Uusi Suomi käy informaatiosotaa perussuomalaisia vastaan

Kirjoitin jokin aika sitten tavasta, jolla Uusi Suomi poisti blogipalvelustaan tekstini ”Analyysia seksuaalirikoksista”. Olin arvostellut pakolaisina maahamme tulleiden henkilöiden Suomessa ja muualla Euroopassa tekemiä alaikäisiin kohdistuvia joukkoraiskauksia, jotka nähdäkseni ansaitsevat moraalisen tuomion.

Suoritettuani korkeimmat yliopistotutkinnot sekä filosofian että sosiaalipsykologian alalla katsoin olevani oikea henkilö sanomaan lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä oman asiantuntijamielipiteeni.

Mikäli kaltaiseni henkilö ei saa ilmaista näkemyksiään avoimesti, niin kuka sitten? Onkin kysyttävä, haluaako Uusi Suomi kirjoitukseni poistolla suojella väkivaltaa, väärintekijöitä ja rikoksista epäiltyjä.

Kirjoitukseni poisto ei ollut tietenkään ensimmäinen. Lehti sensuroi jo aiemmin kirjoitukseni ”Islam ja homot kuin tuli ja vesi” (13.6.2016), jossa olin paheksunut erään muslimiterroristin orlandolaiseen homoravintolaan tekemää veristä terrori-iskua. Tuo isku osui nimittäin myös minuun – samoin lehden harjoittama sensuuri, jolla toimitus meni rikollisen puolelle. Lehti arvosteli minua häikäilemättömään ja röyhkeään tapaansa ”valheellisen ja perättömän tiedon” levittämisestä” ja antoi minulle sinänsä naurettavan ”varoituksen”.

Uusi Suomi jatkoi sensurointia poistamalla myös kirjoitukseni ”Kuinka väärässä olen ollut?” (15.7.2016). Olin palannut asiaan arvostelessani pian Orlandon iskun jälkeen tapahtunutta Nizzan terrori-iskua, joka liippasi läheltä myös kaupungissa tuolloin oleskellutta kustantaja Niklas Herliniä. Todellisuus oli osoittanut väitteeni jälleen kerran perustelluiksi, ja siksi toimitus katsoi parhaakseen lähestyä minua vain ”kirjoitusohjeidensa” ripityksellä ”älä jankuta”, vaikka lehti itse kävi informaatiosotaa potkimalla tutkainta vastaan.

Myös muissa kuin islamin ja seksuaalipolitiikan kysymyksissä sensuurin kirves on käynyt. Kun Yleisradion eräs toimittaja alkoi valittaa skuupiksi tarkoittamassaan jutussa, että Puolustusvoimat kieltää kaksoiskansalaisilta pääsyn salaisia tietoja koskeviin tehtäviin, kirjoitin Uuden Suomen blogiin kolumnin ”Yhyy, syrjintää – Ylen punaiset prikaatit iskivät” (3.2.2017). Totesin tuolloin, että armeijat eivät harjoita demokratiaa vaan puolustavat sitä ja että ainoa vihapuhe, jonka Puolustusvoimat myöntää syrjinnäksi on se, jota sanelee suustaan Klašnikov AK-47.

Se, että ”syrjinnän” oli paljastanut ”Puolustusvoimien sisäinen luotettava lähde”, ei auttanut Yleä eikä Uutta Suomea, sillä kyseisellä hetkellä lähde oli lakannut nauttimasta työnantajansa luottamusta. Tasa-arvolla tykittäminen oli lapsellista legalismia, sillä armeijoiden intentionaalinen rakenne on hierarkkinen ja selekviivinen, eikä mikään yhdenvertaisuus velvoita päästämään Venäjän agentteja tonkimaan Puolustusvoimien tiedostoja kaksoiskansalaisuuden verukkeella. Uusi Suomi meni jälleen vilpin ja vääryyden puolelle.

Viimeksi Uusi Suomi poisti kirjoitusoikeuteni maan merkittävimmäksi keskustelufoorumiksi mainostamaansa blogipalveluun 7.12.2018 sensuroimalla itsenäisyyspäivänä julkaisemani kirjoituksen, jossa paheksuin pakolaisten Oulussa tekemää joukkoraiskausta todeten, että seksuaalirikollisuuden kasvun syy Euroopassa on muslimikulttuurin leviäminen. Poistoa paheksuttiin täällä.


Uusi Suomi pyrkii ratkaisemaan vaalit omalla tuomaripelillään

Mihin lehti sitten pyrkii valheellisuuden varjelullaan ja kirjoittajiensa kurittamisella? Kirjoitusoikeuksieni lopetus osui leimallisesti aikaan ennen eduskuntavaaleja. Valinnastani Perussuomalaisten kansanedustajaehdokkaaksi oli ehtinyt kulua alle kuukausi, joten lehden reaktio yllätti kuin talvi autoilijan.

En ole tietenkään ensimmäinen Uuden Suomen sensuroima henkilö. Sensuurin kohteiksi ovat joutuneet muiden muassa perussuomalainen dosentti Arto Luukkanen, sosiologi Henry Laasanen, lääketieteen tohtori Niko Sillanpää, tilastotieteilijä ja tasa-arvotutkija Pauli Sumanen sekä entinen päätoimittaja ja perussuomalaisten kansanedustaja Reijo Tossavainen.

Vastauksia Uuden Suomen harjoittamaan tukahduttamispolitiikkaan on lähinnä yksi: Lehti pyrkii ratkaisemaan vaalit tuomaripelillä. Ei ole pitkäkään aika, kun dosentti Luukkaselta sensuroitiin GCM-sopimusta kritisoiva kirjoitus ”Antautumismatka Afrikkaan”, joka löytyy edelleen täältä.

Uuden Suomen puolueellisuus on ennen kaikkea läimäytys päin lukijoiden naamataulua. Sananvapauteen sisältyy, paitsi oikeus mielipiteiden muodostamisen ja niiden ilmaisemiseen, myös oikeus ottaa vastaan viestejä kaikkien kanavien kautta.

Perussuomalaisiin kohdistettua painostusta voidaan pitää journalististen periaatteiden vastaisena vääristelynä. Valikoivuudellaan lehti pyrkii antamaan valheellisen kuvan maassamme vallitsevasta mielipideympäristöstä.

Toisella kädellään lehden toimitus asettaa poimintoihinsa perussuomalaisten kritisoimien poliitikkojen, kuten nyt viimeksi Kai Mykkäsen sinänsä mitättömiä kannanottoja, joista puuttuu vähäisinkin ymmärrys yhteiskunnan syy–seuraus-suhteista ja poliittisten tekojen merkityksistä.

Näin toimitus tekee vain ilkeilläkseen meille, jotka olemme arvostelleet Mykkäsen virheitä niin GCM-asioissa kuin hänen muissakin toimissaan.
 
Toimituksen suosikkeja näyttävät olevan Keskustan Anneli Jäätteenmäen, Kokoomuksen Eija-Riitta Korholan ja Atte Kalevan sekä demarinuorten Antti Koskelan tapaiset kirjoittajat. Heidän ei tarvitse kuin röyhtäistä, niin toimitus laittaa heidän kannanottonsa näkyvästi esille ja tekee niistä uutisia, vaikka kirjoituksista on vaikea löytää tarttumapintaa muuhun kuin ”antaa mennä” -politiikan mukaiseen hymistelyyn.

Lehden harjoittaman sensuurin takaa kajastavat myös passiivis-aggressiiviset vihan ilmaisut, joita säestävät puheenvuoropalstalle jääneet vihervasemmistolaisten puolueiden kätyrit ja uuskommunististen järjestöjen lähettämät informaatiosoturit. Heidän tavoitteenaan on ollut alun alkaenkin murentaa lehden asemaa vapaamielisen keskustelun alustana.

Uuden Suomen puheenvuoropalstan ajautuminen vihervasemmistolaisten rääväsuiden, rabulistien ja muiden häiriköiden käsiin on yllättävää muttei käsittämätöntä, niin kuin myös toimituksen asettuminen heidän tuekseen. Ihmeteltävää on vain se, että kansallisen edun puolustajiin voidaan tässä maassa kohdistaa kyseisenlaista raivoa.

Murheelliseksi käy tapa, jolla Iltalehden kirjoittaja piti tarpeellisena mainita Niklas Herlinin muistokirjoituksessa, että ”[p]erussuomalaisia hän inhosi sydämestään”.

Sen tapaisen asennoitumisen takaa voi tunnistaa lähinnä haluttomuutta tai vaikeutta myöntää olleensa itse täysin hakoteillä ajattelussaan ja tavoitteissaan. Uusi Suomi on islamin mukainen, sillä muuten liukuportaat eivät mene kaupaksi Lähi-itään. Intressisitoumukset osoittavat, kuinka haitallista median kytkeytyminen muuhun taloudelliseen ja tuotannolliseen elämään on.

Lehtien laittautumista sensuuriviranomaisten rooliin voidaan selittää muillakin syillä kuin toimitusten pahantahtoisuudella. Toimituksia voidaan ripittää ja uhkailla ulkopuolelta. Tunnettua on, että poliittisen viherasemmiston anarkistijärjestöt kokoavat joukkueita ilmiantaakseen ja kavaltaakseen omasta mielestään ”sopimattomia” kirjoituksia ja toteuttaakseen sitä kautta kultturiamme mädättävää sabotaasia ja tihutyötä.

Myös EU on painostanut Internet-toimijoita sensuuriin taivuttelemalla Googlea, Facebookia, Microsoftia ja Twitteriä päivystämään viestejä sekä poistelemaan niitä näkyviltä. Tälle sananvapautta ja poliittisia oikeuksia loukkaavalle toiminnalle kuuliaisesti Facebook on perustanut Saksan Esseniin puolen hehtaarin kokoisen deletointikeskuksen, jossa rippikoulun käyneet nettinörtit tuhoavat käyttäjien keskinäistä ja toisilleen suuntaamaa viestintää (aiheesta täällä).

Myös Jussi Halla-aho ilmoitti äskettäin, että Facebook on poistanut hänen seinältään Oulun joukkoraiskausta ja seksuaalirikollisuutta koskevia kannanottojaan ja asettanut hänen kirjoituksiaan jakaneita toimintakieltoon, minkä vuoksi hän on joutunut pohtimaan päivittäisten mielipiteidensä siirtämistä takaisin yksityiseen Scripta-blogiinsa.

Jotain perin vääristynyttä on siinä, että joudumme taistelemaan palstamillimetreistä Internetin laareissa, vaikka näkemyksemme kuulusivat jokaisen päivälehden kanteen jopa ilman mitään perusteluja – ihan vain tieteellisen tai poliittisen subjektiviteettimme vuoksi, toisin sanoen siksi, että mielipiteellä ja sen sanomisella katsotaan länsimaisessa valistusfilosofiassa olevan itseisarvo.

Anonyymisti tapahtuva ja perusteluja ilmoittamaton sensuroiminen on ihmisoikeuksiin kohdistuva loukkaus, jollaisen ei pitäisi olla sivistysmaassa mahdollinen. Aina vaikuttavammaksi sananvapauden kolhiminen menee, mitä huomattavammassa asemassa uhri on, kuten nyt Jussi Halla-aho parlamentaarisen puolueen puheenjohtaja.

Sananvapaus ei ole mikään marginaalinen koriste, vaan se on tärkeä perusoikeus ja ihmisoikeus, josta muiden oikeuksien toteutuminen riippuu. Maahanmuutto puolestaan ei ole mikään politiikan erityisteema eikä oikeus alkuunkaan. Mutta se on keskeinen asiakysymys, johon suhtautumisesta riippuu, millaisessa Suomessa tulevaisuudessa elämme, tai onko tulevaisuudessa enää olemassa sellaista maata kuin Suomi.


Islamin ikeessä

Erityisen noitavainon kohteina Uudessa Suomessa ja muussa valtamediassa ovat islamia, muslimeja ja muhamettilaista kulttuuria arvostelevat henkilöt ja kirjoitukset. Kyse ei ole siitä, ettei islamia saisi tai voisi arvostella vaan siitä, että islamia ei saisi arvostella negatiivisesti. Asenne on aivan samanlainen kuin 1970-luvulla, jolloin Neuvostoliittoakin sai arvostella, mutta vain kiittävästi.

Vääräuskoisten jahtaamisella ja islamia koskevilla kinkereillä ei oikeasti pyritä turvaamaan mitään uskonnonvapautta eikä myöskään torjumaan uskonrauhan rikkomuksia.

Islamkritiikin kieltämisellä pyritään löytämään ideologinen peruste muslimivaltaisista ja ”din wa-dawlah [islamin pitää ohjata myös politiikkaa]” -periaatteella johdetuista maista virtaavien ihmisten maahanmuutolle. Islamkritiikin torjumispyrkimykset toimivat siten aseina uskonnon levittämisen puolesta, vaikka sen enempää sensuurilla kuin muuttohankkeellakaan ei ole mitään moraalifilosofista pohjaa.

