Helsingin seudun seksuaalinen tasavertaisuus ry:n järjestämä gay pride -viikko sujui rauhanomaisesti, kun vähemmistövaltuutettu ja kiihkouskovaiset eivät päässeet häiritsemään tapahtumia. Kuokkavieraita tosin kävi, mutta he ovat nyt paremmassa tallessa (palaan asiaan savun hälvettyä).
Meiltä kysytään silloin tällöin, miksi marssimme, juhlimme ja niin edelleen. Me vastaamme: olemme rakkauden etujärjestö ja vastustamme seksuaalista ahdasmielisyyttä. Jos yksi osa seksuaalisuudesta vaarallistetaan, tuota estoisuutta on sitten helppo levittää kaiken seksuaalisuuden piiriin. Myös sinun jälkeläisesi voivat olla homoja tai lesboja, ja niinpä marssimme sinun lastesi puolesta.
Viime lauantaina lämmintä oli noin 25 astetta, joten osallistuin itse gay-paraatiin paidattomien puolueessa. Vapautuspäiväparaatin järjestäytyessä Senaatintorilla pohdin hetken, kenen riveihin tässä nyt menisi, ja päätin asettua ilman yläosia – paitoja ja rintsikoita – marssivien ruotuun.
Siitä kulkue lähti etenemään Aleksanterinkatua pitkin Kolmelle Sepälle, ja sieltä edelleen Mannerheimintietä Eduskuntatalon ja Finlandiatalon ohi Oopperatalon puistoon.
Tässä paidattomien etenemistä Aleksanterinkatua pitkin. Kuvassa näkyviä tyttöjä katseleva random-setä on näköjään laittanut toiseen käteensä jonkinlaisen rannetuen hillitäkseen itseään.
Seuraavasta kuvasta näkyy, että seksuaalivähemmistöihin kuuluu paljon ihmisiä. Marssille osallistui noin 5000 henkeä, mutta määrän arvioidaan olevan paljon suurempi; voidaan jopa väittää, että jokainen kuuluu johonkin seksuaalivähemmistöön.
Eduskuntatalon kohdalla minäkin kiljaisin kurkustani erään iskulauseen: ”Paidat pois myös parlamentin pater noster -hississä!” Tällä tavoin haluan tasa-arvoa kaikille kusimuttereille ja Kalervo Kummolalle (muistattehan nännikohun).
Äänet käyvät kaupaksi
Tästä onkin hyvä jatkaa lempiaiheeseeni, nimittäin politiikkaan. Politiikkaa vapautuspäivillä puhuttiin taas paljon. Seksuaalivähemmistöliike politisoitui asianmukaisesti jo 1960-luvulla, mutta nykypäivänä politiikka on kuulemma ”viihteellistynyt”. Viihteellistymistä valitellaan ihmeen paljon ainakin verrattuna siihen, että viihteen pitäisi olla hauskaa. Onhan viihde tietysti ikävystyttävää, jos sen takana ei ole mitään substanssia. Onneksi pride-viikolla on.
Myös seksuaalivähemmistöliike on totta kai viihteellistynyt. Se ei kuitenkaan pärjää viihteellistymisessä seksuaalienemmistöliikkeille – ei myöskään yrittäessään erotisoida politiikkaa. Setan asiallisenkuivat tötteröhatut häviävät esimerkiksi Matti Vanhasen mediaseksikkyydelle. Erona on vain se, että homot haluavat tehdä olemassaolostaan julkista mutta Matti Vanhanen yksityistä. Niinpä hän sai julkisuutta enemmän kuin osasi pyytää.
Kun homojen muodollisissa oloissa ei ole (homovaltion perustamista lukuun ottamatta) paljoa korjaamista, seksuaalivähemmistöliikekään ei voi enää käyttää politiikkaa play groundinaan, vaan poliitikot käyttävät seksuaalivähemmistöliikettä omana fooruminaan.
Myös pride-viikosta on tullut poliitikkojen esiintymislava. Esimerkiksi ulkoministeri Alexander Stubb, joka oli kutsuttu tapahtuman suojelijaksi, kävi Kolmen Sepän avajaistilaisuudessa keräämässä poliittiset irtopisteet aivan niin kuin olisi käynyt merkitsemässä tuottoisat optiot.
