Arvio: Kaksijakoista jankutusta verkkojen vainoriidoista

Elämme aikaa, jolloin hopeista sädekehää päänsä päällä pitelevät sankaritoimittajat harjoittavat hyvesignalointia valtamedian Robin Hoodeina.

Yleisradion toimittajan Jessikka Aron pitkään odotettu – ei tosin välttämättä kovin kaivattu – kirja Putinin trollit (Johnny Kniga, 2019) on yhtä kaksijakoinen kuin kirjoittajansakin.

Ei ole epäilystäkään, ettei verkossa vaikuttaisi ”Venäjän trolleja”, jotka käyvät informaatiosotaa Internetin alustoilla, aivan niin kuin agentit aineellisessa todellisuudessa. Kaipa heitä on. Mutta – ja tämä on tosi iso mutta: keskeinen kysymys on, missä kulkee tavanomaisen poliittisen toiminnan ja toisaalta infosodan sekä muun vihamielisen vaikuttamisen raja.

Jessikka Aron näköpiiristä tämä raja näyttää kadonneen, ja hän itse on täysin hukassa. Siksi hän näkee trolleja kaikkialla. Kirjansa alkupuolella hän heristelee (s. 10): ”Varoitusteni jälkeen Venäjän sometrollit ovat hyökänneet Yhdysvaltojen presidentinvaaleja vastaan 2016, kirittäneet Britanniaa ulos Euroopan unionista 2016, lobanneet Katalonian itsenäisyyttä Espanjasta 2017 ja yllyttäneet väkivaltaisuuksiin Ranskan keltaliivien protesteissa 2018–2019.”

Kaiken kansallismielisyyden näkeminen Venäjän palveluna on totisesti väärin ja osoittaa, ettei kirjoittaja ole ymmärtänyt kansainvälisen politiikan olemuksesta mitään.

Kansallismielisten vastustama ja vihervasemmistolaisten liberaalien edistämä maahanmuuttohan se oikeastaan edistää Venäjän etuja aiheuttaessaan hajaannusta ja eripuraa Euroopan maissa!

Turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten tulva palvelee Venäjän etuja – ei suinkaan oikeiston harjoittama haittamaahanmuuton vastustaminen, kuten Aro kansallismielisiä haukkuessaan uskottelee ja ilmeisesti itsekin luulee.

En toisaalta kiistä, ettei Venäjä pyrkisi vaikuttamaan länsimaiden mielipideilmastoon propagandansa kautta. Mutta vakoiluun liittyy myös toiminnan salaisuus. Joten olisivatko agentit niin tyhmiä, että he tulevat näkyviin ja paljastavat itsensä sekä hakeutuvat iholle sellaisella raivolla kuin Aro väittää?

Aro itse tulee tehneeksi työtä Venäjän hyväksi mainostamalla, miten paljon Venäjällä muka on vaikutusvaltaa.

Ja sitten se trolli. Mikä se oikeastaan on? Sana juontaa juurensa englannin kielen sanasta ”trolling”, jolla tarkoitetaan uistimen kiskomista veneen perässä toivoen, että joku tarttuu siihen. Trollaus on siis härnäämistä ja täyttää Venäjän ulkopolitiikan keinot: propaganda, provosointi, pelottelu ja projisointi (eli peilailu), joista kirjoitin tarkemmin täällä. Vaikuttaa kuitenkin, että Aro käyttää itse samoja keinoja.

Aro haukkuu Halla-ahoa ja Eerolaa.

Aron peruskäsitteet ovat kuitenkin suureksi osaksi slangia ja epätäsmällisiä. Sama pätee hänen metodologiaansa. Mitään menetelmää hänellä ei oikeastaan ole, ja viittausapparaatti on täysin puutteellinen sekä heikosti lähteistetty. Kun alaotsikkona on ”Tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta”, olisi suonut, että kirjaan olisi viitsitty laittaa viitteet ja lähteet.

Nyt Aro vain tarinoi. Hänestä olisikin saanut kelpo kirjailijan kilpailemaan vaikka Sofi Oksasen Koirapuiston kanssa itkuvirsien iskevyydessä. Aro itse on kelpo trolli. Kumpikin toimii aidon akateemisen feministin tavoin: pyrkien lavastamaan kritiikin ahdisteluksi tai ”vainoamiseksi”.

