Kansanedustaja Wille Rydmania vastaan vyörytetystä seksikohusta ehti kulua vain muutama päivä, kun Yleisradio paljasti kohun motiivit ja iloitsi ”seksuaalirikoksia” koskevan lain etenemisestä toiseen käsittelyyn (eli hyväksymisvaiheeseen) eduskunnassa.
Tähän media siis pyrki: pehmittämään poliitikkoja hyväksymään vasemmistohallituksen tiukennukset niin sanottuja ”seksuaalirikoksia” koskevaan lakiin.
Olen arvostellut ”Suostumus2018”-aggressioon perustuvaa lainmuutosta monessa yhteydessä, ja tarkimmat perustelut esitin kaikkien puolueiden ja poliitikkojen vihaamassa kirjassani Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä.
Valtavirtamedia on markkinoinut uutta seksinpihtauslakia seksikohuilla ja moralismilla, jonka takana asuu pelkkää ennakkoluuloisuutta, ahdasmielisyyttä ja vääriä käsityksiä.
Hallitus puolestaan on kaupannut seksuaalinormiston kiristykset eduskunnalle ”itsemääräämisoikeuden” lisäämisen verukkeella.
Tosiasiassa lainmuutos on läpikotaisin järjetön ja logiikkaa vailla.
Totesin jo kirjassani Totuus kiihottaa (s. 246–248) että raiskausta ei voida määritellä toisen osapuolen aktiivisuuden puuttumisen kautta, sillä olennaisia teon moraalin arvioimiselle ovat tekijän itsensä tarkoitusperät ja filosofisesti sanoen intentiot.
Oikeudellisissa prosesseissa tekoja pitää tarkastella nimenomaan tekijän tarkoitusten pohjalta niiden merkityksen esille saamiseksi.
Toinen tärkeä asia on, että suostumuksen olemassaolon luotettava todisteleminen on raiskausväitteiden kohdalla usein mahdotonta. Tämä helposti johdattaa kääntämään todistelutaakan niin, että syytetty pakotetaan vakuuttelemaan syyttömyyttään, vaikka todisteiden esittäminen on syyttäjän tehtävä.
Näin oikeuskäytännössä on lopulta sana sanaa vastaan, mikä vaikeuttaa tuomioistuinten työtä, ja oikeuslaitoksella on yleensä tapana uskoa uhreiksi laittautuneita valittajia.
Koska heteroseksuaalisessa valtakulttuurissa ”raiskaajaksi” määritellään aktiivisemman roolinsa vuoksi yleensä mies, lainkiristys lukitsee seksuaalisen vallan avaimet naisten käsilaukkuihin. Tuomioihin riittänee jatkossa seksuaaliseen kanssakäymiseen tyytymättömän osapuolen ilmoitus oikeudelle.
Yleisradion toimittajan Jari Strömbergin kirjoittaman epäkriittisen jutun mukaan ”oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (r.) on kutsunut uudistusta historialliseksi, sillä se muuttaa ajattelutapaa”.
Voidaan kysyä, kenen ajattelutapaa sillä tavoin muutetaan tai pakotetaan muuttumaan. – Ei ainakaan minun. Logiikka ei ole muuttunut punaviher-feministisen värittämisen vuoksi miksikään.
Yle kiittelee, että ”[r]aiskaussäännöksen soveltamisala laajenee nykyisestä tekoihin, joissa
toista ei ole varsinaisesti pakotettu sukupuoliyhteyteen esimerkiksi
väkivallalla tai uhkauksella.” Jatkossa ”raiskaus” voi siis olla mitä tahansa muutakin kuin sukupuoliyhdyntää, mikä on vastoin asioiden olemusta.
Lisäksi seksuaalirikosten alaa laajennetaan kajoamisen käsitteellä, joka on epätarkkarajainen ja sallii mielivaltaiset tulkinnat.
Todennäköisesti ongelmallisin lainkohta koskee ”seksuaalista ahdistelua”. Ylen mukaan ”[j]atkossa ahdisteluksi katsotaan koskettelun lisäksi myös sanailut, viestittelyt, kuvien lähettämiset, itsensä paljastamiset tai muut seksuaaliset teot. Niiden tulee olla sellaisia, jotka voivat loukata kohteen seksuaalista itsemääräämisoikeutta.”
Lainkohta tekee siis mahdolliseksi tuomita seksuaalisen aloitteellisuuden ja ehdottelun ”ahdisteluna”. Voidaan kysyä, suoraanko seksuaaliseen kanssakäymiseen pitäisi edetä, kun sitä ei saa jatkossa edes ehdottaa.
Ei siis ihme, että seksuaalinen aloitteellisuus on kuolemassa pois, kun kukkahattutädit ovat saaneet seksinpihtauslakinsa voimaan.