Islamin julistaminen kritiikin ulkopuolella olevaksi vaikuttaa tehokkaalta keinolta vastalauseiden tukahduttamiseen, sillä islamin syy–seuraus-vaikutuksia muslimien käyttäytymiseen on vaikea osoittaa ehdottomasti. Niitä on toisaalta myös vaikea kiistää ehdottomasti, niin kuin ajatusten yhteyttä tekoihin yleensäkin.

Muhamettilaisen uskonnonperustajan lapsivaimollaan antamaa esimerkkiä voidaan pitää yhtä esikuvallisena muslimeille kuin Jeesuksen armollisuus on ollut kristityille. Ei jälkimmäistäkään kukaan pysty kiistämään. Molemmat esimerkit vaikuttavat ideologiana uskonnon kannattajien maailmankuvassa, ajatuksissa ja teoissa, usein vieläpä alitajuisesti. Väitteet siitä, kuinka tuo vaikutus täsmällisesti tapahtuu, eivät ole todistuvia ehdottomasti oikeiksi eivätkä vääriksi, mutta molemmat ovat arvioitavissa sekä tieteellisen että poliittisen ideologiakritiikin näkökulmasta.

Suoraa näyttöä islamin liittymisestä ihmisoikeusrikoksiin antaa se, että islamistisissa maissa homoseksuaalisuudesta tuomitaan edelleenkin kuolemaan. Tämä tapahtuu nimenomaan islamiin perustuvan sharia-lain nojalla, ja tuomiot toimeenpannaan julkisissa hirttäjäisissä. Tässä valossa vihapuhetta ei ole islamin kritisoiminen ja vastustaminen vaan islamin julistaminen.

Miksi siis uskontoja pitää arvostella? Siksi, että niiden kautta käytetään hurjaa valtaa, joskus jopa väkivaltaa. Kritisoiminen voi olla myös uskontoihin sitoutuneille itselleen hyväksi. Tässä mielessä islamiin liittyvien käytäntöjen moittiminen on eettistä toimintaa.

Uskonnonvapaus puolestaan ei voi koskea rajoituksetta mitään uskontoa, ei myöskään islamia, sillä eritoten islam ei hyväksy vapaata uskonnon harjoittamista sen enempää muunuskoisille kuin omille jäsenilleenkään, joita islam uhkaa eroamistapauksissa kuolemanrangaistuksella.

Rangaistuksen ja sen langettajan ollessa vailla lain suojaa aseellinen uhkaus täyttää rikoksen tunnusmerkit, ja ollessaan järjestelmällistä se merkitsee kiihottamista islamista luopuneiden kansanryhmää vastaan, tehosteena rikoksista raskain: murha. Uskonnonvapauden näennäisoikeutuksella ei voida puolustaa rikoksia.

Toisella tavalla sanottuna: muslimiyhteisön pitäisi itse hyväksyä uskonnonvapauden ihanteet ennen kuin uskonnonvapaus voisi rajoituksetta kohdistua muslimiyhteisöön itseensä. Lähtökohtana tulisi tällöin pitää länsimaisessa filosofiassa yleisesti hyväksyttyä kultaisen säännön etiikkaa, jonka mukaan yksittäisten tekojen oikeutus perustuu niiden universalisoitavuuteen ja vastavuoroisuuteen, toisin sanoen mahdollisuuteen hyväksyä ne kaikkia ihmisiä velvoittaviksi periaatteiksi (kantilainen etiikka). 

Koska muslimit eivät niin tee ja islam on merkittävä vallankäyttäjä yhteiskunnassa, on uskontokritiikki heitä ja islamia kohtaan aivan erityisen oikeutettua. Islamin arvostelemiseksi ei tarvitse olla myöskään asiantuntija, sillä parhaan asiantuntijaposition tarjoavat ulkopuolisen havainnoitsijan asema ja filosofian yleinen menetelmäkalusto. Eihän kenenkään tarvitse olla myöskään lehmä tietääkseen, että maito on hapanta.

Uskontososiologian näkökulmasta muslimiyhteisön kyvyttömyys ja haluttomuus ymmärtää tai hyväksyä itseensä kohdistuvaa kyseenalaistamista on merkki uskonnon totalitaarisuudesta. Islamin kehittymättömyys ja pysähtyneisyys keskiaikaiselle tasolle perustuvat siihen, ettei islamin sisällä ole sallittu eikä edelleenkään harjoiteta kriittistä koraanin tutkimusta, kuten kristinuskossa, jossa kriittinen raamatuntutkimus on johtanut reformaatioprosessiin, sekularisaatioon ja uskonnon näkemiseen profaanina ideologiana. 

Islamin lietsoman tosikkomaisuuden tueksi ei myöskään juristien olisi pitänyt hurahtaa missään tapauksessa mukaan, sillä siten ihmisiä uhkaa myös lakikirjojen muuttuminen koraaneiksi sekä oikeuskäytännön liukuminen huomaamatta sharia-lain suuntaan.

 ”Uskonnonvapaus” ja siihen nojaava pyrkimys taata ”uskonrauha” sekä ”kansanryhmien loukkaamattomuus” eivät ole moraalisia absoluutteja eivätkä juridiikan apriorisia periaatteita, joita ei voitaisi kyseenalaistaa, vaan niiden varaan rakennetut väitteet ovat relatiivisia aksioomia, hypoteeseja ja presuppositioita, joiden kyseenalaistaminen on filosofisesti katsoen suositeltavaa ja vapaan yhteiskunnan kannalta välttämätöntä.

”Rauhassa uskomista” ei voida perustella sellaisten tahojen puolesta, jotka itse rikkovat yhteiskuntarauhaa. On muistettava että uskonnonvapaus kattaa nimenomaan oikeuden olla kuulumatta uskonnollisiin yhdyskuntiin, olla noudattamatta niiden tapoja ja periaatteita sekä esittää vapaasti ja riippumattomasti näkemyksensä niistä. Islamin kritisoiminen on suojattu perustuslaillisella uskonnonvapaudella ja sananvapaudella pelkkää rikoslaillista uskonrauhan rikkomista vastaan (lex superior derogat leg inferiori).

Kympin kysymys kaikessa islamia koskevassa hienovaraisuudessa ja kritiikin välttelyssä on, miksi kritiikkiä ei saisi esittää ja esittää ihan kunnolla: haukkua vaikka pataluhaksi, kuten kristinuskoa on aina moitittu? Vastaus on: islamistit uhkaavat meitä terrorilla, jonka vuoksi myös suomalaisen tuomiovallan sapelit ovat kääntyneet uhreja ja uhattuja vastaan sekä sulattaneet pois sananvapauden.  Juuri tämän seikan tuo kiertely ja kaartelu, välttely, varpaisillaan sipsuttelu ja kriitikoiden tuomitseminen osoittaa.


Mitä tämä merkitsee median kannalta?

Toimittajien ja heidän tuekseen palkatun ylläpitoportaan harjoittama peukalointi on mennyt liian pitkälle.

Sekä valtamedia että sosiaalisen median portaalit ovat omaksuneet itselleen tehtäviä, jotka eivät niille kuulu. Toimittajien tehtävä ei ole valikoida ihmisten ajatuksia eikä pyrkiä muokkaamaan yhteiskunnallista totuutta eikä todellisuutta mieleisekseen vaan välittää sanomia ja kertoa erilaisten näkemysten olemassaolosta objektiivisesti.

Sosiaalisen median tehtävä ei ole hävittää viestejä eikä puuttua ihmisten julkiseen eikä keskinäiseen viestintään rajoittavasti, ei rakennella automatisoitua sensuuria, ”vihapuhealgoritmeja” eikä mitään muutakaan, millä poljetaan keskeistä ihmisoikeutta, eli oikeutta olla ajatustensa subjekti sekä sanoa sitä, minkä jokainen itse katsoo hyväksi.

Miksi mediat sitten rikkovat journalistiikan perusläksyjään räikeästi niin, että on syntynyt median tieto- ja totuuskriisi? Siksi, että ne tavoittelevat poliittista valtaa. Tämä on tekemisissä vallan medioitumisilmiön kanssa. Nykyisin sekä poliitikot että tieteilijät ovat riippuvaisia toimittajien suosiosta, ja tässä vispilänkaupassa toimittajat ovat huomanneet oman arvonsa totuuden portinvartijoina.

Samalla kun poliitikot ja tieteilijät ovat alkaneet myötäillä toimittajien käsityksiä julkisuutta saadakseen, on sosiaalista pääomaa vaihtunut myös toiseen suuntaan. Poliitikko ja tieteilijä myötäilevät toimittajaa ja toimittaja poliitikkoa ja tieteilijää. Asiaa helpottaa, kun punavihreillä propagandatieteiden laitoksilla koulutetut valtavirtatoimittajat, yliopistojen äärivasemmistolaiset tendenssitutkijat ja vallassa olevat poliitikot ovat alkaneet ajaa samoja poliittisia agendoja.

Tämän sosiaalisen korruption ja henkisen mädättämisen kapellimestarina toimivat Euroopan unioni ja sen uuskommunistiset tarkoitusperät, joihin kuuluu liittovaltioihanne, väestöjen sotkeminen, kansallisvaltioiden mitätöiminen ja kulttuurien yhdenmukaistaminen.

Ne näyttävät olevan aivan välttämättömiä esimerkiksi GCM-sopimuksen läpiajamiselle ilman käsittelyä eduskunnan täysistunnossa ja ilman, että asiaan olisi saatu eduskunnan virallista kantaa sekä avointa argumentaatiota kaiken kansan edessä.

Muiden muassa Fox News ja Express ovat olleet huolissaan siitä, että GCM-sopimuksen sananvapauskohta voi kriminalisoida maahanmuuttokritiikin, ja Svenska Dagbladetin mukaan myös Ruotsin journalistiliitto vastustaa sopimusta siksi. Sopimuksen mukaan viranomaisten tulisi kiistää  taloudellinen tuki ”suvaitsemattomasti” tai ”epäasiallisesti” siirtolaisiin suhtautuvilta medioilta. Liiton puheenjohtajan Jonas Nordlingin mukaan tämä johtaa ”makutuomioistuimiin”, jotka päättävät mitkä mediat toimivat hyväksyttävästi.

Norjalainen Journalisten puolestaan kirjoittaa, että YK:n siirtolaissopimuksen mukaan viranomaisten pitäisi ohjata mediaa ja toimittajia ”oikeanlaiseen” raportointiin ja journalismiin. Norjan toimittajaliiton Reidun K. Nybøn mukaan liitto pitää siirtolaissopimusta vapaan lehdistön vastaisena ja vastustaa sopimuksen hyväksymistä siksi.

Sananvapaus alkaa kuumottaa maahanmuuttoon liberaalisti suhtautuneita viestimiä, kun liberaali maahanmuuttopolitiikka vie niiltä liberaalin sananvapauden, joka sulaa suvaitsevaisten käsiin kuin saippua. Suomen Journalistiliitto ei ole ottanut asiaan mitään kantaa, sillä valtamedian asenteet ovat jo valmiiksi maahanmuuttovyöryä puolustavassa asennossa, eikä ristiriitaa sananvapauden ja agendajournalismin välillä havaita.

Informaatioalan yleismaailmallinen kuolonkleroosi käynnistyi siitä, kun hakukoneyhtiö Google suostui Euroopan unionin painostuksesta muuttamaan hakukonealgoritmejaan sellaisiksi, ettei se enää listaa Internetin sisältöjä vapaasti ja suosion mukaan vaan valikoi esille poliittisen korrektiuden mukaisia näkemyksiä sulkien pois maahanmuuttokriittisiä, monikulttuurisuutta arvostelevia sekä Euroopan unionin liittovaltiopolitiikan vastaisia näkemyksiä.

Samanlainen on Helsingin Sanomat, joka sai Googlelta 490 000 euron tuen tuottakseen ”uudenlaisen sisällönsuositusjärjestelmän”. Kuten Oikean Median Reijo Tossavainen päätteli, Helsingin Sanomat ei halua, että ihmiset voivat arvioida Internetissä tarjolla olevaa informaatiota vapaasti vaan että toimittajat valitsevat sen heidän puolestaan. Niinpä lehti pyrkii luomaan automaattisen punavihreän suodattimen, joka ohjaa ajattelemaan EU-myönteisesti, maahanmuuttomyönteisesti ja perussuomalaisten vastaisesti.

Mutta kuka haluaa maksaa siitä, että tulee aamuisin pumpatuksi täyteen toimittajien punavihreää agendaa? Toimittajien sanotaan käyttävän ideologisen valikointinsa verukkeena ”journalistisia perusteita”, mikä on pelkkää kiertoilmausta poliittiselle propagandalle. On vahingollista, että lehden ideologia ulottuu vaikuttamaan myös Googlen hakukonejärjestelmään, kun hankkeen rahoittaja alkaa käyttää lehden tuottamaa punavihreän salaatin raastinrautaa yleiskoneena. Mikäli myös uutisia aletaan valikoida täsmämainonnan keinoin vihervasemmistolaisen median hyväksi, tulee punavihreästä suodattimesta aukoton.


Uuden Suomen loppu 

Uusi Suomi mainostaa blogiaan valtakunnan merkittävimpänä mielipidefoorumina ja tarjoaa palvelunsa näennäisen yhdenvertaisesti käytettäväksi. Siten se valehtelee roolistaan, sillä lehti syrjii toimituksen kanssa poliittisesti eri mieltä olevia ja polkee samalla lukijoiden oikeutta saada tietää politiikassa vallitsevista vaihtoehdoista.  

