Vaalikampanjoista

Puolueet ovat avanneet vaalikampanjansa. Järkevämmin ne tekisivät, jos ne tiedottaisivat, ettei mitään kampanjaa ole. Oman ohjelman nimeäminen ”kampanjaksi” kertoo, että puolue avoimesti tunnustaa pyrkimystensä olevan propagandaa. Kampanjan käsite sinänsä on tendenssimäinen. Siksi on kummallista, että ihmiset hyväksyvät ajatuksen ”kampanjoinnista”. Se on yhtä ihmeellistä kuin Idols-laulukilpailun suosio. Myös siinä yleisölle myönnetään, että ”tässä nyt valitaan teille idolia”.

Kun jonkin ilmiön, kuten kampanjoinnin tai idolien palvonnan, olemus on paljastettu, voisi olettaa, että itse ilmiön teho vähenisi. Mutta se vain näyttää kasvavan, mikä kertoo massakulttuurin älyttömyydestä. Minua kampanjointi ja idolien rakentaminen etovat.


Kukkarolla kampanjointi

Entä sitten politiikan sisällöt? Viime viikolla alkaneissa TV-väittelyissä päädyttiin jo alkumetreillä penninvenytykseen. Politiikka näyttää palautuvan rahasta kiistelemiseen. Yhdet tinkivät ylöspäin, toiset alaspäin. Oletus on, että kaikki ihmiset ovat kukkarollaan äänestäjiä ja että politiikan tehtävänä on vain rahan kerääminen ja jakaminen. Tosiasiassa se, miten paljon jaettavaa on, riippuu politiikan arvoista ja päämääristä, siitä, mihin politiikassa pyritään. Arvoista ja päämääristä ei olekaan juuri keskusteltu, sillä puolueet koettavat välttää ideologisten erojen esille tuomista. Kaikki puolueet yrittävät miellyttää kaikkia, mikä johtaa keskiluokan ja enemmistöjen kosiskeluun. Tätäkin kautta politiikka päätyy massakulttuurin suohon: enemmistöjen ja laumojen mielipiteet ratkaisevat.

Arvoista puhuminen tarkoittaisi sitä, että puolueet kertoisivat, kenen hyväksi ne tosiasiassa toimivat: rikkaiden vai köyhien, maalaisten vai kaupunkilaisten, suomalaisten vai ulkomaalaisten ja niin edelleen. Politiikassa on myös ideologisia eroja, joiden esiinnousu voisi piristää poliittista keskustelua ja tuoda esille myös pinnan alla kyteviä riitoja. Se olisi vain hyväksi, koska silloin päästäisiin puhumaan siitä, mitä niin sanottu hyvinvointi on: kenen onnellisuutta esimerkiksi, ja millä ehdoilla. Tämän vuoksi toivoisin vaaleissa keskityttävän yhteen asiaan: tosiasioissa pysymiseen.


”Jakovaraa ei ole”

Poliittisen väittelyn keskittyminen rahaan on tosin turhaa siksi, että taloudelliset ratkaisut tehdään muualla kuin politiikan piirissä. Ne riippuvat taloudellisesta tilasta ja tuotantoehdoista, joihin nykytilanteessa ei voida paljoakaan vaikuttaa. Globaalin mittakaavan ehdot ja kapitalismin toteutumismuodot ratkaisevat; sitä paitsi valtiovarainministeriön virkamies Jukka Pekkarinen totesi viime viikolla poliitikkojen lupauksista huolestuneena, ettei kansantaloudessamme ole ylimääräistä jaettavaa.

Mainio mies muuten tuo kokoomuksen Sauli Niinistö, joka presidentinvaalien aikaan totesi, että ”vatsakkain asettelun aika on ohi”. Nyt hän julisti, että ”jakovaraa ei ole”. Objektiivinen tosiasia onkin se, että valtio ei selviä tulevaisuuden eläkepommista, verokertymän vähenemisestä eikä valtionvelan takaisinmaksusta. Sitä olisi jo nyt kiireen kaupalla lyhennettävä. Jos velkaa ei lyhennetä noususuhdanteen aikana, niin milloin sitten? Laskusuhdanteen aikana korkomenojen kasvu entisestään pienentää kansantalouden liikkumavaraa. Valtionvelkaa ei syö myöskään inflaatio, sillä lama-aikana rahan arvo nousee ja hinnat laskevat deflatorisesti. Tässä mielessä Antti Kalliomäen tänään esittämä mielipide, että tulevaisuuden talouspolitiikkaa ei saisi tehdä laskusuhdanteella pelottelemalla, on moraalisesti vastuuton.

Nyt pitäisikin keskustella kansallisen poliittisen vaikutusvallan piirissä olevista asioista, kuten ydinvoiman lisärakentamisesta ja Natoon liittymisestä, sillä ne ovat keskeisiä ensi vaalikauden aiheita, joihin poliittinen valta voi vaikuttaa. Myöskään jatkuva verojen alentaminen ei ole perusteltua, sillä veroja tarvitaan valtion velan lyhentämiseen ja palvelujen turvaamiseen. Työtä on verotettava tuntuvammin kuin tähän asti, sillä kiinteistö- ja omaisuusverojen lisääminen merkitsee yksityisen omaisuuden imuroimista valtion pohjattomaan kirstuun, eikä myöskään perintöveroa voida poistaa, jos työn verottamista jatkuvasti alennetaan. Sille, joka haluaa lukea analyysejäni politiikanteon nykytilasta, rohkenen suositella teostani Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa (Like 2005).

Veronalennukset johtavat väistämättä säästötoimiin, mutta yltiöpäisten kululeikkausten tuloksena ne voivat koitua pikavoittoja kalliimmiksi. Jos esimerkiksi koulujen kuluista koko ajan tingitään, luokkakoot joudutaan kasvattamaan niin suuriksi, etteivät oppilaat mahdu luokkiin sisään, ja ennen pitkää on rakennettava uudet koulurakennukset. Säästämisessä on siis piste, jonka jälkeen kulut alkavat nousta. Toisaalta en kannata myöskään ehdottomien kattojen säätämistä koululuokkien koolle, sillä se johtaisi kohtuuttoman kalliiden uusien opetusryhmien perustamiseen vain lievien ylitysten vuoksi. Sen sijaan suosittelen järjen käyttöä. Itse uskon, että ihmiset maksaisivat mielellään myös veroja, kunhan he voisivat luottaa saavansa sitä kautta laadukkaita palveluja.

Ongelmana nykyisessä veropolitiikassa on myös se, että tuloverojen alentaminen on kasvattanut eniten suurituloisten pottia. Tuloverojen alennukset nimittäin kerätään pois julkisten palvelujen hinnankorotuksilla ja välillisillä veroilla, joita pienituloiset joutuvat maksamaan suhteellisesti enemmän. Näin ollen pienituloisilla maksatetaan osa suurituloisten veroalesta, vaikka vähän ansaitsevien veroprosenttia alennettaisiinkin näennäisesti saman verran kuin paljon tienaavien. Sen vuoksi olisi parempi, että julkiset palvelut rahoitettaisiin mieluummin veroprogression sisältävällä finanssipolitiikalla kuin maksujen kautta.


Valinnat on tehty

Itse johtelen politiikan arvot yhdestä peruslähtökohdasta: Suomen valtion tehtävä on suomalaisten ihmisten kansallisen edun turvaaminen. Mitään muuta tehtävää kuin kansallisen edun edistäminen, valtiolla ei ole. Jos asiat olisivat toisin, maailmassa ei olisi yhtään valtiota. Myös keskeiset poliittiset kysymykset on tavallaan jo ratkaistu, eikä keskusteluvaraa juuri ole. Mikäli esimerkiksi sähkönkulutus pysyy nykytasolla, eduskunnan ainoa tehtävä on lyödä nuija pöytään uuden ydinvoimalan puolesta mahdollisimman pian. Asia on tekniset ja ympäristökysymykset huomioon ottaen juuri näin yksinkertainen.

Myös Natossa Suomi on jo sisällä, vaikka periaatteellinen päätös puuttuu. Ulkopuolelle sulkeutumalla altistumme Venäjän komenneltavaksi, mikä näkyy jo nyt energiariippuvuutena ja Venäjän taipumuksena vaikeuttaa asioiden käsittelyä sekä rajamuodollisuuksia aina, kun maiden suhteissa ilmenee erimielisyyksiä. Viimeksi niin kävi Suomen kieltäydyttyä merikaapelin rakentamisesta.

Kiina-ilmiöstä

Aina kun Suomessa toteutetaan irtisanomisia, voidaan onnitella kiinalaisia, sillä joku heistä saa työpaikan. Mutta asiat eivät ole auvoisesti hilpeässä Kiinassakaan. Esimerkiksi Nokian suomalainen alihankkija Perlos hyödynsi heitä vuokratyövoimana. Sitten se avasi tehtaan Kiinaan. Lopulta kiinalaiset ostivat koko Perloksen.

”Työvoiman vuokraaminen” on kaunisteleva kiertoilmaus, ja onkin kysyttävä, miksi ihmisiä ei sanota suoraan orjiksi. Minulle pitäisi ehkä olla samantekevää, miten duunareille käy. Ei minullakaan ole vakituista työpaikkaa, kuten ei kulttuurialalla toimivilla yleensä. Tervetuloa siis toimettomien joukkoon myös IT-insinöörit: olette sivistyneessä seurassa.

Mutta mistä kenkä oikeastaan puristaa, kun työpaikat ja firmat valuvat Kiinaan? Minkälainen maa on Kiina? Vastaus: Kiina on sosialistinen maa, jossa vapaita ammattiyhdistyksiä ei sallita. Syynä siihen, miksi työpaikat kaikkoavat Euroopasta, on siis sosialismi, jossa ei sallita vapaata kilpailua ja työvoiman kilpailuttamista. Myös ammattiyhdistysliike voi tällöin pohtia ideologisia alkuehtojaan. Sosialismi, kommunismi ja marxismi ovat aiheuttaneet sen, että ihmiset joutuvat työskentelemään Kiinassa ja Vietnamissa 2 dollarin päiväpalkalla. Kansainvälinen kapitalismi puolestaan paiskaa kommunistijohdon kanssa kättä, ja näin molemmat hyötyvät. Kiina voittaa, koska aito kapitalismi voi toteutua kommunismin takaamassa kurissa.

Virtapiikkejä vai varavoimaa?

Virtapiikit ovat vaarallisia, jos ne osuvat esimerkiksi tietokoneisiin. Tällä hetkellä Suomessa ei ole ylijännitteen vaaraa, sillä sähkövirta on loppumassa kaapeleista. Eilen tehtiin sähkönkäytön uusi kulutusennätys: 14,808 GW. Lehtien palstat ja blogit ovat repeilleet mielipiteistä, mitä asialle pitäisi tehdä: pitäisikö lisätä ydinvoimaa, vai tuulestako sitä virtaa pitäisi saada?

Säästäminen tuntuu olevan monille ihmisille uutta ja vaikeaa. Poliittiselle vallalle näyttää kohtuuttomalta puuttua ihmisten kulutustottumuksiin. – Mikä säästämisessä voi olla niin vaikeaa? Kukaan tuskin kuolisi, vaikka puolet koko energiantuotannosta lopetettaisiin heti. Ihmisten pitäisi suostua sähkönsäästötalkoisiin vapaaehtoisesti. Energiantuhlausta joudutaan rajoittamaan tulevaisuudessa myös ympäristösyistä.

Sähkönkulutus kuitenkin vain kasvaa. Yksi kotiteatterivahvistin kuluttaa 150 wattia, vaikka sitä kuunneltaisiin paljon vähemmällä teholla. Laitteen tarkoitus on tuottaa nautintoa, joten asian varjopuolia ei pysähdytä ajattelemaan. Sen sijaan hyötykäyttöön tarkoitettujen kylmälaitteiden ja kodinkoneiden kanssa osataan kyllä olla tarkkana, ja ne onkin jaettu energialuokkiin kulutuksen mukaan. Pihtaaminen yksissä asioissa ja piittaamattomuus toisissa kertoo siitä, miten ideologisia energian säästämiseen liittyvät asenteet ovat. Tässä maassa palaa sähköä hukkaan aika paljon myös mainosvalojen ja katuvalaistuksen muodossa. Ja kotitalouksissa käytetään edelleen hehkulamppuja, vaikka loistelamput kuluttaisivat vain viidenneksen niiden tarvitsemasta sähköstä. Suomessa ja Euroopan unionissa kannattaisikin tehdä sama kuin Australiassa ja nopeuttaa siirtymistä loistelamppuhin kieltämällä hehkulamput lailla.

Energiaa pitäisi säästämisen ohella myös käyttää tehokkaammin. Poliitikot eivät kuitenkaan suosita energian säästämistä, koska he kuvittelevat antavansa viestin, että energiapolitiikka on ollut epäonnistunutta. Tosiasiassa energian säästäminen olisi järkevintä energiapolitiikkaa ja kaiken lisäksi helppoa. Kytkemällä laitteet stand by -asentoon aina, kun niitä ei käytetä, ja korvaamalla hehkulamput loistelampuilla voitaisiin säästää noin 5 prosenttia nykykulutuksesta. Se on nykyisen voimalakapasiteetin kannalta ratkaiseva määrä, eikä sähkön kokonaistuotantoa tarvitsisi lisätä. Nyt ihmiset maksavat tuhlailustaan yhden uuden ydinvoimalan verran. Toisaalta suomalaisilla olisi myös tilaisuus osoittaa, että voimme yhteistuumin vähentää sähkönkulutusta esimerkiksi huippupakkasten aikana. Hallitukset pelkäävät kertoa kansalaisille säästämisen tarpeellisuudesta, vaikka juuri se kertoisi myös poliitikkojen ajattelevan järkiperäisesti. Nyt sähköä yritetään säästää salaa, ajamalla alas ”prosessiteollisuutta”, mikäli sähkönsäästöön joudutaan.

Entä tarvitaanko Suomessa lisää voimaloita ja minkälaisia? Kun sähkötuotannon kokonaistilanne on se, että hiili- ja öljylauhdevoimalat ajetaan alas ja nykyiset ydinvoimalat vanhenevat vuoteen 2035 mennessä, vastaus on selvä. Suomi on pimeä ja kylmä maa, jossa tarvitaan kaikenlaista energiaa. Kysymys ei ole siitä, pitääkö rakentaa ydinvoimaa vai tuulivoimaa. Suomessa tarvitaan kaikenlaista voimaa: sekä ydin- että tuulivoimaa, maakaasua, turvetta, bioenergiaa, öljyä, kivihiiltä ja vesivoimaa. Poliittisesti tilanne on helppo, sillä lisäämällä mitä tahansa voimaa hallitus tekee aina oikean ratkaisun. Mitä pikemmin uusia voimaloita aletaan rakentaa, sitä epätodennäköisemmin soihdut tulevaisuudessa sammuvat. Kun sekä Venäjän että Ruotsin ydinvoimalat ovat osoittautuneet reistaileviksi, on parempi tuottaa myös vastaava osuus ydinsähköstä täällä.

Turhat julkkikset

Kuka on Susan Kuronen? Hän on ”nykyisen pääministerin entinen tyttöystävä”. Siinä hänen julkisuudessa paistattelunsa ainoa syy. Entä kuka on Marika Fingerroos? Hän puolestaan on ”kyläkauppias Vesa Keskisen ex-rakastettu”. Mutta olisiko yhdessäkään mainitussa ominaisuudessa syytä siihen, että tiedotusvälineitten kannattaisi kiinnostua heistä. Oma vastaukseni on ehdoton ”ei”.

