Viha puheesta?

Poliittiseen sanankäyttöön on parin viime vuoden aikana pullahtanut uusi sana: ”vihapuhe”. Hallitus ja viranomaiset sanovat pyrkivänsä hillitsemään vihapuhetta monin tavoin, suorastaan kaikin keinoin.

Mutta mitä vihapuhe oikeastaan on? Käsitettä käytetään poliittisessa retoriikassa täysin määrittelemättömästi, mikä puolestaan merkitsee, että sitä käytetään sangen ideologisesti. Onko vihapuhe puhetta, joka ilmaisee puhujan omaa vihaa? Onko se puhetta, joka saa jonkun toisen vihastumaan? Onko se vihaamista koskevaa yleistä puhetta vai näiden kaikkien yhdistelmää?

Oma näkemykseni on, että vihapuhe voi periaatteessa olla mitä tahansa, sillä minkä tahansa puheen voidaan tulkita ilmaisevan lausujan sisäistä vihaa tai herättävän vihaa toisissa. Esimerkiksi joku kiero psykoanalyytikko voi väittää, että ihmisten osoittamat rakkauden ja hellyyden osoitukset ilmaisevat nekin vain omistushalua ja sitä kautta alitajuista ja tiedostamatonta vihaa. Näinhän merkitykset usein käännetään päälaelleen psykologisissa kaleidoskoopeissa.

Muutamat taas näyttävät ajattelevan, että seksuaalivähemmistöjen vapautuspäiväpuheet sisältävät suurta ihmisvihaa, sillä ne selvästikin kiihottavat homofoobikoita vihaamaan seksuaalivähemmistöihin kuuluvia. Esimerkiksi Uuden Suomen monien puheenvuorokirjoittajien mielestä homot ovat ihmisvihaajia, koska heidän avoin esiintymisensä herättää vihaa kyseisten mielipidekirjoittajien omassa puisessa päässä.

Vihapuheena pidetään kantaväestöön kuuluvien suomalaisten esittämää maahanmuuton arvostelua sekä pyrkimyksiä pitää oikeuksistaan kiinni. Ihmisvihana pidetään kamppailua työpaikoista ja sananvapaudesta. Vihapuheena on pidetty sangen löyhästi melkein mitä tahansa kannanottoja ja kulttuurikritiikkiä, lukuun ottamatta muutamia terrorismin pelon ja poliittisen korrektiuden vuoksi suojeltuja näkemyksiä.

Vihapuheena ei ole toistaiseksi pidetty esimerkiksi ääri-islamistien lietsomaa naisten alistamista tai julistuksia Israelin juutalaisten työntämisestä mereen. Sen sijaan äärimuslimit suuttuvat itse kaikesta, mikä ei ole täysin heidän oman uskontonsa mukaista, pitävät islamin akateemistakin arvostelua ”vihapuheena” ja ovat valmiita käyttämään sekä väkivaltaisia että väkivallattomia keinoja estääkseen uskontonsa kyseenalaistamisen.


Rasismin vastustamisen puolueellisuus

Näyttöä väkivallattomien keinojen käyttämisestä antaa esimerkiksi se, että islamilaiset maat ottivat hiljattain valtaansa Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuskomission, joka joutui kieltämään sharia-lain arvostelun ja islamilaisten maiden ihmisoikeustilanteen arvostelun. Jokaisen ihmisen universaali ihmisoikeus on siis nyt se, ettei hänen islaminuskoaan saa kritisoida millään tavalla! Käytännössä islamistiset maat käyttävät päätöstä sensuurin välineenä estääkseen ihmisoikeusrikosten, kuten kuolemantuomioiden, arvostelun.

Toisen näytön tämän politiikan ristiriitaisuudesta tarjoaa se, että samanaikaisesti YK lakkasi suojelemasta homoseksuaaleja islamististen maiden langettamilta kuolemantuomioilta. Yhdistyneet kansakunnat kun poisti homoseksuaalisuuden niiden ominaisuuksien joukosta, joihin viittaamalla se on aiemmin vastustanut kuolemanrangaistusten käyttöä. Esimerkiksi Saudi-Arabiassa ja Iranissa homoseksuaalisuudesta tuomitaan edelleen kuolemaan, ja tuomioita toteutetaan keskellä kirkasta arkipäivää julkisten hirttäjäisten muodossa.

Juuri tämän vuoksi vihapuhetta ei yleensä ole uskontojen arvosteleminen vaan niiden julistaminen. Tosiasiassa väitteitä vihapuheesta käytetäänkin vain sensuurin edistämiseen länsimaissa. Vihapuheen takana ajatellaan piilevän ”rasismia”, mutta myöskään rasismin käsitettä saati koko ilmiön olemusta ei ole lainkaan ajateltu viranomaisten vallankäytön ja juristien hallitsemassa diskurssissa.