On käsittämätöntä, että Uusi Suomi kieltää myös oman lehdistönvapautensa eli oikeuden toimia hallitusvallasta riippumatta ja menee vahvistamaan hallituksen linjaa lähes kaikessa eteen tulevassa.

Sananvapaus ei ole oikeutta valikoivaan journalismiin, vaan lukijoiden oikeutta tietää erilaisista näkemyksistä. Se on yksilöiden vapausoikeus, ei valtiovallan rajoitusoikeus, jota median pitää suojella. 

Uuden Suomen päätoimittaja Markku Huusko lähetti minulle sensuuripäätöksensä perään tylyn ja typistetyn viestin, jonka mukaan ”Teillä on useampia sääntörikkomuksia. Kirjoitusoikeutenne Uuteen Suomeen on päättynyt.”

Tähän brezhneviläiseen toteamukseen voisi vastata, että Markku Huuskolla itsellään on useita journalistisen etiikan, hyvän lehtimistavan ja argumentaatiosääntöjen rikkomuksia. Samalla hänen oma oikeutensa potkia itseään paremmin tietäviä on päätynyt.

Potkimisessa on se heikko puoli, että sillä tavoin potkittava loppuu.

Tämä ei siis merkitse, että olisin Uudesta Suomesta millään tavoin riippuvainen, ja tapaus onkin kommentoimisen arvoinen vain siksi, että sillä on yleistä merkitystä.

Minun ei tule ikävä Uutta Suomea eikä myöskään sen laareihin riitelemään jääneitä ammattikinastelijoita. Sellainen ”puheenvuoropalvelu”, jossa näkemyksiään ei voi sanoa, on arvoton.

Monet palstan entiset kirjoittajat ovat todenneet minulle, että he ovat Uuden Suomen hylänneet, sillä he kokivat suurta ahdistusta toimituksen edustaman kirjoittamisnormatiivin edessä. Heidän mielestään oli vaikeaa noudattaa toimituksen kirjoittamiskoodia edes halutessaan, sillä sitä ei ollut missään lausuttuna lukuun ottamatta ympäripyöreitä blanco-julistuksia, joissa käsketään olemaan muun muassa ”asiallisia”. Niinpä myös sensuuria on seurannut ”asiattomuuksista”, joiden syistä kenelläkään ei ole atavistisinta aavistusta.

Internetin portaalien keski-ikä on noin 7 vuotta. Sen jälkeen ne hyytyvät. Tuon verran kesti myös Irc-galleria, joka oli aikoinaan Suomen käytetyin palvelu. Sivusto kuitenkin kuoleentui pian myynnin jälkeen, jolloin uudet omistajat menettivät sijoittamansa varat.

Pitämällä yllä toimintoa, joka on tuottanut tappiota koko sen olemassaolon ajan Uuden Suomen omistaja Alma Media jymäyttää osakkaitaan, joiden haitaksi Uutta Suomea tekohengitetään.

Konsernin olisikin järkevintä myydä lehden brändi ilman toimitusta, sillä nykykokoonpanossaan se ei toimi. Toinen vaihtoehto olisi lopettaa lehti ja laittaa brändi takaisin pakastimeen.

Lehden tappiollisuus ei ole mikään ihme, sillä se on osa valtamedian tieto- ja totuuskriisiä. Se puolestaan sikiää olohuoneissamme märehtivää virtahepoa suojelevasta valheellisuudesta, jota niin sanottu vaihtoehtoinen uusmedia läpivalaisee.

Näistä syistä en osta enkä tilaa Alma Median enkä myöskään Sanoma-konsernin julkaisuja, ja lopettaisin myös Uuden Suomen tilaamisen, mikäli lehti ei leviäisi tilaamaatta kaikkialle aidon propagandan tavoin, samoin kuin Yleisradion ohjelmat.

Mediakonsernien hallituksissa kannattaisi huomata eräs liiketaloudellinen totuus: arvoa on lähinnä sellaisella, mistä suostutaan maksamaan.

Asia herättää lopulta vain yhden kysymyksen, joka on ylitse muiden: Eikö sensuurin harjoittajia lainkaan hävetä heidän röyhkeytensä, jolla he syyllistyvät märän rätin viskomiseen lukijoidensa silmille?

Niitä, jotka haluavat edelleen lukea kirjoituksiani, kehotan seuraamaan tätä blogiani ja Oikeassa Mediassa julkaistavia tekstejäni.

Siellä tosin kirjoituksiani ei voi kommentoida, jotta vihevasemmistolaisten puolueiden lähettämät häiriköt eivät pääsisi käymään omaa raihnaista informaatiosotaansa. Sen yhtenä merkkinä palvelimelle tehtiin tekninen ja rikoksen tunnusmerkit täyttävä hyökkäys.


Moni muukin kieltämättä haluaisi juttuni julkaista, mutta minäpä en anna.

Euroopan valtioiden itsenäistyminen etenee

Britannian pääministerin Theresa Mayn siirrettyä brexit-neuvottelutulosta koskevan parlamenttiäänestyksen hamaan tulevaisuuteen Suomen valtamedia uutisoi Ison-Britannian EU-erosta aivan kuin kyseessä olisi eroa koskeva periaatepäätös: että taaskin muka tapahtuu jotain aivan dramaattista.

Lykätessään parlamenttikäsittelyä May näköjään ymmärsi, että tuloksen selvä hylkääminen olisi johtanut ongelmiin tai hallituskriisiin. Toimittajat varmaan toivoivat pääministerin vaihtamista, hallituksen kaatumista, uusia vaaleja ja uutta kansanäänestystä.

Sopimuksettoman tilan kääntäminen mutatis mutandis sovinnoksi on sekä Britannian että EU:n etu, sillä kansan jatkuva äänestyttäminen veisi pohjan politiikan uskottavuudelta. Heinäsirkoilla ja vedenpaisumuksella uhkaileminen on turhaa tilanteessa, jossa myös eropäätöksen periaatteellisten vastustajien kannattaa sopia kaupan, lentoliikenteen, turismin ja työn sekä opiskelun jatkumisesta, kun ero astuu voimaan 29. maaliskuuta 2019.

Tällä tavoin eroa ei juuri huomaa. Vai voitteko väittää, että Norjan kanssa on jotenkin vaikeaa, kun maa ei ole EU:n jäsen?

Samalla kun Ison-Britannian itsenäistyminen etenee, on federalismi edennyt finaaliinsa myös Ranskassa, jossa Emmanuel Macronin regime kamppailee kuolinkouristuksissaan. Neljä viikkoa jatkuneet mellakat laukaisi keskiluokan näkökulmasta hyvin konkreettinen toimenpide: polttoaineveron korotus.

Asumistuen leikkausten, eläkkeiden pienentämisen ja verojen yleisen korottelun kanssa ne ohjasivat alempaan keskiluokkaan kuuluvia (eli niin sanottuja työläisiä) vetämään päälleen kellertävät turvaliivit ja lähtemään kaduille keskustelemaan. Tästä puhe keltaliiveistä (gilets jaunes). Kuka sanoikaan, että mellakat ovat vaiettujen puhetta?

Valtamediassa on esitetty epäilyjä, että ne toista sataa tuhatta mellakoitsijaa, jotka ovat rähinöineet ympäri Ranskaa, olisivat Venäjän innostamia agentteja. Oletus johtunee huomiosta, että keltapaitojen Twitter-kannanottoja on jaeltu aktiivisesti venäläisillä tileillä.

Euroopan ongelmat ovat ehkä Venäjän valtapoliittisten etujen mukaisia, mutta ne kiinnostavat myös muista syistä. Venäläisessä sosiaalisessa mediassa länsimaiset poliitikot esiintyvät luultavasti vain siksi, että Länsi-Euroopan sosiaalisessa mediassa heidän viestejään sensuroidaan ja valtamediassa viestit tukahdutetaan ja esiintymiset kielletään.

Ranskan sisäpoliittisten ongelmien syvenemiseen ei tarvita Venäjän toimia. Macronin hallinto on saanut ongelmansa aikaan ihan itse. Suomalaisen iltapäivälehdistön tapa nähdä asia niin, että Macronilta odotetaan nyt ”tehokkaita toimia” (Ilta-Sanomat 10.12.2018), on surkuhupaisa. Itse en odottaisi häneltä yhtään mitään. Nykytila on nimenomaan hänen tehokkaiden toimiensa syytä.

Kirjoitin jo Macronin tultua valituksi presidentinvirkaan, että pankkiirin ja pörssikeinottelijan valinnasta poliittiseen tehtävään ei hyvää seuraa. Päätin analyysini vähemmän mairittelevaan ennusteeseen, jonka mukaan ”tulos merkitsi tappiota Ranskan kansalle. Viiden vuoden kuluttua Ranskan valtio ja Euroopan unioni ovat niin kurjassa tilassa, ettei länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän pelastamiseksi voida todennäköisesti tehdä enää mitään muuta kuin turvautua avoimeen väkivaltaan.”

Juuri niin on käynyt. Ainoa hyvä puoli, joka Macronin toiminnasta voidaan osoittaa, on kansalaisten protesteina ilmenevä järkiinsä tuleminen. Ranskan kansa on nimittäin oivaltamassa, että kantaväestön selkänahkaan kohdistuva kuppaus on maahanmuuttokulujen syytä ja seuraus dynamiittityhmästä avoimesta rajapolitiikasta. Kun Iso-Britannia nyt asettelee passi- ja viisumikäytäntöään kohdalleen, on tarkoitus tehdä tiukkaa maahantulopolitiikkaa.

Kun viimeksi käsittelin Macronin Eurooppa-poliittisia näkemyksiä elokuussa, pidin hänen jakoaan ”reaktorin ytimeen” ja Euroopan ”visiokehiin” EU:n jakamisena Itä-Roomaan ja Länsi-Roomaan. Realistinen vaihtoehto on totaalinen hajoaminen, sillä korttitalot eivät koskaan lakoa puoliksi.

Mikäli Espanjan talous kellahtaa ja pitkään horjunut Italia kaatuu IMF:n syliin, ei Euroopan unionista jää jäljelle kuin savuavat rauniot. Euroopan oliiviöljymaat Kreikka ja Portugali ovat olleet jo kauan kaikkien pelastusrenkaiden tavoittamattomissa, ja Itä-Euroopan maat ovat kypsiä lähtemään, sillä niille riittää Nato. Saksan Merkel on rampa ankka, eikä kunnon johtajaa ole näköpiirissä.

Hajaannus on harmillista sikäli, että pelkkänä vapaakauppaliittona unioni voisi toimia, mutta ei väestöjen vapaaseen liikkuvuuteen eikä yhteiseen rahaan perustuvana valtioliittona.

Ensi kesän europarlamenttivaaleista tulee kuumottavat, sillä niissä EU kokee U-käännöksen. Uskon vaikutuksen säteilevän Suomeen niin, että ainoa liittovaltiopolitiikkaa aidosti vastustava vaihtoehto, eli Perussuomalaiset, voi saada yleistä EU-kriittisyyttä vastaavan kannatuksen, joka saattaa yltää 30 prosentin tasolle.

Hyvää suunnanmuutoksessa on, että itävaltalais-japanilaisen kreivin ja vapaamuurarin Richard Coudenhove-Kalergin märkä uni väestöjen etniseen sekoittamiseen ja rajattomaan Eurooppaan perustuvasta liittovaltiosta siirretään silloin lopullisesti historiaan.

Tapahtuneiden tosiasioiden edessä

Sisäministeri Kai Mykkänen on matkustanut Marokon Marrakechiin hyväksymään YK:n siirtolaissopimusta. Samaan tapaan Kekkonen oli ”matkalla Moskovaan” ja Juha Sipilä Kultarantaan.

Perussuomalaisten kansanedustaja Ville Tavio teki oikeuskanslerille kantelun eduskunnan sivuuttamisesta, kun valtioneuvosto ei perustuslain 94 § vastaisesti hankkinut Yhdistyneiden kansakuntien GCM-siirtolaissopimukselle eduskunnan hyväksyntää.

Perustuslain mukaan merkitykseltään huomattava sopimus vaatii eduskunnan hyväksynnän, ja hallituksen arvio sopimuksen ”vähäisestä merkityksestä” on ollut virheellinen. Asiakirjan huomattava merkitys perustuu vähintäänkin tuomioistuinkäytännöistä saataviin ketjuuntumisvaikutuksiin.

Sopimuksella on sen muodosta tai nimestä riippumatta suuri merkitys, jos ja kun tuomioistuimet alkavat käyttää sitä ohjenuoranaan maahanmuuttoa koskevien ratkaisujen tekemisessä. Silloin kompaktin suuntaviivamaiset julistukset aktualisoituvat ja realisoituvat sekä muuttuvat velvoitteiksi. Kirjoitin aiheesta kolumnissani ”Miksi GCM pitää hylätä? ”

Oikeuskanslerinvirasto ei ole antanut asiassa minkäänlaista ratkaisua, vaikka sitä pyydettiin kiireellisenä. Siten oikeuskansleri halunnee väistää oikeudellisen arvioinnin vedoten ”tapahtuneisiin tosiasioihin”. Siitä puolestaan alkaa ministerin juridinen vastuu.


