Epätäydellisen tiedon ongelma ilmastokeskustelussa

Kirjoitin ilmastopoliittisella panikointiviikolla analyysin ilmastopolitiikassa sovellettavista katalista keinoista. Niistä yksi oli nuoren Greta Thunbergin käyttäminen ilmastopoliittisen informaatiosodan ihmiskilpenä.

Keskustelun pääongelma on nähtävissä tieteen demarkaatio-ongelmana: missä kulkevat tieteellisen tiedonmuodostuksen ja poliittisen informaatiovaikuttamisen sekä päätöksenteon rajat?

Terveessä tilanteessa pitäisi aina erottaa toisistaan yhtäältä tiedon muodostaminen ja toisaalta tiedon julistaminen sekä sen pohjalta tehtävät poliittiset johtopäätökset.

Tieteen tehtävä on muodostaa ’jos–niin’-ajatuskulkuja ja tarjoilla ne tiedeyleisölle muodossa: ’mitä tapahtuu, jos teemme niin tai näin’.

Esimerkiksi: ’Jos me suomalaiset haluamme suojella ilmakehää, pitäisi estää muuttoliikettä pohjoisiin maihin, joissa elinolot edellyttävät paljon energiaa ja saastutusta, ja samalla pitäisi estää oman teollisuutemme siirtymistä kehitysmaihin, joissa ympäristötekniikka on kehittymätöntä.’

Tai: ’Jos me suomalaiset haluamme olla välinpitämättömiä suhteessa ilmakehään, pitäisi purkaa hiilivoimaa Suomessa ja antaa muiden maiden käyttää maailman kivihiiliresurssit omissa paljon päästävissä voimaloissaan.’

Tai: ’Jos me suomalaiset haluamme olla suorastaan tuhoisia ilmakehän kannalta, Suomen kotitaloudet pitäisi pakottaa vähentämään omia päästöjään, jotta Suomen päästöoikeudet voidaan antaa paljon saastuttavien Bulgarian, Puolan ja Romanian käytetettäviksi omassa sähköntuotannossaan’, niin kuin entinen ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen (kesk.) tekikin.

Kun tällaiset faktat ja syy–seuraus-suhteet ovat kaikkien kansalaisten tiedossa, asia pitäisi alistaa poliittiseen prosessiin, jossa ihmiset saavat päättää asiasta. Tiede ei voi poliittista päätöstä tehdä.

Ongelman muodostaa epätäydellinen tiedonmuodostus informaation alkujuurilla. Toinen suuri ongelma on, että media välittää ihmisille puutteellista ja yksipuolista informaatiota suomalaisten ihmisten käyttäytymisen vaikutuksesta maailman kokonaisilmastoon. Sitä vääristellään, liioitellaan, kaunistellaan, manipuloidaan ja sondeerataan. Perusteluni voitte lukea linkkaamastani kirjoituksesta.

Meiltä myös vaaditaan enemmän kuin muilta, vaikka olemme tehneet jo muita enemmän, mikä puolestaan on epäoikeudenmukaista. Juuri siitä johtuu turhautuminen, joka on kaiken aggressiivisuuden alkusyy. Ollaksemme hyödyksi meidän suomalaisten tulisi ensisijaisesti vaatia muita maita panemaan omat tonttinsa kuntoon. Tieteellisesti katsoen tärkeintä olisi, että poliittisena ratkaisuna tarjottaisiin toimivaa metodia, eli menetelmää, joka olisi ilmastotehokas.

Sen sijaan Pariisin ilmastosopimus on ohjannut Kiinaa rakentamaan mahdollisimman paljon hiilivoimaa vuoteen 2030 asti maan kiristettyä itselleen oikeuden lisätä päästöjään tuohon saakka. Nyt maa tuottaa neljänneksen maailman päästöistä, kun taas valtamedian systemaattisesti parjaama Yhdysvallat on toimeenpannut jo noin puolet sopimuksen velvoitteista.

Päästöjä rajoitetaan nykyisin eniten niissä maissa, joissa investoinnit tekniikkaan ovat kalleimpia ja ilmastotehokkuus muutenkin hyvä. Päästöjä rajoitetaan vähiten niissä (kehitys)maissa, joissa investoinnit olisivat halvimpia ja jotka nyt toimivat ilmastopolitiikan vapaamatkustajina, saavat ilmastopoliittisia aneita sekä houkuttelevat teollisuutta lepsulla ilmastopolitiikallaan.