Helsingin seudun Setan painetussa esitteessä Stubbia kiiteltiin työstä seksuaalivähemmistöjen hyväksi, ”vaikka siitä ei aina poliittisia pisteitä tipukaan” (sivu 3). Läpyskä taisi olla oikeassa. Trikki oli aika läpinäkyvä.
Monet puolueet pitävät homoja tyhmänä vaalikarjana, jolta otetaan äänet pois tasa-arvoisuuden ja suvaitsevuuden julistuksilla. Poliitikot lukevat saman katon alle myös maahanmuuton edistämisen, vaikka homoilla ja maahanmuutolla ei ole mitään tekemistä keskenään ja jatkuva maahanmuutto vain huonontaa kansallisten vähemmistöjen asemaa. En ainakaan itse halua, että kansalliset seksuaalivähemmistöt lastataan samaan junaan maahanmuuttajaväestön kanssa, vaikka se juna kiitääkin tietysti kohti Paratiisia.
Voi Venäjä!
Alexander Stubbin mukaan maailmassa on viisi valtiota, joissa homoseksuaalisuudesta rangaistaan kuolemalla, ja seitsemänkymmentä maata, joissa homoseksuaalisesta kanssakäymisestä tuomitaan vankeusrangaistukseen. Stubb jätti kuitenkin mainitsematta, että suurin osa näistä maista on islamilaisia valtioita. Asia taisi päästä unohtumaan, jotta ihmiset muistaisivat paremmin sen, kuinka vaarallista on olla islamkriittinen rasisti. Tässä siis jälleen näyttöä siitä, miksi suvaitsevaisuus ei voi olla kaiken hyväksymistä ja kuinka kaiken suvaitseminen johtaa väistämättä ristiriitaan.
Ote Stubbin viikontakaisesta puheesta: ”On hyvä, että pride-juhla on olemassa, mutta vielä parempi olisi, jos sitä ei tarvittaisi.” – Puolensa tässäkin ihanteellisuudessa, mutta omasta mielestäni yhteiskunnan ei tarvitse olla homoneutraali, kun se ei ole heteroneutraali eikä uskontoneutraalikaan. Neutraloiminen on muutenkin hieman samanlaista kuin vihollisen neutralointi sodassa, joten kivoja asioita ei pidä tunkea takaisin kaappiin. Myös ulkoministeri korjasi ajatustaan myöntämällä, etteivät asiat ole kovin hyvällä tolalla sen enempää Venäjällä kuin jossakin Absurdiassa, jossa homoja viedään kuin sikaa korvasta.
Aika magee mukaelma tuo Stubbin ajatus joka tapauksessa oli Karl Marxin kommunistisesta manifestista. Sen mukaan kommunistinen puolue lopetetaan, kun tavoitteet on saavutettu. Mainittakoon, että samaa parafraasia sovellettiin myös Setan perustamiskirjassa, jonka mukaan Setankin toiminta voidaan lopettaa, kun sen tavoitteet ovat täynnä. Sitä Stubb ei puolestaan kertonut, lopetetaanko myös kokoomuksen toiminta, kun puolue on saavuttanut omat tavoitteensa. Ainakin kommunistinen puolue kamppailee tätä nykyä henki hieverissä niin, että sen tavoitteet taitavat olla täyttyneet. Eri asia sitten on, pitäisikö ihmiskunnan purjehtimisesta onnensa satamaan kiittää enemmän kommunismia kuin kapitalismin ikiliikkujaa.
Omituista pentupolitiikkaa
En ole koskaan kannattanut seksuaalivähemmistöliikkeen lapsipolitiikkaa, vaikka kannatankin seksuaalivähemmistöjen aseman legitimoimista kaikissa muissa suhteissa. Niinpä en ymmärrä, miksi Alexander Stubb pitää tärkeänä ”sisäisen ja ulkoisen adoption ulottamista myös samaa sukupuolta olevien piiriin”, kun juuri kukaan homo ei lapsia halua – muutamaa äänekästä lesboparia lukuun ottamatta.