Väite länsimaalaisten ihmisten muslimeja kohtaan osoittamasta ihmisvihasta on itse asiassa absurdi, sillä siitä ei ole mitään konkreettisia näyttöjä tuhotöiden muodossa. Ja mikäli viha on ollut näkymätöntä, siitä ovat kärsineet eniten vihaajat itse sulkiessaan vihan sisälleen. Toisaalta muslimien edustama ihmisviha on ilmennyt avoimina terroritekoina, jolloin siitä ovat kärsineet uhrit, eikä vihaa ole padottu sisään vaan se on purettu tavalla, joka on vähentänyt muslimiyhteisön omia kärsimyksiä.

Suomessa ei esiinny myöskään merkittävästi rasismia, jolla tarkoitetaan rotusortoa. ”Rasismina” tunnetun ilmiön oikea nimitys olisikin aggressio, siis vihamielisyys, jonka kohde ei ole suinkaan mikään rotu. Useimmiten tuo viha on kansan syvien kerrosten vihaa omia kiiltävänaamaisia ja liian hyvin voivia poliitikkojaan kohtaan. Vihan kohde on tällöin poliittinen valta ja viranomaisvalta. Yhteiskunnallisen aggressiivisuuden kasvu taas on seuraus tuloerojen kasvusta ja luokkayhteiskunnan paluusta sekä siitä, että kilpailevien puolueiden kansanedustajat ovat parempia kavereita toisilleen kuin he ovat omille äänestäjilleen kentällä. Rasismisyytösten esittäjät syyllistyvät siis pahaan observaatiovirheeseen tulkitessaan kantaväestöön kuuluvien ihmisten epätoivon rasismiksi.

Rasismista syytetään myös objektiivisten kulttuuristen erojen toteajia, vaikka heidän argumentteihinsa ei sisältyisi yhtään rotuopillista kannanottoa. Ihmisten välillä voi luonnollisesti vallita sellaisia eroja, jotka voidaan havaita ja todeta, eikä tosiasioita pitäisi kiistää silloinkaan, kun ne ovat joltakin kannalta epämiellyttäviä. Nyt näyttää siltä kuin Euroopan unionin lietsoma sensuuripolitiikka pyrkisi kiistämään kaikki kulttuurien välillä vallitsevat hierarkkiset arvo- ja paremmuusjärjestykset.


Palaako jääkaapissa valo?

Nikita Hruštšovin mukaan poliitikko rakentaa sillan sinne, missä ei ole jokea. Näin toimii myös Tuija Brax, joka käy omaa kärpäslätkäsotaansa ”rasismia” vastaan. Oikeusministeriössä on ollut jo jonkin aikaa vireillä Braxin aloittama hanke, jolla ”[r]asistisia rikoksia koskevia rangaistussäännöksiä aiotaan tiukentaa”. Ehdotuksen mukaan ”[...] kiihottamisrikossäännöksessä mainittaisiin uutena tekotapana yleisön saataville asettaminen. Näin varmistettaisiin, että rikosnimike soveltuu muun muassa linkkien avaamiseen rasistista kiihottamista sisältäville internetsivuille.”

Tämän mukaan ihmisparka syyllistyisi rikokseen, jos hän avaisi linkin ”rasistista kiihottamista sisältävälle internetsivulle”. Tällöin ei lainkaan pohdittaisi, mikä on rasismia, mitä kiihottuminen on, miksi se olisi vaarallista tai missä tarkoituksessa linkki avataan. On helppo nähdä, millaisiin ongelmiin tämän sisältöinen lainsäädäntö johtaisi ja kuinka huonoja sen perustelut ovat. Linkin takaahan voisi avautua vaikkapa Tatu Vanhasen tieteellinen sivusto, jolla kerrottaisiin eri ihmisrotujen geneettisestä erilaisuudesta, ja sitä puolestaan voitaisiin lukea yhtä hyvin tiedon hankinnan kuin arvostelunkin tarkoituksessa.

Koska kiihottuminen koetaan myönteiseksi ilmiöksi erityisesti seksuaalisissa yhteyksissä, aitoa vihapuhetta voi synnyttää myös se, että ihmisiltä kielletään jotakin hyvää. Tällä tavoin viranomaisvalta itse tuottaa vihapuhetta ja kiihottaa kansaa rasistisiin mielipiteisiin sekä ihmisvihaan, jota ei ilman sensuuria esiintyisi lainkaan.

Kiihottumisen arvottaminen kielteiseksi on paljonpuhuvaa sen vuoksi, että se viittaa viranomaisvallan viktoriaanisiin ihanteisiin. Ihmisethän kiihottuvat hyvin eri syistä. Esimerkiksi itse voin kiihottua vastustamaan kyseistä oikeusministeriön hanketta. Monia muita saattavat kiihottaa esimerkiksi verolait tai TV-lupakäytäntö, ja niitä arvostellessaan hekin haluavat vain osallistua poliittisesti.

