Ajatuksia islamisaatiosta

 

Al-Qaidan ja ISIS-terroristijärjestön vahvistuttua oli odotettavissa, että kymmenen vuoden takainen Muhammadin pilakuvajupakka palaisi ennemmin tai myöhemmin näyttämölle.

Niinpä ei ollut yllätys, että kolme muslimiterroristia hyökkäsi pariisilaisen Charlie Hebdo -satiirilehden toimitukseen 7.1.2015 surmaten rynnäkkökivääreillä kaksitoista ihmistä: kaksi poliisia, päätoimittajan ja useita pilapiirtäjiä. Unohtaa ei sovi myöskään niitä kahdeksaa panttivankia, joista neljä kuoli eilen terroristien luodeista juutalaisessa kosher-ruokakaupassa.

Olen yrittänyt kynttilät hatun reunalla loimottaen luoda valoa siihen, miksi muslimien täytyy osoittaa uskontonsa hurskautta tappamalla muita ihmisiä, mutta en ole onnistunut.

Pienestä täytyy olla ihmisten ilo kiinni, kun eivät voi suvaita edes pilapiirroksia. Kurjaa ylipäänsä on, että muslimien täytyy noin vakavasti suuttua leikistä. Mieleen hiipii pakostakin epäilys, että muslimit käyttävät loukkaantumistaan väkivallan verukkeena ja tekevät sen tahallaan. He tekevät tunteenomaisesta pahastumisestaan tekosyyn verenvuodatukselle ja eläimelliselle kyvyttömyydelleen hallita affektejaan ja impulssejaan.

En myöskään tiedä mitään toista nykyistä uskontoa, jossa pilakuvista pahastuminen loisi aiheen murhiin ja muihin raivopäisiin veritekoihin. Mikäli kyseessä olisi kosto, sitä kai edeltäisi jokin aritmeettisesti yhteismitallinen teko, johon revanssia haetaan. Ja jos kyse olisi sosiaalipsykologi Rom Harrén kuvaamasta ritualisoidun aggression muodosta, se puolestaan sisältäisi jonkinlaisia järkiperäisiä tavoitteita, jotka suisidaaliseen terrorismiin eivät kuulu.

Erään selityksen tarjoaa arvaus, jonka mukaan Al-Qaida ja ISIS kilpailevat keskenään pahuudessa ja koettavat tuottaa näyttöjä järjestöihin värvättäville. Tämän ulkopuolelle jätetään kuitenkin kysymys, miksi muslimien on niin tarpeen jakaa maailmaa muslimeihin ja ei-muslimeihin omalla vihanlietsonnallaan.

Muslimit näyttävät pahoittaneen mielensä tavalla, jota ei voida enää mitenkään parantaa. Median tietojen mukaan myös pariisilaisen lehden toimitukseen hyökänneet veljekset olivat alun perin aivan tavallisia ”kunnon muslimeja”, jotka sittemmin vain radikalisoituivat ja hankkivat viharikostaustan.

Oma oletukseni on, että syynä veren kiehahtamiseen voi olla filosofi-kirjailija Michel Houellebecqin uuden romaanin ilmestyminen ja hänen kuvansa julkaiseminen satiirilehden kannessa juuri terrori-iskun päivänä. Houellebecqin kirja Soumission (suom. ”Alistuminen”) kertoo Ranskan tasavallasta muslimipresidentin alaisuudessa.

Jonkin tällaisen voiman vaikutuksessa näytämme elävän myös tässä ei-fiktiivisessä todellisuudessa. Sikäli parodiahorisontti vaikuttaa alittuneen, ja sananvapaus on hurahtamassa jälleen huurteeseen.

Kun joku tarkemmin määrittelemätön ”perussuomalaiseksi” sanottu taho uskaltautui piipittämään Twitterissä, että ”Yllättyneet voivat nostaa kätensä pystyyn”, Ilta-Sanomat ensimmäisten joukossa aloitti hillittömän poisjynssäämisen: oli kuulemma ylilyönti.

Kun terrori-iskun tekijöistä saatiin hetken kuluttua vihiä, Sanomien päälehti puolestaan alleviivasi uutisoinnissaan, että tekijät olivat ”ranskalaisia”, ikään kuin pöytään olisi kannettu pommes frites, ranskalaisia perunoita. Näin media suojelee lukijoitaan levottomalta tunteelta, jota tieto väkivallan kytkeytymisestä nimenomaan islamiin ja muslimiterrorismiin herättää.

Oliko sitten kyseessä sattuma, tilastollinen osuma terrorismin synkeässä historiassa vai yksittäistapaus, joka johtui vain joidenkin mielenterveyskuntoutujien pilleripurkin tyhjenemisestä?

