Tragedia viikinkien tapaan

Suomessa on järjestetty tänään suruliputus Norjassa viime perjantaina tapahtuneiden terrori-iskujen muistoksi. Äärioikeistolaiseksi, siionistiksi ja vapaamuurariksi sanottu 32-vuotias Anders Breivik räjäytti peräkkäin kaksi pommia Oslon keskustassa ja surmasi sen jälkeen ampumalla 68 ihmistä pääkaupungin lähellä sijaitsevassa Utøyan saaressa. Koska kohteena olivat hallituksen rakennukset ja Norjan työväenpuolueen nuorisoleiri, iskun arveltiin liittyvän paikalliseen poliittista järjestelmää arvostelevaan suuntaukseen eikä kansainväliseen terrorismiin. Tekijän jälkeensä jättämän manifestin mukaan hänen vaikuttiminaan olivat muiden muassa maahanmuuton ja islamin vastustaminen.

Yhteensä 76 kuolonuhria ja useita loukkaantuneita vaatinutta iskua verrattiin Yhdysvaltain syyskuun yhdennentoista päivän terroritekoihin. Pienen Pohjoismaan mittakaavassa toteamus ei olekaan liioiteltu. Toisaalta asiaa koskeva tuomiomieli on alkeellista. Kiintoisaa tässäkin tapauksessa on, miten terrorismi lisääntyy poliittisen vaikuttamisen jatkeena ja eräänlaisena tehosteena. Kantaväestöön kuuluvat ihmiset kokevat, että he eivät saa asioitaan ajettua tai sanaansa kuuluviin muutoin kuin väkivaltaisten tekojen kautta.

Modernin terrorismin alku ajoittuu 1860-luvulle, jolloin muutamat äärivasemmistolaiset tahot turvautuivat suoraan toimintaan poliittisen osallistumisen sijasta. Eräät kutsuivat menetelmiään ”tekojen propagandaksi”. Itse käsite on lähtöisin venäläiseltä Sergei Netsajevilta (1847–1883), ja käyttöön sen otti italialainen Carlo Cafiero (1846–1892). Tuohon aikaan elettiin paljolti samanlaisten mullistusten keskellä kuin nykyisin. Teollistuminen johti kaupungistumiseen ja kaupungistuminen muuttoliikkeeseen. Maailmanmarkkinoiden avautuminen sekä siirtomaaimperialismin huipentuminen tukivat maailmankapitalismin syntyä, ja tekninen kehitys tehosti vaikutusta. Nämä olivat myös ensimmäiseen maailmansotaan johtaneen tapahtumaketjun syitä.

Monet nykyihmiset kokevat jäävänsä jalkoihin maahanmuuton, globalisaation, kulttuurien yhteen sulauttamisen ja siitä johtuvan yksiarvoistumisen vuoksi. Asiaan ovat reagoineet niin länsimaiset nationalistit kuin muslimitkin. Kyse on köydenvedosta, jossa toisen osapuolen pitää vetää vähintään yhtä kovaa kuin toisen. Siksi olisi ajattelematonta rynnätä tuomitsemaan myöskään Norjan terrori-iskuja yksipuolisesti. Niitä ei pidä hyväksyä, mutta niitä pitää ymmärtää, jotta ei ajauduttaisi pelkkään tuomiomielialan lietsomiseen. Tuomitseva eetos jää ohueksi ja tehottomaksi, koska se ei selitä itse ilmiöitä.

Islam ja siihen liittyvä fundamentalismi kasvattavat vaikutusvaltaansa maahanmuuton ja kantaväestöjä suuremman syntyvyyden vuoksi. Siitä, pitääkö tai saako näin olla, olisi keskusteltava ja päätettävä poliittisesti. Nyt se ei näytä olevan mahdollista, sillä viranomaiset ja ammatikseen loukkaantujat pyrkivät leimaamaan maahanmuuton kriitikot yhteiskuntakelvottomiksi.

Maahanmuuton taloudelliset ongelmat eivät kuitenkaan katoa sen enempää poliitikkojen julistuksilla, muslimien mallikoulutuksella, islamilaisten terroristien väkivallalla kuin kantaväestöön kuuluvien vastaterrorillakaan. Paikoin ne vain kilpailevat vahinkojen lisäämisessä ja pahuudessa. Kiintoisaa on, että myös Norjan terrori-iskusta vastuun kiirehti ottamaan muuan islamistiryhmä, eli äärimuslimit näyttävät suorastaan janoavan väkivallan mukanaan tuomaa julkisuutta.

Mikäli jatkossa halutaan välttyä islamilaisen terrorin lisäksi myös vastaterrorilta, sen taustalla olevat ajattelutavat olisi otettava todesta. Norja on maa, johon on viime aikoina otettu huomattavan paljon turvapaikanhakijoita. Tämä ei miellytä moniakaan perusnorjalaisia ja johtaa nopeasti vastalauseisiin. Niinpä minkään maan hallituksen ei pitäisi ajaa maahanmuuttoa kuin käärmettä pyssyyn, mikäli on merkkejä siitä, että suuri osa kansasta ei sitä halua.

Nyt näyttää siltä, että sekä hallitukset, äärioikeisto että muslimit puhaltavat yhteen hiileen pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden romuttamiseksi. Perimmäinen syy ei ole ”äärioikeistolaisiksi” tai ”nationalistisiksi” leimattujen tahojen toiminta, vaan holtiton maahanmuuttopolitiikka, joka tuottaa kansalaisten keskuuteen ahdistusta ja epätoivoa. Välillä iskujen takana on islam (kuten Tukholman terrori-teossa viime vuoden joulukuussa), toisinaan taas äärioikeistoksi sanotut tahot. Terroria tuottavat myös hallitukset ja niiden Eurooppa-politiikka, joka on johtamassa kansallisen itsemääräämisoikeuden menettämiseen Euroopan eri maissa.

Tämänkertaisten tapahtumien syitä voidaan ehkä tiedustella tarkemmin tekijältä itseltään, sillä hänet saatiin kiinni. Toisaalta oikeudenkäynti on uhattu järjestää syyttäjän vaatimuksesta suljetuin ovin, joten minusta tuntuu, että kansalaisilta aiotaan jälleen salata jotakin. Sekä iskut että oikeudenkäynti ovat luonteeltaan poliittisia ja kiinnostavat varmasti koko maailmaa.

Poliittisilla jyrkänteillä kiipeilystä tässä norjalaisessa tapauksessa varmasti on kyse. Koska itse olen puolueeton, en voi yhtyä tapauksen vuoksi esitettyihin tunteenilmaisuihin, sillä se olisi puolueellista. Sen sijaan koetan ymmärtää järkiperäisesti, mitä itse ilmiöt loppujen lopuksi merkitsevät.

Huomiota herättävää on, miten ideologisesti ja puolueellisesti äärioikeiston käsite on jälleen ymmärretty asiaa koskevissa keskusteluissa ja uutisoinneissa. ”Äärioikeiston” sijasta olisi useimmiten ollut syytä arvostella äärivasemmistolaiseen maailmankuvaan liittyvää totalitarismia, keskusjohtoisuutta ja autoritaarisuutta. Esimerkiksi kansallissosialistinen ideologia on pohjimmiltaan sosialistinen, ja myös poikkeavissa kohdissaan se on sosialismin vastaisuuden leimaamaa, siis sille kiitollisuudenvelassa.