Kuronen ilmoitti tällä viikolla julkaisevansa pääministeriromanssiaan käsittelevän kirjan. Median huomio oli valtava, ja kustantaja suunnitteli kasvattavansa painoksen määrää. Tämä kertoo suomalaisen median ja ihmisten yksinkertaisuudesta. Mutta jos joku kunnon filosofi tai kirjailija julkaisee loisteliaan teoksen, se vaietaan lehdissä ja televisiossa. Seuraus on, että kirjaa myydään muutama sata kappaletta, kun taas jossain Ranskan tapaisessa maassa kyseinen kulttuuritapahtuma olisi otsikoiden aihe niin lehdissä kuin televisiossakin.

En usko, että ihmiset itse ovat niin pöljiä, että he kiinnostuisivat tavallisten ihmisten tavallisista kokemuksista. Syy on median. Ihmiset pakotetaan ottamaan kantaa siihen, mitä media heille tarjoaa. Media repii otsikoita sellaisista aiheista, joista se luulee ihmisten kiinnostuvan. Omasta mielestäni Kurosen ja Fingerroosin voisi poistaa otsikoista, sillä heidän toimissaan ei ole mitään uutisoimisen arvoista.

Kyse onkin ilmiöstä. Ehkä muutamat ihmiset haluavat peilailla omaa elämäänsä jonkun taviksesta julkkikseksi nostetun henkilön kautta. Mutta epä-älyllistymistä se joka tapauksessa merkitsee, kun media käyttää heihin sivutilaa ja ohjelma-aikaa. Minun mielestäni on eräänlaista ihmisten aliarvioimista se, että lähes kaikki puolueet pyysivät curling-urheilija Markku Uusipaavalniemeä kansanedustajaehdokkaaksi heti olympiamitalin varmistuttua. Suostumuksensa Keskustalle hän antoi myöhemmin. Totuus on, ettei Uusipaavalniemellä ole lainkaan poliittista kokemusta, hän ei ole julkaissut mitään, kansalaisilla ei ole tietoa hänen näkemyksistään, eikä hän todennäköisesti itse tunne puolueiden ideologisia sitoumuksia. Nyt Keskusta laskee saavansa hänen kauttaan ainakin muutamia tuhansia ääniä. Se, että osaa viskata kiveä pitkin jäätä, ei tee ihmisestä taitavaa poliitikkoa. Harhakuva siitä luodaankin mediassa, ja yleensä vieläpä tietoisesti.

Kiss and tell -tyyppinen hehkuttelu on yleistynyt politiikassa. Mediasta elävät paitsi julkkikset, myös media itse. Ne käsittävät kuitenkin tehtävänsä väärin luullessaan, että julkisuuteen pitää nostaa kaikki, mikä herättää mielenkiintoa. Omasta mielestäni jo pelkkä aikomus ratsastaa julkisuuteen esimerkiksi toisen ihmisen lähettämiä tekstiviestejä julkaisemalla on huonon maun huippu. Keräilikö Kuronen niitä julkaistakseen ne myöhemmin? Ainoa, mitä Fingerroosista puolestaan on jäänyt julkisuuteen, on uudissana ”salarakas”, ja senkin keksivät juorulehtien toimittajat.

Runeberg ja suolamainen kirjallisuus

Tänään vietettiin J. L. Runebergin päivää. Fazerin leipomat tortut olivat rasvaisia (20 %) mutta hyviä. Runebergia on juhlittu jonkinlaisena suomalaisen kirjallisuuden ja runouden keulahahmona. Huvittava totuus on, että Suomen kansallisrunoilijana kunnioitettu Runeberg kirjoitti kaikki säkeensä ruotsiksi, ja Ruotsissa häntä pidetään edelleen yhtenä ruotsinkielisen kirjallisuuden keskeisenä nimenä.

Suomen ja Ruotsin ei nähdäkseni kannattaisi kilpailla Runebergin arvostamisessa. Ei hän mikään suomalaisuusmies ollut. Tämän kilpailun Suomi voisi vaikka hävitä. Monet muutkin kalenterissa mainitut liputuspäivät ovat aivan toisesta todellisuudesta kuin tästä ajasta. Suomen puolesta olisi tärkeämpää ja ajankohtaisempaakin liputettavaa: yhtenäiskulttuurisen Suomen muistopäivä, nettisensuurin juhlapäivä, sananvapauden muistopäivä ja valtion velanmaksun muistutuspäivä.

Runoraatien jakaessa palkintoja on syytä huomata, että sananvapaus on tässä maassa entistä enemmän ruotsinkielisen pääoman, kuten Söderströmien ja Bonnierien hanskassa, joten suomenkielisen sanankäytön puolesta voisi liputtaa lakanaa aivan muissa yhteyksissä. Suomenkielisen ja ruotsinkielisen kirjallisuuden erosta kertoo se, että suomalaisen kirjallisuuden päivänä juhlitaan Aleksis Kiven päivää. Suomalaisuuden päivää puolestaan vietetään J. V. Snellmanin päivänä, ja hän taas oli ruotsinkielinen.

Seksit selviksi! – Uusi verkkokirja

Onko naistutkimus tiedettä, filosofiaa vai poliittinen ideologia? Osallistun aiheesta käytävään keskusteluun uudella verkkokirjallani Seksit selviksi (2007), joka löytyy muun muassa tämän linkin takaa. Suurin osa tekstistä sisältyy myös painettuun teokseeni Filosofiset viuhahdukset (2007).

Uusi julkaisuni liittyy Jussi K. Niemelän ja Osmo Tammisalon viimesyksyisen pamflettiteoksen nostamaan kohuun. Keisarinnan uudet (v)aatteet (2006) onnistui puhkaisemaan naistutkimuksen ja feminismin ympärille puhalletun tiedepoliittisen kuplan. Olin itse kritisoinut samoja asioita jo Niin & Näin -lehden 4/2004 artikkelissani ”Tyttöjen kanssa saunan lauteilla – Tirkistysreikiä sukupuolierolla politikoivaan filosofiaan” ja Tiedepolitiikka-lehden 2/2006 artikkelissani ”Kun yhdet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset – Kuinka tasa-arvon käsitteellä diskriminoidaan?”

Jutuista ensin mainittu herätti vastalauseita muun muassa sellaisten minulle tuntemattomien naistutkijoiden kuin Mikko Tuhkanen ja Pia Livia Hekanaho taholta (Niin & Näin 2/2005). Minut vedettiin mukaan myös Niemelän ja Tammisalon kirjaa koskevaan polemisointiin Anita Seppä -nimisen henkilön erehdyttyä pitämään minua, Niemelää ja Tammisaloa ”pseudotieteilijöinä” Niin & Näin -lehden numerossa 3/2006. Vastasinkin kyseisten pseudofilosofien hyökkäyksiin kirjoituksillani ”Erään paradigman ehtookellot – Hekonaurut queer-teorian hakoteille” (Niin & Näin 3/2005) ja ”Sitruunaisista sepityksistä kärpäslätkäsotaan – Puheenvuoro keskusteluun naistutkimuksesta” (Niin & Näin 4/2006), jonka toimitus julkaisi lyhennettynä. Ohessa on nyt aiheesta kirjoittamani kokonainen kirja (ISBN 978–951–98538–2–6): Seksit selviksi – Onko naistutkimus tiedettä, filosofiaa vai poliittinen ideologia?

Vaikka en kannatakaan Niemelän ja Tammisalon metodologisia lähtökohtia enkä heidän naturalismiaan, olen samaa mieltä heidän tekemistään tiedepoliittisista johtopäätöksistä, mutta he olisivat voineet päätyä niihin fenomenologisen filosofian kautta. – Miksi? Sen voi lukea kirjastani. Kritiikkiteokseni puolivälin paikkeilla esittelen filosofisesti perustellun näkökulman siihen, millä tavoin sukupuolieron olemassaolo tulisi ottaa huomioon nykyisissä ihmis- ja yhteiskuntatieteissä. Muistakaa toki myös aiempi verkkokirjani Contra Academia – Tutkielma tiedepoliittisesta vallasta (2005, ISBN 978–951–98538–3–3).

Vaaleihin sammutetuin lyhdyin

Puolueet menevät näköjään eduskuntavaaleihin sammutetuin lyhdyin. Ne luottavat siihen, että vaalit muodostuvat pelkäksi pääministerin valintatapahtumaksi ja muutamien julkkisehdokkaiden henkilökohtaiseksi show’ksi. Ehkä juuri tämän vaikutelman välttämiseksi keskusta esitteli oman yksityiskohtaisen ohjelmansa pari viikkoa sitten ja vetosi äänestäjiin koettamalla lieventää politiikan ja kansalaisuuden kuilua: ”Se on vähän kuin itseään äänestäisi.”

Luvatessaan korotuksia opintotukeen Matti Vanhanen tuskin muisti, että vuoden 2004 keväällä hän kehotti opiskelijoita tekemään ”rohkeasti lainaa” ja asettui vastustamaan lainapainotteisuudesta luopumista. Hallituksella olisi siis ollut mainio tilaisuus toteuttaa unelmiaan jo tällä vaalikaudella.

Kun Vasemmistoliitto puolestaan profiloitui ”oikeasti vasemmalle”, minne se menee? Ehkä reunan yli. Suvi-Anne Siimeksen oman komedian loputtua siirto oli arvattavissa. Muuten näyttää aika hiljaiselta.

Nokia-mokia?

Työpaikkojen kaikkoaminen Suomesta on kielteinen asia. Sen joutuivat taas monet kokemaan, kun ennätystuloksen tehneen Nokian alihankkijat ilmoittivat siirtävänsä tuotantoaan halpamaihin. Tämä on kapitalismiin liittyvää evoluutiota, sanotaan. Työpaikkoja ei voida pitää Suomessa pakolla, sillä länsimailla ei ole keinoja kilpailla esimerkiksi kiinalaisen halpatyövoiman kanssa. Kapitalismi ja kommunismi paiskaavat nyt ironisesti kättä, sillä ammattiyhdistysliikettä ei sallita Kiinassa.

Mutta myös monet Suomeen perinteisesti sidotut alat, kuten paperiteollisuus, ovat alkaneet siirtää tuotantoaan ulkomaille. Osa Suomeen jäävistä työntekijöistä saa tällöin pitää korkeat palkkansa, osa jää täysin työttömiksi. Syynä tilanteeseen on eurooppalaisittain liian korkea palkkaustaso. Suomalainen työvoima voisi kilpailla työpaikoista, jos palkkoja alennettaisiin eurooppalaiselle tasolle. Alan työttömyys on osittain liian korkeiden palkkojen ja ay-liikkeen uppiniskaisuuden syytä.

Sen sijaan akateemisilla aloilla tilanne on päinvastainen. Esimerkiksi suomalainen diplomi-insinööri on kansainvälisesti vertaillen halpa, enkä myöskään minä saavuta akateemisella urallani koskaan sellaista noin 4000 euron palkkaustasoa, joka on paperityöntekijöiden keskuudessa aivan yleinen. Viimeisimpien tutkimusten mukaan lääkärikin pääsee ammattikoululaisen kokonaisansiotasolle vasta noin 50-vuotiaana, ja akateemisesti koulutetuista kirjastonhoitajat ja peruskoulun luokanopettajat ovat tunnetusti palkkakuopassa. Akateemisten palkkaus onkin SAK:laisiin liittoihin verrattuna aivan nurinkurista, ja myös SAK:n sisällä kannattaisi miettiä, onko oikein, että tietyt ay-liikkeen aateliset leventävät lompsaansa häikäilemättömästi samalla, kun toiset joutuvat työttömiksi vain siksi, että kustannustaso on liian korkea. Ay-liike ei ole kovin solidaarinen sen enempää omia alipalkattujaan kuin työttömiksi ajautuneitakaan kohtaan, kun eräillä toisilla saman keskusjärjestön aloilla, esimerkiksi Pamissa, palkat ovat 1500 euron tasolla.


Eettinen Ollila

Pulmallista Suomessa on se, että samalla, kun vanhoja yrityksiä ajautuu ulkomaiseen omistukseen tai ne karkaavat kokonaan maasta, uusia ei synny. Luultavasti myös monet kansainväliset suuryritykset ajautuvat ennen pitkää vaikeuksiin. Syynä on raaka-aineiden riittämättömyys. Raaka-aineiden hinnat ovatkin nousseet huimasti tällä vuosituhannella.

Shellin johtokunnan uudella puheenjohtajalla, Jorma Ollilalla, on edessään vaikea sarka. Öljyn hinta nousee ja raaka-ainelähteet hupenevat, vaikka yritys etsii uusia lähteitä kissojen ja koirien kanssa. Siksi Ollilakin nyt toteaa, että öljyvarojen jatkamiseksi on parannettava energian käytön tehokkuutta. Syyksi hän mainitsee ilmastonsuojelun.

Hiilidioksidipäästöjen ehkäiseminen onkin tehokas motiivi energiavarojen parempaan hyödyntämiseen. Siksi Ollilan viime viikonloppuna esittämä vaatimus Yhdysvaltojen liittymisestä Kioton sopimukseen näyttää hyvin eettiseltä, vaikka sen taustalla lienee pelkkä liiketaloudellinen tosiasia, tietoisuus liiketoimintatilaisuuksien vähenemisestä, kun luonnonvarat ehtyvät. Onkin säälittävää, että ihmiskunta joutuu tulevaisuudessa kiskomaan entistä enemmän energiaa yhä huonolaatuisemmista öljyvaroista. Kun pahat on tehty, on helppo moralisoida säästämisen tähdellisyydellä.


Skootterilla kuuhun?

Eräs suuri energiasyöppö ovat turhat kuljetukset. Kiinastakin tuodaan Suomeen mitä vain, esimerkiksi skoottereita. Skoottereiden valmistus sopii globalisaation varjopuolien havainnollistamiseen loistavasti. Jos skoottereita tehtäisiin Suomessa, ne maksaisivat kaupassa noin 3000 euroa. Koska ihmisillä olisi kuitenkin työtä, heillä olisi varaa maksaa ajoneuvostaan tuo summa. Nykyään skootterit tuodaan Kiinasta, ja halvimmat maksavat suunnilleen 700 euroa. Suomalaiset pakotetaan olemaan työttöminä, ja siksi he joutuvat ajamaan tuon hintaisilla halpisskoottereilla.

Ensin mainitussa vaihtoehdossa suomalaisella on duuni, omanarvontunto kunnossa, ja hän ajaa parempilaatuisella mopolla. Jälkimmäisessä tapauksessa ihmisparka on toimeton, hänen itsekunnioituksensa on hukassa, ja ajoneuvona on reistaileva romu. Kumpi vaihtoehto on parempi? Jälkimmäisessä voittavat vain kiinalaiset, ja häviäjiin kuuluu eurooppalaisten lisäksi myös luonto, kun tavanomaisia käyttötavaroita joudutaan rahtaamaan maailman toiselta puolelta. Sen vuoksi teollisuuteen liittyvissä asioissa on syytä painottaa kansallista etua. Nokia ei näytä asiassa kovin edustavaa esimerkkiä lopettamalla alihankintatilauksiaan Suomesta ja rakentamalla uusia tehtaita Romaniaan ja Intiaan.

Kun Z-lehti sanoi "Z, Z, Z..."

Seksuaalinen tasavertaisuus ry:n julkaisema Seta-lehti koettiin tärkeäksi tiedotus- ja seuranhakujulkaisuksi ollessani parikymppinen nuori noin kaksikymmentä vuotta sitten. Homoilla ja lesboilla ei ollut muuta, paitsi porno – ja tietysti toisensa. Sen jälkeen tuli City-lehden deittipalsta, ja nykyään kaikki mouruavat toistensa perään ravintoloissa ja internetin keskustelupalstoilla.