Myös lähettäjän omien seksuaalisten kuvien ja viestien jakeleminen sanktioidaan. Tosiasiassa ei pitäisi olla vastaanottajien vallassa päättää, kuinka toiset ihmiset ottavat heihin yhteyttä. Tämä on kaiken sanomisen ja viestinnän idea: lähetyksen sisällöstä päättää lähettäjä eikä vastaanottaja. Ja logiikka ontui taas.
Kieroa lainvalmistelussa on pyrkimys tukea vain toisen osapuolen itsemääräämisoikeutta. Tosiasiassahan lainkiristyksellä rajoitetaan seksuaalisesti aloitteellisten ihmisten oikeutta määrätä itse seksuaalisista teoistaan.
Hölmöt juristit eivät näköjään ymmärrä lainkaan itsemääräämisoikeuden käsitettä. Tai sitten Demlan kouluttamat kiilusilmät ovat tarpeeksi ovelia sahatakseen kansalaisia silmään ja kaupatakseen seksuaalisen vapauden rajoitukset ”suostumuksen” suudelmilla suljettuihin lakeihin.
Myös lapsen seksuaalisen hyväksikäytön uudelleen määritteleminen ”lapsen raiskaukseksi” on ongelmallista.
Yleisradio selventää, että ”[l]apsiin kohdistuvia seksuaalirikoksia koskevat rangaistussäännökset määritellään siten, ettei rangaistavuuden edellytyksenä ole vapaaehtoisuuden puuttuminen. Katsotaan, että lapsi ei kykene antamaan pätevää suostumusta seksuaaliseen kanssakäyntiin aikuisen kanssa.”
Miten niin vain ”katsotaan”, että ”lapsi” ei kykene antamaan pätevää suostumusta? Muodollisesti ”lapsi” on myös 16–18-vuotias henkilö, jota niin sanottu ”suojaikäraja” ei koske. Myös suojaikärajan käsite sinänsä on kiero sisältäessään väitteen, että seksissä on jotakin pahaa tai haitallista, jolta ihmistä pitää suojella.
Lain kiristyksellä väitetään taaskin parannettavan ”itsemääräämisoikeutta”, mutta tosiasiassa sitä kavennetaan, kun tietty seksuaalinen kanssakäyminen määritellään aina raiskaukseksi, vaikka oma suostumus nuorelta ihmiseltä olisikin.
Suomessa tunnetaan tapauksia, joissa kahdeksantoista täyttänyt täysi-ikäinen on ollut sukupuolisessa kanssakäymisessä viisitoistavuotiaan kanssa tämän suostumuksella mutta tuomittu silti oikeudessa.
Jo uutta lakia ennen alle kuusitoistavuotiailta oli riistetty oikeuskäytännöissä mahdollisuus vedota omaan tahtoonsa seksuaalisen kanssakäymisen puolesta. Vanhempi osapuoli on tuomittu, vaikka nuorempi on itkenyt rakastamansa vanhemman ihmisen puolesta.
Sillä tavoin oikeuslaitos ja omistushaluiset vanhemmat yrittävät käytännössä kieltää nuorilta seksin 16 vuoden ikään asti ja pitemmällekin, mikä ei ole nuorille itselleen välttämättä hyväksi – ei varsinkaan heidän itsemääräämisoikeudelleen.
Suomessa seksuaalisen kanssakäymisen laillisuuden ikäraja on asetettu 16 ikävuoteen. Ruotsissa vastaava rajoitus kulkee 15 vuoden kohdalla, Virossa 14 vuodessa ja Espanjassa jopa 13 vuodessa.
Se, mikä yhdessä oikeusvaltiossa on rikos, on toisessa oikeusvaltiossa laillista. Jo tämä osoittaa, että asiassa vallitsee relativismi, eikä ole mitään objektiivisia kriteereitä, joilla voitaisiin osoittaa aikuisen ja nuoren välisen seksin ”haitallisuus” tai ”moraalittomuus”.
Myös perusolettamus, että aikuisen ja nuoren välinen seksi olisi jotenkin huonompaa kuin kokemattomien nuorten välinen keskinäinen seksi, on perin juurin vääristynyt. Sellaisestakaan ei ole mitään näyttöä.
Yhdysvaltalainen psykologian professori Bruce Rind osoitti jo vuonna 1997 työryhmänsä kanssa, että väitteet aikuisten ja nuorten välisen seksuaalisen kanssakäymisen haitoista ovat vailla pohjaa (aiheesta täällä).