Kun surullisen kuuluisa Anders Breivik paukutti päiviltä 77 maanmiestään Norjassa, tapausta ei pidetty yksittäisen hullun tekona, vaikka hänellä todettiin skitsofreeninen oireyhtymä ensimmäisessä mielentilatutkimuksessa. Sen sijaan hänet yhdistettiin ympäri Eurooppaa toimiviin poliitikkoihin, jotka ovat arvostelleet maahanmuuttoa. Lopulta myös heitä syyllistettiin yhtä ankarin sanoin kun Breivikia. Ja kaikki tämä siitä huolimatta, että Breivikin iskun kohteena ei ollut mikään etnisesti erilainen kansanryhmä.

Sen sijaan pariisilaisten pilapiirtäjien ruumiit eivät olleet ehtineet vielä kylmetä, kun Helsingin Sanomat ja sen haastattelemat puoluejohtajat (pois lukien Timo Soini, joka kommentoi asiaa omassa blogissaan) julistivat kirkkain silmin, että ”Ranskan terrori-iskua ei pidä käyttää politiikan tekemiseen”.

On kummallista, jos maahanmuutosta johtuvia ongelmia ei saisi käyttää maahanmuuttopolitiikan tekemiseen. Yhtä omituista on, jos muslimiterroristien tekoja ei saisi käyttää lähtökohtana uskontokritiikin ja poliittisen arvostelun esittämiseen.

Kaksinaismoralismi näkyy juuri tässä: muslimiterroristeja ei saisi yhdistää muuhun muslimiyhteisöön eikä islamin sisältöihin, vaikka yhteys on olemassa. Muslimien terroritekoja ei sallittaisi yhdistettävän myöskään laajempaan maahanmuuttokritiikkiin, ongelmien analysoimiseen eikä johtopäätösten tekoon. Sen sijaan poliittisten linjanvetojen teko yritetään kieltää ja maahanmuuttokriitikot koetetaan samastaa uusnatseihin, fasisteihin, äärioikeistolaisiin tai muuten vain moraalittomiin ihmisiin.

Tällainen politikointi on asioiden epä-älyllistämistä ja tieteellisten selitysperusteiden hautaamista länsimaisten haudankaivajien omalla lapiolla. Paha sanoa, mutta kunnia valheellisten vääristymien levittämisestä kuuluu poliittista korrektiutta varjelevalle medialle, jota Suomessa johtavat erityisesti Sanoma Oyj:n lehdet ja Yleisradio.

En ainakaan minä halua Euroopasta sellaista miinakenttää, jossa jokaisen pitää sipsutella varpaisillaan. Siksi olen samaa mieltä kuin Charlie Hebdon murhattu päätoimittaja Stéphanne Charbonnier, joka totesi mieluummin kuolevansa seisten kuin elävänsä polvillaan. Ikävää on jo sekin, mikäli nämä ovat ainoat vaihtoehdot. Luulen kuitenkin, että muitakin vaihtoehtoja on olemassa.

Varmaa on, että pilapiirtäjät, islamkriitikot ja maahanmuuttokriittiset nykypoliitikot eivät ole polttaneet autoja, riehuneet kaduilla eivätkä murhanneet, uhanneet eivätkä pahoinpidelleet ihmisiä. Siksi on häikäilemätön virhe, että media ”sananvapautta puolustaessaan” syyllistää terrori-iskuista maahanmuuttokriittistä liikettä mutta terrori-iskuja selitellessään välttelee näkemästä, myöntämästä, tunnustamasta ja kuvaamasta sitä ideologista ja poliittista sidosta, joka vallitsee jihadia käyvien äärimuslimien ja aivan tavallisten muslimien välillä. Tämänkin iskun tekijät nousivat nimenomaan ”tavallisten kunnon muslimien” seasta, ja samasta viattomien rivistä tulivat myös syyskuun 11. päivän terrorintekijät, joukossaan arkkitehti Mohammed Atta.

Muslimiterrorismin takana on joka tapauksessa eräs hyvin suuri ongelma, joka kohoaa vuosisadan poliittisten virheiden kärkeen yhdessä EMU-järjestelmän käyttöönoton kanssa, toisin sanoen maahanmuutto, väestöjen sekoittaminen ja siihen liittyvä monikulttuurisuuden ideologia sekä ilmiö.

On kummallista, että Suomestakin käydään Syyrian sotatoimialueilla noin vain taistelemassa ja saamassa militäärikoulutusta Suomen viranomaisten katsellessa asiaa kallella kypärin. Jos esimerkiksi minä asevelvollisuuteni Suomessa suorittanut syntyperäinen kantaväestöön kuuluva mies päättäisin omin toimin lähteä jonnekin päin maailmaa käymään sotaa, se ei taitaisi ihan niin vain onnistua, vaan matkanteko pysähtyisi viimeistään viisumin puutteeseen, omaan sotilasvalaani ja moneen käytännön hankaluuteen.