Seta-lehti koostui 1970- ja 1980-luvuilla niin sanotusta asiallisesta tiedosta. Nykyään sekin herättää jo tervejärkistä hilpeyttä ja kertoo noiden aikojen kurjista oloista: valistaa täytyi. Niinpä myös lehti oli ankea kaksivärinen järjestöjulkaisu. Uudet tuulet alkoivat puhaltaa 1990-luvulla. Lehden päätoimittajaksi tulivat Kalle-Ville Lahtinen ja Jaakko Kangosjärvi. He tekivät aiemmasta läpyskästä värikkään aikakauslehden. Kirjoituksissa oli munaa. Varsinkin Pasi Risbergin jutut olivat svengaavia, ja Ari Saukkosen kolumneja saattoi kutsua esseiksi. Myös Pauli Löija toimitti lehteä kohtalaisesti. Lehden nimeksi muutettiin jämäkästi ”Z”. Sanoin jo tuolloin, että lehteä ei voi enää tehdä paremmaksi, joten alamäki on luvassa. Ja se tuli.

Vuodesta 2001 lehti on ollut naispäätoimittajan ja naistoimittajien hallussa. He tekivät siitä naistenlehden. Vaikka tilauskanta kasvoi feministien aktiivisuuden vuoksi, lehti alkoi olla järjestölle riippa. Taitto muutettiin vähemmän tiukaksi ja erotiikan joskus paheellinenkin esittäminen karsittiin pois. Miehet kritisoivat sitä mitäänsanomattomaksi. Jutut laadittiin populaarikulttuurin yleisaiheista eikä seksuaalisuudesta, ja pääjutut olivat pelkkiä henkilöjuttuja. Silti lehti ei onnistunut olemaan sen enempää ”Suosikki” kuin ”Soundikaan”. Neliväripainatuksesta huolimatta se palasi takaisin järjestöjulkaisun tasolle alettuaan muistuttaa Eläketieto-lehteä.

Tällä viikolla ilmestyi Z-lehden toistaiseksi viimeinen numero 1/2007. Se voi jäädä lehden kuolinkorahdukseksi, sillä Seta ei julkaisua enää rahoita. Aiemminkin Setan jäsenmaksuilla pystyttiin kattamaan jäsenlehtenä leviävän julkaisun kustannuksista vain painokulut. Siinä, missä Seta-lehteä lukeva saattoi ennen vanhaan selittää lapsille, että ”Setä lukee nyt Setä-lehteä”, nykyisen Z-lehden takaa kuuluu nukahtamisesta kertova ”Z, Z, Z” – aivan niin kuin toimituksestakin. Feministit ja muutamat aktivistit yrittänevät pelastaa ”omaksi” julkaisukseen muodostuneen lehden tekemällä sitä omin voimin. Ilman rahaa se tuskin onnistuu, ja ehtookellot ovat soineet paperijulkaisulle lukijoiden siirryttyä nettiin.

Seta ja Z ovat osa seksuaalivähemmistöliikkeen historiaa. Ne olivat välineitä niin yksilöllisen kuin yhteisöllisenkin identiteetin rakentamiseen. Ajat ovat nyt toiset, ja elämä on muualla. Tavallaan kaipaan, tavallaan en.

Symbolisia kieltoja

Saksan oikeusministeri Brigitte Zypries (sd.) ilmoitti äskettäin tähtäävänsä hakaristien kieltämiseen oman maansa lisäksi koko Euroopan unionissa. Saksassa hakaristin käyttö on jo perustuslaissa kiellettyä opetustarkoituksia lukuun ottamatta, ja myös Saksan parlamentti ehti ehdottaa kiellon laajentamista pari vuotta sitten Britannian prinssi Harryn toikkaroitua naamiaisasuna käyttämässään natsiunivormussa.

Mielestäni tuon kaltainen ideologinen valvonta on typerää ja ajattelematonta. Se ei ole hyväksi poliittisille oloille vaan kääntyy itseään vastaan. Kieltäminen tekee hedelmistä entistäkin houkuttelevampia. Samalla pitäisi tietenkin kieltää myös sirpit ja vasarat sekä ristit ja puolikuut, sillä niidenkin nimissä on tehty hurjia väkivallantekoja. Näiden symbolien kieltämistä ei ole kuitenkaan edes ehdotettu, vaikka vielä 1800-luvulla esimerkiksi kristityt kiduttivat ihmisiä polttamalla heitä roviolla. 

Ne, jotka nykyään koristelevat sirpeillä ja vasaroilla t-paitansa, eivät näköjään piittaa lainkaan siitä tiedossaan olevasta tosiasiasta, että setä-Lenin ja setä-Stalin murhauttivat Hitleriäkin enemmän ihmisiä keskitysleireillään. Islamin nimissä puolestaan tehdään nykyisin samanlaisia terroritekoja kuin natsismin lipun alla aikoinaan.

Kyseessä ovat siis poliittiset ideologiat, eikä niihin pitäisi reagoida ainakaan vastaideologioilla tai poliittisella paimennuksella vaan järjellä. Zypriesin toteamukseen, että ”sananvapaudellakin on rajansa”, voi vastata, että niin pitää olla myös sananvapauden rajoittamisella.


Tehdäänkö hakaristi taas suosituksi?

Hitlerin hyödyntämä hakaristi on kauniina pidetty symboli, joka on esiintynyt niin suomalaisessa kansanperinteessä kuin kreikkalaisessa ja hindulaisessa mytologiassakin. Kun nelisakarainen kuvio asetetaan pyöreälle pohjalle, se näyttää suorastaan hypnoottiselta, ja sen taivutetut kärjet luovat vaikutelman kinesiksestä, liikkeestä. Sama symboli esiintyy edelleen Suomen Ilmavoimien lipuissa ja muissa merkeissä lentokoneiden siipitunnuksia lukuun ottamatta.

Niihin se puolestaan välittyi tunnetusti ruotsalaiselta kreivi von Rosenilta, joka lahjoitti Ilmavoimille sen ensimmäisen lentokoneen. Hän piti hakaristiä onnen symbolina. Sillä ei siis ole mitään tekemistä natsi-ideologian kanssa, vaikka symbolin käyttö sotakoneissa saattaakin johdattaa ajattelemaan niin. Se on kuitenkin jälkikäteistä tulkintaa eikä perustu historiallisiin tosiasioihin saati merkityksiin, jotka kuva-aiheeseen on liitetty Suomessa ja Intiassa. Minä ainakin toivon, että Ilmavoimat pitää tunnuksensa. Näillä koneilla puolustettiin hyvää ja oikeaa asiaa vuosien 1939–1944 sodissa.

Sen sijaan sirppien ja vasaroiden kieltämiseen voisi olla todellista syytä, sillä kyseisillä symboleilla ei ole takanaan pitkää historiaa, kuten hakaristillä, joka on ollut yleinen koriste eri aikakausien kuvataiteissa, koruissa ja arkkitehtuurissa. Kommunismin tunnus oli pelkkä poliittisia tarkoituksia varten luotu embleemi, ja siksi sen merkitys on yksiselitteisesti sama kuin kommunismin nimissä suoritettujen tekojen.


Sofismia

Kirjailija Sofi Oksanen kysyikin tämän jutun julkaisemisen jälkeen Parnasso-lehden numerossa 1/2007, miksi sirppejä ja vasaroita voidaan käyttää t-paitojen koristeina, mutta natsisymboleilla parodioimista ei ymmärretä samanlaiseksi retrotaiteeksi tai huumoriksi. Terävän ja selitysvoimaisen vastauksen hänelle antoi historioitsija Markku Jokisipilä blogissaan.

Olen Jokisipilän kanssa samaa mieltä siitä, että symbolien toisistaan poikkeava suosio johtuu niiden takana olevien ihanteiden toteutumisesta tai toteutumattomuudesta nykypäivän maailmassa. Monissa maissa voimassa oleva liberaalikapitalismi muistuttaa nyt kansallissosialismin arkipäivää. Niinpä reaalisosialismin humoristinen nostalgoiminen voidaan helposti ymmärtää pelkäksi vitsiksi, kun taas hakaristeillä varustautuvien voidaan olettaa tosissaan kannattavan kyseisenlaista yhteiskuntajärjestelmää.

Selitysvoimaisena pidän myös Jokisipilän näkemystä, että sirppi-, vasara- tai DDR-paidan päälle pukemista voidaan pitää kommunismista selvinneen ihmisen vastalauseena nyt jo kuolleelle järjestelmälle. Se voidaan myöntää kommunisminvastaiseksi yhteiskuntakritiikiksi, sillä Marxin ja Leninin kritisoimat kapitalistit tekevät sosialismin rekvisiitalla selvää rahaa. Ajatuksen takana piilee ehkä tietynlainen tunnustus: kommunismin uhrit myönnetään enemmän uhreiksi kuin natsi-Saksassa eläneet tavalliset ihmiset. Entisille neuvostokansalaisille suodaan siis suurempi oikeus myös järjestelmän parodioimiseen kuin saksalaisille, joita on tyydytty vain syyllistämään jälkikäteen.

Omat näkemykseni kuitenkin poikkeavat Jokisipilän ajatuksista muutamassa suhteessa. Mikäli kansallissosialismia ja kommunismia arvioidaan ideologioina, kommunismi paljastuu vähintään yhtä pahaksi kuin natsismi, eikä niiden tosiasiallisella pahuudella ole suurta aatteellista eroa, toisin kuin Jokisipilä väittää. Myös kommunismi perustui väkivaltaisen vallankumouksen ideaan, ja se nimesi suoranaiseksi vihollisekseen porvarillisen yhteiskuntaluokan – aivan kuten natsismi nimesi juutalaiset. Sen sijaan Jokisipilä on varmasti oikeassa käsityksessään, että kommunismin pahuutta ei ole yksinkertaisesti ehditty tuomita, koska Neuvostoliitossa järjestelmä pysyi yllä yli 70 vuotta. Muuallakin se vakiintui yhteiskuntaelämän tunnustetuksi muodoksi, eikä se sallinut sellaista kritiikkiä, jota liberaalissa lännessä on voitu esittää natsismia kohtaan heti toisen maailmansodan jälkeen. Sen sijaan varsinainen kansallissosialismi voitiin mieltää vain 12 vuoden mittaiseksi häiriötilaksi.

Toivottavaa on, että vuosien 1933–1945 poliittiset virheet eivät riittäisi vesittämään hakaristin käyttöä koristeena, kun toinen maailmasota alkaa olla henkisesti yhtä etäällä meidän päivistämme kuin vuosina 1853–1856 käyty Krimin sota. Hakaristikuviot on kuitenkin poistettu esimerkiksi Suomen tasavallan presidentin käädyistä. Lentokoneiden siivistä ne vaati poistettaviksi valvontakomissio, joten palauttaminen voisi merkitä Suomelle aiheutetun neuvostotrauman laukeamista.


Sanokaa ”Fazer” kun haluatte anonyymejä henkilöitä

Toisen huonon esimerkin poliittisen korrektiuden vaalimisesta tarjosi Fazer, joka ilmoitti, että lakritsipatukoiden kääreet ja pakkaukset ”uudistuvat”. Kääreessä on ollut musta neekerinpää vuodesta 1927, ja se on kyseisen tuotteen brandi. Helsingin Sanomat (joka usein itse käyttää sanaa ”neekeri”) raportoi uutisessaan, että Fazer on päätynyt ratkaisuunsa ”antamalla periksi arvostelulle”. Olisi mielenkiintoista tietää, minkälaisten tosikkojen ja tasa-arvolla touhottajien harjoittamasta painostuksesta on ollut kyse. Kerrottiinhan sen kohdekin avoimesti. Mutta arvaan, että kysymyksessä on, kukapas muu kuin virkaintoinen vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen.

Fazer meni mukaan aivan samanlaiseen hysterisointiin kuin Brunberg, joka jo muutama vuosi sitten muutti neekerinsuukkonsa ”vaahtounelmiksi”. Yksi mahdollisuus ratkaista neekerinpäitä koskeva kiista olisi ollut neliväripainokoneen hankkiminen ja lakritsipatukoiden kääräiseminen paperiin, jossa on musta, valkoinen, keltainen, punainen, vihreä ja sininen pää sekä kaikki sateenkaaren värit, jotta myös erilaiset poliittiset suuntaukset olisivat tulleet huomioon otetuiksi. Fazerin periksianto poliittisen korrektiuden vaatimuksille johtunee siitä, ettei sen makeistuotanto ole enää suomalaisten omaisuutta vaan on ajautunut ruotsalaisen Cloetta-yrityksen omistukseen.


Etnisten tuotemerkkien turmio?

Entä miten on muiden perinteisten suomalaisten tai muihin kansallisuuksiin viittaavien brandien laita? Sanaa ”neekeri”on pidetty epäsuotavana, sillä sen katsotaan perustuvan halventavana pidettyyn ilmaukseen. Tosiasiassa sana ”neekeri” perustuu sanaan ”negro”, joka tarkoittaa ”mustaa”. Niinpä sana ”neekeri” ei ole loukkaava, kuten sana ”nekru”, jota tulee sanasta ”nigger”. Se puolestaan on halventavassa merkityksessä käytetty sana. Tuskin myöskään sana ”Lakupekka” katoaa suomen kielestä, vaikka kaikki maailman lakritsipatukat vedettäisiin myynnistä. Toistaiseksi hyllyllä kilpailee vielä ”Halvan maukasta lakritsaa”, vaikka halpaa tai halventavaa sekään ei ole.

Tuotepakkausten sensuroimista on helppo jatkaa. Poliittisen korrektiuden nimissä saattaa sensuurin kohteeksi joutua myös Eloveena-tyttö, sillä sen esittäminen voidaan mieltää arjalaisen ihmisihanteen lietsomiseksi! Uncle Ben’s -riisi olisi vedettävä myynnistä, sillä se sisältää viittauksen juutalaisuuteen. Geisha-patukat voivat loukata japanilaisia naisia, kun feministinen liike näkee siinä vain ”naisten alistamista ja hyväksikäyttöä”. Karhu-olut esineellistää eläimiä. Pringles-purkki alentaa meksikolaisia latinoja. Sun Maid -rusinoissa on tummaihoinen ja -tukkainen tyttö, mikä voidaan mieltää sangen epäilyttäväksi viittaukseksi tämän väestön käyttämiseen orjatyövoimana plantaaseilla. Lopulta myynnistä vedetään Fazerin sininen suklaa kiihkoisänmaalliseksi ja väriltään kansallismieliseksi tuomittuna.

Todellisuudessa yhtäkään näistä merkeistä ei ole aikoinaan tehty loukkaaviksi, eikä niissä ole myöskään nykyisin mitään siihen viittaavia merkityksiä. Viime vuosisadan alussa ne olivat osa sen aikaista ajattelutapaa ja arjen estetiikkaa, eikä niiden esittäminen nykyisinkään ole sen paheellisempaa kuin minkä tahansa retrospektion tekeminen 1920-luvusta. Vastaavasti esimerkiksi Oliviero Toscanin valokuvat ja hänen suunnittelemansa Benetton-tuotteet suorastaan hyödyntävät ihmisten erilaista etnistä alkuperää. Tasa-arvon kiistämiseen ja todelliseen rasismiin johtaa se, jos ihmisten ei sallita olla näkyvästi omaa rotuaan, neekereitä, valkoihoisia, homoja tai heteroita – tai mikäli meitä ei saa esittää kuva-aiheissa eikä mainoksissa.

Monet vähemmistöt ovat ottaneet heihin liitetyt pilkkanimet ja symbolit omasta aloitteestaan käyttöön – tosin merkitykseltään päinvastaisiksi muunneltuina. Esimerkiksi homoseksuaalit käyttävät vaaleanpunaisia kolmioita ja pinkkiä väriä koko seksuaalivähemmistöliikkeen tunnuksena, vaikka kyseisten tunnusten käyttö on lähtöisin Hitlerin toimeenpanemista vainoista. Merkityksen kääntämistä sanotaan amelioraatioksi: pilkkanimi adoptoidaan käyttöön ja sen merkitys käännetään positiiviseksi. Sen sijaan juridisessa diskurssissa keskitytään tosikkomaisesti vain paheiden vastustamiseen ymmärtämättä, mitä subjektiivisia merkityksiä asioihin liittyy ja kuinka vallankäytöltä suojaudutaan jo muovaamalla merkitysten antoprosesseja.


