäristönsuojelutehtäviä. Pakolaisilla ja turvapaikanhakijoilla voitaisiin teettää tuulivoimalapuistoja, tekoaltaita ja vaikkapa Talvivaaran jälkitöitä. Voitaisiin heitä hyödyntää terroristien etsinnässäkin.

Tulijoiden joukossa saattaa olla koulutustaustaltaan hyvin erilaisia ihmisiä, mutta yhtä kaikki, jokaiselle sopivat ainakin ammattipätevyyttä vaatimattomat työtehtävät. Toisaalta hyvinkoulutettuja pitää voida sijoittaa sellaisiin pätevyyttä vaativiin ammatteihin, joihin suomalaisia ei ole saatavilla.

Suomalaisen ammattiyhdistysliikkeen ja työntekijöiden oikeuksien turvaamiseksi turvapaikanhakijoiden työvelvollisuuden ei pidä kuitenkaan viedä yhtäkään työpaikkaa kantaväestöön kuuluvilta ihmisiltä sen enempää teollisuuden, kaupan, koulutuksen kuin minkään muunkaan alan piirissä. Siksi turvapaikan hakijoilla pitää teettää nimenomaan töitä, joita normaalisti ei tehtäisi ja joita järjestetään alkutuotannon piirissä. Ammattityötä ei teetettäisi velvoitetyönä, vaan velvoitetyöllä helpotettaisiin ammattityön tekemistä. Suurin este varsinaisen ammattityön teettämiseen vierasperäisillä on kielitaidon ja lakisääteisten pätevyyksien puute.

Yksityiset työnantajat maksavat luonnollisesti sopimusten mukaista palkkaa kaikille, mutta yhteiskunnan pitää ottaa tehtäväkseen työn osoittaminen, mikäli työpaikkoja ei ala heti löytyä. Jos taas työn tekoa sinänsä ei koeta mielekkääksi, voi työn tuottama turhautuminen olla yhtä ilmeistä kuin joutilaisuudessakin. Pelkkä työn aiheuttama epäviihtyvyys ei voi kuitenkaan olla kovin syvää ainakaan sellaisen ihmisen mielestä, joka oikeasti on saapunut maahamme luotisateessa.

Mikä sitten oikeuttaisi yhteiskunnan privilegion työhön patistelijana? Nähdäkseni yhteiskuntamme pitää tulla hädänalaisia vastaan, mutta vain puoleen väliin asti. Toinen puoli yksilön on tehtävä itse. Yhteiskunnalla on oikeus vaatia tarjottavan turvapaikan ja sosiaaliturvan vastikkeeksi työsuorituksia niin kauan, kunnes oikea työpaikka löytyy, ihminen muutoin elättää itsensä tai oleskeluluvan peruste raukeaa ja muuttaja palaa kotimaahansa.

Nähdäkseni Perussuomalaiset ovat oikeilla linjoilla ajaessaan sosiaaliturvan alentamista ja vastikkeellisuutta pakolaisina ja turvapaikanhakijoina tulleille. Sosiaaliturvan säilyttämistä nykyisellään kantaväestöä koskien voidaan puolestaan perustella meritokraattisella eli ansaintaperusteisella oikeudenmukaisuusteorialla.

Maahanmuuttajien ylläpito tulee yhteiskunnallemme niin kalliiksi, että vahva motiivi työvelvollisuuden säätämiseen heille on olemassa. Sen sijaan kantaväestöön kuuluvia työttömyydestä kärsiviä ei tulisi pakottaa töihin, mutta yhteiskuntaan osallistuminen pitäisi tehdä suomalaisillekin helpommaksi mahdollistamalla edes jonkinlainen toiminta menettämättä työttömyysetuuksia. Tähän puolestaan sopii hyvin perustulojärjestelmä, jonka hallitus toivottavasti toteuttaa osana Sote-uudistusta.

Syntyperäisten Suomen kansalaisten voidaan katsoa tuottaneen tai jatkossa tuottavan sen sosiaaliturvan, jota he jossakin elämänsä vaiheessa saavat. Niinpä vastikkeellisuus toteutuu jo pitkäaikaisessa sitoutumisessa suomalaiseen yhteiskuntaan. Harvemmin ja paljon epätodennäkösemmin se toteutuu maahanmuuttajien kohdalla.

Lisäksi asiaan vaikuttaa yhteiskunnallinen perillisyys. Suomalaisina ihmisinä olemme omien sukulaistemme jälkeläisiä, joilla on oikeus ja velvollisuus pitää yllä pitkäaikaisten keskinäisten sitoumustemme välisiin verkostoihin ja riippuvuuksiin perustuvaa yhteiskuntaamme ja kulttuuriamme. Tämän perustan monikulttuurisuuden ideologia tosin pyrkii kiistämään koettaen saattaa myös kantaväestöihin kuuluvat ihmiset atomistiseen asemaan: pelkiksi nomadeiksi ja yhteiskunnan kiertolaisiksi vailla kotia, filosofiaa ja kovaa maata jalkojensa alla.

Vastaväitteenä työllistämisen tavoitettani kohtaan voidaan ehkä esittää epäilys, pitäisikö pakolaisista ja turvapaikanhakijoista tehdä halpatyövoimaa suomalaisten palvelijoiksi. Muistutan painokkaasti, että nyt tilanne on aivan päinvastainen. Me suomalaiset toimimme ja olemme jo pitkään toimineet pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden palvelijoina sekä elatuksen ja kotoutumiskustannusten maksajina.

Esimerkiksi kantaväestöön kuuluvien ihmisten terveyskeskuskäynneistä perittäviä enimmäismaksuja nostetaan vuodenvaihteessa 16 eurosta 21 euroon ja päivystysmaksuja 22 eurosta 29 euroon. Turvapaikanhakijoille nämäkin palvelut ovat maksuttomia. Työvelvollisuudessa on siis kyse tämän palvelusuhteen tasapainottamisesta ja saattamisesta edes jokseenkin raiteilleen.

Kun irakilaisten ja somalien työttömyysprosentit huitelevat kahdeksaakymmentä ja naisista vain yksinumeroinen prosentti käy töissä, työpakkoa parempaakaan suunnitelmaa integraation järjestämiseen ei ole tarjolla. Pakolaisilla ja turvapaikanhakijoilla on puolestaan syytä olettaa olevan suuri motiivi tarttua mihin tahansa kohtuulliseen työtarjoukseen oman hädänalaisuutensa perusteella. Työvelvollisuus myös karsisi tulijoiden joukosta niitä, joiden tavoitteena on pelkkä turvapaikkashoppailu.

Anekdoottisesti mieleeni palaa yliopistolta eräs taannoinen työtoveri, jonka sai aina lähtemään pois huoneesta lausumalla taikasanat: ”Minulla olisi sinulle pieni tehtävä...”