Pentupolitiikasta on ritualisoitunut symbolisen kiistelyn väline, jonka kautta kiistellään siitä, mitä ajatellaan homoista yleensä. Näin tuotetut ajatuskulut ja johtopäätökset ovat kuitenkin väistämättä virheellisiä. Voidaan jopa kysyä, miksi heteropoliitikot tyrkyttävät lapsia meille. Meneekö heidän perhe-elämässään niin huonosti, että meidän pitäisi ottaa vastuuta lasten kasvattamisestakin?
Totta kai myös apua mielellään antaisi. Mikä onkaan kauniimpi asia kuin iloisten pikku päivänsäteiden hyvinvointi? Ehkä lapsipolitiikan ongelmat ovatkin suurimmaksi osaksi heterokulttuurin sisäisiä, kun avioliittoja solmitaan ja revitään auki kevyin perustein, eikä lastenhankinta ole yhtä tarkkaan harkittua kuin homojen tapauksessa.
Tätä pohtiessani minulle tulee mieleen sarjakuva, jossa lapsiperhe lähestyy eläintarhan leijonahäkkiä, ja perheenisä lausuu vaimolleen ja lapsilleen: ”Varokaa, sillä eläimet, joilla on pentuja, voivat olla vaarallisia!”
Muumimukilapsilaki
On kieltämättä hyvä, että surkastuvan kansakuntamme väestö uudistuu sisältä päin ja kansakunta kasvaa. Siksi minulla ei ole mitään homojen ja lesbojenkaan lastenhankintaa vastaan. Mutta omasta mielestäni lapsi tarvitsee sekä äidin että isän. Samaa mieltä näyttää olevan myös psykiatrian erikoislääkäri Liisa Kemppainen vuonna 2001 tarkastetussa väitöskirjassaan, jonka mukaan ilman isää kasvavalla pojalla on kahdeksankertainen riski syyllistyä vankeustuomion tuottavaan väkivallantekoon kuin vertailuryhmällä, jonka kasvatuksessa isä on ollut mukana, ja tyttöjen kohdalla syrjäytymistä eniten selittävä syy on lapsuudesta puuttuva isä.
Jokaisella lapsella on väistämättä biologinen äiti ja isä, sillä lapsia syntyy vain naisen ja miehen sukusoluista. Niinpä homoparien ja lesboparien lastenhankintaan sisältyy biologisten jälkeläisyyssuhteiden katkaisemista, ellei sitten ajatella, että esimerkiksi homo ja lesbo hankkivat keskenään lapsen, jonka isäksi ja äidiksi he ryhtyvät yhdessä.
Useimmiten asia on kuitenkin niin, että biseksuaalina esiintyvä nainen pullauttaa lapsen jonkun miehen kanssa, katkaisee myöhemmin välit mieheen ja haluaa adoptoida lapsen naispuolisolleen. Usein väitetään, ettei vanhemmuudessa onnistuminen riipu vanhempien sukupuolesta ja että tärkeää on vain se, että lapsella on hyvät vanhemmat. Mutta miksi sanoa rakastaviksi sellaisia vanhempia, jotka ensi töiseen haluavat lyödä poikki lapsen suhteen hänen toiseen biologiseen vanhempaansa?
Voimassa oleva adoptiolaki on feministisen lobbauksen tulos ja polkee sekä lasten että miesten etua. Samoin myös hedelmöityshoitolaki on susi, koska sen mukaan spermaa luovuttaneen henkilöllisyyttä ei enää kerrota lapselle, eikä lapsi saa tietää biologista alkuperäänsä myöskään aikuisena. Sperman luovuttaja puolestaan on yleensä mies eikä nainen, joten miehet on tätäkin kautta lingottu pois kasvatustehtävästä. Jessicat ja Janicat varmaan riemuitsevat, kun ovat saaneet kyseiset lait voimaan, mutta kuinka onnellinen on se pihalla yksin leikkivä pikku Pekka, jolla on nyt kaksi oikeaa äitiä?
Se, että ministeri Stubbista ”tuntuu hassulta”, etteivät homot voi hankkia lapsia adoptoimalla, paljastaa, että Stubb ei ole analysoinut ihan loppuun asti kaikkia niitä näkökohtia, joita asiaan liittyy. ”Perheen sisäinenkin” adoptio merkitsee tällaisissa tapauksissa yleensä biologisten jälkeläisyyssuhteiden katkaisemista ja koituu useimmiten lapsen ja hänen biologisen isänsä haitaksi. Tarkempia kannanottojani tässä ja tässä.