Minä kyllä ymmärrän, mistä irrationaalisuus johtuu. Suomessa tämän harhaanjohtamisen takana vaikuttaa ilmastopoliittinen kartelli ja klusteri. Kokoomuksen globalistit, Vihreiden neropatit, vasemmiston viisastelevat internationalistit ja aina juonitteleva Kepu ovat rakentamassa Suomesta ilmastopolitiikan laboratoriota, josta toivotaan ”uutta Nokiaa”.

Tämä mahtava visio, innovaatio ja unelma ei taida kuitenkaan toteutua, sillä hiilineutraalina tai jopa hiilinegatiivisena mallimaana toimiminen ei elätä, mutta se kuolettaa taloutemme ja teollisuutemme kilpailukyvyn, joka olisi tärkeää, jotta mitään päästövähennyksiä voidaan tavoitella.

Media puolestaan on mennyt valtapuolueiden klusterin takuumieheksi sekä julistaa ja vaatii suomalaisilta aina vain anorektisempaa toimintaa, masokistista itsemme kurittamista ja inkvisitiomaisia toimenpiteitä: ympäristöveroja, liikenteen verottamista ja energian hinnannostoja. ”Hiilineutraalin” maan brändiarvo ei ole kuitenkaan niin arvokas, että sen vuoksi kannattaa lopettaa hengittäminen.

Valtavirtamedian ja -poliitikkojen menettely on epätieteellistä, sillä se rikkoo ympäristöoikeudellista varovaisuusperiaatetta, jonka mukaan epätäydellisen tiedon varassa toimittaessa olisi pidättäydyttävä radikaaleista ympäristönsuojelutoimenpiteistä, mikäli seurauksia elämäntavallemme, taloudelle tai luonnolle ei varmasti tunneta.

Sellainen menettely on myös vastoin oikeusfilosofista aiheuttamisperiaatetta, jonka mukaan päävastuu ilmaston tuhoutumisesta kuuluu syyllisille, eli ongelmien aiheuttajille itselleen, tässä tapauksessa niille maille, joiden päästöt ovat suurimmat aikaansaatuja tuotantoyksiköitä kohti – ei kansalaisia kohti, kuten usein epäoikeudenmukaisesti arvioidaan.

Median ja poliitikkojen levittämä epätäydellinen tieto johtaa panikoivaan käyttäytymiseen ja pahimmillaan sellaiseen tunteenomaiseen kansan kiihottamiseen kuin nyt tapahtuu, kun asia on viety järkiperäisestä rekisteristä tunneperäiseen.

Hullunkurista onkin, että Greta Thunbergin selässä ratsataessaan valtamedia väittää olevansa kauhean järkevä ja vetoavansa tieteeseen, vaikka se oikeasti vetoaa tunteisiin. Aihetta ei käsitellä rationaalisesti, reflektiivisesti eikä realistisesti vaan emotionaalisesti, affektiivisesti ja idealistisesti. Nuorison samastumiskohteeksi mediassa rakennetulle neitoselle käy kuin Kassandralle, ja asia hukkuu huutavan omaan ääneen.

Surkeimman näytön vihervasemmiston asennoitumisesta antoi Antti Rinne, joka antautui nimittelemään järkevästi ja kypsästi asennoituvia ihmisiä ”setämiehiksi”. Muutamat asioita ymmärtävät ja elämänkokemuksen valaisemat ihmiset kun olivat paheksuneet teinitytön tempaisemista mannekiiniksi tuohon ilmastopoliittiseen informaatiosotaan.

Minä puolestani en ole huolissani kenestäkään henkilökohtaisesti. Sen sijaan pidän median ja valtavirtapoliitikkojen antautumista nimittelyyn ala-arvoisena osoituksena vihervasemmiston argumenttien loppumisesta, heidän keinojensa kavaluudesta ja kääntymisestä laakeroimaan pikkutyttöjä ilmastopolitiikan kotijumalattariksi.

Ennen kuin lukaisette aihetta käsittelevän analyysini ilmastopolitiikan missikisoista (ehkä olette lukeneetkin jo), vielä muutama sana ikärasismista.

Feministien harjoittama sedättely on – kuten ikärasismi yleensäkin – rasismin muodoista tasavertaisin, sillä siltä ei säästy kukaan, ja ennen pitkää sen kohteeksi voi joutua myös nimittelijä itse. Rinteen torut ”setämiehille” olivat rimanalitus, jota ei voi ylittää.