Tutkimuksen mukaan nuorilta eräissä toisissa selvityksissä raportoidut ”huonot kokemukset” johtuvat siitä, että heidän vanhempansa ja oikeuslaitos ovat nolanneet heitä kaivelemalla heidän tekemisiään. Näin isät ja äidit – nuo kultaiset kuohitsijat – ovat itse olleet moraalipihdeillään nuorten sukupuolielimissä kiinni.
Myös psykologit ja psykiatrit ovat jälkikäteen traumatisoineet nuoria opettamalla heille manipuloivissa terapioissaan, että heidän seksuaalisissa kokemuksissaan vanhempien henkilöiden kanssa on muka jotakin pahaa.
”Rind (et al.)” -kontroversiaaleina tunnetut tutkimusjulkaisut herättivät tieteellisissä lehdissä ilmestyessään poliittisen moralismimyrskyn, jonka sisältö oli tieteen, järjen ja tunne-elämän vastainen.
Lopulta Yhdysvaltain kongressi julisti kitapurjeet lepattaen, että kaikenlainen nuorten ja aikuisten seksuaalinen kanssakäyminen on yksiselitteisesti tuhoavaa ja pahaa! Kannanotto oli pelkästään poliittinen – ei tieteellinen.
Samanlainen typeryyden turbulenssi vallitsee nykyisin feministien ajamissa naisrauha-, ”Me Too”- ja ”Suostumus”-hankkeissa.
Niillä kylvetään seksuaalista ahdasmielisyyttä ja katkeruutta sekä rangaistaan asioista, joissa ei ole välttämättä mitään haitallista eikä pahaa.
Kyseisenlaisella lainsäädännöllä nuorille viestitetään, että seksuaalisuus on vaarallista, mikä puolestaan traumatisoi nuoria ja saattaa vaikeuttaa seksuaalisen nautinnon tavoittelua myöhemmin elämässä.
Mikäli tarkoitus on tukea ihmisten itsemääräämisoikeutta, voidaan kysyä, kenen oikeastaan pitää päättää seksuaalisuudesta. Luulevatko poliitikot, että he voivat äänestää toisten ihmisten seksuaalikäyttäytymisestä ja siitä, mikä on heille hyväksi ja tuottaa nautintoa?
Virallinen syyttäjä laitettiin tunkeutumaan ihmisten makuuhuoneisiin jo taannoisen lainmuutoksen tuloksena, kun ”avioliitossa tapahtuva raiskaus” määriteltiin virallisen syytteen alaiseksi rikokseksi (kirjoitin aiheesta teokseni Totuus kiihottaa sivuilla 250–251).
Avioliitto on pohjimmiltaan suostumus seksuaaliseen kanssakäymiseen. Mutta syyttäjää puolestaan koskee syyttämisvelvoite, joten syyttäjäparka voi olla pakotettu interventoitumaan avioliitossa olevien ihmisten parisuhteeseen ilman kummankaan osapuolen tahtoa.
Eipä ihme, että Sauli Niinistökin juristina kritisoi lainmuutosta ottaen samalla riskin saada feministien suuvaahdot naamalleen.
Nyt tekeillä olevalla lainmuutoksella poliitikot käytännössä heikentävät ihmisten seksuaalista itsemääräämisoikeutta, mikä tottahan toki sopii kukkahattutätien ideologiaan.
Koska kansanedustajat kärsivät oman yksityiselämänsä kontrolloimisesta, he haluavat ilmeisesti kostaa oman kurjuutensa kansalaisille pyrkimällä rajoittamaan kansalaisten sukupuolielämää ja tekemään entistä suuremmasta osasta rangaistavaa.
Kaikki puolueet menivät innosta kiljuen kyseisen seksinpihtauslain taakse omassa kieltämisen kiimassaan huomaamatta, että vihervasemmiston ja feministien vaatimaa lakia oltiin tiukentamassa lähes ainoastaan ulkomaalaisten turvapaikanhakijoiden Suomessa tekemien selvien raiskausten vuoksi. Sitä varten oli kuitenkin jo sekä laki että rangaistusasteikko.
Lain tiukennuksista kärsii nyt hyvä ja vapaamielinen oma seksuaalikulttuurimme, jota ollaan palauttamassa kovaa vauhtia takaisin 1950-luvulle tyypillisen puritaanisuuden tasolle.
Laki höystettiin myös rangaistusasteikon kovennuksilla, jonka tuloksena hyvistä ja rakastavista teoista jaellaan vuosien vankeusrangaistuksia. Niin sanottu lievä muoto poistettiin raiskauslaista, ja sadistisimmat kansanedustajat vaativat myös ehdollisten tuomioiden poistamista.
Näin eduskunta todistaa sateenkaarilippujen liehuessa, että seksuaalisen vapauden pitää olla orjuutta.
Näin eduskunta todistaa sateenkaarilippujen liehuessa, että seksuaalisen vapauden pitää olla orjuutta.