GCM vaarantaa myös sananvapauden

Yhdistyneiden kansakuntien Global Compact for Migration -asiakirjan merkitystä on vähätelty mediassa ja hallinnossa koettamalla lavastaa sopimus vaikutuksettomaksi. Tosiasiassa Suomella ei ole ollut yhtä tärkeää ulkopoliittista asiakirjaa edessään pitkään aikaan. 

Muiden muassa Fox News ja Express ovat olleet huolissaan siitä, että GCM-sopimuksen sananvapauskohta voi kriminalisoida maahanmuuttokritiikin. Svenska Dagbladetin mukaan myös Ruotsin journalistiliitto vastustaa sopimusta siksi.

Sopimuksen mukaan viranomaisten tulisi kiistää  taloudellinen tuki ”suvaitsemattomasti” tai ”epäasiallisesti” siirtolaisiin suhtautuvilta medioilta. Liiton puheenjohtajan Jonas Nordlingin mukaan tämä johtaa ”makutuomioistuimiin”, jotka päättävät, mitkä mediat toimivat hyväksyttävästi.

Norjalainen Journalisten puolestaan kirjoittaa, että YK:n siirtolaissopimuksen mukaan viranomaisten pitää ohjata mediaa ja toimittajia ”oikeanlaiseen” raportointiin ja journalismiin. Norjan toimittajaliiton Reidun K. Nybøn mukaan liitto pitää siirtolaissopimusta vapaan lehdistön vastaisena ja vastustaa sopimuksen hyväksymistä siksi.

Sananvapaus alkaa kuumottaa maahanmuuttoon liberaalisti suhtautuneita viestimiä vasta, kun liberaali maahanmuuttopolitiikka on viemässä niiltä liberaalin sananvapauden, joka sulaakin suvaitsevaisten käsiin kuin saippua.

Suomen Journalistiliitto ei ole ottanut asiaan mitään kantaa, sillä valtamedian asenteet ovat jo valmiiksi maahanmuuttovyöryä puolustavassa asennossa, eikä ristiriitaa sananvapauden ja agendajournalismin välillä havaita.

GCM on aiheuttanut muutamien poliitikkojen ja tieteenharjoittajien kirjoitusten sensurointia valtamediasta, mikä antaa huonon kuvan medioiden kyvystä välittää tietoa yhteiskunnassa vallitsevista näkemyksistä.

Niinpä toivoisin lehdiltä pidättyvyyttä ja itsehillintää poliittisten ehdokkaiden sananvapauden rajoittamisessa etenkin vaalien nyt käynnissä olevana kampanja-aikana. Mitään otteluja ei pidä ratkaista tuomaripeleillä, ja jos joku niin tekee, sitä kurjempi juttu sensoreille itselleen.


Sivistyneet vastustavat

Parlamentin äänestykseen GCM saatettiin Saksassa, Virossa ja Latviassa, ja siitä ovat irtisanoutuneet monet länsimaat, kuten Yhdysvallat, Itävalta, Unkari, Puola, Tshekki, Kroatia ja Bulgaria. Muun muassa USA katsoi expressis verbis sopimuksen vaarantavan maan suvereniteetin maahanmuuttopolitiikassa.

Suomessa Perussuomalainen puolue on ainoa, jolla on sopimuksen hyväksymiseen kielteinen (ja suomalaisten kannalta myönteinen) kanta. Mikään ei vaatisi Suomea sitoutumaan asiakirjaan, josta ei ole odotettavissa mitään hyötyä vaan pelkästään potentiaalisia velvoitteita. Se ei ole siis Suomen etujen mukainen ja on siksi hylättävä.

Usein sanotaan, että Perussuomalaiset asettuvat kaikkea vastaan. Asia näyttää kuitenkin olevan niin, että muut puolueet asettuvat Perussuomalaisia ja samalla myös Suomen kansallista etua vastaan. Maahanmuuttokritiikittömän moraaliposeerauksen, vieraskoreuden ja näennäisesti hyveellisen roolipelaamisen hintana on vaipuminen aina vain syvemmälle ja syvemmälle siirtolaisongelmien suohon, jonka ratkaisuna nähdään pakolaisten ja turvapaikkaturistien loppumaton vastaanotto.

Sen sijaan kukaan ei näytä puhuvan pakolaisuuden todellisten juurisyiden ratkaisemisesta mitään. Sellaisena voisi toimia esimerkiksi kehitysavun tekeminen maailmanlaajuisesti ehdolliseksi. Ehtona tulisi olla väestöräjähdyksestä kärsivien maiden poliittinen sitouttaminen rauhantilaan ja yhden lapsen politiikkaan.

Sopimus voisi olla nimeltään vaikkapa WBCP-sopimus eli Worldwide Birth Control Pact (Maailmanlaajuinen Sopimus Syntyvyyden Rajoittamiseksi). Mitäpä siis, jos YK saisi aikaan tällaisen oikeasti vaikuttavan ja oloja parantavan asiakirjan?


Miksi YK ei ole auktoriteetti vaan ihmisoikeuksien amatööri?

Yhdistyneiden kansakuntien leväperäisyys johtuu liian monen sopan kertymisestä samaan lusikkaan. Islamilaisilla kehitysmailla on YK:ssa niin paljon valtaa, että ne saivat muun muassa homoseksuaalisuuden poistetuksi syrjintäsuojan piiristä vuoden 2010 marraskuussa.

YK:n yleiskokous päätti tuolloin poistaa seksuaalisen suuntautumisen päätöslauselmasta, jonka tarkoitus on suojella ihmisiä kuolemanrangaistuksilta. Tämä tarkoittaa, että yleiskokouksen mielestä homoseksuaalisuuden perusteella saa tuomita kuolemaan.

Kuolemantuomioita homoille, lesboille, biseksuaaleille ja transseksuaaleille langetetaan edelleen monissa islamistisissa maissa, joten YK:n päätös merkitsi myönnytystä muslimien harjoittamalle mielivallalle. Valtamedia on ollut asiasta hipi hiljaa.

Toisaalta YK on määritellyt uskontojen arvostelemisen ”viharikokseksi” suojellakseen islamia. Tämä osoittaa, että monet YK:n kaltaiset viranomaistahot ovat tasa-arvopolitiikan amatöörejä ja kaksinaismoralismin ylläpitäjiä, eikä niitä siksi pidä ottaa vakavasti muissakaan asioissa.

Näyttöä antaa se, että islamilaiset maat ottivat valtaansa myös Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuskomission, joka joutui kieltämään sharia-lain arvostelun ja islamilaisten maiden ihmisoikeustilanteen moittimisen. Jokaisen ihmisen universaali ihmisoikeus on nyt se, ettei hänen islaminuskoaan saa kritisoida millään tavalla!

Käytännössä islamistiset maat soveltavat päätöstä sensuurin välineenä estääkseen ihmisoikeusrikosten, kuten homoille langettamiensa kuolemantuomioiden, arvostelun. Tuomioita toteutetaan keskellä kirkasta päivää julkisten hirttäjäisten muodossa.

Juuri tämän vuoksi vihapuhetta ei ole islamin kritisoiminen vaan sen julistaminen.

YK on antanut myös monia muita päättömiä julistuksia, joista yksi on taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus. Se velvoittaa maita tavoittelemaan täystyöllisyyttä, joka on kansantaloustieteellinen mahdottomuus eikä edes välttämättä mikään ihanne. Kuitenkin sopimus sitoo myös Suomea.

Hulluinta on, että sosiaalisen korruption ja mädättämisen kapellimestarina toimivat Euroopan unioni ja sen uuskommunistiset tarkoitusperät, joihin kuuluu liittovaltioihanne, väestöjen bastardisoiminen, islamisoiminen, kansallisvaltioiden mitätöiminen ja kulttuurien yhdenmukaistaminen.

Niille täysin välttämätöntä on myös GCM-sopimuksen läpiajaminen ilman käsittelyä eduskunnan täysistunnossa ilman, että asiaan olisi saatu eduskunnan virallista kantaa sekä avointa argumentaatiota kaiken kansan edessä. Afrikan viidakoissa kansansa pettäneet sidotaan toteemiin tai laitetaan bataatti suussa pataan paistumaan.

---

Päivitys: Oikeuskansleri Tuomas Pöysti antoi tämän kirjoituksen julkaisemisen jälkeen ratkaisun, jonka mukaan GCM on ”ennemminkin oikeudellisesti sitomattomiin yhteistyöpöytäkirjoihin rinnastuva eikä perustuslain 93 ja 94 §:ssä tarkoitettu valtiosopimus tai muu kansainvälinen velvoite”, eikä kantelu siten anna aihetta toimenpiteisiin.

Oikeuskanslerin ratkaisu toisaalta varmentaa sen, että GCM ei sido Suomea eikä hallituksen ole pakko laittaa sitä täytäntöön miltään osin. GCM:ään ei voida vedota lainsäädännöllisiä velvoitteita Suomelle asettavana asiakirjana, ja Suomen hallitus voi myös irtautua koko asiakirjasta.

Yksittäisistä yleiseen: mikä on tarpeeksi?

Kokeellisen tieteen menetelmä on induktio, eli eteneminen yksittäisistä havainnoista yleiseen johtopäätökseen. Sen eräs sovellutus on tilastolliseen yhteisesiintymiseen liittyvä päätelmä, jonka mukaisesti yhdessä esiintyvien asioiden välillä vallitsee myös syyn ja seurauksen välinen kausaaliyhteys.

Jos kysytään, miksi avaruusaluksia suunnittelevat ihmiset ovat lähes kaikki lähtöisin yliopistoista ja miten rationaalinen maailmankuva liittyy asiaan, voidaan vastata, että vahva korrelaatio heidän toimintansa ja taustansa välillä selittyy juuri heidän rationaalisella maailmankuvallaan.

Ja jos kysytään, miksi zande-magiaa harjoittaneet ihmiset olivat lähes kaikki lähtöisin viidakoista ja miten heidän irrationaalinen maailmankuvansa liittyy asiaan, voidaan vastata, että vahva korrelaatio heidän toimintansa ja taustansa välillä selittyy nimenomaan heidän alkukantaisella maailmankuvallaan, joka on linkki ajattelun ja toiminnan välillä.

Mutta entäpä, jos kysytään, miksi alaikäisiin kohdistuneista seksuaalirikosten tekijöistä suuri osa on lähtöisin alueelta A ja millä tavoin heidän keskuudessaan yleinen uskonto X liittyy asiaan, miksi ei enää saisikaan vastata, että vahva korrelaatio heidän ajattelunsa ja toimintansa välillä selittyy heidän uskonnollaan X?

Tiettyjen ideologioiden ja uskomusjärjestelmien syy–seuraus-vaikutuksia kannattajiensa käyttäytymiseen on vaikea osoittaa ehdottomasti. Niitä on toisaalta myös vaikea kiistää ehdottomasti, niin kuin ajatusten yhteyttä tekoihin yleensäkin. Juuri siksi väite voidaan ongelmattomasti esittää yhteiskunnallisena tulkintana.

Ajatukset vaikuttavat ideologioina uskontojen kannattajien maailmankuvassa, kulttuurissa, ajatuksissa ja teoissa, usein vieläpä alitajuisesti. Väitteet siitä, kuinka tuo vaikutus täsmällisesti tapahtuu, eivät ole ehdottomasti oikeiksi eivätkä vääriksi todistuvia, mutta molemmat ovat arvioitavissa sekä tieteellisen että poliittisen ideologiakritiikin näkökulmasta.

Juuri siksi yleistyksiä pitää tehdä. Ilman niitä ei nimittäin ole ymmärrystä eikä merkitysten arviointia ja tulkintaa. Erästä uskontoa pidetään kuitenkin tyrmistyttävästi kaiken arvostelun ulkopuolella, vieläpä arvostelijoihin suunnattujen rangaistusten uhalla.

Mikä sitten syiden ja motiivien vapautuneessa pohdinnassa voisi olla niin vaarallista? Syynä lienee kyseisen uskonnon aiheuttama terrorin uhka, jonka vuoksi myös suomalaisen tuomiovallan sapelit ovat kääntyneet uhreja ja uhattuja vastaan ja sulattaneet pois sananvapauden. Sillä tavoin toimivasta tuomiovallasta itsestään on tullut osa viidakoista tuttua magiaa.

Entä tuo zande-magia? Mitä se on? Pohjois-Afrikassa asuneet azande-kansan edustajat uskoivat Mboli-nimiseen jumalaan. Uskontoon kuului käsitys, että noidat voidaan tunnistaa myrkyttämällä kanan nokka ja kysymällä siltä syyllisen nimeä. Jos kana kuoli, epäilty oli syyllinen.