Mutta kun Suomessa siirtolaisina oleskelevat pakolaiset, turvapaikanhakijat ja muu joutoväki lähtevät terroristialueille kouluttautumaan, Suojelupoliisi tyytyy ”seuraamaan” heidän liikkeitään. Eikö heille muka voida mitään? Eikö tätä jengiä voida pysäyttää tai päästää menemään ilman takaisin paluun mahdollisuutta ja laittaa ovia lukkoon lisätulijoilta?

Tätä nykyä Suomesta käydään pyhäkoulumaisesti maailman väkivaltapesäkkeissä oppia saamassa. Ja ovet paukkuvat mennen tullen. Mikäli tiedon lähteille ei pääse, sitä tuodaan maahan hurskauden kaavussa.

Kaikki muistavat, kun Britanniassa asuva kiihkoislamisti Anjem Choudary esiintyi kutsuvieraana Helsingissä maaliskuussa 2013. Pariisin terrori-iskun tapahduttua hän kiirehti siunaamaan sen toteamalla, ettei sananvapaus ulotu Muhammadin loukkaamiseen. Mutta sanomattakin on selvää, että hänen mielestään homoseksuaalisuuden toteuttamisesta pitäisi kivittää kuoliaaksi.

Sillä tavalla lausuttaessa tuskin taaskaan kysytään, millä perusteella jonkun lakana-Lassen uskonnollisperäinen hienohipiäisyys oikeuttaisi hengenriiston keneltäkään toiselta. Esimerkiksi Pakistanissa ihmisiä tuomitaan kuitenkin jatkuvasti kuolemaan jumalanpilkasta syytettyinä, ja Saudi-Arabiassa teloitetaan homoseksuaaleja sharia-lain nojalla. Myös länsimaistuneena pidetyssä Egyptissä homoseksuaaleja tuomitaan vankeusrangaistuksiin islamiin vedoten, ja kannatuksensa tälle politiikalle antaa niin sanottujen länsimaiden joukosta vain Syyrian arabisosialistista Baath-puoluetta tukeva Venäjä.

Islamissa on kyse vihan, rasismin ja suvaitsemattomuuden ideologiasta, joka tuottaa terrorismia ja jolla äärimuslimit pitävät länttä pihdeissään. Heidän torjumisensa, valvomisensa ja tarkkailunsa on voimavaroja vaativaa ja erittäin kallista. Lisäksi länsimaiden pitäisi onnistua terroritekojen eliminoinnissa joka kerta, kun taas paketillinen pernaruttoa laukussaan matkustavalle ihmiskunnan vihaajalle yksikin onnistuminen riittää.

Sarkastista satiirilehti Charlie Hebdoon tehdyssä terrori-iskussa oli se, että lehti on profiloitunut vasemmistolaiseksi toisinajattelijoiden äänitorveksi, jonka sävy on anarkistinen. Nimenomaan vasemmisto on puhunut maahanmuuton puolesta ja selitellyt islamisaation ongelmia pois.

Kaksinaismoralismi näkyy Ranskan sisäpolitiikassa, kun Marine Le Pen ja hänen Kansallinen rintamansa suljettiin pois sunnuntaina järjestettävältä tasavaltalaismarssilta, jonka tehtävänä on puolustaa vapautta, tasa-arvoisuutta ja veljeyttä. Ymmärrän toki, että monia maahanmuuton suosijoita ottaa nyt kupoliin, kun omat koirat purivat, mutta kantaväestön jakautumisesta eri ryhmiin ei poissulkijoiden kannata syyttää muita kuin itseään.

Pahinta ei ole nyt se, että islamkriitikot ovat joutuneet epäreilun kohtelun kohteeksi. Pahinta ei ole sekään, että terrorin lisääntyminen kasvattaa uhkia maahanmuuttokriitikoita ja kaikkia ihmisiä vastaan. Pahinta on, että niin media, tutkijat kuin poliitikotkin pitävät tärkeimpänä huolenaiheenaan sitä, lisääkö tapaus kielteisiä asenteita muslimeja ja islamia kohtaan.

Tällöin unohdetaan todelliset uhrit: menetetyt ihmishenget ja sanan- sekä elämäntavan vapaus. ”Tutkijoiksi” itseään nimittävät tyypit tyytyvät silittämään ongelmia aiheuttavien kansanryhmien päätä ja työntävät oman päänsä autiomaiden hiekkaan. Syyllisiä terroritekoihin eivät ole vain niiden tekijät vaan myös ne kantaväestöihin kuuluvat poliitikot ja muut aivopesijät, jotka ovat maahanmuuttoa suosimalla luoneet länsimaihin tämän kauhean ongelman.

Kuinka helppoa tiedostavien ja sananvapaudesta murehtivien onkaan nyt kulkea Pariisin kaduilla ”Je suis Charlie [Minä olen Charlie]” -kyltti kädessään ja sulautua massaan ilman pelkoa itse joutua joukkomurhan uhriksi? Kuinka luontevaa onkaan kokea kollektiivista surua massan mukana, vaikka ei ole itse tehnyt mitään maahanmuuttoa seuranneen kulttuuritaantuman ehkäisemiseksi?

Tässä porukassa on paljon niitä, jotka kymmenen vuotta sitten tuomitsivat Muhammadin pilakuvien julkaisun, mutta nyt he kyynelehtivät vuolaasti terrori-iskun vuoksi ja ovat muka ”sananvapauden puolella”. Heistä monetkaan eivät ole tukeneet maahanmuuttokritiikkiä millään tavalla mutta ovat kauhuissaan islamisaation tuloksista. Sen sijaan, että he nyt kantaisivat käsissään noita kiisteltyjä ja sensuuriuhan alle asetettuja pilakuvia, he tyytyvät heiluttelemaan lappujaan ja huutelemaan puskista latteuksia.

Tapaus kelpaa esimerkiksi siitä, kuinka häpeällisen helppoa on ratsastaa ruumiilla sananvapauden puolesta mutta kiistää sananvapauden uhatuksi joutumisen syyt. Kuinka vaivatonta onkaan kadota ihmisjoukkoon ilmaisematta näkemyksiään omalla nimellään ja työpaikkansa hinnalla tai ilman, että joutuu maksamaan filosofiastaan menettämällä kaikki virat yliopistojen politisoituneissa virantäytöissä?

”Allahu akhbar”, he huusivat – Kadulle teloitettu muslimitaustainen poliisi puolestaan: ”C’est bon, chef. [Kaikki hyvin pomo.]”. Tapauksessa on vertauskuvallista se, että julistuksellaan terroristit tunnustavat toimintansa yhteiseksi nimittäjäksi nimenomaan islamin, kun taas media ja ”tiede” pesevät islamia puhtaaksi väittämällä syyksi syrjäytymisen ja sosiaaliturvan riittämättömyyden. Paljastavaa on, että terroristit eivät sano olevansa kostamassa mitään oletettua rasismia tai sosiaalista eriarvoisuutta, vaan he vakuuttavat olevansa kirkastamassa profeetan kunniaa.

Samalla kun on vältelty leimaamasta muslimien koko ihmisryhmää, on kierretty kysymys siitä, millainen heidän uskontonsa todella on ja mihin se antaa pahimmillaan aiheen. Monenkaan tavallisen muslimin ei tarvitse tuntea islamin ”todellista olemusta”, vaan hänelle riittää, että hän samastuu poliittiseen ideologiaan, joka takaa hänelle taivaspaikan. Sen tuella värväys jatkuu.

Yksi merkittävimmistä kontrollin muodoista on itsekontrolli. Kun tarkkailu menee oman tai yhteisön ihon alle, se on vaikuttavimmillaan. Mikäli Euroopan unionin maat palauttaisivat jokaista muslimien surmaamaa tai pahoinpitelemää kantaväestöön kuuluvaa ihmistä kohti 10 000 muslimia takaisin lähtömaihinsa, tämä ohjaisi muslimiyhteisöä itse pohtimaan uskontonsa olemusta ja harjoittamaan keskuudessaan uskonpuhdistusta.

Mitä taas ranskalaisiin pilapiirroksiin tulee, en ollut koskaan kuullut Charlie Hebdo -nimisestä julkaisusta mitään. En ole myöskään koskaan pitänyt ranskalaisesta huumorista, joka on aina jonkin verran rabulistista ja reuhaavaa sekä hyödyntää Ranskassa suosittua revyy- ja varietee-perinnettä.

Myös itse julkaisu näyttää olevan melko mitätön roskalehti, jonka julkisuus olisi jäänyt ilman terrori-iskua samalle tasolle kuin Titanicin matka ilman uppoamista. Kiintoisaa kuitenkin on, kuinka laajalle terroriuhka vielä leviää, kunhan maailman eri lehdet alkavat julkaista Charlie Hebdon kuvia solidaarisuuden osoitukseksi itselleen ja toisilleen.

Kun ei saa enää sanoa, niin täytyy kai sitten piirtää.