Pankeissa sanotaan, että jos hyväksytte palveluehtojen muutokset, teidän ei tarvitse tehdä mitään. Oikeasti siinä sanotaan, että ette voi tehdä mitään.
Aluevaaleissa on kyse samasta asiasta. Kun niin sanottu väliportaan hallinto (joka on jo sananakin Saharan hiekkaa) saatiin kovalla työllä lopetetuksi, Suomen Keskusta junaili tähän maahan uuden hallintohimmelin ihan vain siksi, että se takaisi hillotolpan Kepun maakunta- ja paikallispoliitikoille.
Soten lisäkustannukset veronmaksajille ovat Ylen uutisten teettämän laskelman mukaan 6,4 miljardia euroa seuraavien kahdeksan vuoden aikana, eli keskituloiselta ihmiseltä 1 800 euroa vuodessa!
Viimeksi hallituksessa ollessaan Kokoomus jarrutti turhan byrokraattisen portaan perustamista muotoilemalla esitykset tahallaan sellaisiksi, joiden se tiesi pysähtyvän perustuslakivaliokunnassa.
Mutta sosiaali- ja terveyspalvelujen yksityistäminen oli Kokoomukselle tärkeää lääkäriasemien arvon nostamiseksi ja terveydenhuollon tehostamiseksi, joten se suostui peliin Kepun kanssa.
Tämän vaihtokaupan tuloksena Kokoomus ja Kepu saivat sekä Soten että maakuntahallinnon loppusuoralle. Siniset jäivät tuossa turnauksessa pelkiksi sivustakatsojiksi.
Aluehallinto: kallis torso
Alexander Stubb paljasti jokin aika sitten Tuomo Yli-Huttulan kirjassa Presidentti ja porvarivalta (2018), että pääministeri Juha Sipilä uhkasi (jälleen kerran) erottaa hallituksen, jos Kokoomus ei suostuisi Keskustan vaatimukseen 18 Sote-alueesta.
Alueita tuli lopulta 21, vaikka yhtäkään ei tarvittaisi, sillä peruskysymys on vastaamatta. Miksi sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen hallinto pitäisi siirtää subsidiariteetti- eli läheisyysperiaatteen vastaisesti nykyistä etäämmälle kuntalaisista? Esitin perustelut hylkäämiseen jo täällä.
Kepulle tyypillisen ja useasti toistuneen kiristyksen tuloksena molemmat puolueet nielivät katkeraa kalkkia niin, että Sipilän kerrotaan tarjonneen Kokoomuksen eduskuntaryhmälle jopa oksennuspusseja.
Kun maakuntahallinnon ja Soten syntyhistoria on noin risainen, ei ole ihme, että tuloksena saatiin vaivaisesti eteenpäin hökeltävä sukeltajalintu, joka pesii puussa, polttaa piippua ja jolla on räpyläjalat.
Sanoin jo Ylen vuoden 2019 eduskuntavaalien radiotentissä, että Sote on seuraavalle hallitukselle Musta Pekka, joka jää hallituksen käteen. Rakenteita oli revitty jo niin paljon, ettei paluu ollut mahdollista, ja uudistukset täytyi viedä jotenkin loppuun.
Vihervasemmistolaisen hallituksen tehtäväksi jäi vain uudistusten viimeistely. MAHA, eli maakuntahallinto, on selitys myös siihen, miksi Kepu tunki itsensä vasemmistohallitukseen ja hylkäsi oikeistoenemmistöisen hallituksen, joka muutoin olisi syntynyt.
Kepu on sinnitellyt hallituksessa näihin asti vain saatellakseen maakuntahallinnon perustamisen päätepisteeseen, eli huonoon alkuun. Ja sen se tekee Keskustan maakuntapomojen henkilökohtaisen aseman parantelemiseksi.
Lopputuloksena hallituspuolueen edustaja voi ministerinä tehdä esityksen (maa)kuntalaisia koskevaksi laiksi, kansanedustajana äänestää sen puolesta, aluevaltuutettuna huolehtia sen toimeenpanosta ja kunnanvaltuutettuna vastustaa sitä!