Rangaistuksena oli yleensä vain kehotus lopettaa noituminen, sillä noidan katsottiin voivan aiheuttaa sairauksia ja sadon menetyksiä myös tiedostamattaan ja tarkoittamattaan. Huomion takaa kajasteli tuomarien oma alitajuinen oivallus, että vitsaukset eivät oikeasti johdukaan noitumisesta vaan todellisuudesta itsestään. Tehokkaampaa sanktiota ei ollut myöskään jaettavissa, sillä heimon jäsenet saattoivat jatkaa noitumista salassa, joka tapauksessa. Näin toimii Suomen oikeuslaitos, joka tuomitsee kansalaisia ”uskonrauhan rikkomisesta” ja ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta”.


Mennään sitten aivan toiseen aiheeseen

Maamme oikeuslaitos ja media ovat sairaassa tilassa, kun maahamme tuotettu primitiivinen uskonto saa edetä vihapuheineen, ja ”turvapaikanhakijoina” tänne virtaavat joukkiot raiskaavat naisia ja lapsia, eikä tästä kaikesta saisi edes puhua julkisesti. Esimerkkinä nyt vaikkapa tapa, jolla Uusi Suomi lopetti oikeuteni kirjoittaa Puheenvuoro-blogiinsa. Erinomainen esseisti ja puolueen puheenjohtaja Jussi Halla-aho kirjoitti 7.12.2018 Twitterissä, että

”[...] maassa on kasvava joukko miehiä, jotka ovat kiinnostuneita hyvin nuorista tytöistä. En lähde ääneen arvelemaan, johtuuko tämä kulttuurista vai uskonnosta, koska sellaisista arveluista päätyy käräjille, mutta tekijöiden selittäminen häiriintyneiksi yksilöiksi on tapausten määrä huomioiden naiivia ja älyllisesti epärehellistä. [...]
Suurten kaupunkien kauppakeskuksissa voidaan joka ilta nähdä maahanmuuttajamiesten laumoja, jotka piirittävät hyväksyntää ja ihailua kaipaavia pimuja. Miehillä on pahat mielessä, ja on väistämätöntä, että ikäviä uutisia tulee. Ja tulee. Ja tulee. [...]
Näitä tyttöjä uhrataan ’vastuullisuuden’ alttarille. Presidentti on hiljaa. Ministerit ovat hiljaa. Feministit ja lapsivaltuutettu ovat hiljaa.”

Tietyt ulkomaalaislaumat ovatkin voineet polkea suomalaisia neitoja kuin tulpattomia mopoja, mistä kertoivat hiljattain julki tulleet seitsemän pakolaisen törkeät lapsiin kohdistetut seksuaalirikokset Oulussa. Asiaan ei tietenkään liity joulukuun alussa lehdissä raportoitu ja poliisin tutkima tapaus, jossa ulkomaalaistaustaisen mieshenkilön epäillään raiskanneen kaksi 14-vuotiasta nuorta. Aiheeseen liittymättömästi kuin ohimennen tuli viime viikolla esille myös oikeuden päätös, jossa alaikäisen raiskauksesta tuomittiin nuorehko afganistanilainen mies.

Ei ilmiötä, ei mitään ihmeteltävää. Hajaantukaa!

Tapauksia on tullut esille ketjussa ympäri Eurooppaa niin, että voisi jo alkaa epäillä, että käyttäytymisen ja taustan välinen korrelaatio kertoo jotakin myös takana vaikuttavasta kulttuurista, johon sisältyvät tietenkin myös uskonnot ja ideologiat.

Voidaankin kysyä, mikä on tarpeeksi, Kai Mykkänen ja Petteri Orpo, jotta ovi turvattomuutta tuovilta turvapaikanhakijoilta voidaan laittaa kiinni. Mikä on tarpeeksi, jotta johtopäätös tietyn uskonnon tai tietyn kulttuurin vaikutuksesta tiettyjen kansanryhmien tiettyihin käyttäytymistaipumuksiin voidaan tai pitää tehdä?

Tietyn uskonnon arvostelemiseksi ei tarvitse olla myöskään ilmiötä sisältäpäin tarkasteleva ”asiantuntija”, sillä parhaan asiantuntijaposition tarjovat ulkopuolisen havainnoitsijan asema ja filosofian yleinen menetelmäkalusto. Eihän kenenkään tarvitse olla myöskään lehmä tietääkseen, että maito on hapanta.


Mitä pitäisi tehdä?

Eilen tuli uskomaton truuttaus Tarja Haloselta, jolta satoi empatiaa ja ymmärtämystä rikosten tekijöille. Yleisradion haastattelussa hän katsoi, että raiskausten syy on pakolaisina maahamme tulleilta puuttuva läheiskontrolli. Sitten hän vaati, että tämän vuoksi heidän perheensä pitäisi saada kiireesti tänne.

Helsingin Sanomat kirjoitti: ”Halosen mukaan perheitä suosiva pakolaispolitiikka olisi turvallisempaa. ’Siksi pitäisi aina perheitä yhdistää, jotta olisi oman yhteisön lähikontrolli’.”

Voi elämän käsi, onko armeliaisuudella ja toisen posken etiikalla mitään rajaa? Demaripresidentti halusi käyttää pakolaisten tekemiä rikoksia verukkeena myös heidän perheidensä saamiseksi tänne olojamme rikastuttamaan, ja lehti mainosti päähän pälkähdystä ”voimakkaana kannanottona”.

Halosen älynväläys perustuu oletukseen, että perheiden tätiarmeijat muka pidättelevät pallit pinkeinä kaduilla juoksevia keskiyön kulkijoita, jotka kokevat valloittamansa valtion jonkinlaisena vapauden Eldoradona. Mikäli kuvaan muistetaan tuo alussa mainitsemani kulttuuri, huomataan, että juuri heidän kulttuurissaan naisilla ja mummoilla ei ole mitään vaikutusvaltaa miesten käyttäytymiseen, jota leimaavat naisten alistaminen ja patriarkaalisuus. Pitävätpä monia vaimojakin.

Omasta mielestäni perheet pitäisi yhdistää takaisin lähtömaihin niin pian kuin mahdollista, ja sotilaskarkurit sekä muut taistelijat tulisi lähettää käymään oma sotansa kotimaassaan. Ankkurilasten lähtö Välimerelle seilaamaan pitäisi estää. Vastuu vieraiden kansankuntien jälkeläisistä kuuluu heidän vanhemmilleen itselleen. Moraalitonta on, että he lähettelevät jälkikasvuaan merelle kuolemaan perheiden yhdistämisen toivossa. Siksi myös Harja Talosen heittämältä syötiltä pitäisi katkaista siima.

Miksi kenenkään muiden kuin meidän perussuomalaisten mieleen ei tule Tanskan pääministeripuolueen Venstren esittämä ajatus, että käännytettäviä rikollisia pitäisi alkaa lähettää autiolle saarelle?

Olemme vaatineet jo pitkään maahan pääsyn torppaamista rajoille, palautettavien säilöön ottamista sekä pikaista toimittamista takaisin lähtömaihinsa. Matkaan lähdön estäminen olisi tietenkin tehokkaampaa, sillä varjopuolena tässä kierrätyksessä ovat lentomatkoista ja kahden saattajan mukanaolosta koituvat suuret kulut, jotka tosin jäävät kotouttamis- ja muita kuluja pienemmiksi. Milloin sinä, hyvä veronmaksaja, olet saanut valtiolta lahjaksi kolmen hengen lentoliput Lähi-itään?

Kun Petteri Orpo, Kai Mykkänen, Juha Sipilä ja Antti Rinne puhuvat nyt ennen vaaleja maahanmuuton hallintaan saamisesta, ”oikeusvarmuudesta” ja ”turvapaikkaprosessin laadunarvioinnista”, kenenkään ei kannata hurahtaa tuohon tuulesta turvoksissa olevaan vouhotukseen mukaan.

He, samoin kuin vihervasemmiston viidakkokuumeiset ääriliikkeet, pulputtavat vain siksi, että tulossa ovat vaalit. Gallupit puolestaan ovat luvanneet demareille menestystä vain siksi, että kansalta on päässyt unohtumaan, mitä he tekivät viimeksi hallituksessa ollessaan.


Jukka Hankamäki

FT, VTT
Filosofi, sosiaalipsykologi

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

Avoin kirje Uuden Suomen Markku Huuskolle ja Alma Medialle

Päätoimittaja Markku Huusko,

Uuden Suomen puheenvuoropalvelu poisti 7.12.2018 kirjoitukseni ”Analyysia seksuaalirikollisuudesta” (6.12.2018) lähettäen minulle ”varoituksen asiattomasta sisällöstä”.

Anonyymisti esitetyssä viestissä viitattiin sensuroinnin perusteena kirjoitukseni kohtaan:

1) ”Muslimitaustaisten turvapaikanhakijoiden todennäköisyys syyllistyä raiskaukseen oli Keskusrikospoliisin vuodelta 2016 olevan tilaston mukaan paikkakunnasta riippuen 10–30-kertainen verrattuna suomalaistaustaisiin.”

Tämä asiakohta perustuu kirjoituksessani lähteistettyyn tutkimustulokseen, josta sitä paitsi uutisoi oman konserninne Iltalehti.

Toisena poistamisen perusteena viestissänne viitattiin kohtaan, jossa olin arvostellut ministeri Mykkäsen vetoamista pelkkään rangaistusasteikkojen kiristämiseen seksuaalirikosten hillitsemiseksi:

2) ”Näin hän peittää ongelmien todellisen juurisyyn, joka on muslimikulttuurin leviäminen Eurooppaan ja Suomeen. Ilman sitä pedofilian esiintyminen olisi todennäköisesti edelleen melko harvinaista.”

Molemmat toteamukseni perustuvat asiantuntijatietoon ja asiantuntija-arvioon asioiden tilasta, eikä niissä ole mitään sellaista, mitä ei saisi, voisi ja pitäisi lausua. Myöskään muslimikulttuurin ei pidä olla arvostelun ulkopuolella, kuten vaikutatte ajattelevan.

Totesin jälkimmäisen asiakohdan jatkoksi selvästi myös, että ”[k]ulttuuriristiriitojen toteaminen ei ole kansanryhmien leimaamista, niin kuin ei epä- ja sosiaalietuusperäisen haittamaahanmuuton valikoitu vastustaminenkaan.”

Niinpä pidän poistoa ja siihen liitettyä kirjoituskieltoa perusteettomana.

Uusi Suomi poisti myös kirjoitusoikeuteni kahden aiemman poiston perusteella, jotka oli niin ikään tehty perusteettomasti ja mielipiteidenvaraisesti.

Valikoimalla tai sensuroimalla asiantuntijoiden mielipiteitä tulette luoneeksi valheellisen ja vääristyneen kuvan maassamme vallitsevasta mielipideympäristöstä.

Poistelemalla akateemisesti etabloituneiden ja kvalifioituneiden henkilöiden tai poliittisten ehdokkaiden (kuten viime viikolla dosentti Arto Luukkasen) tekstejä, pyritte määrittelemään yhteiskunnallisen totuuden omalla tuomaripelillänne, mikä luo huonon kuvan harjoittamastanne journalismista.

Totesin poistetun kirjoitukseni lopulla expressis verbis, että ”[k]ehotan myös valtamediaa uutisoimaan tapauksista avoimesti ja olemaan sensuroimatta aihetta koskevaa poliittista, juridista, filosofista, sosiaalitieteellistä, psykologista ja muuta asiantuntija-argumentaatiota.”

Niinpä esitän, että palauttaisitte sekä kirjoitukseni että kirjoitusoikeuteni Puheenvuoroon.

Minulla on parhaillaan tekeillä median totuuskriisiä koskeva laaja tutkimus, ja toimintanne otetaan siinä joka tapauksessa huomioon.

Olen huolestuneena pannut merkille, että Uuden Suomen puheenvuoropalstalta poistetaan perusteettomasti kirjoituksia ja että kirjoittajia asetetaan julkaisukieltoon heidän esittäessään varsinkin poliittiseen vihervasemmistoon, liberaaliin porvaristoon, EU-eliittiin, islamiin tai maahanmuuttoon liittyvää arvostelua.

Sananvapaus ei ole oikeutta valikoivaan journalismiin, vaan sananvapaus on myös lukijoiden oikeutta tietää näkemyksistämme. Se on yksilöiden vapausoikeus, ei valtiovallan rajoitusoikeus, jota median pitää suojella.

Uusi Suomi kysyi ehdotuksia puheenvuoropalstan uudistamiseksi tänä syksynä. Ehdotan, että lehti lopettaisi aiheettoman sensuroinnin, jonka vuoksi palstan käyttö on pitkälti kuivunut.

Mitään ”keskusteluohjeita” tai ”yhteisönormeja” ei pidä asettaa eikä tulkita siten, että ne palvelevat vain niitä poliittisen vihervasemmiston edustajia, jotka ovat jääneet palstoillenne rähinöimään, reuhaamaan ja kavaltelemaan ilmiannoillaan toisia ihmisiä asiallisten kirjoittajien joutuessa väistymään.


Jukka Hankamäki

FT, VTT
Filosofi, sosiaalipsykologi

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

Kirjoituksesta on lähetetty kopio myös uutispäällikkö Teppo Ovaskaiselle ja konserninne toimitusjohtajalle Juha-Petri Loimovuorelle.