Sen sijaan oikeusministeriön kaavailema lainsäädäntö johtaisi sen keskeisen oikeusperiaatteen loukkaukseen, joka kieltää tuomitsemisen tekemättömistä teoista. Linkin avaaminen tarjoaa lähinnä tiedonhankintamahdollisuuden. Toisaalta ilman avaamista olisi mahdotonta todeta, mitä sivuilla halutaan esittää ja kuinka rasistista aineisto loppujen lopuksi on. Lisäksi kysymyksessä olisi pahimmillaankin aineeton rikos, jolta puuttuvat asianomistaja ja uhri. Brax kumppaneineen on siis oivaltanut, että sama lempeys ja päättäväisyys, joka toimii Pohjois-Koreassa, toimii myös Suomessa.


Tuomittaisiinko muslimeja homojen teloittamisesta?

Yhteiskunnassamme on näihin asti vallinnut sananvapaus mutta ei vapautta sanan jälkeen. Nykyään myös ennakkosensuuri pahenee. Jatkossa ”[m]yös oikeushenkilö (kuten esimerkiksi yhteisö tai yhdistys) voisi ehdotuksen mukaan joutua vastuuseen kiihottamisrikoksesta kansanryhmää vastaan, syrjintärikoksesta ja, jos rikoksella on vihamotiivi, julkisesta kehottamisesta rikokseen, laittomasta uhkauksesta ja kunnianloukkausrikoksesta”. Tuloksena olisi, että tiedotusvälineet taivuteltaisiin sensuroimaan toimittajiaan ja internetpalvelujen tarjoajia ohjattaisiin sulkemaan sivuja sekä rangaistaisiin käyttäjien esittämistä sisällöistä. Tämä olisi aivan samanlaista kuin autonvalmistajia syytettäisiin kuljettajien liikennerikoksista tai viemäriverkostoa asiakkaiden jätteistä.

Tämänkaltainen politikointi johtaisi vain kansanvallan ja ihmisten halveksimiseen. Poliitikkojen ja viranomaisten legitimaation ei haluttaisi tunnustaa olevan lähtöisin kansalaisilta, vaan poliitikot ja viranomaiset pyrkisivät päättämään, mitä ihmiset saavat ajatella. Lopulta tiedotusvälineetkään eivät enää voisi luottaa vastaanottajien omaan arvostelukykyyn ja kykyyn valita tarjolla olevasta informaatiosta luotettavin. Julkinen valta puolestaan pyrkii tekemään tiedotusvälineistä oman propagandansa äänitorvia, joiden kautta on tarjolla vain viranomaisten valikoimia mielipiteitä. Tämä kaikki pohjautuu tietenkin vallanpitäjien pyrkimykseen hallita ja kahlita kansalaisia ja päättää heidän puolestaan, mikä on hyvää ja mikä pahaa.

Todellisuudessa typeryys voidaan paljastaa typeryydeksi ainoastaan, jos sitä voidaan verrata muihin toimintatapoihin. Yhteiskunta ei voi kehittyä, jos ihmisten ei anneta oppia eikä ymmärtää. Tällaista järjestelmää ei voitaisi erottaa mitenkään totalitarismista eikä hirmuvallasta.

Onneksi oikeusministeriön hankkeeseen sisältyy myös seuraava asiakohta: ”Rikoslakiin lisättäisiin erityinen törkeää kiihottamista kansanryhmää vastaan koskeva rikos. Se soveltuisi muun muassa tapauksiin, joissa kehotetaan tai houkutellaan joukkotuhontaan tai muihin vakaviin ihmisoikeusrikoksiin, murhaan tai terroristisessa tarkoituksessa tehtyyn tappoon. [...] Kiihottamisrikossäännösten ulottumista niin sanottuihin viharikoksiin selvennettäisiin siten, että rikoksen vaikuttimina mainittaisiin nimenomaisesti uskonnon ohella myös elämänkatsomus sekä syntyperä, sukupuolinen suuntautuneisuus ja vammaisuus. Vastaavat vaikuttimet mainittaisiin myös rangaistuksen koventamista koskevassa säännöksessä. Rikoksen rasistinen tai muu sellainen vaikutin olisi rangaistusta koventava riippumatta siitä, keneen tai mihin rikos kohdistuu.”

On mielenkiintoista, miten tällaista pykälää sovellettaisiin, kun muslimiterroristeja jouduttaisiin syyttämään rikoksista ja ääri-islamisteja ihmisoikeuksien polkemisesta. Tämän mukaan muslimit pitäisi tuomita esimerkiksi homoseksuaaleja kohtaan osoittamastaan rasismista, ja uskonnollinen motiivi pitäisi ottaa huomioon rangaistuksia koventavana tekijänä. Myös Koraanissa mainittujen väkivaltaan kehottavien kohtien julistaminen kiristäisi rangaistuksia ”riippumatta siitä, keneen tai mihin rikos kohdistuu”.

Filosofisesti katsoen vihapuheeseen voisi tietysti vastata ”rakkauspuheella”, ja tämä onkin kohta, jossa ”pensasneuvostoliittolainen” astuu jälleen esiin.