Valkoinen kulttuuri syrjäytymisvaarassa

Entä millaista tasa-arvopoliittinen holhous nykypäivänä on? Esimerkin siitä antaa betoniporsaiden pikainen katoaminen katukuvasta, kun muuan espoolainen seurakunnan työntekijä kanteli niiden ”epäesteettisyydestä”. Espoon betoniporsaat olivat kuvanveistäjä Pekka Jylhän suunnittelemia vaaleansinisiä, sian muotoisia katukalusteita, jotka poistettiin Espoon keskuksesta kaupungin virastotalojen lähistöltä alkuvuodesta 2001 kaupunginjohtaja Marketta Kokkosen vetämän johtoryhmän päätöksellä. Yksi kommentoijista, Kanta-Espoon seurakunnan kappalainen Marja-Liisa Nokelainen, oli maininnut johtoryhmälle, että ”sika on saastainen eläin tiettyjen etnisten ryhmien keskuudessa”, ja näin ollen porsaiden arveltiin loukkaavan alueella asuvia muslimeja. (Helsingin Sanomat 10.3.2001 jutussa ”Betonipossut värjäsivät Espoon julkisuuskuvaa”.)

Paikallinen imaami puolestaan lausui, ettei asia lainkaan kiinnosta heitä, ja myös pastori Nokelainen täsmensi, ettei hänen lausumansa johtunut muslimeilta tulleista vaatimuksista: ”Kukaan ei ole vaatinut mitään. Minä vain mainitsin sian symboliikasta.” Tapaus antaa kuitenkin näyttöä Suomen viranomaisten harjoittamasta sensuurista, itsesensuurista ja poliittisen korrektiuden ylivarjelusta. 

Samantyyppisen hysterian vuoksi varmaan kohta kielletään joulun, pääsiäisen ja juhannuksen viettäminen, koska nekin voisivat ”loukata” jotakuta. Suvivirsihän onkin jo sensuroitu muutamien koulujen kevätjuhlista, ja kristillisen joulujuhlan sijasta Itä-Helsingin muslimivaltaisissa kouluissa vietetään ”joulutalenttia”. Ongelmallista on, että maahanmuuttajat eivät sopeudukaan meidän yhteiskuntaamme ja omaksu kaikista kotouttamis-, integroimis- ja mukauttamispyrkimyksistä huolimatta suomalaisten arvoja vaan vaativat meitä luopumaan omista perinteistämme ja käytännöistämme.

Suomessa on kielletty myös erilaisia mustaan väriin liittyviä asioita pitäen niitä ”rasistisina”. Esimerkiksi Mustan-Pekan pelikortit on vedetty myynnistä, ja niiden tilalla on enää ”Pekka”-nimisiä pelikortteja. Mustaa-Pekkaa voitiin ehkä pitää ”rasistisena pelinä”, sillä häviäjälle jäi käteen kortti, jonka voitiin ajatella herättävän ei-toivottuja mielikuvia. Mutta miksi mielikuva neekeristä olisi ei-toivottu? Vaikuttaa siltä, että sensuroija ajattelee itse kielteisellä tavalla eri rotua olevista. Sensurointi on joka tapauksessa vielä kesken, sillä on olemassa ”Musta Pekka” -niminen tietokonekauppa, eikä lähiaikoina päästäne eroon mustastamaijastakaan.


Kailotusta

Asiaa eivät auta feministien eikä naistutkijoiden, kuten Oulun yliopiston määräaikaisen (1999–2004) naistutkimuksen professorin, Kaarina Kailon selvitykset, että mustan miehen pelko muka kertoo valkoisen miehen syyllisyydentunteista, joita he projisoivat entisiin riiston kohteisiinsa (Helsingin Sanomien ”Nyt”-liite 1.3.2002). Peniskateudesta kirjoittanut Freud näyttääkin kelpaavan naistutkijoiden poliittisiin tarkoituksiin aina, kun on kyse heidän omien tarkoitusperiensä edistämisestä, vaikka muutoin nämä vihervasemmistolaiset feministit ovat tuominneet edellä hyödyntämänsä psykoanalyyttisen näkökulman aina pelkästään ”rasistis-fasistiseksi valkoisen miehen propagandaksi ja falloskeskeisyydeksi”. Siinä siis näyttöä kateuden ja ”projisoimisen” todellisesta ilmenemismuodosta!

Poliittisen korrektiuden vuoksi myös lastenlaulut, kuten ”Kuka pelkää mustaa miestä?”, ovat syrjäytymisvaarassa. Alun perin laulun ”musta mies” viittasi kuolemaan eikä mihinkään rotuun. Myös ”Tiernapojat”-kuvaelmaa saatetaan joutua muuttamaan, sillä nykyaikana Muriaanien kuningas ei saisi kumartaa valkoista miestä. Kansanperinteeseemme kohdistuva uhka on todellinen, koska samoilla perusteilla hävitettiin leikkisä neekeripoika lakritsikääreistä. Tällä tavoin kyseinen rasistinen herkku saadaan tietysti pois ahdistamasta ”suvaitsevaisiksi” ja ”monikulttuurisiksi” manipuloitavien lasten mieltä, mutta järkeä tuollaisessa kaitsemisessa ei ole aikana, jona valkoihoinen väestö muodostaa vain kuusi prosenttia koko maailman väestöstä.

Kyseisessä holhoamisessa olisikin varottava sitä, ettei kielletyistä asioista tule liian houkuttelevia niiden kieltämisen vuoksi. Tämän mahdollisuuden johdosta en itse usko tendenssimäisen tiedonintressin toimivuuteen edes siinä tapauksessa, että jonkinlainen kansainvälisyyskasvatus voitaisiin nostaa tieteellisen kasvatusperinteen osaksi ei-poliittisen järjenkäytön ohi. Kiellot kun nostavat vastarintaa, jota muuten ei esiintyisi lainkaan.

Tämän kaiken keskellä kukaan ei ole huomannut vaatia esityskieltoon niitä päiväkotien Malla-tätejä, jotka soittavat kaikuvassa eteishallissa epävireistä pianoa ja hoilottavat lastenlaulujen kaapuun verhottuja sosialistisia vallankumouslaulujaan: ”Harakalla kolme suurta munaa on – ai ai vaaria, kaikilla ei ole saaria, mutta meidän vaarilla oma saari on...” Tämä maskuliinisen olemassaolon ja yksityisomistuksen vastainen joiku on niin kauhea, että sen kieltämisestä olisin ikionnellinen.


Ihmisarvoisuus toteutuu erilaisuuden tosiasiassa

Entä mitä filosofisia johtopäätöksiä symbolien kieltämisestä voidaan tehdä? Tasa-arvovouhotuksen kautta ihmiset yritetään nähdä samanlaisina, vaikka ihmiset ovat todellisuudessa erilaisia. Vasta se, että ihmisellä on oikeus olla erilainen ja että erilaisuus myös esitetään avoimesti, luo tasa-arvolle mahdollisuuden.

Suojatyöpaikoissaan kellottelevien tasa-arvoviranomaisten pää näyttääkin olevan täysin tyhjä. He yrittävät leipoa kaikista ihmisistä anonyymeja, kasvottomia ja sukupuolettomia ”henkilöitä”, joilla ei saisi olla kansallista identiteettiä. Neekerisymbolien poistaminen onkin itse asiassa loukkaavaa, sillä se kertoo arjalaisesta ihmisihanteesta, jonka mukaisesti ihminen ei saa olla avoimesti neekeri edes lakritsipakkauksessa.

Mikäli mustien kasvojen esittäminen loukkaa jotakuta, valkoinen naama loukkaa jotain toista. Näin ollen jokainen naamataulu loukkaa aina jotain yksilöä tai ryhmää, ja tämän mukaan emme voisi tehdä kuvaa mistään ihmisestä tai käyttää sellaista mainonnassa tai tuotepakkauksessa – aivan islamin kuvakieltoa muistuttavasti. Jos nämä ihmisryhmät eivät halua sopia yhteen poliittisesti, päädytään tulokseen, että erilaisten ihmisryhmien olisi viisainta välttää keskinäistä kanssakäymistä konfliktien ehkäisemiseksi. Muuten poistolistalle joutuvat vielä Kallen mätitahnat ja Heinzin ketsuppipurkitkin.

Erään kysymyksen muodostaa tietenkin se, onko ihmisrotuja olemassa vai ei. Tähän voidaan vastata, että ihmisrodut ovat sekä genotyyppisiä (eli biologisia) että fenotyyppisiä (eli rodun ulkoiseen ilmenemiseen perustuvia) tosiasioita, eikä tämän ajattelun mukaisessa rotuopissa ole mitään moraalisesti arveluttavaa. Niin sanotuksi rotuerotteluksi (sen ongelmallisessa merkityksessä) kutsutaankin ajattelua, jonka mukaan jotkut rodut ovat joissakin asioissa toisia parempia. Mutta tämäkin on pelkkä tosiasia – esimerkiksi itäafrikkalaiset ovat muita rotuja parempia kestävyysjuoksijoita. Todelliset moraaliset pulmat alkavat vasta siitä, jos rotuun viittaamalla kiistetään ihmisten ihmisarvo. Sitä puolestaan kutsutaan rasismiksi eli rotusyrjinnäksi tai rotusorroksi.

Erilaisuuden hyväksymisessä, erilaisena olemisessa ja erilaisuuden esittämisessä ei siis ole mitään eettisesti kyseenalaista, vaan ne ovat ihmisarvon toteutumisen edellytyksiä. Ihmiset ovat tietenkin monissa käytännön suhteissa eriarvoisia, eikä tasa-arvo toteudu missään kovin hyvin varsinkaan, kun suuri osa yhteiskunnan omista laitoksista pitää nimenomaisena tehtävänään valikointia, jota tapahtuu esimerkiksi kouluissa.

Mutta ihmisarvon tulee olla kyseenalaistamaton. Sitä taas ei voida sen enempää perustella kuin loukatakaan millään makeispapereilla. Loukkaavaa voi kylläkin olla se, jos rodullisia piirteitä ei saa esittää ja karamellin kuoriin jää vain anonyymeiksi pakotettuja ja persoonattomia ”makeishenkilöitä”. Tässä mielessä samanlaisuuden oletukseen perustuva tasa-arvon pyrkimys on keinotekoinen ja ihmisyyttä rajoittava vaatimus, joka koettiin ahdistavaksi muun muassa Maon Kiinassa. Kukahan opettaisi tasa-arvotoimistojen juristinplantuille filosofiaa?


Symbolien repiminen ei muuta asenteita

Minun mielipiteen- ja ilmaisunvapauttani loukkaa se, että toiset ihmiset pyrkivät päättämään minun puolestani, mikä minua ja muita ihmisiä saa loukata. Vaikka minulla itsellänikin on tietysti mielipiteitä monista asioista, en tohtisi edellyttää, että muiden ihmisten pitäisi järjestää yksityinen käyttäytymisensä ja yksityiset asenteensa omien ohjeideni mukaan. Sen sijaan julkinen hallinto rikkoo tätä periaatetta pyrkimällä jatkuvasti määrittelemään, mitä yksityishenkilöt saavat osata ja tietää.

Poliittisen korrektiuden pyyteillä uhkaileminen rajoittaakin ihmisten henkistä liikkumatilaa pahasti. Sellaista mieltä, jota pelkät paperikääreet voisivat loukata, ei mikään voi parantaa. Ja musta väestö tuskin voisi vähempää välittää siitä, miten kyseinen rotu esitetään ja missä yhteydessä. Rajoittamisessa on kyse ideologiasta, jossa makeiskääreet nähdään suurina ongelmina mutta terrorismin vastaista sotaa pidetään ”rasismina pahimmillaan”.

Lakritsikääreiden säilyttäminen ennallaan olisi ollut merkki yhteiskunnallisesta luottamuksesta. Vitseillä ja symbolisella esittämisellä on yhteys piilotajuntaan, ja huumorin sietäminen kertoisi ihmisten suhteiden olevan kunnossa. Sen vuoksi rotuun liittyviä kiistoja on turha repiä auki pelkillä näennäisillä ja merkitykseltään marginaalisilla seikoilla, kuten karamellinkääreitä koskevalla sensuuri-innolla.

Varsinaisen rasismin ehkäisemiseksi kokonaisten kansakuntien asenteiden olisi muututtava omaehtoisesti. Sitä puolestaan ei edistä kieltotaulujen pystyttäminen eikä asenteiden konkreettisten ilmaisujen, kuten symbolien, repiminen.

Aatteet jatkavat elämäänsä patsaiden kaatamisesta riippumatta, ja ihmisten luomat ideat ja ajatukset myös säilyvät, vaikka niiden kehittelijöiltä putoaisi pää. Sen enempää hakaristit kuin lakritsipojatkaan eivät ole ydinpommeja vaan ajatusten symboleja. Vaikka emme olekaan Euroopan unionissa enää kansallisesti itsenäisiä, on ihanaa, että olemme niin autonomisia, että tämänkin saa vielä sanoa.

Loppumetrejä ja alkometrejä

Tänään on loppiainen eli perinteinen joulun ajan lopettajaispäivä. Ennenkin osattiin näköjään bilettää, kun juhlimiseen varattiin peräti kaksitoista päivää.

Kaikenlaiset loput ovat tärkeitä. Ei ole samantekevää, miten biisi päättyy. Nykyaikana kuolema on usein raadollinen ja väkivaltainen tapahtuma. Ihmisiä menehtyy esimerkiksi liikenteessä yhtä brutaalilla tavalla kuin sodissa. Liikenne onkin lihamylly, jonka näennäisesti sivistyneessä ja arkipäiväisessä koneistossa ihmisiä jauhautuu jatkuvasti palasiksi. Sen sijaan Sokrates sanoi, että kuoleman tullessa pitää olla hiljaista, ja kehotti viemään naiset ja lapset ulos huoneesta. Ehkä kulttuurimme pitäisi opetella kunnioittamaan erilaisia loppuja ja fade outeja.


Uhkakuvien lietsontaa ja torjuntaa

Loppiaisen Helsingin Sanomat (6.1.2007) välitti jälleen kerran juuri sellaisen kummallisen uutisen, joita koko ajattelemattomuutta ja ahdistuneisuutta poteva maamme on pullollaan. Lehti raportoi tiedon, että koulukyyteihin on tulossa alkolukot! Lehdessä ei tosin ollut alkeellisintakaan analyysia siitä, mitä kyseinen seikka kertoo yhteiskunnasta, jossa tällainen uudistus koetaan tarpeelliseksi.

Alkolukko varmaan helpottaa joidenkin ihmisten omaatuntoa, mutta miksi? Vastaus on: siksi, että se suo ihmisille mahdollisuuden jatkaa kaksinaismoralismiaan ja valheellisuuttaan. Taksikuskien ja muiden koulukyytijöiden juopottelu ei kai ole koskaan ollut suuri ongelma, joten uusi viranomaissuositus on turha. Sen merkitys onkin symbolinen. Se mahdollistaa perheen sisäisten uhkien siirtämisen ulkoiseen kohteeseen: juopottelevaan autokuskiin.

Todellinen ongelma on nuorison oma juopottelu, joka on heidän vanhempiensa opettama pahe. Esimerkiksi Helsingin keskustassa niin köyhien kuin rikkaidenkin perheiden nuoret hakeutuvat juopottelemaan Esplanadille ja Kaivopuistoon, aivan kuten heidän vanhempansa ja opettajansakin. On lohdutonta katsella, kun kolmetoistavuotiaat raahautuvat kaljakassit maanpintaa laahaten Tähtitorninmäelle dokailemaan. Parikymppisinä he ovat jo pultsareita ja valmiita katkaisuhoitoon. Autossa oleva alkolukko voisi pahimmillaan estää takapenkillä olevan juopponuoren toimittamisen kouluun, kun auto ei käynnisty oppilaan viinankatkuisen hengityksen vuoksi – vaikka ikkunat tietysti pysyvätkin huurteesta kirkkaina.