Itsenäisyyden mediaesitys ja kahtiajakojen syyt

Itsenäisyyspäivän vietto on suurimmaksi osaksi median luoma tarina, vaikka itsenäisyys sinänsä ei pelkkää tarinaa olekaan. Kaikki tietävät, että kerrottuina asiat ovat joka tapauksessa erilaisia kuin todellisuudessa.

Koska 6.12. oli aurinkoinen päivä, kävelin pitkin ja poikin Helsingin katuja. Havaitsin kaupunkikuvassa myöhemmin iltapäivällä useaa erilaista marssijaa, kulkuetta ja juhlijaa. Katutapahtumiin kokoontuneiden käsityksillä itsenäisyyden merkityksestä on nähdäkseni yhtä paljon eroa kuin median itsenäisyydestä luomalla kuvalla ja tavallisen keskivertokansalaisen kokemalla itsenäisyyden vietolla.

Kuva eroista ja repeämistä vahvistui, kun tulin kotiin televisioruudun ääreen. Tein poikkeuksen ja katselin ystäväni kanssa Linnan juhlien kättelyseremonian alusta loppuun, ihan vain analyysia tehdäkseni.

Valtamedian esittämä kuva itsenäisyydestä on todellakin hyvin erilainen kuin katukuvassa näkyvä itsenäisyyden vietto. Elitisoitumisteorioita hyödyntävä puhe talouseliitistä, EU-eliitistä ja hegemonisesta mediaeliitistä ei ole palturia.

Suomen itsenäisyyspäivän vietto on vahvasti ritualisoitunut. Yksi itsenäisyyden merkitystä eniten kangistavia tapahtumia on tiedostavaisten moittiman ”äijäölähtelyn” ohella juuri tuo itsenäisyyspäivän juhlavastaanotto. Sartrelainen jono sopii ehkä kuvaamaan nyky-Suomea, mutta sen vaikutukset kansakunnan kollektiiviseen alitajuntaan voivat olla traumatisoivia. Jonossa oli aika paljon myös niin sanotun valtamedian patruunoita ja akatemioiden sekä muun niin sanotun älymystön paimenia.

Olen aiemmin väittänyt, että kansanryhmien kahtiajaot heijastelevat halkeamaa, jonka mukaisesti on syntynyt kaksi erilaista todellisuuden tulkintaa: (1) yhtäältä tunteenomainen ja ihanteellinen ja toisaalta (2) järkiperäinen ja todellisuudentajuinen. Monetkin suomalaiset ovat yksimielisiä siitä, että pitäisi säilyttää vapaamielinen hyvinvointiyhteiskunta, mutta käsitys oikeista menetelmistä vaihtelee.

Idealistit ja emotionaaliset ovat sitä mieltä, että hyvä yhteiskunta toteutuu, kun sovelletaan monikulttuurisuuden ideologiaa, otetaan vastaan loputtomasti väkeä kehitysmaista ja esitetään ongelmien syntyessä suvaitsevuuden vaatimuksia. Realistit ja rationalistit puolestaan haluavat säilyttää oman kulttuurimme, väestöpohjamme ja kansallisen itsemääräämisoikeutemme sekä vahvistaa niitä itseisarvoina.

Tämä kahtiajako on heijastunut myös itsenäisyyden esittämistä koskevalle tasolle eli mediaan tavalla, jolla media on haljennut kahtia: yhtäältä idealistista ja ritualisoitunutta itsenäisyyskäsitystä toistavaan valtamediaan ja toisaalta vaihtoehtoiseen tapaan esittää itsenäisyyden merkitystä korostamalla jokapäiväisyyttä, realismia ja arkirationalismia.

Yhteiskunnallisia kahtiajakoja päivittelevä moralisointi on tyhjänpäiväistä siksi, että sen yhteydessä ei yleensä selitetä jakolinjojen juurisyitä. Huonoksi esimerkiksi käyköön nyt vaikkapa näyttelijä Jasper Pääkkönen, jolta Yleisradion TV-toimittaja sai lypsetyksi ne aivan välttämättömät valittelut ”vastakkainasetteluista” ja ”vihapuheesta”.

Pääkkönen oli saanut valmiiksi Hollywood-elokuvansa BlacKkKlansman, joka sijoittuu historiaan mutta jonka motiivina on esiintyjän mukaan arvostella historiallisen tendenssielokuvan kautta eräitä nykyajassa vallitsevia virtauksia, kuten juuri tuota vihapuheeksi sanottua yhteiskuntakritiikkiä.

Kliseitä on tietenkin käytettävä, sillä muutoin ne eivät pysy elinvoimaisina. Mutta jos haluaa ymmärtää jotakin siitä, miksi suomalaisten rivit ovat halki pahemmin kuin koskaan kansalaissodan jälkeen, on myönnettävä, että siihen ovat johtaneet maahanmuutosta johtuva erimielisyys, globalisaatiosta seurannut työmarkkinoiden hajoaminen ja taloudellinen eriarvoisuus sekä keskittämispolitiikkaan perustuva alueellinen eripura.

Jos haluaa tajuta, miksi saman päivän uutisissa näytettiin kuvia Ranskassa mellakoivista keltapaidoista ja Britanniassa EU-eroa juhlivista ihmisistä, on ymmärrettävä, että nimenomaan EU:n harjoittama löyhä maahanmuuttopolitiikka, taloudellisen itsemääräämisoikeuden riisto ja pyrkimykset kursia megalomaanista liittovaltioajatusta kokoon väkipakolla ovat johtaneet Euroopan kansat pitämään asemistaan ja oikeuksiensa repaleista kiinni.

Juuri näin ovat syntyneet nuo niin sanotut kahtiajaot ja vastakkainasettelut, jotka heijastuvat myös median kahdessa erilaisessa todellisuuden tulkinnassa. Mikäli niitä halutaan jotenkin sovittaa tai lieventää, olisi valittava vaihtoehto numero 2, eli palattava samoja jälkiä lähtökohtaan: kansallisvaltioiden Eurooppaan, jossa toteutetaan omakulttuurisuutta, rajakontrollia ja kansallista itsemääräämisoikeutta.

Myös Yleisradion kannattaisi kuunnella tarkasti, mitä sanottavaa kansallismielisillä oikeastaan on, eikä kiertää kameran kanssa mainostamassa ”Helsinki ilman natseja” -mielenosoituksia. Miten olisi ”Helsinki ilman Antifaa, Varisverkostoa ja Takku.netiä”?

Sillä paikkaansa pitävät Nietzschen viisaat sanat: ”Joka taistelee hirviöitä vastaan, katsokoon, ettei hän itse muutu siinä hirviöksi. Ja kun katsot kauan pimeyteen, katselee myös pimeys sinuun.” Jos nimittäin taistelee fasismia vastaan fasistisilla keinoilla, kuten sananvapauden rajoituksilla ja leimakirveillä, ei ole enää antifasisti vaan pelkkä fasisti.

Mutta on itsenäisyyspäivä kovaa ja tuskallista työtä myös muille kuin meille filosofeille, esimerkiksi sotilaille. ”Yleisen asevelvollisuuden korostamista” ei tosin nykymaailmassa enää tarvita, sillä sen tarpeellisuus korostuu jo muutenkin. Suvaitsevuuden vaatimukset ja niiden takana olevat konfliktit eivät ole saaneet aseita kukkimaan vaan kääntymään ne toisiaan vastaan.

Linnan juhlissa nuoret olivat jälleen kerran sartrelaisittain ”poissaolevina paikalla”. En tarkoita, että valtiollisessa protokollassa pitäisi suosia sivilisoitumattomia henkilöitä, sillä nuorehkoista henkilöistä on kertynyt huonoa näyttöä muun muassa ministerinviroissa. Myös Platon oli sitä mieltä, että ei filosofikuninkaiksi alle 50-vuotiaina (vrt. Mykkänen & Macron).

Mutta yleiskuva näistä kansanvallan karnevaaleista on raihnainen, eikä sitä saa kuntoon blingillä eikä pukuloistolla. Yleisradion haastattelupoimintojen mukaan ansiokas nuori suomalainen näyttää olevan jokin pelikoodaaja, e-urheilija, itsensä sosialisoinut nuorisopoliitikko tai muu satunnaismenestyjä.

Sen sijaan oma käsitykseni Suomen tulevaisuuden toivoista myötäilee niiden nuorten ponnistuksia, jotka opiskelevat, duunaavat tai kamppailevat toimeentulo-ongelmien kanssa ja kokevat samanaikaisesti huolta sekä vastuuta tämän maan taloudesta ja tulevaisuudesta. Vaikka ihmisten näkemykset maailmanparannuksen keinoista voivatkin olla kaukana toisistaan, heitä pitäisi yhdistää yhteinen intressi: Suomen etu, jota ilman yksilöiden edut eivät toteudu.

Mikäli minusta sattuu tulemaan jonakin päivänä tasavallan presidentti (MTV3:lta tuli samaan aikaan Uuno Turhapuro, Suomen tasavallan herra presidentti), lupaan kutsua paikalle enemmän nuorta porukkaa. Ei minulla ole mitään myöskään Paavo Lipposen, Esko Ahon, Matti Ahteen, Eero Heinäluoman, Ilkka Kanervan, Seppo Kääriäisen tai muidenkaan veteraanipoliitikkojen kuvaruudussa kierrättämistä vastaan. Mutta mikäli itse päädyn joskus parkkiintuneeksi poliitikoksi tai saan muun rituaalikutsun kipsiin, annan pilettini kernaasti jollekin toiselle ja sanon, ”mee sä, mä en enää kehtaa”.

Analyysia seksuaalirikollisuudesta

Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö oli vielä kymmenisen vuotta sitten verraten harvinainen rikos. Tämä selviää Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen vuonna 2009 julkaisemasta tutkimuksesta (s. 88).

Asiat muuttuivat, kun afrikkalaiset ja lähi-itäläiset muslimimaahanmuuttajat tulivat. Heistä valta-osa on ollut seksuaalisesti aktiivisia miehiä.

Uutena piirteenä lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja seksuaalirikoksiin yleensä ovat ilmaantuneet joukkoraiskaukset sekä pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden miesjoukolla tekemät seksuaaliset ahdistelut, joista on saatu näyttöä erilaisina karnevaaliaikoina.

Joukkoraiskaukset eivät ole tyypillinen länsimainen piirre, mutta Gatestone-instituutin asiantuntijan Raymond Ibrahimin Middle East Forumilla julkaistun tulkinnan mukaan ne ovat valitettavan tuttuja muhamettilaisesta perinteestä, jossa myös raiskausten rangaistuskäytännöt ovat täysin erilaisia sharia-laista johtuen.

Yleinen seksuaalirikollisuus on ollut jatkuvassa kasvussa muslimimaista virtaavan maahanmuuton ja islamilaisen perinteen vaikutusvallan leviämisen myötä. Tämä voidaan lukea empiirisen näytön tuottamista korrelaatioista, mutta se voidaan päätellä myös raiskauksia koskevista moraalisista asennoitumiseroista, jotka vallitsevat muslimikulttuurien ja länsimaisten oikeudenmukaisuuskäsitysten välillä.

Poliisiammattikorkeakoulussa 2015 valmistuneen tilastotutkimuksen mukaan irakilaisten todennäköisyys syyllistyä väkivaltarikokseen nimeltä raiskaus oli vuonna 2013 suomalaistaustaisiin verrattuna 19,4-kertainen. Muslimitaustaisten turvapaikanhakijoiden todennäköisyys syyllistyä raiskaukseen oli Keskusrikospoliisin vuodelta 2016 olevan tilaston mukaan paikkakunnasta riippuen 10–30-kertainen verrattuna suomalaistaustaisiin. Tämä puolestaan on nostanut ulkomaalaisten tekemien raiskausten määrän 13-kertaiseksi kantaväestöön verrattuna.

Tilanne on samanlainen myös muissa oloihimme verrattuna samanlaisissa maissa. Ruotsin yleisradio selvitti raiskausten tekijöiden alkuperää ja päätyi tulokseen, jonka mukaan raiskaustuomioista 58 % langetettiin ulkomailla syntyneille. Kun luku suhteutetaan väestösektioihin, selviää, että seksuaalirikollisuus on ulkomaalaistaustaisten uusruotsalaisten keskuudessa huomattavasti yleisempää kuin kantaväestön keskuudessa.

Tämän havaitakseen ei tosin tarvitse olla arkistotutkija eikä tilastotieteellinen mittarimato. Seksuaalisten väkivaltarikosten nousu ja maahanmuuttajien suuri suhteellinen osuus eivät selity millään ”ilmoituskynnyksen alhaisuudella” eivätkä myöskään sattumalla, yksittäistapauksilla tai oman maamme muka-väkivaltaisella mieskulttuurilla. Erilaisten asenteiden merkitystä ei voida kiistää väittämällä, ettei seksuaalikulttuureilla ole eroa tai vetoamalla muihin tekosyihin, joita eräs kirjoittajakouluttaja toi ansiokkaasti esille blogikirjoituksessaan ”Miten argumentoidaan seksuaalirikoksista oikeaoppisesti”.