Huvitammeko itsemme hengiltä?
Entä miten suhtautua väitteisiin homokulttuurin viihteellisyydestä? Mukavaa, että tuore Mr. Gay Finlandkin arvostelee homokulttuurin viihteellistymistä, varsinkin kun koko valinta oli läpikotaisin viihteellinen tapahtuma! Uskon, että viihteellisyys on kuitenkin välittynyt gay-liikkeeseen yleispolitiikan piiristä, ja karnevalismi taas on osa kaikkea kumouksellisuutta.
Saattaa olla, että olen myös itse hieman erilainen homo, sillä en viihdy kovin hyvin viihde- enkä huvittelutilaisuuksissa. Nauran kyllä aika monille jutuille, mutta eri syistä kuin useimmat toiset, ja vaarallisena pidän sitä, jos tärkeitä asioita ratkaistaan pelkästään fiilispohjalta.
Koko ikäni olen vihannut syvästi niitä kanoja, jotka kaikissa yhdistyksissä katkaisevat älylliset keskustelut ja peittävät järkevän ajattelun ja toiminnan johonkin omaan kaakatukseensa. Jo peruskoulun alaluokilla karsastin kaikkia ryhmätyömuotoja, joissa tyhmimmät yleensä kaappasivat puheenvuorot. Aina tuli joku feimi, joka sekoitti kaiken mutta nautti toisten suosiota, koska hänellä oli kauniit vaatteet; tosin pää oli tyhjä ja korvien välissä humisi tuuli. Opettajat palkitsivat näitä Lissuja ja Lässyjä pelkästä sosiaalisuudesta. Politiikka on ihan samanlaista: älyllisesti kehnoimpien kukoistusta ja heidän ehdoillaan elämistä.
Onneksi seksuaalivähemmistöjen politiikka ei kulje viihteellistymisen kärjessä. Homoja haukutaan usein paljosta juhlimisesta. Aika vähällä sen maineen saa, kun pride-tapahtumakin on vain kerran vuodessa.
Homoravintoloita on maassamme yhtä monta kuin kaljakapakoita pienimmissäkin kirkonkylissä. Kun homopoika lähtee juhlimaan, hän käyttäytyy varovaisesti ja jopa korostetun pidättyvästi vältellen humaltumista ja itsensä irti päästämistä pelkän seksinpelon vuoksi. Ja sitten väitetään, että nämä kukkakepit ja miehentaimet elävät muka holtitonta elämää! Kipeää tekee katsella, kun monin tavoin ahdistetut ja ideologisista ajatusrajoitteista kärsivät homot eivät oikein osaa nauttia mistään. Että älkää valittako älkääkä kiitelkö paljosta juhlimisesta, karnevalisoitumisesta tai viihteellistymisestä. Nuo mielikuvat ovat sinänsä pinnallisia.
Homokulttuurin ikonisoituminen
Vapautuspäivillä oli tänäkin vuonna teema. Teemat ovat minusta kurjia. Ne kuolettavat vapaan ajattelun, kun kaikki pitää sovittaa jonkin keinotekoisen aiheen alle. Viimevuotinen teema oli kyllä hieno ja kertoo kuulumisesta kansakuntaan: homot ja suomalaisuus. Myös tämänvuotinen teema puhuttelee.
Teemana olivat idolit ja esikuvat. Ikävä kyllä, homokulttuuri on täynnä idoleita ja ikoneja. Idolit sisältävät imitaatiota. Onkin harmillista, että homokulttuuri koostuu pitkälti jäljittelystä. Imitaatio on psykologisesti katsoen aggression merkki. Kun lapset matkivat opettajiaan tai irvailevat vanhempiensa kustannuksella, imitaatio sisältää tietyn arvostelman.
Homokulttuurikaan ei ole lyhyen historiansa aikana päässyt irti imitaatioista, idoleista eikä ikoneistaan. Irrottautuminen olisi kuitenkin hyväksi, sillä se osoittaisi, että meillä on jotakin omaa. Nykyään homoskeneä kansoittavat erilaiset Michael Jackson -parodiat ja Abba-imitaatiot. Niin, tiedän: omaperäinen ajattelu on aina ollut harvinaista, sillä se vaatii poikkeuksellista vapautta.
