Mannerheim ihmisten edessä

Seta palkitsi vapautuspäivillään Jenni Vartiaisen tämän laulusta ”Ihmisten edessä” ja jakoi niin sanotun kunniarotan Raimo Ilaskivelle ja Gustav Hägglundille, jotka olivat paheksuneet Mannerheimia homoksi kuvannutta animaatiofilmiä. ”Ihmisten edessä” onkin kaunis biisi, mutta sen ilosanoman soisi toteutuvan myös todellisuudessa. Arkitodellisuudessa on harvinaista, että homoja tai lesboja kävelee käsi kädessä yhtään missään.

Luulen myös, että ”Ihmisten edessä” ei olisi mennyt läpi levy-yhtiöissä eikä radiokanavilla, jos siinä olisi puhuttu miesten välisestä rakkaudesta. Kappale soineekin radioissa vain siksi, että laulaja on nainen. Siten sen voi mieltää kertovan lähinnä naisten rakkaussuhteesta (jonka myös homoihin vihamielisesti suhtautuvat heteromiehet voivat hyväksyä ja kokea jopa kiihottavana). Niinpä katson, että todellinen vapautuminen ei ole vielä edes puolitiessään. Ja Hägglundin ja Ilaskiven Mannerheim-mielipiteistä olen lausunut käsitykseni jo aiemmassa blogissani, joten oikeaan osoitteeseen menivät rotat ja myrkyt.

Vaikka Hägglund ja Ilaskivi epäilemättä toimivatkin vyörytyksen primus motoreina, Seta unohti kritiikkinsä piiristä sensuurin operatiivisen suorittajan eli Yleisradion pääjohtajan Mikael Jungnerin (sd.), joka omalla aktiivisella päätöksellään siirsi kiistellyn Mannerheim-fiktion pois itsenäisyyspäiväksi aiotulta esityspaikalta. Kuinka Setalle voi tapahtua tällainen puolueellinen erehdys?

Jos kunniamainintoja on tapana antaa nimenomaan heteroille, minun mielestäni kunniarotan olisi voinut myöntää niille feministeille, jotka ovat saaneet aikaan sen, ettei miehillä ole enää juuri mitään oikeuksia sen enempää viranomaismenettelyissä kuin ihmisten edessäkään. Esimerkiksi tässä eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisussa selostetaan, miten eräs Helsingin yliopiston miespuolinen sosiaalipolitiikan professori oli mennyt virka-asemaansa, sähköpostiaan ja titteliään käyttäen nuhtelemaan erästä kaupungin sosiaalityöntekijää (nainen) siitä, että tämä oli ollut puolueellinen tehdessään huoltajuutta koskevia ratkaisuja eronneen naisen hyväksi ja tämän entistä miestä vastaan. Nähdäkseni professori oli tehnyt rohkeasti ja aivan oikein, mutta eduskunnan oikeusasiamies antoi hänelle siitä huolimatta huomautuksen.

Naisten vallankäyttö onkin merkittävä osa viranomaistoiminnan yleistä olemusta. Milloin olette nähneet naisten viimeksi kärsivän viranomaisten kohtelusta? He pikemminkin näyttävät nauttivan byrokratiasta, kun taas miehiä kohdellaan viranomaiskäytännöissä usein huonosti. Niinpä olisin itse mielelläni antanut asiallisen tiedon omenan jyväskyläläiselle miestutkijalle, Henry Laasaselle, joka kirjassaan Naisten seksuaalinen valta (Multikustannus, 2008) osoitti, että naiset tukevat toisiaan erilaisissa hyväsisarverkostoissa, toimivat toistensa eduksi viranomaismenettelyissä ja siirtävät haltuunsa varallisuutta ja tuloja perheissä.

Aikana, jolloin Judith Butleria jumalanaan palvova feministinen liike katsoo, että sukupuolikin on vain ”neuvottelua, politiikkaa ja siteeraamista”, on hyvä palauttaa mieleen J. F. Kennedyn virkaanastujaispuheessaan esittämä lause: ”Meidän ei pidä pelätä neuvotteluja mutta ei myöskään neuvotella pelosta.” Tämä siis kommenttina niille feministeille, jotka moittivat jatkuvasti miehiä mutta itse suhtautuvat kaikkiin miesten esittämiin rakkauden- ja huomionosoituksiin lähinnä seuraavankaltaisin repliikein, joista täyttyvät niin internetin chat-huoneet kuin työpaikatkin: ”En anna!”, ”En eti mitään!”, ”Varo, jos yritätkin miellyttää!” ja niin edelleen.