Olisi myös täysin väärin syytellä suomalaisia ongelmien osoittajia vastakkainasettelujen luomisesta, sillä eivät nuo kahtiajaot synny mistään kansankiihottajien taikasanoista, vaan kyllä ne ovat niiden aiheuttamia, jotka ovat kyseiset ongelmat tänne tuoneet.


Mitä pitäisi tehdä?

Pari päivää sitten maatamme kuohutti hirveä raiskausvyyhti, jonka uhrit olivat suomalaisia lapsia ja tekijät Iltalehden mukaan pakolaistaustaisia miehiä. Sellaiset teot ovat, paitsi tuskallisia uhreille, myös haistauksia koko meidän arvomaailmallemme, kulttuurillemme ja elämäntavallemme. Niitä voidaan pitää yrityksinä osoittaa, että suomalaismiehet eivät pysty suojelemaan edes naisia tai lapsia vaan että seksuaalista hallintaa tässä maassa harjoittavat jotkut muut.

Julkisuudessa on esitetty vaatimuksia tekijöiden heittämisestä mahdollisimman pian maasta ulos. Omasta mielestäni kyseisenlaisen häikäilemättömän ja pöyristyttävän rikollisuuden leviäminen Suomeen olisi pitänyt estää torppaamalla tekijöiden maahanpääsy alkuunsa.

On täysin harhaanjohtavaa moittia Suomen viranomaisia tai syyttää ”hallituksen hitautta”, kuten kokoomuslainen Muhiz Azizi Uuden Suomen toimituksen esille poimimassa blogikirjoituksessa ”Hallituksen hitaus tuo liikaa uhreja”. Syyllisyys rikoksesta kuuluu aiheuttamisperiaatteen mukaan tekijöille itselleen eikä viranomaisvallalle, joka ei ehdi tai pysty rikollisia pidättelemään.

Hallitus olisi voinut tietenkin estää tämänkaltaisen rikollisuuden leviämistä Suomeen ottamalla käyttöön sisärajavalvonnan, jolloin pakolaisia ei olisi päässyt Tornion rajan yli myöskään Ouluun. Koska hallitus kuitenkin kaipasi (kokoomuslaisen sisäministeri Petteri Orpon sanoin) ”värinää” kaduille ja kujille, osasyyllisyys kuuluu hallitukselle.

Nykyisen sisäministeri Kai Mykkäsen (kok.) tapa reagoida on jälleen väärä. Kokoomuksen puoluemediassa Verkkouutisissa hän vaatii ankarampia rangaistuksia lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista. Niin hän peittää ongelmien todellisen juurisyyn, joka on muslimikulttuurin leviäminen Eurooppaan ja Suomeen. Ilman sitä pedofilian esiintyminen olisi todennäköisesti edelleen melko harvinaista. Muhamettilainen kulttuuri ei ole kehittynyt juuri lainkaan uskonnon perustajan päivistä, vaan 9-vuotiaan lapsivaimon pitäminen näyttää edelleenkin antavan mallin seksuaalikäyttäytymiselle muslimiperinteen sisällä.

Tutkimuksissa on todettu, että intohimorikoksissa ei rangaistusasteikon kiristämisellä ole juuri mitään vaikutusta rikollisuuden yleisyyteen, sillä seksuaalirikoksia tehdään intohimosta eikä harkinnan perusteella, kuten esimerkiksi omaisuusrikoksia. Ihmiset tekevät seksuaalirikoksia muun kuin rationaalisen päättelyn perusteella, joten rangaistusten pelotepreventio ei toimi. Muutenhan rikoksia ei myöskään uusittaisi.

Rangaistusten kiristämisen tehottomuutta indikoi myös se, että niissä kehitysmaissa, joissa käytetään kovia rangaistuksia, rikollisuusaste ei ole alhainen vaan korkea. Rankaiseminen ei myöskään tuo uhreille hyvitysvaikutusta, vaikka oikeus usein kostoa onkin.

Tässä mielessä Mykkäsen resepti rangaistusten kiristämisestä on taaskin täysin väärä ja perustuu joko täydelliseen tietämättömyyteen, silmien sulkemiseen tai välinpitämättömyyteen. Paremman esityksen teki Perussuomalaisten kansanedustaja Ville Tavio, joka jätti jo 10.11.2015 lakialoitteen ulkomaalaisten rikollisten karkottamiseksi. Kannatan myös itse tätä aloitetta, sillä oikeusseuraamuksen pitää olla sellainen, joka estää tekemistä rikoksia jatkossa. Pelkkä inkapasitaatio, eli rikollisen sulkeminen hetkeksi pois kansalaisyhteiskunnasta, ei tuo toivottua vaikutusta.

Niinpä pelkkä rangaistusten kiristäminen ei poista pääongelmaa, joka on rikollispotentiaalin virtaaminen maahamme. Sitä pitäisi estää torjumalla täysin erilaisista seksuaalikulttuureista tulevien, taustaltaan epäperäisten ja aikeiltaan tuntemattomien sekä vailla henkilötodistuksia olevien ihmisten maahantulo.

Myös kielteisen päätöksen saaneet pitäisi ottaa säilöön heidän pikaiseen palauttamiseensa asti, jotta voitaisiin estää katoaminen teille tietymättömille. Laittomien maassaolijoiden suojelua koskevaa kriminalisointia pitäisi alkaa soveltaa.

Pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden tekemät seksuaalirikokset kertovat, että he eivät ole vain paenneet vainoa tai väkivaltaa vaan tuoneet ne tänne. Perussuomalaisten kansanedustajaehdokkaana vaadin tehokkaiden keinojen käyttöönottoa maahamme tulevien pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden pysäyttämiseksi rajoille, heidän käännyttämisekseen, palauttamisekseen ja karkottamisekseen.


On puututtava juurisyyhyn

Pelkkä seksuaalirikoksia koskevien rangaistusten kiristäminen on vaarassa vetää yleisen ja sinänsä terveellä tavalla vapaamielisen oman seksuaalikulttuurimme huurteeseen viestittämällä, että seksissä itsessään on muka jotakin pahaa. Kaikkea normaalia, ei-kriminaalia ja epäpatologista seksuaalisuutta koskevan ahdasmielisyyden leviämisestä on jo saatu kielteistä näyttöä esimerkiksi ”#metoo”- ja ”#suostumus2018”-hankkeiden yhteydessä.

Suomi ei tarvitse lisää kieltoja eikä seksuaalielämän jäädyttämistä vaan tehokkaita keinoja sellaisten kulttuurien ja väestöryhmien leviämisen estämiseksi, jotka muodostavat väkivaltaisen uhan jopa 10-vuotiaille koululaisille. Myös vihervasemmistolaiset, liberaalit ja feministit voisivat viimenkin kohdistaa kritiikkinsä adekvaatisti ja oikein sekä ohjata poliittisen kannatuksensa vaikutusvaltaisia kanavia myöten. Kyttäilymielialan ja ahdasmielisyyden lietsominen ei kannata, sillä silloin ajadutaan siihen ansaan, että aletaan kiristää köyttä suomalaisten ihmisten oman kaulan ympärillä.

Lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevan kriminalisoinnin pitää kohdistua torjumaan pedofiliaa – ei keskittyä valvomaan esimerkiksi nuorten omia seksuaalisten rajojen ylityksiä tai kokeiluja. Sellaisina ne vain traumatisoisivat tarpeettomasti nuoria itseään. Seksin yleinen rikollistaminen, vaarallistaminen ja rangaistusten kiristäminen osuvat vain suomalaisten ihmisten omaan nilkkaan tehden aikuisten ihmisten kanssakäymisestä entistä vaikeampaa.

Kehotan myös valtamediaa uutisoimaan tapauksista avoimesti ja olemaan sensuroimatta aihetta koskevaa poliittista, juridista, filosofista, sosiaalitieteellistä, psykologista ja muuta asiantuntija-argumentaatiota.

Median ei pitäisi rajoittua vain siihen yleisesti suosimaansa muotoiluun, ”mitä asiasta tiedetään nyt”, jota valtamedia käyttää terrori-iskujen, raiskausten ja muiden vakavien rikosten yhteydessä keskittääkseen huomiota positivismin mukaiseen yksityiskohdilla näpertelyyn sekä hillitäkseen kansalaisten tekemiä johtopäätöksiä tai merkitysten analyysia.

Politiikassa on kyse tiedon lisäksi aina myös tahdosta, siitä, millaisen yhteiskunnan me haluamme tai emme halua – aivan niin kuin filosofiassa on kyse siitä, mikä on oikeudenmukaista tai hyväksi elämällemme ja mikä ei.

Isänmaan puolustaminen näin itsenäisyyspäivänä ei ole taakse päin katselemista vaan konkreettista elämäntapamme ja kulttuurimme puolustamista.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Filosofi, sosiaalipsykologi

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

Oodi-kirjaston tarkoitus

Helsingin uusi keskustakirjasto Oodi avasi tänä aamuna ovensa. Tapaus oli arvokas, sillä paikalle oli kutsuttu tasavallan presidenttikin.

Kävin itse tavallisena kansalaisena katsomassa, miltä rakennus näyttää. Ulkopuoli on vielä kurjassa kunnossa, ja alueen rakentaminen kestää pitkälle ensi vuoden puolelle.

Niinpä on aikaa pohtia vaikkapa Tom of Finlandin muistomerkin pystyttämistä kirjaston pihalle. Idean toteuttamiseen pitäisi löytyä syvä suvaitsevainen yksimielisyys, vaikka aloitteen tekikin muiden puolueiden mielestä väärä taho, eli eräs perussuomalainen kaupunginvaltuustossa.

Mutta asiaan, nimittäin kirjastoon. Kirjasto oli minulle juuri sellainen pettymys kuin olin osannut odottaakin. Se on täynnä erilaisia sosiaalitiloja, mutta ei juuri kirjoja.

Ensimmäisestä kerroksesta löytyvät palautuspiste ja EU-tiedotuspiste sekä tiloja tapaamisia ja tapahtumia varten. On erilaisia toreja ja monitoimisaleja, ja kaupunkitietoa tuputetaan kaavoituksesta, asumisesta ja ympäristöasioista. On elokuvateatteria ja leikkipistettä.

Toisesta kerroksesta löytyy studiotilaa, ryhmätiloja, tutkijanhuoneita ja äänitysstudioita. Ylen uutiset iloitsee, että talossa voi soittaa rumpuja ja juoda viiniä.

Mutta missä ovat kirjat? Minusta tämä ei ole kirjasto.


Espoon epäilyttävä esimerkki

Kun Espoon kauppakeskus Ison Omenan kirjasto siirrettiin pohjoispäädystä eteläiseen, johon sille rakennettiin uudet tilat, huononnus oli häkellyttävä. Kirjoitin jo tuolloin aiheesta kolumnin, jossa paheksuin kirjallisuuden suuren osan hävittämistä jonnekin. Esimerkiksi filosofian osastolle ei jäänyt ennen niin runsaan hyllyn jäljiltä juuri mitään: vain yksi parimetrinen hylly ja sekin matala.

Huomasin myös, että Ison Omenan kirjaston aiemmin hankkimat omat teokseni olivat kadonneet tai hävitetyt johonkin. Ilmeisesti ne oli sensuroitu tai viety rouhimoon samaan tapaan kuin turkulainen kirjastovirkailija Ville Sirkiä heitti iloiten poistokoriin Henry Laasasen erinomaisen ja aina ajankohtaisen teoksen Naisten seksuaalinen valta (aiheesta täällä ja täällä).

Vuosi sitten kirjoitin, että Helsingin keskustakirjastosta ei pidä tehdä samanlaista sosiaalivirastoa kuin Ison Omenan kirjastosta, johon on sijoitettu myös Kela ja työnhakupalvelut, terveysasema, neuvola, nuorisopalvelut, markettitaso sekä HUS:in laboratorio- ja kuvantamispalvelut. Kirjastosta pitää löytyä kirjoja.

Arvostelin tuolloin myös Espoon kirjaston johtajaa Sunniva Drakea, joka junaili Afganistanin suurlähetystön toimimaan kirjaston tiloissa ulko- ja sisäministeriön tietämättä. Kirjaston suunnitteleminen ”maahanmuuttajien olohuoneeksi” oli Helsingin Uutisten mukaan hänen nimenomainen tavoitteensa.

Kirjastojen ja informaatiopalvelualan mullistukset antavat näyttöä siitä, miten monikulttuurisuuden ideologia on soluttautunut asiaan liittymättömille kunnallisille toimialoille ja kuinka maahanmuutolla on huononnettu suomalaisten ihmisten asemaa ja palveluja.

Espoon kirjastojen saneeraaminen sosiaalivirastoiksi kertoo tavasta, jolla kirjastojen johtajat ja lautakuntien jäsenet ovat käyttäneet julkisia resursseja väärin. He ovat ylittäneet toimivaltansa ja tehneet kirjastoista sirkustelttoja omien mieltymystensä performoimiseen.


Politiikatonta politiikkaa

Näkemykseni on ilmeisesti otettu huomioon, sillä varsin lähelle on päästy kirjallisuuden poistamisessa ja erilaisten monipalvelutilojen lisäämisessä myös Helsingissä.