Hyöty on palkkojen ja kokouspalkkioiden muodossa nelinkertainen lääninherralle itselleen, ja näin hallinto tehostuu.
Valta kunnassa vai valtakunnassa?
Hävittäjäkaupan jälkeen hallituksella ei ole edessään muita kuin tasa-arvopoliittisesti timanttisia lehmänkauppoja, esimerkiksi toinen toisiaan tasapainottavat aloitteet naisten käyttöön päätyvien sähköautojen veroalesta ja sukupuolen vaihtamisesta omalla ilmoituksella. Poliittinen ilmasota on suorastaan ilmaista verrattuna Soteen.
Kannatuskriisissä kärvistelevässä ja sisäisesti hajonneessa Kepussa on varmasti huomattu, ettei tyhjästä utareesta voi iltalypsää, joten edessä on taaskin ”hallituksen hajoaminen” – eikä ole ensimmäinen kerta tällä hallituskaudella.
Puhe Soten ”hyvinvointialueista”
on aluehallinnon yhteydessä pelkkää irvokasta magiaa ja
nimilappupolitiikkaa, jolla taantuvista maakunnista yritetään taikoa
hyvinvoivia vain sanomalla niitä sellaisiksi.
Aluevaaleissa kansa saa, mitä kukaan ei halua. Tosin Helsingissä ei tarvitse äänestää, sillä aluepoliitikot sanoivat ”Kuulemiin Helsinki D.C.”
Suomen vihreimmässä kaupungissa voidaan ilmeisesti jo hyvin unelma-Kelan rahoittaessa oleskelua ja sosiaali- ja terveysministeriön maksaessa maakunnastaan erehtyneen entisen taksilaskuttajan ja nykyisen tukisukankuluttajan velkoja.
Rahanvihreä siirtymä
Suomen nykyinen sosialistihallitus on tehnyt suuren määrän päätöksiä, joilla on huononnettu ihmisten konkreettisia elinoloja sekä maalla että kaupungeissa.
Stadilaisia hallitus ahdistelee muun muassa kaukolämmön ympäristöpoliittisilla hinnankorotuksilla, jotka eivät ole selittelyistä huolimatta ”kausiluonteisia” vaan johtuvat valmisteverojen korotuksista, päästöoikeuksien hintojen nostoista ja Euroopan ympäristöystävällisimpien hiilivoimaloiden laittamisesta tappolistalle Suomessa.
Muita huonoja esimerkkejä ovat terveydenhuollon keskittäminen, polttoaineiden hinnankorotukset ja EU:n tukipakettipolitiikan sekä ilmastoaneiden kaataminen veronmaksajien niskaan Fit for 55 -uudistukseen sisältyvän ”ilmastopoliittisen sosiaalirahaston” muodossa.
Tilannetta pahentaa Suomen hallituksen kiirehtiminen hiilineutraaliksi vuoteen 2035 mennessä, vaikka EU:n yhteinen tavoite on vuodessa 2050. Myös EU:n taksonomia-asetukseen liittyvä metsävarallisuuden sosialisointi koettelee perustuslaillista omaisuudensuojaa ja koko kansantaloutta (lue täältä, miten EU ja vihervasemmisto sosialisoivat Suomen metsät).
Asiassa ei auta, vaikka Kepu ja Vihreät yrittäisivät kasvattaa rahapuita lähettämällä kaupunkilaisten verorahat keskelle ei mitään.
Ja kukapa ei voisi muistaa kehitysministeri Pekka Haaviston (vihr.) vuonna 2013 tukemaa päätöstä Fortumin sähkönsiirron myymiseksi verkkofirma Carunalle ja kansainvälisille kapitalisteille?
Luonnollisen monopolin asemassa oleva sähkölaskuttaja muistuttaa asiasta korkeilla sähkönsiirtomaksuilla neljä kertaa vuodessa. Eipä ihme, että kuluttajan ilme on ollut apeana, suorastaan karuna.