Kyse on tarinataloudesta, eli pyrkimyksestä hallita julkisuutta omien subjektiivisten kertomusten kautta. Henkilökohtaisilla kokemustarinoilla ei ole näyttöön perustuvaa totuusarvoa, mutta yksilöllisistä uhriutumistarinoista tehdään silti suurta joukkoa koskevia induktiivisia yleispäätelmiä valtioiden politiikasta.

Mikrotason henkilökohtaisista koettelemuksista siirrytään huolettomasti ja välinpitämättömästi tekemään makrotason järjestelmäpoliittisia johtopäätöksiä.

Tällöin kertomuksista tulee edustuksellisia, eikä faktojen tarkistuksesta ole mitään hyötyä, sillä väitteet ”Venäjän trolleista” voivat aina osua oikeaan, kun jostain lopulta löytyy ”musta joutsen”. Lopulta tarinat muuttuvat normatiivisiksi yleistyksiksi siitä, että toimittajien sananvapaus on Suomessa läpikotaisin huono ja että sitä pitää tukea kansalaisten sananvapautta rajoittamalla.

Ei siis ihme, miksi valtamedia on halukkaasti mainostanut Aroa ”natsien”, ”persujen” ja ”Venäjän agenttien” sortamana toimittajaparkana: se on lisännyt valtamedian toimittajien omaa valtaa.

Kyse on ollut myös narsismista. Narsismille on ominaista halkominen, toisin sanoen ihmisten jakaminen ystäviin ja vihollisiin, ja siltä pohjalta voimakas manipulointi. Aro on onnistunut kietomaan pikkusormensa ympärille yhteiskunnan vaikuttajia poliisijohtoa ja Yleä myöten. Tämä on sitä, mitä jokainen konflikti aidosti kaipaa!

Leimallista kirjoittajalle on piehtarointi omissa kokemuksissa ja maailmanpolitiikan subjektiivinen havainnointi oman egonsa kautta. Tietty omahyväisyys asettaa valitettavan esteen myös hänen tekstinsä asiallisten osien vastaanottamiselle. Tietokirja saati tieteellinen esitys ei voisi olla noin voimakkaasti omien deluusioiden hallitsema.

Myöskään informatiivinen Aron kirja ei ole. Venäjän trollitehtaan paljasti venäläinen media jo 2013, Helsingin Sanomat 2014 ja Aro 2015. Loppu koostuu paljastusten henkilökohtaisista kokemuksista ja seurauksista. Kirjan subjektiivisuudesta johtuu, että teoksen lukijat ja arvioijat eivät voi käsitellä teoksen asiasisältöä ja kirjoittajan henkilöä erikseen. Aron on siis turha ihmetellä tai paheksua häneen itseensä suuntautuvia kannanottoja, sillä hän on onnistunut personifioimaan koko maailmanpolitiikan oman egonsa kautta tavalla, jonka tuloksena hän on kuuluisa siitä, että hän on kuuluisa.

Aro käy kirjassa jatkuvaa sotaa Ilja Janitskinia vastaan sekä varjonyrkkeilee myös eräiden perussuomalaisten kanssa. Kirjansa sivuilla 373 ja 374 Aro haukkuu Perussuomalaisten puheenjohtajaa Jussi Halla-ahoa hänen lausahdettuaan, että Aron hyväksi tuomitut 80 000 euron kärsimyskorvaukset olivat suhteettoman suuret.

Aro moittii myös Perussuomalaisten varapuheenjohtajaa Juho Eerolaa Ilja Janitskinin tuomion kyseenalaistamisesta. Hän moittii Suomen Uutisten päätoimittajaa Matias Turkkilaa siitä, että Turkkila laittoi lehteensä jutun, jonka mukaan näyttöä MV-lehden ruplarahoituksesta tai Venäjä-kytköksistä ei ollut.