Tädit hysterisoivat taas vääristä asioista, mutta heiltä näyttää löytyvän sinänsä kyseenalaista suhteellisuudentajuakin: ”Eihän me voida pakottaa, kun tämä on vain suositus”, totesi jutun mukaan eräskin kunnan virassa oleva naisihminen. Hän siis varaa mahdollisuuden juopotella ainakin vähän. Autokuskeille absolutismin pitäisi olla itsestään selvää ja vallitsevan lainsäädännön puitteissa jo varmistettua niin, ettei moisesta täytyisi antaa erillistä normia.

Ja lakihan kieltää päihtyneenä ajamisen ylipäänsä, vaikka se paradoksaalisesti salliikin humaltumisen puolen promillen rajaan asti. Jokaisen ihmisen täytyisi itse ymmärtää pitää raittiudestaan huoli, mikäli toimii liikenteen parissa. Uusi normi palvelee näköjään vain poikkeuksellisen ahdistuneiden ja kaksinaismoralististen ihmisten omaatuntoa. Mikäli sitä tarvitaan ongelmien korjaamiseen, on yksilöiden vastuu ja arvomaailma päässyt rappeutumaan niin pitkälle, ettei asia parane pelkällä normittamisella, vaan tarvitaan päiden katkojaa.


Nollatoleranssi

Julkisten kulkuneuvojen matkustajat ovat tunnetusti kuljettajiensa vastuulla. Asiassa kytkeytyivät yhteen lapsiarvot ja juopottelu. Näitä kysymyksiä koskeva ahdistus siirretään autoilua ja kuolonkolareita koskevaan merkitysyhteyteen. Vakavia asioita siis – ja tarpeeksi ideologisia, jotta niiden takaa voidaan löytää myös asioiden filosofinen ydin: uusi normi heijastelee kollektiivisesta piilotajunnasta nousevaa syyllisyyden tunnetta ja sen asettamista näytteille poliittisella foorumilla. Onko asialla sitten jotain yleistä merkitystä? On toki: se kertoo siitä, että viranomaisvalta ei kykene käsittelemään todellisia ongelmia vaan aina vain irrallisia yksityiskohtia. Moraalin lähtökohdasta eli yksilön oman vastuun velvoittavuudesta sen sijaan ei puhuta, koska se voisi vaatia ihmisiltä itseltään jotain.

Asia sinänsä on selvä: raivoraittiina henkilönä olen aina vaatinut nollatoleranssia niin autoilijoilta kuin veneilijöiltäkin. Sittenpähän nähtäisiin, minkälainen poru alkaisi siitä, eivätkö nämä kiltit poliitikkotädit ja -sedät saakaan itse ajaa ketään humalassa kuoliaaksi.

Ajan Angst

Uuden vuoden alkaessa on tapana juhlia ja toivottaa Hyvää Uutta Vuotta, mutta kuka omistaa uuden vuoden tekijänoikeudet? Kuka omistaa ajan? Jokainen päättää elämänsä kulusta itse, vaikka juuri kukaan ei vanhene tai kuole ajan myötä vapaaehtoisesti vaan välttämättömyydestä. Filosofinen kuolema on aina tietenkin mahdollinen, mutta eläminen on korkeasta hinnastaan huolimatta myös erittäin suosittua. Aika on ihmisen kalleinta omaisuutta, niin kuin vanheneminen on osa elämää. Varokaamme suhtautumasta kevytmielisesti ajallisuuteen!

Toivotan kaikille ystävilleni Onnellista Uutta Vuotta. Niille akateemisille vihollisilleni, jotka ovat kuluneiden vuosien aikana tuottaneet minulle paljon vahinkoa ja harmia epäoikeudenmukaisilla päätöksillään – ja tiedätte kyllä keitä olette – en toivo mitään. Heille minulle on vain yksi viesti, mutta sitä ei voi sanoa tässä.

Blogin pitämisestä

Olen pitänyt blogia ja lukenut muiden kirjoituksia kuluneen syksyn ja talven ajan. Niinpä on aika antaa ensimmäinen osavuosikatsaus. – Tulos on masentava. Bloggaamisen idea täyttää filosofi Martin Heideggerin kritisoiman ”lörpöttelyn” (Gerede) tunnusmerkit. Blogeihin kirjoittaminen on tuottanut kokonaan uudenlaisen tyylin – tai sen puutteen – ongelman. Blogikirjoitukset ovat yleensä sekä muodollisesti että sisällöllisesti huonoja. Niissä puhutaan vain pinnallisista asioista. Tämän aavistaen ilmoitin jo heti alkuun, että omana aikomuksenani on pelkkien päivänpoliittisten asioiden kommentointi ja että paremmat aiheet säästän kirjoihini. Mutta politiikkaakin voisi lähestyä filosofisesti, kuten olen yrittänyt.

Sen sijaan useimmille blogeille ovat tyypillisiä kielioppivirheet ja ruuvien löysyys. Teksteistä pursuaa pietistinen ja tuomitseva eetos: valittelu, tinkiminen, herraviha, alamaisuus, tuomiopäivän ennuskuvat, asioiden näkeminen pessimistisempinä kuin ne ovat, uho, taivastelu, tosikkomaisuus ja kokemus jatkuvan uhan alla elämisestä. Ihmiset tinkivät kaikesta – hinnoista, digisovittimista, veroista ja työajasta – ja vaativat kaikkea, kuten koulutusta, palkkaa, eläkkeitä ja parempia televisio-ohjelmia. Tämä on massakulttuurin olemus (josta teen sivumennen sanottuna selvää pikapuoliin ilmestyvässä uudessa kirjassani). Ehkä kyseinen kulttuurikuva on myös totuus nyky-Suomesta.

Entä miten on ratkaisujen laita? Blogeissa kommentoidaan ja moralisoidaan vain ilmiöiden pintapuolta ja tunnustetaan ainoastaan immanentit ja materialistiset seikat vaikuttaviksi. Sen sijaan ilmiöiden sisältöä ja olemusta ei ymmärretä eikä kyetä tulkitsemaan. Vaikeahkoja kysymyksiä, kuten väkivaltaa, ei pystytä selittämään pintaa syvemmältä, esimerkiksi kulttuuri- tai ideologiakriittisesti, vaan ne yksinkertaisesti tuomitaan. Kirjoittamisen normina näyttää olevan, että jokaisella ihmisellä pitää olla käsitys jokaisesta asiasta, vaikka hän ei tietäisi puheena olevasta kysymyksestä mitään. Suhteellisuudentajua osoittavaa huumoria esiintyy vain irrallisissa muodoissa, ja sekin koostuu ennalta arvattavista sanaleikeistä, jotka ovat älyllisen elämän alkeellisin muoto. Vitsit eivät ole kovin valaisevia eivätkä sisällä uusia näkökulmia. Blogit ovat siis todellinen mitäänsanomattomuuden varasto riippumatta siitä, onko kyse yksityishenkilöiden vai poliitikkojen blogeista vai esimerkiksi lehtien tai muiden tiedotusvälineiden keskustelupalstoista.

Julkaisukynnyksen internetpohjainen aleneminen taitaakin olla vahinko, sillä näppäimistöt suoltavat nykyään selvää paskaa. Hupaisaa blogikirjoittelussa on se, että sanan ollessa vapaa kuka tahansa umpihullu voi lukea kenen tahansa toisen umpihullun tarinoita pitäen niitä täysin järkevinä ja mielenkiintoisina sekä kirjallisesti korkeatasoisina. Toisaalta juuri tässä piilee blogien rikastuttava vaikutus kirjallisuuteen. Kenties juuri kyseisten blogien piiristä löytyy myös todellisia helmiä, kirjoituksia, ajatuksia, inhimillisiä ääniä ja elämänkohtaloita, jotka muuten eivät pääsisi esiin.

Hyvää loppuvuotta!

Vuoden kuplat

Vuoden kulttuuripoliittisia kuplia oli tietysti useita, mutta kaksi nousee julkisuusarvoltaan ylitse muiden. Ne ovat vertauskuvallisia merkkejä koko kulttuurielämämme sisäänpäin lämpiävyydestä.


Euroviisujen ehdokasasettelu

Ensimmäisen palkinnon kulttuuripoliittisesta lapsellisuudesta saavat euroviisuvalinnat. Kansalle kerrottiin, että Suomen edustaja valitaan ”asiantuntijaraadin” asettamista ehdokkaista ja että valitsijoina toimivat Yleisradion ja tuotantoportaan edustajat. – Mitä ihmettä? Eivätkö ihmiset saa itse päättää, mikä on hyvää? Tuottajien halu ohjailla ihmisten kulutustottumuksia on tunnettu, mutta ajattelemattomimpaan tekoon syyllistyikin parlamentaarisesti valvottu Yleisradio, joka luulee voivansa kahlita kansalaisten makumieltymyksiä. Nightwish olisi jo käynyt voittamassa Euroviisut, jos se olisi päässyt viranomaiskontrollin läpi. Lordi voitti viime keväänä siksi, että ihmiset laittoivat sen asialle viranomaiskontrollista huolimatta.

”Asiantuntijuuteen” vetoaminen todellisen suosion sijasta oli sekä tuottajilta että Yleltä asiantuntemattomuuden huippu. Jokaisen pitäisi tietää, ettei mitään kilpailuja voida voittaa kompromisseilla eikä myöskään tuputtamalla ihmisille heidän tahtonsa vastaisia ehdokkaita. Suuret tähdet, kuten Rasmus ja HIM, vetäytyivät tunnetusti ehdokkuudesta, mutta Suomesta olisi löytynyt esimerkiksi teknomusiikin alan toimijoita: Darude, Dallas Superstars, Orkidea, Above & Beyond, Paavo Siljamäki, Matti Laamanen, Jori Hulkkonen, Miika Kuisma, Slusnik Luna ja niin edelleen. Jopa jokin Sofia Zidan kaltainen poptähtönen olisi sopinut kilpailuun paremmin kuin valituksi tullut ikävystyttävä ja ummehtuneen harmaa myyrälauma. Myös rockin sektorilta olisi löytynyt paljon tähtiainesta, kuten Negative. Sopivia olisivat olleet listoille yltäneet popmusiikin tekijät, miksei vaikka niinkin ilmeinen voittajasuosikki kuin Antti Tuisku.

Yleisradion ja tuottajien silakankatkuisissa takahuoneissa kokoon kääräisty ehdokasasettelu on nyt niin huono, että paluu nollalinjalle on väistämätön, kun salaisten neuvottelujen tuloksena estradille kohoavat ehdokas Jukka Kuoppamäki ja asiantuntijakapellimestari Ossi Runne. ”Monipuolisuuden” tavoittelu mummolauman ehdoilla on savuverhoa täydelliselle tunaroinnille, ja tosiasiassa sen kautta riistettiin ihmisiltä mahdollisuus valita. Tapaus osoittaa, että ehdolleasettajat eivät ymmärtäneet lainkaan kansainvälisen viihteen eivätkä omien tehtäviensä luonnetta.


Tuomiojan ja Wuolijoen palkitseminen

Toisen palkinnon kulttuuripoliittisesta sisäänpäin lämpiävyydestä saa Tieto-Finlandian myöntäminen Erkki Tuomiojalle, joka on päätynyt myös Helsingin yliopiston dosentiksi, aivan kuten Paavo Lipposen EU-erityisedustajana julkisuuteen noussut Teija Tiilikainenkin. Molemmat ovat ensisijaisesti poliitikkoja eivätkä tieteenharjoittajia. On harmi, että tieteen ja taiteen palkinnot ja tunnustukset jaetaan puoluepoliittisin perustein. Siihen kai viittaa jo yleistä arvonantoa nauttiva tiede- ja taidepolitiikan käsitekin.

Tieto-Finlandialla palkittavaksi olisi löytynyt parempiakin teoksia kuin nyt valittu ulkoministerin kirja äidinäidistään, Hella Wuolijoesta, jonka vasemmistolaisuutta en ole koskaan ymmärtänyt; hänhän oli sentään suuren kartanon emäntä ja liikenainen. Asiassa kenties näkyy jotain samasta kompleksisuudesta, jonka myötä liberaalipuoluetta edustaneen pääministerin, Sakari Tuomiojan, pojasta tuli demari.

Virolaissyntyinen Hella Wuolijoki piti kansalaissodan jälkeisinä vuosina ”poliittista salonkia” kommunisteille ja Neuvostoliiton diplomaateille niin sanotussa professorien talossa eli Merilinna-nimisessä Jugend-kiinteistössä Neitsytpolun ja Kaivopuiston kulmassa. Kyseisessä vuonna 1900 valmistuneessa pytingissä on majaansa pitänyt myös sotaministeri Rudolf Walden, jolle isoisäni lainasi rahaa Kaipolan paperitehtaiden heikkoina vuosina 1930-luvulla. Nykyään talossa sijaitsee Aatos Erkon Kaivopuiston-koti, joten mikään halpa Wuolijoen ratkaisu ei ollut. Wuolijoki myös tuomittiin vuonna 1943 elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen jatketusta maanpetoksesta, ja hän vältti yhdellä äänellä kuolemantuomion. Suomen ajauduttua Neuvostoliiton vaikutuspiiriin välirauhan jälkeen hänet kuitenkin vapautettiin vuonna 1944 ja kohotettiin jo seuraavana vuonna SKDL:n vaalivoiton myötä Yleisradion pääjohtajaksi, jolloin kolmannelta ehdokassijalta tapahtuneen nimityksen ja ohituksen virkaan järjesteli tuolloinen liikenneministeriö ja maan hallitus.

SKDL:ssä toiminut Wuolijoki nousi myös toistamiseen eduskuntaan (varamiehen paikalta) vuonna 1946, ja Yleisradion pääjohtajan virasta hänet erotettiin vuonna 1948 radiolähetysten muututtua räikeän poliittisiksi sekä Wuolijoen itsensä estäessä viihteellisen ohjelman ja tanssimusiikin soiton. Hän muun muassa särki vasaralla Hiski Salomaan levyn ”Lännen lokareita” eräässä Niilo Tarvajärven juontamassa ohjelmassa. Vaikka Wuolijoen teot voivat näyttää jälkikäteen tarkasteltuina huvittavilta, tosiasiassa hänen edesottamuksensa ja kotikommunisminsa merkitsivät vakavaa vahingontekoa ja uhkaa maallemme. Niiden kautta pohjustettiin tietä sosialistiseen Suomeen samalla, kun suomalaisia miehiä kuoli taisteluissa isänmaamme ja vapautemme puolesta. Siksi hänen tekojaan ei voida tarkastella kepeähkösti eikä leikkisästi, kuten Tuomioja kirjassaan, vaan ne ansaitsisivat lopultakin tulla tuomituiksi poliittisen moraalittomuuden merkeiksi.


Hellan vieressä heiluntaa vai politiikkaa kirjailijankaavussa?

Wuolijoen kirjallisia ansioita tuskin kiistää kukaan, mutta hänen näytelmätuotantonsa ja taiteellisuutensa eivät selitä eivätkä oikeuta hänen poliittisia virhearviointejaan. Järkevimmin hän olisi tehnyt pysyessään näytelmäkirjailijana. Tosiasiassa hän oli samaa jengiä kuin hänen palvelemansa desantit, Hertta Kuusinen, Otto Wille Kuusinen, Aleksandra Kollontai ja koko Terijoen hallitus. Hänen feminisminsä olisi voinut etsiytyä adekvaatimpiin muotoihin kuin sosialismin ja kommunismin tavoitteluksi.