Hymyä hyydyttää Ylen MOT-ohjelman paljastus, että sähkönhinnan räjähtäminen Suomessa johtuu vain pieneltä osin sähkömarkkinalain vaatimista kaapeleiden kaivamisesta maahan. Sähkömarkkinalaki velvoittaisi työ- ja elinkeinoministeriön alaista Energiavirastoa myös valvomaan, etteivät alueelliset siirtoyhtiöt peri asiakkailtaan ylihintaa.
Valvonta olisi hyvää aluepolitiikkaa jos mikä, ja aluevaalienkin jälkeen valtion vallassa. Mutta virasto ei ole tehnyt mitään sähkön hinnan kohtuullistamiseksi, sillä ’kohtuus’ on venyvä käsite ja koska korkea hinta ohjaa kuluttajia ”vihreään siirtymään”, eli pystyttämään pihoilleen tuulimyllyjä ja lapioimaan aurinkopaneelinsa puhtaiksi lumesta.
Viime elokuussa tehty korotuskaton alentaminen 15 prosentista 8 prosentiin ei laske sähkön hintaa, eivätkä verkkoinvestointiarvojen uudet arviointimenetelmät ole riittäneet kompensoimaan energian hinnannousua sähkölaskun loppusummissa.
Sähköverkkojen myyminen on vihervasemmistolaista ja oikeistoliberaalia Juoppo-Jaakon talonpitoa, jossa valtionyhtiöiden varallisuutta realisoidaan EU:n pelivelkojen, ilmastoaneiden, juoksevien menojen ja ulkomaalaisia hyysäävän vieraanvaraisuuden katteeksi. Tilapäisillä tuloilla ei voida kuitenkaan rahoittaa pysyviä menoja.
Talouden taikaa
Valtavirtamedian toimittajat valehtelevat television vaaliväittelyjä hillitäkseen, että aluevaaleissa ei ole muka kyse siitä, kuinka rahaa käytetään valtion tasolla. Mutta kyllä on.
Siinä, missä päätetään EU:n tukipakettipolitiikasta, pakolaisten haalimisesta maailmalta ja ilmastopoliittisten sosiaalirahastojen tapaisista pakko-otoista, päätetään samalla siitä, miten rahat riittävät alue- ja kuntatasolla terveydenhuoltoon, joka on yksi hyvinvointiyhteiskunnan perusrakennuspuista.
Punavihreä hallitus on roiskinut rahat aivan muualle kuin suomalaisten veronmaksajien omaksi hyväksi, joten eipä ihme, että kokonaisveroastetta lisäävä maakuntavero odottaa nurkan takana.
Kyse on kaikessa politiikassa siitä, mihin ja kenen eduksi julkisia varoja käytetään. Kyse on myös siitä, miten kotitalouksien killingit riittävät töissäkäyntiin ja perustuslain mukaiseen vapaaseen liikkumiseen, kun ajopolttoaineiden hinnat ovat katossa.
Ja sama asia tieteellisellä konsulttikielellä: valtion budjetin kokonaisallokaatio eri kohteisiin vaikuttaa Sote-rahoitukseen ja siihen, tarvitaanko fiskaalisia lisäinstrumentteja.
Vihreä siirtymä on tuhonnut suomalaisten ihmisten taloutta enemmän kuin neuvostoaikainen kommunismi, ja vihervasemmiston kannattaja näyttääkin olevan aina sellainen, joka maksaa itse mielellään satasen, kun saa tehdyksi toisille ihmisille viidenkympin vahingon.
Silti punaporvarit ja aineellista työtä tekevät suomalaiset syntymädemarit eivät valita. Työtä tekevä nettoveronmaksaja ei puutu asiaan, kun huonoja päätöksiä ovat tekemässä vanhat toverit Vihreät, SDP ja Vasemmistoliitto. – Jälleen näyttö identiteettipoliittisen sitouttamisen tehokkuudesta.
Pässille lienee helpompaa, kun teurastaja on tuttu.
Aiheesta aiemmin:
