Lillukanvarsia ja liukumiinoja: Ylen anti presidentinvaaleissa

Viitsin katsella kaksi ensimmäistä jaksoa Yleisradion presidentinvaalitenteistä. Ohjelmasarjan avasivat istuvan presidentin päähaastajat, Paavo Väyrynen (8.1.) ja Laura Huhtasaari (9.1).

Väyrysen jaksosta toimittajien alkupuheenvuorot kuluttivat neljänneksen, eli 15 minuuttia. Kun Väyrynen oli saanut 7 minuutin puheensa pidettyä, lähetysaikaa oli kulunut jo 22 minuuttia.

Ymmärsin asian niin, että presidenttiehdokkaina olivatkin kommentaattoreiksi studioon kutsutut Mikael Jungner ja Mari K. Niemi, kun taas Väyryselle tarjottiin statistin roolia. Hän muuten oli alkuperäiseltä ammatiltaan Yleisradion ajankohtaistoimittaja.

Mari K. Niemi puolestaan on lähtökohdiltaan rättikauppa H&M:n entinen tuotepäällikkö, mutta Yle on medioinut hänen yliopistofeministiset saavutuksensa mielipide- ja asiantuntijavallaksi niin, että yhtäkkiä hän onkin television kuvaruudussa kommentoimassa päivänpolitiikkaa suurena asiantuntijana (kirjoitin aiheesta aiemmin tässä). Niemen nostaminen vaalien päsmäriksi antaa jälleen näyttöä siitä, miten toimittajat tavoittelevat poliittista valtaa.

Mikael Jungnerin käyttö Yleisradion lähetyksessä taas ihmetyttää, sillä hän ei ole enää Sdp:n jäsen.

Jungner lähti Sdp:stä, koska ei päässyt surkeilla 373 äänellä edes Helsingin valtuustoon. Puolue ei pelastanut entistä puoluesihteeriään nimittämällä häntä Helsingin apulaiskaupunginjohtajaksi, vaan virkaan juoniteltiin ylivoimaisen ansioitunut ja huippukoulutettu Nasima Razmyar, ja perusteena kantaväestön positiiviseen syrjimiseen oli hänen afganistanilaisuutensa.

Kabulien ilmaannuttua rattaisiin osoittautui, ettei entisellä äijäpuolueella ja nykyisellä maahanmuuttajien ja feministien liitolla, Sdp:llä, ole mitään annettavaa keski-ikäiselle suomalaismiehelle. Puolue tuli kalutuksi loppuun. Alkoholilain muutos tarjosi Jungnerille hyvän tekosyyn uppoavasta laivasta lähtemiseen, vaikka syyt taisivat liittyä järjen katoamiseen puolueesta, joka on mennyt Suomen etua vahingoittavien esitysten taakse: viimeksi työvoiman saatavuusharkinnasta luopumisen takaajaksi.

Se kylläkin ihmetyttää, mikä on tehnyt juristi Jungnerista viestinnän asiantuntijan niin, että hän nyt pyörittää viestintätoimisto Kreabia. Rooli Ylen toimitusjohtajana näyttää tuottavan sisältösivistystä, aivan niin kuin Sdp:n jäsenkirja avaa virkauran.

Yksi syy Jungnerin kannatuksen laskuun on voinut olla hänen keekoilunsa avoautolla. Hänen ollessaan mukana presidentinvaalissa kannattaa muistaa, että presidentin ei koskaan kannata ajaa avoautolla. Siis mikäli ex-poliitikko jatkossa presidentiksi pyrkii.

Laura Huhtasaaren haastattelusta muistan hänen vastustajansa. Minä en tiedä, mistä tuottajat olivat löytäneet hänen keskustelukumppanikseen Julia Robertsin näköisen toimittajan, Kirsi Heikelin. Koska suurin osa maailman kaikista terveydenhoitajista näyttää luontaisesti Julia Robertseilta, hän oli aivan liian sympaattisen näköinen puhaltaakseen haastattelun jälkeen savua revolvereista ja ollakseen tyytyväinen kissatappelua muistuttaneeseen tulokseen.

Katsojat nimittäin menevät yleensä haastateltavan puolelle havaitessaan, että kuulusteltavaa on kiusattu ”kyllä vai ei” -tyyppisillä kysymyksillä asioissa, joihin ei ole ehdottomia vastauksia tai joista ei ole varmaa tietoa. Sellainen toimittaja, joka niin uskottelee, pettää itseään ja yleisöään.

”Siis ei vastausta” voi olla hyväkin johtopäätös asioissa, joissa poliitikon pitää salata kantansa. Huhtasaari teki siis oikein kieltäytyessään vastaamasta kysymykseen, mitä hän tekisi presidenttinä, kun Ruotsi ilmoittaa liittyneensä Natoon. ”Kun” on oikeasti ”jos”. Sellainen ehdokas tekisi virheen, joka paljastaisi reaktionsa tai neuvottelutavoitteensa etukäteen omassa vaalikampanjassaan.

Toimittajat voivat heitellä koepalloja, mutta vastaavanlaiseen miinaan ei kenenkään kannata astua. Niinpä ainoa oikea vastaus on kieltäytyä laittamasta päätään toimittajan tarjoamaan silmukkaan ja olla lupaamatta mitään ”seuraaviksi kymmeneksi vuodeksi”.

Huhtasaari avasi puheenvuoronsa toteamalla, että ”kaksi älykästä ihmistä eivät voi olla kaikesta samaa mieltä” (puheen kohta 0:26). Muotoilu muistutti kovasti vuosien takaista lausettani ”älykkäät ihmiset eivät voi pettää toisiaan pitkään”. Ilmeisesti kaksi älykästä ihmistä eivät voi myöskään olla kovin eri mieltä.  Myös Paavo Väyrynen oli oppinut sanan ”juurisyy”, jonka lanseerasin maahanmuuttodiskurssiin puolitoista vuotta sitten arvostellessani maahanmuuttoa.

Vihjeeksi sanoisin, että Väyrysen ei kannata jatkossa roikkua liikaa menneessä eikä Huhtasaaren kaivella maamiinoja tai totuuskomiteaa selvittelemään 1990-luvun pankkikriisiä.

Jalkaväkimiinat ovat puolustuspolitiikan detalji, tietysti merkittävä, mutta aseina ne ovat presidentin poliittiseen arsenaaliin soveltumattomia. Lillukanvartta muistuttaa myös 1990-luvun lamassa lynkattujen murehtiminen tilanteessa, jossa EKP:n keskuspankkirahoituksella on jälleen rakennettu uusi häikäilemätön velkakupla sekä julkiseen että yksityiseen talouteen.

Tässä olisi pureutumisen aihetta, joten herätkää nykypäivään kiitos, myös asioita tuntemattomat.