Kyseessä ei siis ollut ”häivähdys punaista”, kuten kirjan nimi vihjaa, vaan Wuolijoen toiminta oli läpikotaisin purppuranpunaista. Koska Tuomiojan teos ei tuo julki mitään tärkeitä selitysperusteita Wuolijoen persoonan ristiriitaisuuksiin eikä se myöskään arvioi hänen tekojaan kriittisesti, sitä ei voida pitää ansiokkaana. Sen sijaan palkinnon olisi voinut myöntää vaikka tohtori Jukka Seppisen kirjalle Neuvostotiedustelu Suomessa 1917–1991, joka valaisee sosialisoimiseen tähdänneen toiminnan laajuutta. Tuomiojan palkitseminen oli poliittinen, sillä palkinnon jakoi tällä kertaa Raimo Väyrynen, joka tunnetaan demariyhteyksistään.

Olisi mielenkiintoista tietää, palkittaisiinko Tieto-Finlandialla myös sellainen filosofi, joka kirjoittaisi poliitikkojen oidipus- tai elektrakomplekseista kirjan – tai olisiko poliittisesti motivoituneilla lukijoilla edes kykyä ymmärtää ajatuksen ideaa.

Bond ja poliittinen korrektius

Pokerin pelaamisesta on tullut viime vuosina kansanhuvi: sitä pelataan niin televisiossa kuin kapakoiden nurkissakin. Asiantila saattaa heijastella uuden kasinotalouden olemusta. Ihmisten rikastuminen tai köyhtyminen mielletään entistä useammin pelkäksi onnenpyörän pyörähdykseksi, kun syy–seuraus-ketju ansioiden ja niihin johtavan työn väliltä on pantu globalisaation ja internationalismin keinoin poikki: rikastu siis pokerilla.

Myös uuden James Bond -elokuvan tekijät ovat tiedostaneet ajan merkit nimetessään tuotoksensa Casino Royaliksi. Pokerin peluun kohottaminen elokuvan keskeiseksi teemaksi puhuttelee ilmeisesti työväenluokkaisia ja keskiluokkaisia ihmisiä, sillä raina oli vielä kuukausi ensi-iltansa jälkeen Suomen katsotuin.

Minulla on ollut tapana käydä katsomassa James Bond joulunpyhinä, mikäli uusi elokuva vain on ollut tarjolla. Casino Royalia on kehuttu parhaimmaksi kautta aikojen, mutta omasta mielestäni Bond-elokuvat ovat vuosi vuodelta huonontuneet. James Bond tunnetaan tietenkin naistenmiehenä, ja kaikki Bondit ovatkin olleet korostetun heteroseksistisiä. Lisäksi 1980-luvun ja 1990-luvun Bondeissa konnat esitettiin usein tyypiteltyinä homoseksuaaleina, mikä heitti seksuaalivähemmistöjen vihat Bondin tekijöiden niskoille. Koska Bond oli myös huumoripitoinen, saattoi lievää rasismia katsoa kuitenkin läpi sormien.


Feministinen Bond

Bondeihin tuli jo 1990-luvulla uutuutena mukaan feminismi, joka pahensi asiaa. Casino Royalissakin kehitellään feministisvoittoista nais–mies-dialogia, joka ei omasta mielestäni toimi lainkaan. Bondia haukutaan muun muassa hänen egostaan, ja miestä potkitaan munille. (Miten ihmisen olisi mahdollista muuta ollakaan kuin ”egokeskeinen”, sillä minuushan on kaiken havaitsemisen ja todellisuussuhteen välttämätön ehto?) Bondin esimiehenä on ollut nainen jo Kultaisesta silmästä lähtien eli vuosikymmenen ajan. Miss Moneypenny puolestaan alettiin esittää tietoisena feministinä. Kun Bond-elokuvien naiset eivät ole enää hänen rakastajiaan vaan dominoijiaan, tästä ratkaisusta on seurannut useita ongelmia toimintaelokuvaksi tarkoitetulle produktiolle.

Poliittisesti korrektista Bondista huumori on kuihdutettu pois. Jäljellä on pelkkää rymistelyä, erikoistehosteita, feminismiä ja väkivaltaa. Huumorittomuus johtuu Bondin miehisen suverentiteetin kyseenalaistamisesta. Kun uros ei saa olla enää ehdoton, toimintaan ei saada mukaan sankaruutta kohottavaa karismaa. Se, että varhaisemmissa Bondeissa onnistuttiin yhdistämään toiminta ja seikkailu huumoriin, johtui Bond-hahmon suvereeniudesta: ollessaan hetero hän oli sitä avoimesti, ja hän hallitsi naisia. Sen sijaan nyky-Bond on alistuva raato. Casino Royalissa huumori on korvattu väkivallalla ja kovuudella. Uusi Bond-näyttelijä Daniel Craig on melko väritön tyyppi, joka ei häikäise sen enempää huumorilla kuin lihaksilla tai charmillakaan. Sitä paitsi hän muistuttaa riittävästi Vladimir Putinia sopiakseen paremmin kenraali Gogolin rooliin.


Roger Moore – Paras Bond

Kaikkien aikojen paras Bond oli minun mielestäni Roger Moore, sillä hän onnistui olemaan samanaikaisesti sekä toiminnallinen, humoristinen että todellinen gentlemanni. Niinpä parhaat Bond-elokuvat tehtiin 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa, ja niissä onnistuttiin yhdistämään actionia ja komediaa.

Uudesta Bondista puuttuvat Bond-elokuvien tavaramerkeiksi muodostuneet tekniset innovaatiot kokonaan, eikä elokuva hyödynnä myöskään ideologisia eikä poliittisia jännitteitä, jotka vielä kylmän sodan aikana tarjosivat viitekehyksen juonen punonnalle. Uudessa Bondissa asia on koetettu ratkaista amerikkalaiseen tapaan, toisin sanoen vetämällä esiin elokuvan alussa matkalaukullinen pätäkkää, josta lopun aikaa taistellaan.

Pelkän mammonan käyttäminen motiivina on kuitenkin alkeellista, ja elokuvassa häiritseekin sarjafilmeistä tuttu peittelemätön suhtautuminen rahaan. Tekijät ovat varoneet astumasta juonen rakentamisessa politiikan kentälle, vaikka esimerkiksi terrorismi olisi tarjonnut luontevan ympäristön tarinalle, kuten ennenkin. Näistä perinteistä aineksista voi enää vain haaveilla, kun poliittisen korrektiuden tavoittelu on tappanut niin huumorin kuin älyllisyydenkin elokuvien käsikirjoituksista.

Tsunamista kaksi vuotta

Kaakkois-Aasian tsunamista tuli tänään kuluneeksi kaksi vuotta. Osa avustusrahoista on kateissa, turismi on ennallaan, Thaimaassa on tapahtunut vallankaappaus, Acehissa mellastavat maanvyörymät ja tulvat, ja sisällissota kiihtyy. Siinä sosiaalista katastrofia luonnonkatastrofin jatkoksi. Televisiossa puolestaan pyörii tuhoa käsittelevä draamasarja, jota rahoittaa muun muassa eteläkorealainen Samsung oman product placementinsa katteeksi.

Luonnonmullistuksen tapahduttua paikalle riensi muiden muassa suomalainen piispa Eero Huovinen, joka paljasti epäuskoisuutensa siunailemalla, kuinka taivaallinen herra voi sallia kyseisen katastrofin. Häneltä näytti unohtuneen Jobin kirjan toteamus siitä, että kun otamme herralta vastaan hyvää, miksi emme ottaisi pahaakin. Maailmassa vallitsevan kurjuuden sovittaminen yhteen Jumalan hyvyyden kanssa onkin aiheuttanut teologeille paljon päänvaivaa.


Kurjuus, kärsimys ja teodikea-ongelma

Rationalistisen filosofian näkökulmasta maailmassa vallitseva kurjuus on seuraus aristoteelisen substanssin eli ”liikkumattoman liikuttajan” (tai luojajumalan) epätäydellistymisestä luomistyössä. Ihmisen erkaantuessa jumaluudesta maailmaan syntyi puutteellisuutta ja ihmiselle epätäydellisyyden kokemus. Vaikka voimmekin katsoa elävämme ”parhaassa mahdollisessa maailmassa”, siinä joudutaan sovittamaan yhteen mahdollisimman monia ristiriitaisiakin asioita. Tämän mukaan Jumala ei olekaan enää kaikkivaltias, vaan asialla on myös Tuhattaituri. Täydellisen olennon oli kuitenkin alun perin luotava maailma toteuttaakseen oman olemuksensa, johon sisältyi luomisen potentiaali. Niinpä elämme nyt kompromissin tuloksena luodussa maailmassa, kaukana jumaluuden sydämestä, hädän ja vaillinaisuuden alaisina.

Tämä on kristillisen rationalismin näkökulma asiaan, ja vastaava ajattelutapa näyttäytyy myös tieteen ja arkiajattelun piirissä eräänlaisena ideologiana: maailma on mätä. Mutta asiasta on voitu ajatella myös toisin ja kieltää maailman olevan paha. Tällöin on ajateltu, että kaikki koituu lopulta hyväksi, kuten useimmissa ykseysfilosofioissa uusplatonismista alkaen.

Jos haluaisin olla kyyninen, voisin auttaa piispaa ja alkaa syyllistää ihmisiä katsomalla, että tsunamissa oli kyse eräänlaisesta luonnon kostosta ja vedenpaisumuksesta, jolla pyhä Jumala pyyhkäisi tieltään etelän aurinkorannoilla kellottelevat hyvinvointikansalaiset. He olivat ylimielisyydessään ja syntisyydessään paenneet materialistista jouluryysistä Aasian lomakeskuksiin, mitä voidaan pitää jouluryysiksenä toiseen potenssiin korotettuna. Vakaumukselliselle kristitylle sattumaa ei voi olla olemassa, joten tuhon täytyi olla merkki johdatuksesta. Siksi johtopäätöksenkin on oltava se, että Jumala sallii pahan, mikä on tietenkin teologisesti valitettavaa.


Yhdentekevyyden ahdistus

Sen sijaan tieteellisen naturalistin ja materialistin mielestä kyse oli vain sattumasta, joka kuuluu luontoon. Luonnon ilmiöt tieteellinen naturalisti puolestaan ymmärtää joko ihmisen pysyviksi vihollisiksi tai suojelun kohteiksi, joten naturalistisesti ajattelevalla henkilöllä on hyvät mahdollisuudet itse päättää, miten hän katastrofiin suhtautuu: arvottaako hän sen kielteisesti vai myönteisesti vai – kuten yleensä – täysin välinpitämättömästi ja neutraalisti? Kyseinen kyynisyys tuottaa tietenkin myös naturalistille äänetöntä ahdistusta, joka näkyy lisäksi eräissä uskontomuodoissa.

Tsunamin jälkeen monet länsimaiset ihmiset kummastelivat, miten nopeasti tuhoista kärsineet maat nousivat jaloilleen. Hindulaiset ja buddhalaiset suhtautuivat asiaan tavalla, jota ulkoa päin voidaan sanoa ”luontevaksi”. Tosiasiassa kyse oli huomattavasta elämänkatsomuksellisesta erosta. Se paljastui katastrofiin asennoitumisen kautta myös länsimaisille ihmisille. Selitys näennäiseen ”luontevuuteen” löytyy siitä, että tuhoutuminen ja olosuhteiden vaihtelu sisältyvät hindulaisen ja buddhalaisen ihmisen maailmankuvaan. Siinä kaikki on kaaoksenkin hetkellä tasapainossa. Ruumis on heille vain sielun kulkuväline yhdestä elämästä toiseen.

Ajatus voi olla ainakin näennäisesti helpottava, mutta sitä ei voida sanoa kovin lohdulliseksi. Buddhalaisuuteen ja hindulaisuuteen ei kuulu ahdistus eikä suru kuoleman johdosta. Buddhalaisille ja hindulaisille kuolemaa ei itse asiassa ole; on vain elämän ikuinen kiertokulku, siirtyminen elämästä toiseen sekä siihen mahdollisesti liittyvää kaipauksen ja ikävän tunnetta. Heidän näkemyksensä elämästä muistuttaa siis tyypillisen naturalistin käsitystä.

Me eurooppalaiset voisimme sanoa kyseistä ajattelua tunteettomaksi ja kylmäksi, ja ainakin etiikan teorioiden kannalta siihen liittyy myös moraalinen kyynisyys: jos ihminen ei ahdistu eikä tunne syyllisyyttä, hänellä ei ole länsimaisen käsityksen mukaan myöskään vastuuta eikä moraalia. Ja kyllähän asian tämä puoli näkyy kurjuutena Intian kaduilla ja kujilla, kun millään ei näytä olevan mitään väliä.

Ajattelutapa muistuttaa myös eräänlaista villiä ajattelua, jossa ei ole lainkaan normeja eikä kieltoja saati sellaisia estoja tai rajoitteita, joita länsimaalaisittain pidettäisiin moraalin tunnusmerkkeinä. Vai onko? Ehkä ne ovat niin sisäistyneinä kyseiseen elämänmenoon, että buddhalaisten ja hindulaisten koko elämä koostuu tuosta ahdistuksesta ja toivottomuudesta sekä niiden ritualisoituneista seurauksista. Joka tapauksessa maailmalla matkustavan kannattaa avata silmänsä muulloinkin kuin vain silloin, kun jokin konflikti tai katastrofi pakottaa havaitsemaan ihmisten ja kulttuurien todelliset erot. Niitä on nimittäin paljon. Pintaa tarvitsee yleensä vain hieman raaputtaa, jotta ihmisten elämänkatsomukselliset ja filosofiset eroavuudet tulevat esiin kuin ketut koloistaan – tai sudet luolistaan.

Joulukarnevaali

Tänään on jouluaatto, eli varsinainen juhlapäivä on lähellä. Monet tietävät, että joulukuusi on pakanallinen keksintö. Mutta myös itse joulun vietto on epäkristillinen perinne. Vielä roomalaisajalla joulun paikalla oli saturnalia-juhla, jota vietettiin sadonkorjuun merkeissä Saturnus-jumalan kunniaksi. Alkukirkon papit oivalsivat, että ahkerasta käännytystyöstä huolimatta monetkaan ihmiset eivät halunneet luopua mukaviksi kokemistaan juhlaperinteistä, joten kristinusko oli yhdistettävä niihin. Niinpä kristillinen kirkko otti pakanallisen perinteen käyttöön antamalla siunauksensa sille. Toiveena oli, että kristinuskokin alkaisi juhlariehunnan myötä näyttää hauskemmalta. Käytännössä kävi kuitenkin niin, että uskonto menetti hengellisyyttään samalla kun juhliminen maallistui.

Joulua vietiin alun perin eräänlaisena karnevaalina, jonka kuluessa orjasta tehtiin hetkellisesti isäntä, narrista kuningas ja rengistä herra. Perinteen tarkoituksena oli luoda tilapäinen vapauden saareke ja hengähdystauko muutoin alistetun ja painostavan elämän keskelle. Ja eikö tästä käsityksestä kajastakin myös nykyjoulun ”varsinainen sanoma”? Samalla kun kirkko alkoi hellittää liekanaruistaan juhlimisen ja vapauden hyväksi, se tuli antaneeksi ihmisille mallin, jota he saattoivat tavoitella myös normaalielämässään. Joulun vieton kautta kirkko ei ainoastaan lisännyt suosiotaan ihmisten joukossa vaan loi myös pohjan kirkon oppien hylkäämiselle, kun kansalaiset kiinnostuivat pelkästä karnevaalien vietosta hengellisyyden sijaan. Tämän kehityskulun tuloksena joulu on nykyäänkin peräti materialistinen juhla, ja kirkot täyttynevät jouluisin nimenomaan tapakristillisyyden vuoksi.