Sosiaali- ja terveyshallinnon asiointipisteitä ei Helsingin kirjastosta sentään löydy, kuten Isosta Omenasta. Mutta muutoin Oodia johtava Osmo Soininvaaran (vihr.) puoliso Anna-Maria Soinivaara ja Helsingin apulaispormestari Nasima Razmyar (sd.) lähtivät näköjään samoille linjoille, joiden mukaisesti on rakennettu sosiaalista arkkitehtuuria: tiloja kaikenlaiseen kahvitteluun, kohtaamiseen, kalabalaakkeihin sekä hälinään.

Oodin filosofiahylly on häpeällisen köyhä.

En tietenkään uskalla vastustaa ihmiskasvoista sosialismia enkä olla neuvostojen vastainen, mutta pitääkö kaiken olla vain sitä? Silmät ja korvat täyttyvät aisteihin vetovasta affektiivisesta ja esteettisestä esittämisestä nykyisin muutenkin, joten kirjastojen pitäisi olla intellektuaalista ja käsitteellistä kulttuuria varten. Kirjastoista ei pitäisi tehdä daideellisuuden teemapuistoja eikä henkisiä pikaruokaloita pomppulinnoineen.

Soininvaara ja Razmyar lienevät yhtä mieltä myös aineiston valikoimisesta, tarpeettomien kirjojen poistamisesta ja kirjaston saattamisesta ideologisia ”yhteisönormeja” ja ”speech codeja” myötäillen ”turvalliseksi tilaksi”. (Kirjoitin syrjimällä tuotetuista syrjinnän vastaisista alueista muun muassa täällä.)

Tähän viittaa Razmyarin kannanotto, että ”[k]irjasto kertoo meille tärkeistä arvoista”. Todellisuudessa ”arvoihin” vetoamisesta on tullut kiertoilmaus omiin subjektiivisiin arvostuksiin eli ideologiaan panssaroitumiselle.

Hänen mukaansa maahanmuuttajan ensimmäinen kontakti suomalaiseen yhteiskuntaan on kirjastokortti. Tämä herättää kysymyksen, kirjastoilleko oleskelulupahakemusten käsittely pitäisi siirtää. Se herättää myös kysymyksen, täytyisikö kirjastojen kantaa vastuuta kotoutustyöstä ja minkä aineistohankintojen kustannuksella. Kotimaisten ja suomenkielistenkö?

Anna-Maria Soinivaaran Kirjastolehdelle antaman haastattelun mukaan Oodissa ei sallita poliittisia puheita, mikä kannanottona on tietenkin politiikkaa, ja kirjallisuus yleensä sisältää politiikkaa. Huolta herättää myös hänen huolensa ”turvallisuudesta”. Sellainen tila, jossa ei voi saada näkemyksiään julki, ei ole enää turvallinen vaan vaarallinen totuuden tavoittelulle. Vapauden vartiointi ei ole tiedon välittämistä vaan kulttuurivandalismia.

Kirjastopalkinnon Oodissa jakaa täysin puolueeton ja epäpoliittinen pianisti, vasemmistoliiton Claes Andersson. Jussi Halla-ahon teosta ei kirjastosta edelleenkään löydy, niin kuin ei montaa muutakaan äärimmäisen oikeaa ajattelua. Timo Hännikäisen tai minun kirjojani Oodi tuskin koskaan hankkii, ja historiallinen syvyys puuttuu hyllyistä täysin. Rekkalavoittain hankitaan Jari Tervon ja Kari Hotakaisen populistisia teoksia, joita löytyy supermarketeistakin. Nykyään, kun kirjastojen kirjoja ei enää muoviteta, pannaan ajattelu muoviin.


Kirjastojen tehtävä: dokumentointi ja omakulttuurisuuden sekä sananvapauden suojelu

Hyvä on, kirjoja löytyy Oodin kolmannesta kerroksesta edelleen, mutta niiden osuus on vähäinen verrattuna rakennuksen kokoon ja muiden toimintojen laajuuteen. Kirjojen osuus on vaatimaton myös verrattuna siihen, mitä löytyy Pasilan entisestä pääkirjastosta ja Rikhardinkadun kirjastosta.

Emeritusprofessori Timo Vihavainen julkaisi viime keväänä kannanoton painetun sanan puolesta ja informaation hävittämistä vastaan. Hänen kirjoituksensa ”Kirjastojen tehtävä” on perehtymisen arvoinen, ja toivoisin kaikkien informaatioalalla toimivien lukevan sen. Nimittäin kaikella ilmaisulla, vanhentuneellakin, on informaatioarvoa sen selvittäjänä, mitä ihmiset ovat ajatelleet ja mitä mieltä he ovat olleet.

Nykyisin kirjastot kunnostautuvat dokumenttien hävittämisessä kaikenlaisten uudistusten ja tilaratkaisujen verukkeilla. Digitaalisen informaation pysyvyys on heikkoa, sillä formaatit ja lukuohjelmat vanhenevat ja aineisto katoaa bittiavaruuteen palvelimien lopettaessa toimintansa.

Aikana, jolloin kirjat ja kirjahyllyt ovat menettämässä merkitystään sivistyksen ilmaisijoina ja sosiaalisen statuksen tunnusmerkkeinä pidetään TV-ruutuja ja cappucinokoneita, on entistä voimakkaammin puolustettava lukeneisuuden merkitystä ja omaa kieltämme sekä kulttuuriamme.

Näin siksi, että suuri osa sosiaalisessa mediassa nykyisin esiintyvästä raivokkuudesta ja valtamedian harjoittamasta sensuroinnista perustuu vain siihen, että kieltojen vaatijat eivät tiedä mitään, eivät ole malttaneet perehtyä mihinkään, eivät ole lukeneet mitään eivätkä myöskään välitä mistään mitään. Myöskään sivistystoimen johdossa eivät ole koulutetuimmat eivätkä oppineisuutensa osoittaneimmat henkilöt vaan poliittisilla palkinnoilla virkoihin puliveivatut tyypit.

Sama ilmiö vaivaa yliopistoja, joissa ei enää syvennytä kirjoihin vaan googletetaan ja tuotetaan artikkeleita ja muuta irrallista kertakäyttötietoa vailla kokonaisymmärrystä ja vahvaa teoriaa.

Paperikirjoja voidaan lukea kynttilänvalossa senkin jälkeen, jos hallitus jonain päivänä päättää siirtyä sähköttömään yhteiskuntaan. Pelkän digi-informaation varassa toimiva yhteiskunta astuu silloin pimeälle keskiajalle.

Helsingin rahahorna Tallinna-tunneli kaatuu omaan mahdottomuuteensa

Lehdet uutisoivat viime viikolla, että miljoonaselvitysten kohteena ollut Helsinki–Tallinna-tunneli on saamassa rahoitusta ja että hanke ”etenee pian”.

Uuden Suomen jutussa rakentajaehdokkaat hehkuttivat pikaisen investoinnin puolesta ja maalasivat omalta kannaltaan optimistisen kuvan, jonka mukaan tunneli voisi olla valmis jo vuoden 2024 lopulla.

Länsimetron rakentamisaikatauluun verrattuna ennuste on täysin epärealistinen. Paljon lyhyemmän metroradan rakennustyöt alkoivat 2009, ja nykyisen arvion mukaan porkkanajuna kulkee Kivenlahteen vasta vuonna 2023 tai 2024.

Hanketta julkiselle vallalle tarjoilevan rakentamiskonsortion edustajat eivät jutun mukaan halua vielä puhua ”rahoituksen yksityiskohdista”. Mutta he eivät osoita myöskään sitä, mihin rahoituksen päälinjat perustuvat.

Poliittisesti arveluttavaa on, että rahahanojen sanotaan aukeavan Kiinasta ja muualta Aasiasta. Epämääräisyys on ymmärrettävää, sillä Euroopan unionin elvytystarkoituksessa harjoittama setelirahoitus on tyrehtymässä. Dubailaisten myöntämän 100 miljoonan varaan ei kannattaisi vielä matkalippukauppaa perustaa, ja rahoituksen lopullinen kohde lieneekin suurmoskeija.

Helsingin kaupunki selvitytti tunnelityötä jo huomattavalla summalla, ja yksityisin varoin voi haaveiden havinaa tietenkin elättää. Mutta itse olen varma siitä, että kahden kansainvälisesti pienehkön ja syrjäisen kaupungin välille ei koskaan rakenneta maailman pisintä rautatietunnelia. Uskon myös, että 15 miljardin kustannusarvio ylittyisi ja jopa kaksinkertaistuisi, niin kuin aina käy muutaman vuoden välein.

Täysin perustelematta on myös tunnelin tarve. Kiinan ja muun Kaukoidän sekä Manner-Euroopan välisen rautatieliikenteen ei tarvitse tehdä merenalaista lenkkiä Tallinnan, Helsingin ja Pietarin kautta. Niinpä EU:n ja Kiinan ei kannata hanketta tukea.

Helsingin ja Tallinnan yhdistäminen yhdeksi metropolialueeksi on megalomaaninen ajatus, josta ei ole mitään hyötyä. Globalisaatioon ja keskittämispolitiikkaan perustuva suurkaupungistuminen on kielteinen suuntaus, joka tekee kaupunkialueista ihmisten mittakaavassa entistä vaikeammin hallittavia.

Lopulta myös metropolialueet alkavat eriytyä, ja syntyy slummiutumista ja alueellista elitisoitumista. Jos metropolialue halutaan nähdä yhtenäisenä työssäkäyntialueena, työmatkat joudutaan näkemään entistä pitempinä. Lisäksi työmarkkinoiden yhtenäistyminen saattaa haavoittaa suomalaisten työntekijöiden asemaa Suomessa.

Suomenlahden ylitse pääsee sujuvasti usean varustamon lähdöillä, ja mukana kulkevat sekä matkustajat että rahti. Rautatietunneli veisi leivän varustamoilta ja heikentäisi laivojen tarjoamia muita palveluja, kauppaa sekä viihde- ja virkistymismahdollisuuksia.

Tunneli on merenkulkuun verrattuna tunkkaista ja epäturvallista. Meren pohjan alapuolelta on paha nousta ylös onnettomuuden tapahtuessa. Tunnelista tulisi vain oivallinen kohde kansainväliselle terrorismille.

Kun metron rakentaminen Kruunuvuoren alitse oli muka mahdotonta poistumiskäytävien vaikean rakennettavuuden vuoksi, kuinka paljon hankalampaa olisikaan järjestää kulku pois meren pohjan syvyyksistä keskellä Suomenlahtea?

Ainakaan julkisen vallan varoin ei Helsingin ja Tallinnan välille tunnelia pidä rakentaa tilanteessa, jossa toisella kaupungilla ei ole varaa edes yhteen uuteen raitiovaunuvuoroon. Sen sijaan Helsinki voisi yrittää oppia jotakin Tallinnan käyttöön ottamasta ilmaisesta joukkoliikenteestä.

Olisi varauduttava myös siihen, että metropolien paisuminen ei ole ikuista, ja ihmiset saattavat kääntyä etsimään elintasoa ja rauhaa maaseudulta. Esimerkiksi Helsingin ja Vantaan lentoasemalle rakennetaan jatkuvasti miljardiluokan terminaaleja, ja voidaan kysyä, kuka tätäkään jättiläismäistä infrastruktuuria tarvitsee, jos väestöjen vellominen vähenee tai sitä rajoitetaan energian ehtymisen, matkailun aiheuttaman eroosion tai poliittisten jännitteiden vuoksi.

Ylikapasiteetin rakentaminen on ajattelematonta ja tuo mieleen 1980-luvun juppivuodet, jolloin tehtiin pankkisaleja ja kylpylöitä sekä suunniteltiin suuria, mutta ilman mahdollisuuksia saattaa mitään kunnolla valmiiksi. Hanke on projektimiljonäärien egotrippi, joka tosin ei tee suunnittelijoistaan uusia Elon Muskeja eikä Richard Bransoneita. Menestymisen tae on nykymaailmassa realismi eikä innovaatioidealismi tai seikkailuromantiikka.

Myöskään suunnitteleminen ei ole ilmaista, ja pelkästään Helsingin kaupunki kaatoi jo rahaa tunneliin Jussi Pajusen myötävaikutuksella. Lähtökohtaisesti toteuttamiskelvottomat ja epärealistiset ideat kannattaisi ampua ajoissa alas, sillä niiden vatvominen vie aikaa ja varoja tärkeämmältä.

Mikäli jollain rahoittajataholla on 15 miljardia käytettäväksi kaupunkimme kehittämiseen, esitän sen suuntaamista kotien tuottamiseen ihmisille. Jos yhden asunnon valmiiksi saaminen maksaa keskimäärin 250 000 euroa, voitaisiin 15 miljardilla tuottaa 60 000 uutta asuntoa, eli kodit noin 120 000 uudelle asukkaalle.

Mikäli pääkaupunkiseudun väestöennusteet pitävät paikkaansa, juuri tähän asiaan panostusta tarvittaisiin. Kyseisellä investoinnilla voitaisiin poistaa todellinen ja tulevaisuudessa uhkaava asuntopula pk-seudulta ja hillitä kohtuutonta hintojen nousua. Joten miksi ei tehtäisi niin?