Ja kyllähän homot ovat luoneetkin monenmoista. Melkein yhtä paljon kuin juutalaiset. Pitäisi vain välttää poliittista korrektiutta sekä narsismia. Ne eivät ole suinkaan sama asia kuin hyvä itsetunto.
Itsetunnon käsite muistuttaa muuten varmuuden käsitettä. Kyseessä on paradoksi: mitä varmempi ihminen on itsestään, sitä vähemmän hän uskaltaa epäillä itseään, ja sitä epävarmemmalla pohjalla hänen itseluottamuksensa todellisuudessa on. Ja mitä epävarmemmaksi ihminen tunnustaa itsensä, sitä enemmän hän uskaltaa epäillä itseään, mikä taas onkin jo merkki hyvästä itsetunnosta. Tämä koskee tasapuolisesti sekä heteroita että homoja.
Vapauden korkein aste: vapaus vapautusliikkeestä
Seksuaalivähemmistöliikkeessä ei ikävä kyllä sallita kovin paljon toisinajattelua. Homoja vaaditaan sitoutumaan lähinnä vihervasemmiston ideologiaan, vaikka länsimaissa koko kulttuuri on ponkaissut esiin liberaalin poliittisen teorian pohjalta. Lisäksi homojen ei sallita kyseenalaistavan esimerkiksi maahanmuuttoa. Entinen radikaalina pidetty liike vaatii nykyään sitoutumista sovinnaisiin ja keskiluokkaisiin arvoihin. Tämä on tietenkin ominaista kaikille vähemmistöille: oman pesän likaajina pidetyt halutaan vaientaa, jotteivät järjestöjyrät menettäisi uskottavuuttaan valtakulttuurin silmissä.
Gay-liike ei ole todellisuudessa myöskään kovin iloinen, ja nimityksen tarkoitus lieneekin rohkaiseva ja optimistinen. Mikäpäs siinä, mutta iloisuus on myös joissakin tapauksissa vääristynyt pakonomaiseksi irvistykseksi.
Viihteellistyminen ja iloitsemisen pakonomaisuus peittävät ahdistusta. Voi olla, että angstisuuden motiivit syntyvät paljolti ulkoisista syistä. Mutta tapa kanavoida oma ahdistus jatkuvaksi ilon vellonnaksi ei ole kaukana itkusta. Olennaisia eivät ole vain vähemmistöjen ja valtakulttuurin väliset suhteet, vaan se, kuinka yksilöt pärjäävät vähemmistöryhmänsä sisällä.
Homokulttuurissa vallitsevat ankarat kirjoittamattomat normit. Homot eivät varmasti syrji ketään, paitsi toisiaan. Homokulttuurissa kohtaa esimerkiksi ikäsyrjintää, joka on nuorison ahdistusta siitä, että näkee itsensä peilistä. Mitä sieltä mahtaa katsella takaisin parin kymmenen vuoden kuluttua? Homoilla pitää olla myös aivan tietyt mielipiteet ja puheentavat. Ulkonäkövaatimukset ovat kammottavia ja rajaavia. Ei ole ihme, että monet homot tekevät itsemurhia – eivät vain heterokulttuurin syrjinnän vuoksi – vaan kohdattuaan oman yhteisönsä julmuuden ja petyttyään.
Parhaiten seksuaalivähemmistöliikkeen hajaantumista ja yksilöiden irtautumista joukkoliikkeestä kuvaavat nykyisin erään TV-sarjahahmon vuorosanat: ”Just because I fuck guys does not mean I’m part of some community. And it dosen’t mean that I have anything in common with someone else who does.” Joukkovoiman väheneminen on tavallaan tappio, mutta laumahenkisyydestä irtautumista voidaan pitää edistyksenä varsinkin, jos se kertoo yhteiskunnan muuttumisesta vapaamielisemmäksi ja hyväksyvämmäksi.
Voitte ehkä ymmärtää, miksi minäkään en ole vuosikymmenten kuluessa löytänyt kotiani kovin hyvin gay- tai queer-liikkeestä. Sen sijaan yritän olla kaikille mukava. Yleensäkin olen se ruma ja tyhmä Jukka Hankamäki, toisten yhtä rumien ja tyhmien kaveri.