Monien muiden karnevaalien tavoin joulu ei ainoastaan auta kansalaisia kestämään pimeyttä ja kurjuutta syksyn ja loskaisen talven läpi, vaan se myös houkuttelee ihmisiä pysyvästi pois alamaisuuden tilasta. Mihail Bahtinin käsityksen mukaan karnevalistisuus saattoi auttaa jopa siirtymisessä pimeältä keskiajalta valoisan renessanssin aikakaudelle. Joulun poliittinen merkitys on siis vaihtoehtoisen maailman luomisessa, esimerkiksi sellaisen, jossa ihmiset osoittavat toisiaan kohtaan hyvää tahtoa. Mitä enemmän karnevaaleja järjestettäisiin, sitä paremman otteen ihmiset saisivat tuosta paremmasta maailmasta. Toiveena on, että karnevaalit muuttuisivat vallitsevaksi tilaksi, ja tämän merkiksi monien ihmisten elämä onkin nykyään pelkkää siirtymistä karnevaalista toiseen. Eri asia on sitten se, tunnistetaanko myöskään karnevaaleja enää karnevaaleiksi, sillä jos aina on juhlat, ei ole koskaan juhlat.

Jouluna ihmiset tekevät paljon sellaista, mitä he eivät muutoin tekisi. Joulu perustuu siis petokseen ja merkitsee poikkeustilaa ihmisten välisissä suhteissa. Myös tämä on karnevalistinen piirre. Muutamat ovat tällöin imeliä kuin lanttutaikina ja toiset happaman emäksisiä kuin lipeäkala.

Miten tuohon hyvän tekemisen perinteeseen pitäisi sitten suhtautua? Hyvyyden osoittamisen sanotaan tuovan iloista mieltä myös tekijälleen. Tämä on luonnollisesti ymmärrettävää. Lahjojen jakaminen ja avuliaisuus tuntuvat hyvältä nimenomaan niiden ihmisten mielestä, jotka toimivat näiden periaatteiden mukaisesti, sillä epäitsekkäitä ihmisiä myös vastavuoroisesti palkitaan paremmilla sosiaalisilla palkinnoilla kuin omaa etuaan ajattelevia. Mitä paremmaksi ihminen oman hyvyytensä kokee, sitä enemmän hän tekee hyvää, ja näin selittyy, miksi paljon hyvää tehneet sanovat olevansa tyytyväisempiä kuin ne, jotka pidättäytyvät liiasta anteliaisuudesta. Koska hyvän tekeminen tuntuu viimeksi mainituista lähtökohtaisesti pahalta, kitsaat ihmiset tekevät vähemmän hyvää, ja niin muodoin selittyy, miksi nekin vähäiset teot, jotka he puolestaan saavat aikaan, tuottavat heille tuskaa ja suuria ponnistuksia. Tällä tavoin hyvä ja paha monistuvat ja leviävät kuin renkaat vedessä.

Koska hyvä ja paha ovat suhteellisia ja ihmisten yksilöllisistä kokemuksista riippuvaisia asioita, ne voivat vaihtua myös toisikseen. Joulu on sosiaalinen häiriötila, jota kannattaa varoa. Joulun merkeissä ihmisiä pakotetaan olemaan vastoin tahtoaan seurallisia. Yksinäisiä puolestaan syyllistetään yksinäisyyden leimalla, jota heitä opetetaan häpeämään. Samanaikaisesti, kun hoetaan äänekkäästi joulurauhaa, rikotaan niiden ihmisten rauhaa, jotka muutenkin elävät rauhallisesti. Sitä, että joku ihminen jättää hälinän taakseen, ei suostuta hyväksymään, mutta sellaista ihmistä aina ymmärretään, joka suostuu taistelemaan joulukiireiden vuoksi tavoitellen edes jonkinlaista onnea ja rauhaa. Tämän ajattelutavan mukaan on väärin kääntää maailmalle selkänsä tavoitellakseen todellista joulurauhaa, mutta on oikein uhrata oma onnellisuutensa johonkin sosiaaliseen juhlintaan osallistumisen vuoksi.

Joulu myös kaduttaa ihmisiä. Sen konkreettinen seuraus on ylensyömisestä johtuva ähky, ja vakavampi seuraus on henkinen ahdistus. Kaikkiin juhlapäiviin liittyy epäonnistumisten ja pettymysten uhka, jonka tuloksena päivä on pilalla. Suurelle osalle ihmisistä joulu ei ole kovin hyvä eikä myöskään kovin rauhallinen. Juhlapäivät tekevät vastoinkäymisistä, kuten sairauksista, entistäkin kivuliaampia. Todellisuudessa musta ei tule mustemmaksi valkoista pohjaa vasten, ja elämästä voi iloita nimenomaan sosiaalisista painolasteista, tavoista ja kulttuurista irtautumisen kautta.

Kun nyt toivotan teille, hyvät lukijani, hyvää ja rauhallista joulua, minä tarkoitan sitä. Jatkakaa siis kamppailua paremman elämän sekä turhamaisuudesta ja pikkusieluisuudesta vapautumisen puolesta. Siinä joulun idea kirkastuu!

Vuoden pimein aika

Tänä yönä aurinko laskeutuu syvemmälle taivaanrannan taakse kuin yhtenäkään muuna vuoden tai vuorokauden hetkenä. Talvipäivän seisaus on tänään 22.12.2006 kello 2.22. Pohjoisessa aurinko ei näyttäydy päivällä lainkaan, eikä valoisan aika ole etelässäkään viittä tuntia pitempi. Suomalaiset elävät suurimman osan elämästään varjojen mailla. Mitä järkeä siinä on? Ei mitään. Ainoa johdonmukainen keino jatkaa elämää olisi muuttaa pois täältä, vähintään Nizzan tai Venetsian tasolle.

Mutta pimeydessä ja synkkyydessä on myös filosofiansa. Aurinko, joka tuskin jaksaa päivisin nousta, on harvinainen timantti, jota kokoonnutaan katsomaan kuin kultaa valinkauhassa, kunnes se katoaa moneksi kuukaudeksi taivaanrannan taakse. Nukkuvassa, mustassa auringossa on suunnatonta metafyysistä potentiaalia: lupauksellaan lumoavaa voimaa. Jos haluaisin olla yhtä egomaaninen kuin Turkmenistanin äskettäin edesmennyt maallinen ja hengellinen johtaja Saparmurat Nijazov, myös minä nimeäisin taivaankappaleet oman persoonani mukaisesti. Ajatelkaa, kuinka valaisevaa olisi, jos aamun sarastaessa ja auringon häikäistessä ensisäteillään astronomitkin olisivat velvoitettuja lausumaan: ”Katsokaa – ei aurinko – vaan Hankamäki nousee!”


Synkkyydessä syvällisyys

Mitä filosofista ideaa pimeyden ja synkkyyden lietsomassa tappiomielialassa sitten on? Sen suurempaa syvällisyyttä kuin synkkyyteen ja surumielisyyteen liittyvä epätoivo, ei voida kuvitella. Syy tähän on selvä: voittamisessa on epätotuuden siemen, mutta tappiosta alkaa totuus. Voittajia ohjaa epätotuuteen ja pinnallisuuteen heidän narsisminsa ja itseluottamuksensa. Siihen perustuvat myös hilpeys ja juhlinta, eikä sotien ja urheilukilpailujen voittajia voida koskaan arvostella liiallisesta vaipumisesta syvämietteisyyteen. Paremminkin heitä leimaa masturbaation harjoittajille tyypillinen itseensä tyytyväisyys, joka yleensä vaihtuu syyllisyyden tunteeksi tai huonoksi omaksitunnoksi.

Tie voiton kukkuloilta murheen alhoon on onneksi lyhyt, kuten uransa lopettaneiden maailmanmestareiden esimerkki osoittaa. Kyse on itsepetoksesta. Sen sijaan se, joka jo alun perin valitsee häviäjän osan, hyväksyy maailmaan sisältyvän tappion ja puutteellisuuden. Tuskin mikään on niin naiivia ja epäfilosofista kuin optimismi, paitsi jos iloitseminen tapahtuu kyynisyyden siivin, kuten itseironian ja maailmanhalveksunnan tapauksessa. Koska maailma on puutteellinen, ristiriitainen ja mätä, osuvat kyynikot, pessimistit ja tappionsa tunnustaneet häviäjät yleensä oikeaan. Siksi filosofienkin olisi johdonmukaista asettua hävinneiden puolelle, josta syvällisyys alkaa.

Merkille pantavaa on, että suurin osa niin sanotuista analyyttisista systeemifilosofeista haluaa voittaa. He haluavat ikään kuin valloittaa karvakukkulan omilla ”metodeillaan”, ja he asettuvat mielellään voittaneiden puolelle myös tiedepolitiikassa. Voittajia ovat olleet Englanti, Yhdysvallat, analyyttinen systeemifilosofia ja marxismi. Nationalismin voitto Saksassa kesti vain hetken, mutta tappion jälkeen sekin löysi totuuden – toisin kuin ydinpommiensa kanssa maailmaa valloittaneiden suurvaltojen hurmahenkinen voitontahtoisuus. Ne hävisivätkin pahimmalla mahdollisella tavalla: menettämällä kulttuurinsa piiristä tappiollisuuden ja katkeruuden tuottaman syvällisyyden. Sen parempaa syvällisyyden taetta ei filosofiassa voida ajatella kuin häviöön, alakuloon ja nujerretuksi tulemiseen liittyvä totuudellisuus. Niinpä hävinneet osapuolet yleensä voittavat filosofisesti.


Pelastuminen

Entä miten on ahdistukselta pelastumisen laita? Filosofian keskeinen motiivi kiteytyy kysymykseen, miksi ihmisen täytyy kuolla. Syynä ihmisen kuolevaisuuteen on maailman luomisesta seurannut todellisuuden epätäydellisyys ja ajallisuus sekä sydämen irtautuminen Jumalasta, mitä kuvataan myös perisynniksi. Pahiten se koskee juuri voittajia, sillä voitolle selviytyminen on heidän uskontonsa, ja tämän mukaisesti he ovat vailla pelastusta tai kokevat olevansa pelastuksen tarpeessa. Sokraattinen viisaudenrakastaja, joka ironisesti katselee tätä näytelmää ulkopuolelta päin, on sen sijaan automaattisesti pelastettu oidipaaliseen rikokseen syyllistymättömyytensä vuoksi.

Meidän homoseksuaalien väitetty syvällisyys ja synkkyys onkin pohjimmiltaan erilaista kuin heteroiden epätoivoinen ahdistus ja surumielisyys, joka kertoo vain heidän turhautuneisuudestaan. Gay-joulun läpi raikuu nauru. Heteroiden voitontahtoisuus ja heidän traagisuudestaan seurannut tappiomieliala ovat löytäneet filosofian historiassa oivalliset ilmaisunsa, aivan niin kuin homojen omasta häviäjän rooliin asettumisesta seuraava riemukas ironiakin. Samantapaista asennoitumista – pessimismiä ja ironiaa – ovat modernin ajan filosofiassa edustaneet Schopenhauerin, Nietzschen ja Heideggerin hahmot. Heitä kaikkia leimaa omasta määrätietoisuudestaan ja voitontahtoisuudestaan huolimatta asettuminen valtakulttuurin ulkopuolelle, sen reunoille, rajoille, laidoille ja terasseille, josta nämä filosofit katselevat ja arvostelevat kaduilla, turuilla ja toreilla sekä kaiken maailman markkinoilla vallitsevaa hälinää.

Hyvää vuoden loppua teille kaikille rakkaat ystävät, jotka olette jaksaneet lukea ja seurata tätä palstaa!

Kaivakaa maata

Totuus löytyy maan alta. Niin ainakin arvellaan. Uusimpien tutkimusten mukaan Huhtiniemestä löytyneet vainajat eivät olleetkaan jatkosodan aikana teloitettuja, mutta se ei merkitse, ettei sellaisiakin voisi löytyä. Uutisista päätellen ihmisillä on sammumaton halu todistella, kumpi totuus on oikea, viranomaisten julistama ja armeijan nuhteettomuutta korostava näkemys vai kaupunkilegendan muodossa elävä huhu.

Asiaa tutkinut Antti O. Arponen ehti jo tuloksista masentuneena pyörtää epäilyjään, mutta ei hänenkään kannata heittää lapiotaan ojaan, sillä aina voi löytyä todisteita siitä, että armeija oli paha. Vasta sitten, kun koko paikka on myllätty, voidaan sanoa, miten asiat olivat: onko huhuissa perää vai osoittautuuko Arponenkin vain Suomen uskomattomimmaksi Pastirol-poskeksi? Kunpa kaikkien huhujen, valheiden ja totuuden selvittämiseksi nähtäisiin yhtä paljon vaivaa. Ainakin se on selvää, että armeijoiden ja viranomaisten kannattaa jatkossa joko vältellä ampumasta ketään tai hävittää todisteet entistä huolellisemmin. Siitä vain maata kaivamaan.

Pinochet, sankari vai konna?

Chilen entisen diktaattorin Augusto Pinochetin kuoltua toissapäivänä ihmisillä oli jälleen tilaisuus iloita ja surra menetettyä johtajaa sekä todistaa, että symboliseen isäkompleksiin liittyvät oidipaaliset tunteet ovat esillepanossaan peittelemättömiä. Mutta asiaan liittyy myös poliittisia näkökohtia. Pinochetia on syytelty vallankaappauksesta, ihmisoikeusrikkomuksista ja sotilasdiktatuurin ylläpidosta CIA:n tuella. Entä kuinka paha mies Pinochet loppujen lopuksi oli? Miten kaikki tapahtui?

Vallankaappauksilla ja kumouksilla on tietysti merkitystä vain suhteessa vallitsevaan valtaan. Pinochetin alulle panema sotilasdiktatuuri juontaa juurensa Chilessä juhlitusta sosialismin riemuvoitosta, joten minkälaista vallankäyttöä maassa oikein harjoitettiin?


Vallankaappauksen syyt

Aina kun huomautetaan, että Pinochet riisti vallan Chilen ”demokraattisesti valitulta sosialistiselta presidentiltä” Salvador Allendelta, on syytä muistaa, että Allenden äänisaalis oli vain 36 prosenttia annetuista äänistä, mikä vaalitavan vuoksi riitti valituksi tulemiseen. Demokraattisesti valittu hän oli silti, totta kai, mutta kaappauksen motiivina ei ollutkaan pelkkä valituksi tuleminen vaan se, minkälaisia uudistuksia Allende oli saattanut voimaan noustuaan valtaan vuonna 1970. Ratkaisevimmaksi virheeksi osoittautui Chilen kuparikaivosten sosialisoiminen. Chile oli ja on edelleen tärkeä kuparin tuottaja. Kuparin tuotannon täydellinen kansallistaminen olisi johtanut romahdukseen, sillä alan teollisuus (suomalaiset toimijat mukaan lukien) olisi joutunut vetäytymään maasta. Mahdollisuus käyttää länsimaista rikastusmenetelmää olisi menetetty, ja maa olisi muuttunut pelkäksi raakakiven tuottajaksi.

Käännekohdaksi osoittautui eräiden myöhempien tapahtumien valossa hieman ironinen päivämäärä 11.9.1973, jolloin Augusto Pinochet kaappasi vallan maan armeijan tuella. Allenden sanotaan saaneen surmansa presidentinpalatsin piirityksessä, mutta virallisen tiedon mukaan hän teki itsemurhan. Asiaan liittyvä anekdootti kertoo, että Allende ampui itsensä palatsin valtauksen loppuvaiheessa Fidel Castron lahjoittamalla Kalašnikov-rynnäkkökiväärillä, johon kiinnitetyssä kultaisessa laatassa luki: ”Hyvälle ystävälleni Salvarod Allendelle Fidel Castrolta, joka erilaisin keinoin yrittää saavuttaa samat tavoitteet.”