Aro on levittänyt koko ajan itse pahanilkistä disinformaatiota perussuomalaisista koettaen saada perussuomalaiset poliitikot näyttämään joiltakin Venäjän suosijoilta. Sikäli kuin itse tiedän – ja minähän tiedän – sellaisesta ei ole vähäisintäkään näyttöä, vaikka malttia inkvisitiohumppaan ja kaksinaismoralismiin on puolueessamme luonnollisesti toivottu. Tosiasiassa perussuomalaisten tarkoitus on ollut myös MV-lehteen viitatessaan vain puolustaa vapaata sanaa ja maahanmuuttokritiikin esittämistä tai verrata Aron saamia kohtuuttomia korvauksia oikeuksissa yleensä vallinneeseen tasoon.

Aro moittii Suomen Uutisia.

Tässä suhteessa Aron oma toiminta on ollut ala-arvoista. Silti hänelle on myönnetty professoritason apurahoja, joiden epäoikeudenmukaisuudesta kirjoitin täällä. Suomessa olisi myös mediaa kriittisesti tutkivia kvalifioituneita tieteenharjoittajia, jotka ovat arvostelleet valhemediaa – ja varsinkin sitä valheellista valtamediaa – saamatta kuitenkaan toiminnalleen kymmenien tuhansien eurojen tai dollarien rahoitusta.

Miksi sitten Aro menestyy tarinankertojana? Siksi, että hän vastaa sosiaaliseen tilaukseen.

Kyseessä on symbioosi, ja sekin kaksijakoinen. Aro käyttää työnantajaansa Yleisradiota henkilökohtaisen katkeruutensa ja kostojensa välineenä. Yle puolestaan saa näennäisen sorretusta toimittajaparasta välineen aina vain parempien etuoikeuksien ja loukkaamattomuuden vaatimiseen toimittajien koko ammattikunnalle. Kirjoitin aiheesta täällä ja täällä.

Palaan asiaan lähiaikoina julkaisemassani laajassa mediatutkimuksessa, jossa tällä tapauksella on tosin lähes huomaamaton sivurooli. Kyseessä on kartelli, ja herää kysymys, kuka tai mikä onkaan se tiedonsaannin ja sananvapauden vastustaja: vaihtoehtomedian tarjoama informaatio vai valtavirtamedia ja viranomaisvalta?

Tosiasiassa median sen enempää kuin poliitikkojen tai viranomaistenkaan ei pitäisi pyrkiä edistämään asioitaan juridisin keinoin. Valtavirtamedian muurien taakse suojautuneet toimittajat käyttävät suurta valtaa, joka Aron tapauksessa on suhteettoman suuri, sillä hän itse on asioiden tuntijana niin pieni.

Aro on saanut persoonaansa tehostettua ja korostettua levittämällä perättömiä kuvauksia toimittajien työoloista Suomessa niin, että Amerikkaa ja Australiaa myöten maamme toimittajakunnan luullaan nyt olevan Putinin trollien kahleissa. The New York Times ja The Sydney Morning Herald tekivät Aron uhriutumisesta jutut, joiden mukaan hän on vaihtoehtoisen median syyttömästi sortama Suomi-neidon henkilöitymä, jonka kohtalo on ainakin palstamillimetreissä mitattuna kansallisesti merkittävä tapahtuma. Lisää seurasi täällä ja täällä.

Vaikuttaa siltä, että Aro on itse synnyttänyt omat ongelmansa. Kuvatessaan kirjansa alussa joutuneensa pakomatkalle Suomesta, hän tavoittelee ilmeisesti jonkinlaista Ayaan Hirsi Alin kaltaisen toisinajattelijan roolia, jossa häneen kohdistuva vaino muka oikeuttaa hänen omat rajut vastatoimensa ja korvauksien loppumattoman lypsämisen. Siihen viittaa myös Yleisradion juttu ”’On parasta ryhtyä vastahyökkäykseen’ – Jessikka Aron uusi kirja kertoo, mitä Venäjän kritisoinnista seuraa ja miten trollit voi voittaa”.

Toivottavasti Aro voittaa pian omat trollinsa. Kyllä tässä maassa ovat monetkin ihmiset esittäneet ”Venäjään kohdistuvaa kritiikkiä” ja Venäjä on sen kestänyt ilman, että siitä olisi seurannut yhtään mitään.

Myös jankuttamisella pitäisi olla selvät rajat. Kansalaisaloitetta Yle-veron lopettamiseksi ja toiminnan siirtämiseksi maksukortilla ostettavaksi kannattaisi edelleenkin edistää.