Kuinka välttää kansallismielisyyden nousua?

On tärkeää, että kansallismieliset piirit pyritään vaientamaan Euroopan unionin jäsenmaissa, sillä muuten on vaara, ettei niiden kannatus kasva tarpeeksi ja viranomaiset epäonnistuvat yrityksessään lietsoa kiihkeitä tunteita. Yhteisen Hyvän varmistamiseksi Jean-Marie Le Pen tuomittiin kolmeksi kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen siitä, että hän oli antanut ranskalaiselle viikkolehdelle lausunnon, jonka mukaan Ranskan sota-aikainen saksalaismiehitys ”ei ollut erityisen julma”.

Jaahas. Mitä jos joku sanoisi, että neuvostoarmeijan Karjalan-miehitys ei ole erityisen julma. Tuomittaisiinko tuon asian sanomisesta vankilaan Suomessa? Lausuja vähättelisi evakoiden kärsimyksiä, väheksyisi rintamiesten ponnistuksia ylivoimaisen vihollisen pysäyttämiseksi ja pyrkisi peittelemään vihollisen aiheuttamia julmuuksia. Silti lausujaa ei haastettaisi oikeuteen. Perusteena voitaisiin käyttää sitä, ettei miehitys ole vieläkään loppunut eikä asiasta ole objektiivista tietoa, kun ratkaisu viipyy.

Jos Karjalan miehityksen vähättelemisestä pitäisi tuomita vankeuteen, tuomio koskisi hyvin suurta joukkoa yliopistojen professoreja ja poliitikkoja. Virallisen historiankirjoituksen mukaan Karjalan miehitys ei ole edelleenkään mikään ongelma, eikä sitä itse asiassa ole. Ei ole mitään miehitystä, joten miten kiistää, syyttää, väittää tai edes ottaa huomioon mitään sellaista, mitä ei ole edes olemassa? On vain voittajien kirjoittama historia. Sen sijaan vankilan ovien saranat ovat aina soineet niille, jotka ovat uskaltaneet uhmata näitä poliittisen vasemmiston varjelemia salaisuuksia.

Entä sitten Jean-Marie-paran laukaisema totuus? Eikö miehelle riitä, että hänellä on androgyyninen etunimi, jonka vuoksi häntä on voitu kiusata pienenä? Miksi hänet pantiin ehdolliseen vankeuteen, joka leikkaa vanhan miehen sananvapaudelta siivet? Arvattavastikin siksi, että ranskalaisessa historiankirjoituksessa toisen maailmasodan aikainen ranskalainen nationalismi on edelleen tabu. Ranskassa virinnyt kansallismielisyys pyrki puolustamaan ensisijaisesti ranskalaisen yhteiskunnan etuja, mutta se näki myös nousevassa Saksassa tulevaisuuden suurvallan. Lisäksi nationalismi oli Ranskassa paljon laajakantoisempaa kuin esimerkiksi Britanniassa tai Suomessa.

Näin ollen on helppo ymmärtää sitä suurta kysymysmerkkiä, joka on niin suuri, ettei sitä välttämättä edes huomaa, jos asiaa katsoo läheltä. Se on tämä: miten Hitlerin oli helppo vallata puolet Ranskasta epäuskottavan lyhyessä ajassa, ja Pariisi otti hänet avosylin vastaan kuin turvapaikkaa hakevan maahanmuuttajan? Vastaukseksi on tarjottu Belgian kautta tapahtunutta Maginot-linjan kiertoa. Sekä henkisen että materiaalisen vastarinnan pysähtymistä selittää kuitenkin nimenomaan ranskalaisten oma halu nähdä maansa nationalistien käsissä. Tämän meidän aikamme historiankirjurit ovat halunneet unohtaa.

Vanha klisee, että jokainen sukupolvi kirjoittaa historian uudestaan ei ole pelkkä huomautus hermeneuttisen tutkimusotteen puolesta vaan myös muistutus tosiasioiden peittelystä ja historiankirjoituksen ideologisuudesta. Historiantutkimus tuo luonnollisesti esiin myös uusia asioita, mutta se ei anna oikeutusta esimerkiksi Britannian ihmisoikeus- ja tasa-arvokomission johtajan tälle vaatimukselle, jonka mukaan Britannian koko menneisyyden tulkinta pitäisi korjata muslimien toiveita vastaavaksi.