Syytä sotilasdiktatuurin esiinnoususta ei voida vierittää Pinochetille itselleen. Historiallinen tosiasia on, että nimenomaan Chilen demokraattisesti valitun parlamentin alahuone pyysi päätöslauselmassaan asevoimia puuttumaan Allenden hallinnon rikoksiin ja poistamaan Allenden virasta. Santiagossa koolla ollut Chilen parlamentti olikin julistanut elokuun 22. päivänä 1973 Allenden hallituksen laittomaksi 81 äänellä 47 ääntä vastaan. Tämän jälkeen Chilen parlamentti esitti laajan luettelon erilaisista rikkomuksista, joilla Allenden hallitus oli loukannut perustuslakia. Ohessa otteita luettelosta:

– Se on asettunut kongressin perustuslakia säätävien toimintojen yläpuolelle.
– Halveksinut oikeutta.
– Loukaten karkealla tavalla voimassa olevia lakeja sekä vallankäytön jakamisen periaatetta se on mitätöinyt sellaisten oikeudellisten ratkaisujen ja tuomioiden täytäntöönpanon, jotka eivät ole olleet sille mieluisia.
– Halveksinut ylimmän revisioviraston antamia määräyksiä ja päätöksiä silloin, kun ne ovat koskeneet hallituksen ja sille alistettujen instanssien päätösten lainvastaisuutta.
– Loukkaus kaikkien kansalaisten juridista tasa-arvoisuutta vastaan.
– Häikäilemättömät puuttumiset sananvapauden periaatetta vastaan.
– Yliopistojen itsehallintaoikeuden loukkaukset.
– Kokoontumisoikeuden rajoittaminen, estäminen ja jopa väkivaltainen tukahduttaminen.
– Opiskelun ja opetuksen vapauden tukahduttaminen.
– Perustuslaillisesti säädetyn omistusoikeuden järjestelmällinen loukkaaminen.
– Työläisten ja heidän ammatillisten järjestöjensä ja syndikaattiensa oikeuksien halveksinta.
– Perustuslaissa säädetyn vapaan maastamuutto-oikeuden räikeät loukkaukset.
– Hallituksen edistämä ja tukema kapinallisten järjestöjen suurimittainen muodostaminen ja ylläpitäminen.
– Hallituksen suojeluksessa tapahtunut aseistettujen joukkioiden muodostaminen ja koulutus.

Tästä kaikesta chileläisten oli kiittäminen Salvador Allendea ja hänen senaattiaan. Sosialistisen presidentin valinta ei siis yhdistänyt kansaa vaan jakoi sen entistä pahemmin kahtia. Pinochetin syrjäyttämä Allende, vaikka olikin demokraattisesti valittu, ei suinkaan ollut demokraatti vaan marxilainen. Allendella oli myös hyvät välit Kuuban diktaattoriin, Fidel Castroon, ja hän oli kolmessa vuodessa saanut Chilen talouden kaaokseen marxilaisilla opeillaan. Samanaikaisesti kun maahan salakuljetettiin neuvostoaseita Castron ”henkilökohtaisena lahjana” Allendelle, kansalle opetettiin jalkapalloa.


Pinochetin merkitys

Vuonna 1973 Pinochetin sotilasjuntta käytännössä esti sisällissodan, joka oli jo ovella, ja lopetti mielivallan sekä sorron, johon maa oli ajautunut, kun maanomistajia tapettiin ja ryöstettiin Allenden ajaman sosialisoinnin yllyttämänä. Suurin osa maasta lähteneistä olikin joko heitä, älymystön jäseniä tai sitten pelkästään helpompaa elämää hakeneita rikollisia. Vallankaappauksen paradoksaalista parlamentaarisuutta ilmentää se, että Allende oli itse nimittänyt kenraali Pinochetin armeijan komentajaksi vain vähää ennen kuin Pinochet päätyi vaatimaan hänen eroaan kansanedustuslaitoksen suomaan valtuutukseen vedoten.

Parlamentin oikeuttamana Pinochet otti vallan määrätietoisesti käsiinsä, torjui kommunismin uhan ja laittoi talouden kuntoon. Vähitellen hän myös palautti sananvapauden ja poisti yhdistystoiminnan rajoitukset sekä diktaattoreille epätyypilliseen tapaan luopui ajan ollessa kypsä itse vallasta. Toki myös ylilyöntejä ja ihmisoikeusrikoksia tapahtui, mutta ne tehtiin suureksi osaksi maassa vallitsevien levottomuuksien hillitsemiseksi, ja ne olivat vastauksia käynnissä olleeseen sekasortoon.

Monien mielestä Yhdysvaltojen toimet Vietnamissa olivat väärin vain siksi, että Vietnam on kaukana Yhdysvalloista. Arvosteltaessa Yhdysvaltojen intressejä Chilessä ei juuri koskaan muisteta mainita, että Neuvostoliitto oli aloittanut suunnattoman laivastotukikohdan rakentamisen Chileen kilpailemaan Tyynenmeren herruudesta. Neuvostoliitto oli rakentanut myös eräänlaisen lentotukialuksen Yhdysvaltojen rannikolle jo aiemmin ja uhannut maailmaa ydinsodalla Kuuban kriisin yhteydessä. Yhdysvallat ei sentään yrittänyt viedä ydinpommejaan Vietnamiin vaan pysytteli maassa etelävietnamilaisten pyynnöstä ja maailmanvallankumouksen estämiseksi.

Onkin mielenkiintoista verrata Fidel Castron suomalaisessa mediassa saamaa kohtelua Pinochetin käsittelyyn. Pinochet sentään laittoi talouden kuntoon Nobel-palkitulta Milton Friedmanilta omaksumillaan opeilla, kun taas Castro kurjisti maan ja on pitänyt kynsin hampain kiinni diktaattorin asemasta. Kuitenkin Pinochetia on pidetty pahana poikana Castroon verrattuna.


Kun ”demokratia ei toimi”

Entä mitä seurauksia Pinochetin valtakaudella oli? Kuubasta tuli Neuvostoliiton banaanitasavalta viideksikymmeneksi vuodeksi, eikä sen poliittinen järjestelmä ole vieläkään muuttunut. Havannan kaduilla lipuvat edelleen 1950-luvun alun Chevroletit, jotka menneisyyden haamuina muistuttavat kapitalismin kauheudesta ja sosialismin ihanuudesta. Neuvostoliitto käytti hyväkseen Kuubaa ja kuubalaisia sotaseikkailemalla Afrikassa, jolloin hiv levisi viidakkosodista henkiin jääneiden kommunistisissien mukana Väli-Amerikkaan (kilpailevan selityksen mukaan ”merimiesten” kantamana Haitille ja sieltä Kaliforniaan).

Pinochetin luovuttua presidentinvallasta vuonna 1990 Chile oli aidosti demokraattinen markkinatalousmaa. Jos taas Allende olisi onnistunut pyrkimyksissään, Chilellä olisi ollut edessään Kuuban kohtalo. Allende saattaisi roikkua vallan kahvassa yhä, sillä hän oli syntynyt vuonna 1908, ja myös Pinochet eli 91-vuotiaaksi.

Kenraali Pinochet oli chileläisille samaa kuin Francisco Franco espanjalaisille ja marsalkka Mannerheim Suomelle. Pinochet piti itseään isänmaallisena miehenä, joka pelasti Chilen kommunismilta, ja moni Chileläinen yhtyy tähän mielipiteeseen. Enintään häntä voidaan arvostella tai kiittää anarkistisesta vallankaappauksesta ja käytännön anarkiasta.

Pinochetin aikana varsinainen rikollisuus oli vähäistä verrattuna nykyaikaan. Vasemmiston oltua vallassa 16 vuotta maa on rikastunut ja köyhyys vähentynyt mutta ei niin paljon, kuin olisi ollut mahdollista. Rikollisuus sen sijaan on lisääntynyt noin 500 prosenttia Pinochetin ajasta. Luokkayhteiskunnan eriarvoisuus on jatkuvasti kasvanut, eikä juuri minkäänlaista sosiaaliturvaa ole järjestetty, vaikka siihen olisi varaa.

Vallanvaihto vapaasta markkinataloudesta sosialismiin ei ollut ennen Allendea koskaan tapahtunut verettömästi, mutta myöskään sosialistisen järjestelmän vaihtamiseen vapaaksi markkinataloudeksi ei tarvinnut paljon houkutella. Oliko sitten ”latinalaisen Amerikan ensimmäisen demokraattisesti valitun vasemmistolaisen presidentin” syrjäyttäminen niin merkittävä symbolinen teko, että se häviää moraalisessa mielessä tietylle käytännön tosiasialle: tapahtumien lopputuloksen kautta maata estettiin ajautumasta Kuuban tielle.

Muutamat katsovat, että Allenden 36 prosenttia riitti demokraattiseen valintaan, koska hän oli ”demokraatti”. Samoin nämä henkilöt pitävät George W. Bushin ensimmäistä valintaa 49,9 prosentin ääniosuudella vain osoituksena Yhdysvaltojen järjestelmän epädemokraattisuudesta, sillä Bush ei ole demokraatti. Saddamin ja Castron sadan prosentin lukemat puolestaan ovat heille selvä merkki Irakissa vallinneesta tai Kuubassa edelleen vallitsevasta demokratiasta. Taitaakin olla niin, että vasemmistolaisen vaalivoittoa pidetään osoituksena demokratiasta riippumatta siitä, saako ehdokas alle 50 prosenttia tai tasan 100 prosenttia äänistä. Vasemmistolaisen vaalitappiota puolestaan pidetään näillä tahoilla aina osoituksena ”demokratian toimimattomuudesta”.


Viimeinen tuomio

Pinochetin presidenttikaudella tapahtuneet ihmisoikeuksien rajoitukset ja rikkomukset varjostavat tietenkin Chilen menneisyyttä, mutta ne muodostavat pienemmän haitan kuin Allenden aikana alkaneet väkivaltaisuudet ja suunta, jota kohti maa oli luisumassa. Erään avoimen kysymyksen muodostaa se, olisiko maata voitu kehittää kohti pohjoismaista demokratiamallia, jos Allenden sosialistihallitus ei olisi yltiöpäisesti yrittänyt muuttaa maata kansandemokratiaksi. Pinochetin, parlamentin ja Yhdysvaltojen puuttuminen asioihin johtui Allenden sosialistihallituksen virheistä, joita se teki Neuvostoliiton ja Kuuban tuella. Samanlainen mahdollisuus liekanarun muuttumiseen hirttonaruksi olisi ollut myös Kekkosen ajan Suomessa, elleivät punamultayhteistyössä toimineet sosiaalidemokraatit olisi olleet ketunhäntä kainalossa toimivia ja sotien tapahtumista oppineita isänmaallisia porvareita, jotka kerta toisensa jälkeen onnistuivat vesittämään Neuvostoliiton ikävät yhteistyötarjoukset.

Useissa kirjoituksissa Pinochet on etukäteen tuomittu Helvettiin. Teologisesti katsoen se on kuitenkin harhaoppia. Kristinuskon protestanttisen haaran mukaan ihmistä ei tuomita hänen tekojensa mukaan vaan yksinomaan armosta. Mikäli Pinochet ennen kuolemaansa kääntyi aidosti kristinuskoon, hän on pelastunut Helvetin lieskoilta. Kiintoisaa on, mihin Pinochet päätyy viimeisellä tuomiollaan, mutta ainakin hän uskoi pelastaneensa kotimaansa sosialistiselta pienoishelvetiltä. Augusto Pinochet muistutti myös hämmästyttävällä tavalla filosofi G. H. von Wrightiä ylikasvaneine kulmakarvoineen.

Itsenäisyyspäivän itsemurha

Itsenäisyyspäivän pääuutinen oli itsemurha, jonka eräs sotaveteraani teki kävelemällä vastaanottoaitiosta panssarivaunun alle valtakunnallisessa juhlaparaatissa Jyväskylässä. Vanhuksilla on tarpeeksi tilaisuuksia tehdä itsemurhia arkipäivinäkin, joten teko oli harkittu. Jos kyseessä ei ollut vanhenemisen tuskallisuuteen liittyvä mielenhäiriö, se oli selvä kannanotto joko sotaa, veteraanien huonoa kohtelua tai nykysuomalaista politiikkaa vastaan. Kyseessä oli siis hirmuinen protesti ja syvästi vertauskuvallinen tapahtuma, jossa itsenäisyyden pelastaja heittäytyi omien joukkojen alle. Itsemurha vastasi eduskunnan taktista vetoa, jonka mukaisesti se äänesti EU:n perustuslain puolesta juuri itsenäisyyspäivän kynnyksellä. Myös se oli eräänlainen kansallisen suvereniteetin menetyksen symbolis-suisidaalinen esitys.

Ja jumalauta tätä suomalaista mediaa! Yleisradion sensuuritoimitus leikkasi tapahtuman kokonaan pois TV2:n paraatiohjelmasta, ja uutisissakin se kylmästi mainittiin, mutta kuvaa ei näytetty. YouTube oli taaskin viivalla ensimmäisenä esittämällä amatöörikuvaajan videon asiasta. Linkki siihen löytyi Helsingin Sanomien sivuilta, josta se myöhemmin poistettiin jonkun ilmeisen nimettömän ”moderaattori Paavo Hautalan” toimesta. Selitykseksi kerrottiin, että ”HS:n linjana on, että tämäntapaisia videoita ei palstalla julkaista”. Miten niin ”tämäntapaisia”? Oliko videossa muka jotain vikaa? Siinähän esitettiin tapahtunut tosiasia. Peittelemällä totuutta media antaa valheellisen kuvan todellisuudesta. Se, että jonkun toimittajanplantun todellisuuskäsitys ei sitä kestä, ei anna perustetta totuuden salaamiseen yleisöltä.

Sama hyssyttely näkyi myös uutisoinnissa, joka koski köyhien linnanjuhlia ja kuokkavieraiden toimintaa. Hakaniemen torilla tarjoiltiin soppaa ”heille”, eli ulkopuolisiksi kuvatuille ihmisille. Toisaalla poliisi joutui harjoittelemaan itsehillintää pidätellessään raivoaan ja kolhiessaan anarkistien sinänsä rauhallista mielenosoitusta. Medialla ei ole oikeutta sievistellä, vähätellä, kaunistella eikä sensuroida asioita oman merkityksenantotapansa mukaan, kun kyseessä pitäisi olla kansalaisten juhla.

Sensuuri, valehtelu ja estely eivät toimi politiikassa. Tämänvuotisen itsenäisyyspäivän todelliset voittajat olivat köyhät, vähäosaiset, syrjityt ja ulkopuoliset ihmiset, joiden puolelle yleisön mielipide kääntyy. Eliitti juhli yksin. Ja mitäpä tyhmät koskaan osaisivat muuta kuin rajoittaa niitä, jotka jotain ymmärtävät? Vaietut asiat tulevat aina lopulta julki moninkertaisella voimalla. Olen havainnut tämän viimeiseen pisaraan asti sekä politiikan että tieteen piirissä.

Entä miten media halusi kansallisen juhlapäivän nähdä? Itsenäisyyspäivänä televisiossa esitetään säännönmukaisesti Edwin Laineen Tuntematon sotilas – niin nytkin. Toistelemalla itsenäisyyden ja sodan yhteenkuuluvuutta yritettäneen herättää kansalaisissa vastenmielisyyttä koko kansallismielistä ajattelua kohtaan. Sodan ja itsenäisyyden liittyminen yhteen on kuitenkin Suomessa niin spontaania, etten usko kyllästyttämisen onnistuvan.

Voisiko itsenäisyys olla jotain muuta kuin sodan ja väkivallan tuella lunastettua? Suomi on olemassa nimenomaan sodan ja väkivallan tuloksena, ja olemassaolomme on verellä lunastettua. Tämä on totuus. Kiitos siis nuijasodan veteraanit 1596–1597, jotka vapautitte meidät hurreista, ja kiitos, vuosien 1939–1944 veteraanit, jotka piditte ryssän loitolla! Kiitos myös Salatut elämät klo 19:30–20:00, joka pitää ihmiset tyytyväisinä. Ikävä vain, että asiat päättyivät telaketjun alle murskaantuneen vanhuksen traagiseen hätähuutoon. Ironista on, että vaunun nimi oli Marksman.